Avainsana-arkisto: Hartwall areena

Ritchie Blackmore’s Rainbow (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 13.4.2018

by

Kuvahaun tulos haulle ritchie blackmore's rainbow helsinki

Varhaisiin musiikillisiin kokemuksiini lapsuudessani liittyy vahvasti Ritchie Blackmore ja Rainbow. Kun TV-ohjelmassa Toivotaan, toivotaan esitettiin kappale I Surrender, uskon monen muunkin jannun tajunnan räjähtäneen samanaikaisesti. Lyömätön kappale oli ukkosenjohdatin Rainbow’n varhaisempaan tuotantoon, mutta eritoten Deep Purplen klassisiin albumeihin. Hard rock tai paremminkin varhainen heavymusiikki fantasiapohjaisilla sanoituksilla valloitti pikkupoikien mielenmaisemat helposti.  Ritchie Blackmoren sorminäppärät kitarasoolot tekivät saman vaikutuksen kuin Taru Sormusten herra kirjallisuudessa.

Rainbow kävi suosion vuosinaan Suomessa muutaman kerran, mutta kun ikäni puolesta olisi ollut mahdollista nähdä yhtye, ei sitä enää ollut tai en pitänyt kiinnostavana. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin oli kiehtovaa palata 1980-luvun tunnelmiin, vaikkakin pienin odotuksin. Aika moni muu oli ajatellut tehdä samoin, sillä Ritchie Blackmore’s Rainbow möi Hartwall Areenan loppuun. Yleisö oli miesvaltaista ja varttunutta, joiden seassa tunsin itseni jälleen junioriksi.

IMG_4383.jpgRitchie Blackmorella on hankalan miehen maine. Se liittynee enemmän hänen taiteelliseen kunnianhimoon ja haluun sanoa viimeinen sana, mutta monet tarinat antavat kuvan oikukkaasta mestarista. Etenkin Deep Purple koostui vahvoista persoonista, joista varsinkaan Ian Gillan ja Blackmore eivät syöneet spagettia samalta lautaselta. Deep Purplesta erottuaan Blackmore sai Rainbow’n johdossa olla herra despootti ja pitää mieleistään rekrytointia jatkuvasti käynnissä.

Blackmore vietti syntymäpäivänsä aattoa perjantaina. Ikääntyminen ei näytä hidastavan 73-vuotiasta kitaristilegendaa. Hän haluaa kaatua saappaat jalassa. Blackmore on ollut aktiivinen aina. Viimeiset vuodet ovat kuluneet Blackmore’s Night-projektin kanssa, missä hän on keskittynyt keskiaikaisiin tunnelmiin vaimonsa Candice Nightin kanssa.  Pari vuotta sitten hän päätti palata sinne, missä suuren yleisön mielestä on omimmillaan eli hard rockin pariin. Kiertueelle Rainbow on hyvä otsake, mutta yhtä hyvin se voisi olla Ritchie Blackmore’s Deep Purple, sillä settilista koostui molempien yhtyeiden kappaleista.

IMG_4379Uuden kokoonpanon keulilla lauloi chileläinen Ronnie Romero, joka on saman ikäinen kuin albumi Difficult to Cure (1981). Romero on mukautuva laulaja ja taivuttelee mikkiständiä esikuviensa mukaisesti. Erityisesti häneltä luonnistui Ronnie James Dio laulamat hitit kuten Stargazer. Ruotsalainen kosketinsoittaja Jens Johansson on tuttu Stratovarius-kokoonpanosta ja hän keräsi yleisöpisteet soittamalla hetken Jean Sibeliuksen Finlandiaa. Basson varressa Bob Nouveau nousi esiin laulaessaan syntymäpäiväonnittelut Blackmorelle. Ritchie ei ollut innoissaan huomiosta, joka muistutti ikävästi, ettei hänen saagansa ole loputon. Yhdysvaltalainen Nouveau ja maanmies rumpali David Keith ovat nousseet Blackmoren luottosoittajaksi, sillä heillä on jo useamman vuoden historia Blackmore’s Nightissa. Kokoonpanolla oli homma koko ajan vähän hakusessa, sillä kun kukaan ei oikein tiennyt mitä maestro Blackmore seuraavaksi aikoi.

Miksi keikka alkoi vasta iltayhdeksältä? Takarajaksi määritetty klo 23 osoittautui kohtalokkaaksi, sillä ylimääräiset numerot jäivät soittamatta. Moskovassa ja Pietarissa oli kuultu 2-4 encorea. Ei keikka tyngäksi jäänyt, mutta perehtyneellä yleisöllä oli oletus, että Smoke on the Water kuultaisiin illan huipennukseksi. Pitkään jatkunut epäluuloinen taputus päätyi pettyneeseen mölinään ja ulos valumiseen.

