Future Islands (US) @ The Circus, Helsinki 29.10.2017

IMG_0084.JPGOlisiko Future Islands tusinabändi ilman imiömäistä laulajaansa Samuel T. Herringiä? Future Islands on reilun kymmenvuotisen uransa aikana julkaissut viisi albumia. Suuri läpimurto tapahtui vasta neljännellä osuvasti nimetyllä Singles -albumilla tai varsinaisesti sitä puffanneella esityksellä The Late Show with David Letterman -ohjelmassa keväällä 2014. Siellä soitettu Seasons (Waiting On You) nosti hyökyaallon lailla yhtyeen uuden musiikin ystävien huulille. Biisi on kova, mutta Herringin primitiivinen tulkinta teki ilmestyskirjanomaisen vaikutuksen.

Seasons (Waiting On You) valittiin monessa arvostetussa mediassa vuoden biisiksi. The Circuksen illassa Herring oletti spiikissään yleisön odottaneensa kappaletta eniten. Näin varmasti olikin, mutta suuri hitti ei erottunut erityisesti muusta materiaalista. Sen selittää yhtyeen repertuaari, joka sisältää runsaasti tasavahvoja lauluja. Illan anti koostui pääosin uuden The Far Fields -albumin kappaleista, sekä luonnollisesti Singles -hittialbumista, mutta yllättävän suurta osaa näytteli kakkosalbumi In Evening Air (2010), jolta kuultiin peräti viisi laulua. Yli 20 biisin settilista kahlasi tyylikkäästi koko uran ja tarjosi muutamia yllättäviä paloja.

IMG_3086.jpgFuture Islands on käynyt Suomessa pari kertaa festivaalikeikoilla, mutta nyt yhtye esiintyi ensi kertaa klubiympäristössä. Valitettavasti The Circus on monella tapaa vaatimattomin klubi Helsingin skenessä. Sen kapasiteetti (1500 henkeä) ja palvelut eivät oikein kohtaa. Yksi mies tarkistamassa lippuja on törkeä alimitoitus, varsinkin kun vieressä päivystää VIP-vieraita varten henkilö toimettomana. Narikka ei vedä. Baareja ja saniteettitiloja on riittävästi, mutta niihin ei tee mieli mennä, kun liikkuminen täydessä salissa on hankalaa. Akustiikka ei ole myöskään ihanteellinen. Miksauspöydän vasemmalta puolella kuunneltuna laulu osoittautui paikoin puuroksi ja välispiikeistä ei tahtonut saada selvää. On paikassa hyvääkin. Tämän kokoinen klubi on Helsingissä tarpeen ja sijainti ytimessä on loistava. Erityismaininnan saa kattoon rigattu spiraalin muotoinen trussi, joka vie katseen lähes yhtä usein ylös kuin lavalle.

IMG_0082Future Islands on trio vahvistettuna keikkarumpali Michael Lowrylla. Yhtyeen kosketinsoittaja William Cashion ja basisti J. Gerrit Welmers ovat bändin musiikillinen dynamo. Sam Herring vastaa sanoituksista. Bändistä tekee erityisen paradoksi sen lavaesiintymisessä. Kun muu yhtye esiintyy eleettömästi, Herring pistää menemään, välillä rajaa hipoen antaen itsestään jopa liikaa. Samaa ristiriitaa on kappaleissa. Nopeatempoisen ja melodisen biitin vastakohtana laulun sanat lähtevät melankoliasta. En usko, että Herring irrotettuna tästä kokonaisuudesta toimisi samalla tavalla. Vastakohdat täydentävät toisiaan.

Future Islands on synthpop -yhtyeeksi poikkeuksellinen, sillä se ei satsaa lavan visuaalisuuteen, kuten lajityypin yhtyeillä on tapana. Heidän ei tarvitse, sillä lavalla Sam Herring panee itsensä likoon totaalisesti kuin hurmoksellinen saarnaaja. Ulkoisesti perusinsinööristä miehen erottaa kauluspaidan käärityt hihat. Litimäräksi hikoillun paidan alla on samassa paketissa maanista tulkintaa, jota on vaikea verrata kehenkään. Ehkä Ian Curtisin epilepsiatanssi on sitä lähinnä tai Wilco Johnsonin lavasingahtelu. Herring hakkaa nyrkillä rintaansa, örisee örkkimäisesti ja on ratkoa housunsa tanssiessaan ripaskaa kuin Rasputin. Viimeisenä tekonaan hän repii sydämen irti kuin olisi itse uhrilammas.