IMG_4388.jpgSilti Blackmore tarjosi yhtyeineen konsertissa lähes kaikki keskeiset kappaleet, vaikka muutama tärkeä Rainbow -biisi jäi puuttumaan. Keikan nytkäytti liikkeelle Spotlight Kid, jolla Rainbow on startannut kauan. Kakkosena soitettiin Russ Ballardin säveltämä klassikko I Surrender. Siinä se lapsuuden hittikappale sitten meni ja  vei mukanaan suuremmat odotusarvot, sillä se toinenkin Ballardin hitti Since You Been Gone soitettiin neljäntenä. Dramaturgisesti settilista olisi voinut olla harkitumpi ja perinteikkäämpi, missä hitit kuullaan vasta keikan loppusuoralla. Illan parhaaksi vedoksi nousi kuitenkin Man on the Silver Mountain. Keikan puolivälissä homma meni läskiksi. Yhtyeen pitämä tauko katkaisi keikan jäntevyyden. Breikin jälkeen Child in Time sai vielä Areenan kohteliaasti hymisemään, mutta muuten edettiin ilman kompassia.

Keikan videoprojisoinnit olivat köykäisiä. Esimerkiksi varsinaisen setin viimeisenä kuullun Burnin taustalla paloivat tylsät tulenlieskat ja tuliräjähdykset. Istuin korkealla kolmannella tasolla ja etäisyyttä lavalle oli sen verran, että screenille olisi kaivannut videokuvaa soittajista. Jäi arvailujen varaan kuinka arvaamaton Blackmore johti yhtyettään. Näytti siltä, että Romeron piti kysyä lupa jokaiseen välispiikkiin Parasta antia taustakankaalla esittivät klassiset levynkannet kuten Rising, Down to Earth ja Straight Between the Eyes. Niissä on sitä nostalgista voimaa, joka iskee edelleen nuoren sällin otsaluuhun kuin valokeila.

IMG_4374

Settilista:

Spotlight Kid

I Surrender

Mistreated

Since You Been Gone

Man on the Silver Mountain

Perfect Strangeres

Sixteent Century Greensleeves

Soldier of Fortune

Difficult to Cure

All Night Long

Child In Time

Stargazer

Long Live Rock ’n’ Roll

Burn

IMG_4391

 

Peter Gabriel (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 20.5.2014

by

Peter Gabriel kävi Suomessa edellisen kerran vuonna 1987. Listojen kärkikahinoissa menestynyt albumi So (1986) laittoi jälleen Gabrielin kiertämään maailmaa. Buumi teema-albumikonserteista on kestänyt jo joitakin vuosia ja samasta syystä Gabriel kokosi aikalaisbändin kasaan ja lähti kiertämään soittaen hittialbuminsa läpikotaisin. Gabrielin luovuus on tyrehtynyt viime vuosina, mutta taidot ovat edelleen tallella. Lämmityskiertue saapui myös Suomeen ja meikäläiselläkin oli mahdollisuus päästä niihin tunnelmiin, jotka missasin silloin muinoin, vaikka Gabrielia jo jonkin verran olin seurannut. So -albumista on jäänyt hyvin pitkälle mieleen sen etevät musiikkivideot. Elettiin videoiden kulta-aikaa ja kovana visualistina tunnettu Peter Gabriel teki aikansa komeimmat pätkät biiseistään. Megahitti Sledgehammer ja Kate Bushin kanssa duetoitu Don’t Give Up ovat piirtyneet muistikalvoon pysyvästi. Koko albumi on aikansa mestariteos, ja näin vuosikymmenien päästä katsottuna se toimii edelleen.

Peter Gabriel astui lavalle ilmoitetun aloitusajan mukaisesti minuutilleen klo 20.40, istui koskettimien ääreen ja alkoi jutustella kuin pienen baarin nurkassa yleisölle. Hän esitteli konsertin konseptin, joka on kuin kolmen ruokalalajin illallinen. Ensiksi tarjotaan akustinen alkupala, sitten sähköinen pääruoka uran muista merkkikappaleista ja jälkiruokana So-albumi kokonaisuudessaan. Kaiken päälle vielä jälkijälkiruokana saatiin encore. Kaikkiaan kahden tunnin setti sisälsi 22 biisiä. Keikka alkoi välittömän kotoisissa tunnelmissa Gabrielin lämminhenkisen juontamisen vuoksi. Mies oli opetellut muutaman lauseen vaikeaa suomen kieltäkin. Peter esitteli kärkeen bändin jäsenet ja aloitti keikan riisutulla Daddy Long Legs -biisillä vakuuttavasti. Heti perään vakuuttava Come Talk to Me, joka on miehen Us -albumilta (1992). Akustisen osuuden lopetti alkuperäisasultaan salamoivan sähäkkä Shock the Monkey. Ensimmäiset kappaleet soitettiin areenan alastomassa loisteputkivalaistuksessa.PETERkuva

Pääaterian kunniaksi sali pimeni ja huikeat vaaleat valot loivat apokalyptisen tunnelman, kun lavan ottivat haltuun uhmakkaat valokraanat, jotka tuijottivat yleisöä kuin vierailijat ulkoavaruudesta. Gabriel viihtyi koskettimien ääressä, mutta liikkui myös lavalla, joskaan ei niin ketterästi kuin vielä edellisellä So-kiertueellaan. Gabriel (s.1950) on vanhentunut arvokkaasti. Hän ei taistele monen kollegansa tavoin ikuisen nuoruuden puolesta, vaan näyttää samalta kuin kuka tahansa isoisä. Muistan kun näin miehen TV:n välityksellä konsertoimassa Bruce Springsteenin, Stingin, Tracy Chapmanin ja Youssou N’Dourin kanssa Human Rights Now! –kiertueella vuonna 1988. Hän vaikutti jo silloin lihaskimppu Brucen rinnalla löysältä virkamieheltä. Onneksi musiikkia ei tehdä ulkomuodolla. Peter Gabriel on sisältömies. Hän taitaa sanoitukset, visuaalisuuden ja omaa yhden persoonallisimmasta lauluäänistä. Vuonna 2014 Gabriel laulaa edelleen erinomaisesti.

Sähköisen osuuden aloitti Family Snapshot, joka on miehen kolmannelta sooloalbumilta (Melt). Gabriel erosi yhdestä progressiivisen rockin kunnioitetuimmista bändistä Genesis vuonna 1975, minkä hän oli perustanut jo nuorena kloppina vuonna 1967. Kuten kaikki tiedämme, Genesis pärjäsi omillaan Phil Collinsin hypättyä rumpalin pallilta vokalistin hommin, mutta komeasti alkoi myös Gabrielin sooloura. Debyyttisingle Solsbury Hill nousi listoille ja tottakai se kuului myös areenalla pääruokaan. Illan komeimpia vetoja olivat myöskin Us-albumin antia oleva Digging in the Dirt ja No Self Control, joka aiemmin mainitulta Melt -albumilta. Näiden biisien aikana valot ja lavaenergia olivat komeimmillaan.

Jälkiruokana tarjottu So -albumi soitettiin miltei oikeassa järjestyksessä. Vaaleat valot vaihtuivat värillisiin ja taustakankaalle projisoitiin komeita abstrakteja kuvakollaaseja. Eikä konseptin dramaturgia repsahtanut, vaikka keikan puolessa välissä kuultiin jo isoimmat hitit Red Rain, Sledgehammer ja Don’t Give Up. Ainoastaan B-puolen startteri In Your Eyes nostettiin varsinaisen setin päätösbiisiksi ja sekös rytmimagneettina sai yleisön heilumaan ja yhteislaulamaan. So-albumin jälkipainoksilla ilmestynyt bonusbiisi This Is the Picture (Excellent Birds) soitettiin myös. So-albumi osuuden järisyttävin veto oli Mercy Street, jonka Gabriel esitti antaumuksella.

Kyllä Gabrielin kelpaa kiertää, sillä miehellä on maailman luokan orkesteri. Miehen taustabändi koostuu parhaista ja pitkälti samoista hemmoista, jotka soittivat studiossa jo So-albumin aikaan. Bassossa legendaarinen King Crimsonistakin tuttu Tony Levin, joka taitaa myös mielenkiintoisen Chapman Stick -kielisoittimen. Tälläkin kertaa Levin tarttui harvinaiseen soittimeen. Kitarassa David Rhodes oli yhtä vakuuttava kuin albumiraidoilla. Rumpujen takana vaikka kuinka monen mestarin kanssa soittanut Manu Katché, joka sai esittelyissä illan venytetyimmät aplodit. Koskettimissa ja välillä akustisessa kitarassa taituroinut David Sancious muistetaan alkuperäisenä Bruce Springsteenin E Street-miehenä. Sancious vieraili Suomessa myös Stingin kanssa pari vuotta sitten. Taustalla lauloivat hunajaiset äänet omaava ruotsalaisduo Jennie Abrahamson ja Linnea Olsson. Abrahamson tuurasi myös Don’t Give Upissa Kate Bushia ja koskettavasti hommasta suoriutuikin.PG

Encoren starttasi ärhäkästi jyräävä The Tower That Ate People, joka on vuonna 2000 julkaistulta OVO -teema-albumilta. Päätösbiisi Biko on kaikkien stadionrallatusten isä ja konkreettisin esimerkki Gabrielin poliittisesta aktiivisuudesta. Gabriel on aina ollut huolissaan, miehellä on ollut sanottavaa ja hän ei ole pelännyt kommentoida. Keikan huipentuma sai väen kävelemään ulos areenasta ajatuksissaan lause: ”Loppu riippuu sinusta”. Mielessä velloi huoli maailmanmenosta, mutta sydämessä erinomaisen onnistunut musiikillinen elämys. Monta sankaria on tullut nähtyä areenalla, mutta Gabriel nousi vahvalla esityksellään kärkipaikalle, ainakin toistaiseksi.

 

Robbie Williams (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 19.5.2014

by

Robbie Williamsista on kasvanut isäntämies, jos hän vielä 20 vuotta sitten oli poikabändi Take Thatin keskeinen vaikuttaja ja tässä välissä seilannut pophulttion ja viihdetaiteilijan välimaastossa. Allekirjoittaneelle Robbie on ollut hahmo lehtien otsikoissa, hänen musiikkiinsa en ole perehtynyt mitä nyt muutamaa radiohittiä en ole voinut olla ohittamatta. Odotukset illasta olivat siis olemattomat, mutta mielenkiintoa riitti, sillä Britannian wanna-be-estradikuningas oli myynyt kaksi iltaa peräkkäin areenan täyteen. Miehellä riittää siis ystäviä Suomessa. Enemmistä faneista on naispuoleista väkeä ja sen kuuli haltioituneista huudoista heti kun Robbie asteli yleisön eteen.

Ensimmäinen kerta, kun sain kutsun aitioon. Enpä olisi itse lippua tapahtumaan ostanutkaan, joten otin tilaisuuden vastaan ilolla. Aitio sijaitsi samalla tasalla kuin lava ja keskellä takakaarretta. Etäiset näkymät olivat hyvät, mutta saundit eivät areenan toiselle laidalle kuuluneet kummoisesti. Tämä hieman harmillista, sillä bändi oli Swing Both Ways -albumin varaan rakennetun kiertueen hengen mukaisesti iso. Lähinnä torvet pärisivät päällimmäisinä ja Robbien ääni jäi vaisuksi ei pelkästään akustiikan, vaan myös vertailun vuoksi. Jos mies laulaa Dean Martinin, Frank Sinatran ja muiden viihdegurujen tunnetuksi tekemiä klassikkobiisejä, niin välimatkaa on vielä rutkasti. Toki Robbiella on aikaa vielä kypsytellä ääntään ja tulkintatapaansa, sillä mies on vasta 40-vuotias. Williams on kuitenkin karismaattinen ja välispiikkeineen varma viihdyttäjä. Swing-kiertue myy hyvin, mutta kyllä artisti on vahvimmillaan laulajana pop-biiseissään kuten jättihitti Angelsissa, joka kuultiin vasta keikan lopussa. Sitä ennen saatiin kuulla väkisin yhteen hitsattu potpuri muista pophiteistä. Muuten anti oli swingaavaa nostalgiaa alusta alkaen. Keikan päätti tuore biisi Sensational.kuva

Avauskappale Shine My Shoes aloitti setin raikkaasti ja jäikin illan yhtenä parhaimpana vetona mieleen. Se onkin tuoretta tavaraa, jossa Robbie on ollut mukana sanoittamassa. Puttin’ On the Ritz, joka on yksi musiikkihistorian tarttuvimpia, mutta myös  kuluneimpia klassikoita, iski yleisöön kuin häkä. Cab Callowayn ikivihreä Minnie the Moocher jatkoi samaa rataa. Yhtä kovaa menneiden estradiviihteen riemullista settiä kuultiin aina New York, New Yorkiin saakka, joka tuntui laimealta yliukko Sinatran versioon verrattuna. Siitäkin olen kuullut paremman tulkinnan jossain karaokebaarissa. Biisilista oli takuuvarmaa, mutta yllätyselementit puuttuivat. Kaikkiaan kaksituntiseen iltaan mahtui 22 kappaletta sekä liuta potpureihin kyhättyjä biisejä. Konsertti oli kaksiosainen. Finlandia-talon ja Kulttuuritalon iltoihin väliaika on itsestäänselvyys, mutta en muista milloin areaanalla olisi ollut tätä ennen intermission. Lienee osa Williamsin kiertueen ohjelmaa, mutta hallin käytävien kioskimyynti ei pane moista vastaan. Parasta ja yllättävintä keikassa oli sen visuaalinen lumoavuus. Lavasteet ja huikeat projisoinnit tekivät Williamsin lavakarisman ohella esityksestä todellisen showbusineksen huipputuotteen. Vaihtuvat teemat, tanssijat ja pukuloisto pitivät mielenkiinnon hereillä, mutta näitäkin ihmeitä olisi mukavampi ollut seurata pienemmässä kabareemiljöössä.Robbie

Ilta areenassa oli viihdyttävä, mutta musiikillisesti lievä pettymys. Olisin mieluummin seurannut Robbie Williamsin puhtaan pop-keikan. Yleensä keikoilta lähtiessä toivoo, että musiikillinen elämys olisi se elementti, joka jäisi takataskuun eikä tiketti, mutta eipä silti valittamista tästä kokemuksesta, jos seura aitiossa tarjoiluineen on mieleen painuvaa. Robbie Williams ei ole tulkitsijana ylivertainen, mutta esiintyjänä hän on  jopa stand-up -koomikon taitoihin vahvalla itseironialla ulottuva ammattilainen. Koko keikka tuntui kovin käsikirjoitetulta ja aitoa Robbieta ei tavoitettu kuin hetkessä, kun hän puhui vastasyntyneen lapsensa ikävästä. Taitaa Robbie olla rauhoittunut niistä uutisista mitä olen hänestä vain vuosien saatossa lukenut. Williams on kansainvälisen poptaivaan laskeva tähti, mutta kaari on kovin loiva, jos katsoo suomalaisen yleisön vastaanottoa.

Muse (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki 10.12.2012

by

Muse on yliarvostettu bändi. Tämä ajatus on pitänyt valtaa mielessäni, vaikka muutamista bändin biiseistä olen pitänytkin kovasti. Muutama vuosi sitten käytin duuniin liittyvässä demossa bändin erästä biisiä, koska tiesin katsojan siitä oletettavasti pitävän. Kyllä valinta asiayhteydessä toimi hyvin, ei siinä mitään. Onneksi käyttötarkoitus oli yksityinen, muuten voisin olla 500.000 puntaa köyhempi kuten Nestle, joka hävisi oikeudenkäynnin käytettyään mainonnassaan Musen versiota Feeling Good -biisistä ilman lupaa.

Muse on tehnyt lukuisia hitaasti kasvavia mammuteja, jotka laittavat katsojan juoksemaan teollisia käytäviä, pyrkivän pakoon takaa-ajavia cyborgeja. Nämä fiilikset ovat hienoja, mutta enemmän Muse on minulle konsolipelimusiikkia kuin pop-rock-musiikkia. Bändissä on paljon Queen-vaikutteita, mutta silti vertaan bändiä helposti U2 tai Coldplay-orkestereihin. Eihän heissä paljoa samaa ole. Muse on pari pykälää rankempi, progressiivisempi, mutta näissä vertailukohteissa on massasuosion lisäksi mukana enemmän tunnetta. U2 nuolee parhaimmillaan nummia, Coldplay marssii marseljeesin eturintamassa, Queen on aidosti teatraalinen, kun Muse jää mahtipontisuudessaan kliiniseksi. Heidän musiikkinsa on tyylikästä, mutta hieman emootiokoyhää.

Brittiläinen Muse on laulaja-kitaristi Matthew Bellamyn, basisti Chris Wolstenholmen ja rumpali Dominic Horwardin muodostama trio, joka on soittanut kimpassa jo vuodesta 1994. Se näkyy ilmaisuvoimaisessa soitossa. Äärimmilleen tarkaksi hiottu soitanta hipoo täydellisyyttä, mutta siinä virheettömyydessään se on paikoin teflon-pannu. Hyvin kääntyy ja ruskistuu, mutta ei jää kiinni. Musen tuotanto kattaa kuusi albumia, joista itselleni Black Holes and Revelations on merkittävin. Viimeisin The 2nd Law on ollut kuuntelussa, mutta ei ole tahtonut avata purjeitaan täyteen tuuleen. Muse on käynyt ennen eilistä konserttia Suomessa jo seitsemän kertaa, joista en ole nähnyt ainoatakaan. Siksi lähdin suurella uteliaisuudella matkaan ja odotin ennakkoluulot tyrmäävää keikkaa, jotain sellaista, että allekirjoittaisin bändin saaman laajan arvostuksen ja eritoten esiintymiskehut. Onko Muse todella maailman paras live-bändi?

Matkalla Pasilaan huomasin, että bussipysäkkien mainoksissa myytiin jo täyttä häkää ensi kesän Musen stadionkeikkaa. Herranen aika, antakaa jätkien nyt ensiksi soittaa hyvä keikka ja kasvattaa hetki kuulijoiden nälkää nähdä bändi uudestaan. Toki se ilmoitus oli lohtu niille, joille ei lippua konserttiin irronnut. Hartwall areena oli loppuunmyyty. Musea lämppäsi Deap Vally, kalifornialainen naispuoleinen The Black Keys. Kitaristi-laulajan ja rumpalin muodostoma duo on hyvässä nosteessa ja pian julkaistavasta debyyttialbumista on jo pientä kuhinaa. Heitä olisi ollut kiva nähdä, mutta ennätin kuulemaan vain tovin seinien läpi.

Muse astui lauteille klo 21.10. Lähinnä seurasin, miten Matthew Bellamy liikehtii. Bändi oli joutunut peruuttamaan sekä Ruotsin että Norjan keikat Bellamyn murtuneen jalan vuoksi. Helsinki oli myös liipasimella. Oisko varvas mennyt, sillä suht normaalin näköisesti Bellamy lavalla asteli. Ei mitään Mick Jaggerin juoksua tai David Lee Rothin pomppuja, mutta Bellamy merkkasi ympyrän muotoinen lavan reunat muutamaankin otteeseen rauhallisesti kävellen. Yläkatsomon liput maksoivat kohtuullisen 55 euroa. Väkeä oli laitettu myös lavan taakse, joka oli avoin joka suuntaan.

The 2nd Law -tour rakentui pitkälti uuden levyn tuotantoon, miltä kuultiin peräti kahdeksan kappaletta. Keikka starttasi The 2nd Law: Unsustainable, joka maalailevan intron tavoin keskittyi esittelemään lähinnä komeaa lavaa, jonka keskelle kohosi myöhemmin hulppea pyramidin muotoinen screeni, välillä täynnä TV-vastaanottimia, välillä vaikka mitä. Pyramidi oli hetken myös päälaellaan ja välitti hillittömiä monster-animaatioita, taloustilanteeseen kantaaottavia videoita ja grafiikkaa. Jokaiseen biisiin oli mietitty tarkka visuaalinen dramaturgia ja siitä kaikki pisteet. Screenitkin oli kekseliäästi sijoitettu lavan takareunaan. En muista ihan vastaavaa kuvallista ilotulitusta nähneeni. Ehkä Elton Johnin The Red Piano oli omassa lajissaan vaikuttava aikanaan Areenalla. Toisaalta visuaalisuuteen panostaminen tekee keikasta jäykän. Yleisölle esitetään show, mitä ei voi improvisoida. Soitetaan samat biisit tietyssä järjestyksessä joka kaupungissa. Tuli vähän ikävä Bruce Springsteenin vuorovaikutteisuutta ja heittäytymistä hetkeen. Muse on eri genreä ja heidän tietokonetyyppinen soundtrackiin sopii tietyllä tavalla etäisyys. Samoin heiltä puuttuvat poliittiset palopuheet. Riittää, että biisit puhuvat puolestaan.

Konsertti tarjosi reilut 20 biisiä, joista pitää nostaa uuden levyn tuotannosta pari stygeä, jotka nousivat kuitenkin varsinaisen vedon parhaimmistoon: princemäinen Panic Station ja keanemainen Explorers. Sen sijaan uusi Madness on pateettinen Queen-pastissi, joka ei vaan lähde käyntiin, ei edes livenä. Vanhoista kappaleista Time Is Running Out ja Plug in Baby sai katsomon innostumaan ja kuten myös edellisen The Resistance-albumin nimibiisi. Muse soitti niin kuin kuvittelin. Mahtipontinen meininki kantoi alusta asti maaliin saakka, joka kattoi kaksi encorea. Uprising starttasi, Knight of Cydonia jatkoi. Toisessa encoressa kuulimme vielä tarttuvan pianoriffin saattelaman Starlightin ja Lontoon olympialaisten virallisen Survival-viisun. Videopelisukupolvi sai mitä tilasi ja poistui tyytyväisenä areenalta kuunnellessaan 1h 50min suosikkiaan.

Muse

Matthew Bellamy on tyylikäs laulaja, mutta sama venyttävä tulkintatyyli alkaa värinöissään välillä puuduttamaan. Vielä kun miehellä olisi yleisön kanssa keskusteleva karisma, niin siinä se olisi. Jotain siis puuttuu ja tuskin koskaan parempaan suuntaan muuttuu. Jos tämä kuitenkin riittää, että voi tituleerata maailmaan parhaaksi live-bändiksi, niin sitten on vertailukohtia jäänyt näkemättä. Ehkä on jäänyt katsomatta taakse tai tutkailematta ympärillä olevaa aikalaistarjontaa. Muse on monelle tämän hetken cooleinta musaa. Puitteiden puolesta bändi rullaa A-luokassa, mutta kun kosketuspinta jää teräksiseksi, niin ei se soppakaan ihan parhaalla tavalla maistu ainakaan allekirjoittaneelle. Pikkasen epäilen, että saako Muse stadionia täyteen ensi kesänä. Voisin kuvitella, että fanit ovat aika ähkyinä. Bändi on käynyt Suomessa alvariinsa, ja kun uutta materiaaliakaan tuskin ennen ensi kesää syntyy, on epäilykseni ehkä aiheellinen. Kesäisessä suviyössä Musen vahva visuaalisuuskaan ei saa lisäarvoa.

Lionel Richie (US) @ Hartwall Areena, Helsinki 14.10.2012

by

Lionel Richie @ Hartwall Areena, Helsinki

Näin keväällä ilmoituksen Lionel Richien keikasta, mutta ei paljoa hetkauttanut. Lähinnä kelasin, että onko mies vielä kiertokunnossa. Samaa ajatteli varmasti moni muukin, sillä kovasti oli tilaa areenalla. Permanto ja alakatsomo olivat takakaarteeseen saakka suht hyvin täytetty, mutta olisihan sinne muutama tuhat päätä vielä mahtunut. Täytyy nostaa Live Nationille hattua, että keksivät laittaa lippuja edulliseen hintaan Grouponin mailitse pamahtaviin tärppitarjouksiin. Citydealit sun muut nopeasti tehtävät superkaupat ovat tänä päivänä kovaa valuuttaa. Niinpä sain minäkin viime tiistaina mailin, että Lionel Richien konsertti 25€ hintaan. Mikä jottei. Tilasin samantien.

Monelle juurevamman musiikin ystävälle vilpittömän positiivisesti hymyilevä Lionel Richie on pelkkä balladipelle. Toisille hän on miespuolinen Whitney Houston, maailman giganttisimpien rakkauslaulujen tulkitsija ja luoja. Kuten viisu nimeltä Hello tunnetaan Telluksen joka kolkassa. Minulle itselleni Richie edustaa nostalgiaa sieltä 80-luvun alkupuoliskolta, jolloin ei voinut välttyä kuulemasta hänen tuotantoansa. Etenkin Richien musavideot ovat jättäneet tarkkojakin muistikuvia. Yhtään levyä en mieheltä omista, mutta tunnustan kuunnelleeni salaa isosiskon Can’t Slow Down (1983) albumia. Mielenkiintoinen trivia on muuten, että Hello julkaistiin vasta kolmantena singlenä. Sen verran hittipotentiaalista tavaraa albumilta löytyi.

Lionel Richie nousi megatähteyteen soolourallaan, mutta sitä ei kestänyt kauan. Oikeastaan vain kolme albumia ja sitten mies vaipuikin unholaan. Richie tosin ehti tehdä jo merkittävän uran 1970-luvulla. Hän oli yhden vuosikymmenen menestyneimpien funk ja soul-orkesterin laulaja ja biisintekijä. Tämä orkesteri totteli nimeä The Commodores ja on bändi vieläkin pystyssä tosin ilman Richietä. The Commodores on itsellekin sen verran merkittävä, että yksi vinyyli löytyy levykokoelmistani. Tässä faktaa niille, jotka pitävät Richietä vastenmielisen imelänä artistina. Eräs hyvinkin arvostettu Faith No More teki 90-luvun alussa komean version The Commodores-hitistä nimeltä Easy. Kyseinen kappale on Richien kädenjälkeä eikä alkuperäinen häpeä uudelle versiolle todellakaan. The Commodoresin alkumetrit kulkivat pitkin funkahtavaa ja sielukasta latua, kuten genren peruspilarit Brick House, Machine Gun ja Lady (You Bring Me Up) asiaa todistavat. Sitten Lionel Richie hiffasi miten tehdä toimiva hituri. The Commodoresin settilistassa Three Times A Lady ja Still olivat balladien paalupaikalla. Vuosikymmenen vaihtuessa Lionel Richie lähti soolouralle, kun Diana Rossin kanssa duetoima Endless Love lävähti listaykköseksi. Areenalle ei saatu Diana Rossia, vaikka Richie siitä vitsailikin. Yleisö sai tuurata Rossia.

Areenalla oli mukava istua konsertti alusta loppuun, varsinkin kun vertaa torstain kahden päällekkäisen keikan sukkulointia. Lämmittelijänä toimi Tuomo, jonka jätin tietoisesti väliin. Tuomon olen nähnyt aikaisemmin ja areenalämppärin rooli ei ole koskaan kadehdittava. Keikka alkoi aika tarkkaan ennakkotietojensa mukaan 20.30 ja kesti tunnin ja kolme varttia. Aikaisempia settilistoja tutkiessa pelkäsin puutuvani balladiralliin, mutta ei. Richien keikka oli hyvin rakennuttu ja vauhtibiisit ja rakkauslaulut vuorottelivat hyvässä rytmissä. Lionel Richie osoittautui kouliintuneeksi viihdyttäjäksi, jonka välispiikit olivat tarkoin suunniteltuja jopa itseironisia. Nimenomaan balladiosasto sai hauskoja sisäänjuontoja. Mikä ilahduttavaa myös, sovitukset rakkauslauluista olivat napakoita ja kestotkin kohdillaan. Ei ehtinyt kyynikko ärsyyntyä liikaa.

Lionel Richie aloitti keikan Hello-introlla, tietysti, jotta jengi muistaa minkä takia on halliin saapunut. Aika pian takapuolet nousivatkin areenan kuppituoleista, kun 2000-luvun loppupuolella julkaistu All Around the World alkoi tanssittaa väkeä. Richie ei ole millään tavalla yhtä tuottelias kuin moni maineikas singer-songwriter. Hyviä biisejä riittää kuitenkin monelta vuosikymmeneltä – lähinnä 70-80 -luvulta. Itselle kiinnostavinta antia olivat vanhat The Commodores styget kuten Fancy Dancer. Soolohiteistä My Destiny ja Running With the Night olivat raikkaita ja tietenkin kaikkien bailubiisien äiti All Night Long (All Night). Yleisö sai kuulla myös ne suurimmat Hello ja Say You, Say Me -hitit. Nenäliinoja ei tarvinnut kaivaa, mutta eihän niissä balladeissakaan mitään vikaa ole, jos niitä katsoo vaikka oman elämänsä kokemuskiikariensa lävitse.

Lionel Richien taustalla soitti viisihenkinen bändi ja homma taittui asiallisesti. Ainoa mitä jäi kaipaamaan oli kunnon torvisektio. Saksofonisti löytyi, mutta muut puhaltimet tulivat taustanauhalta. Richie itse keskittyi lauluun, mutta välillä istui flyygelin ääreen. Alkaa olla jo sääntö, että kuusikymppiset maailmantähdet ovat järjestäin tiukassa fyysisessä kunnossa. Eipä ole laulutaidotkaan Richiellä ruostuneet. Virkistävää muuten käydä areenakeikoilla, missä yleisö on pikkasen erilainen mitä perusrocklubeilla tottuu näkemään. Toki yleisö on aina artistinsa mukaista, mutta luulenpa suurimman osan miespuolisesta väestä saaneen tänä iltana toimia avec-roolissa. Lionel Richie julkaisi alkuvuodesta Tuskagee -albumin, jonka nimi on kunnianosoitus miehen synnyinkaupungille Alabamassa. Tuore albumi on duettoalbumi, missä vanhat hitit ovat saaneet kantrinsävytteiset sovitukset. Esimerkiksi Easyn tulkitsee Richien kanssa Willie Nelson. Kiertuekin tottelee Tuskagee-nimeä, mutta hieman ihmetyttää, että missä olivat ne kantrit ja duetot, sillä artisti veti aika uskolliset versiot biiseistään.

Lionel Richie tarjosi juuri sopivan sunnuntai-illan viihdepaketin. Yllätyksiä ei nähty, mutta mitäpä sitä Suomen ensivierailulta olisi osannut odottaakaan. Loppupuheenvuorossa mies lupasi tulla jo ensi vuonna uudestaan. Jos näin käy, saattaa Richie vetää areenankin jo täyteen. Uskon, että puskaradio puhuu hyvää miehen puolesta. Vielä lopuksi pientä viihdetietoutta. Jos on Hello käsittämättömän suuri hitti, on Lionel Richiellä sormensa myös eräässä yhtä suuressa kappaleessa. Hyväntekeväisyyshitti We Are the World on Richien ja Michael Jacksonin säveltämä. Sitä ei sentään areenan illassa kuultu. Onneksi.