IMG_3072.jpgSettilista:

Beauty of the Road

Ran

A Dream of You and Me

Time on Her Side

Walking Through That Door

North Star

Balance

Before the Bridge

Long Flight

Cave

Light House

Through the Roses

Ancient Water

Inch of Dust

Seasons (Waiting On You)

Tin Man

Spirit

 

Encore

 

Doves

Vireo’s Eye

Fall From Grace

Little Dreamer

IMG_0072.JPG

 

Eva Dahlgren (Swe) @ The Circus, Helsinki, 4.5.2016

Kannatti mainita kaihoisaan ääneen, että Eva Dahlgren tulee Suomeen konsertoimaan, sillä sain lipun syntymäpäivälahjaksi. Dahlgrenia en ollut aikaisemmin nähnyt, vaikka siihen olisi ollut vuosien saatossa mahdollisuus. Omistan pari pitkäsoittoa, mutta mikään  artistin repertuaarin läpikotaisin tunteva fani en ole koskaan ollut. Arvostusta kuitenkin löytyy. Eva Dahgren julkaisi tuoreeltaan albumin yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Jag Sjunger Ljuset tuli kuunneltua kertaalleen ja ihan kelvollisen vaikutuksen uutukainen teki.

Ruotsissa mittaamattoman suositulla Eva Dahlgrenilla on Suomessakin vankkumaton kannattajakunta. The Circuksen hulinassa kuulin enemmän ruotsia kuin suomea, joten kielivähemmistön suosikista on enemmän kyse. Itsekin ruotsin kielen käytön hylänneenä tajusin, että pakkoruotsi on hyvä juttu. Ymmärsin sentään sanan sieltä täältä.

EVA D2Lippuja oli The Circukseen myynnissä vielä ennen konserttia, vaikka en kyllä käsitä mihin jengi olisi tungettu, sillä klubi oli ääriä myöten täynnä. The Circus on vakiinnuttanut viime vuosien aikana paikkansa kaupungin livemusaskenessä. Yökerhomaisena siinä ei ole Tavastian rock-uskottavuutta, mutta tilavampana ja siistimpänä se vetää puoleensa paremmin softin aikuispopin ystäviä, johon Eva Dahlgren on laskettava. Hänelle Helsingissä paras paikka olisi kuitenkin Kulttuuritalo, mutta mielellään hänet näkee klubiympäristössä.

EVA D3Väentungoksesta johtuen kärkyin takalinjoilta keikan alkupuoliskon. Tulkitsijana Eva Dahlgren on viehättävän laiskasti huokaileva, mutta laulutyyli luo kuitenkin vahvan omintakeisen tunnelman. Biisintekijänä hän on taidokas ja erityisesti balladien kirjoittajana Pohjoismaiden kärkitasoa. Ensimmäisenä kappaleena kuultiin uuden albumin parhaimmistoa oleva Hela världen står i blom. Tämän perään soitetut uudet kappaleet hakivat vielä vähän paikkaansa, kunnes hittialbumilta En blekt blondins hjarta (1991) kuultiin jengin nytkähtelemään saaneet Jag är Gud ja Kom och håll om mej. Eva soitti tasokkaan viisihenkisen bändinsä kanssa uutta ja vanhaa tuotantoa lähes vuoron perään. Uusista biiseistä Säg mitt namn nousee helposti klassikon asemaan.

Baaritiskiltä palatessani huomasin, että paikalle oli saapunut väkeä myös viettämään helatorstain aattoa. Heille riitti, että Eva Dahlgren soittaa suurimman hittinsä Vem tänder stjärnorna, mutta muuten voi vetää drinksua takalinjoilla. Keikan loppusuoran lähestyessä pääsin paremmille paikoille salin vasemmalle laidalle. Siinä samassa se kaikkien odottama suosikki pamahtikin illan viimeisenä. Yleisö läpsytti käsiään tyytyväisenä ja Eva Dahlgren yhtyeineen kumarsi kiitokset poistuen backstagelle palatakseen soittamaan encoreksi vielä yhden kappaleen. Varhaisempaan tuotantoon kuuluva En plats på Jorden päätti tyylikkäästi hienon ja välittömän konsertin. Eva Dahlgrenille on todellakin paikka maan päällä.EVA D

The Fall (UK) @ The Circus, Helsinki 25.10.2014

Pitkästä aikaa tuli nähtyä erikoinen live-veto ja varsin pitkään kesti kirjoittaa siitä. Puolentoista viikon takainen keikka raportoidaan melkoisella viiveellä. Post-punk-pioneereihin lukeutuva The Fall on yksi maailman tuotteliaimmista bändeistä, jonka ansioluettelosta löytyy peräti 30 albumia, 30 live-albumia ja rutkasti erilaisia kokoelmia, unohtamatta EP-levyjä ja single-julkaisuja. Manchesterissa vuonna 1976 perustettu The Fall on myös tuulikaappi, missä ovi on heilunut tiuhaan. Mark E. Smith on bändin kiistaton johtaja ja ainoa alkuperäisjäsen, mutta hänen kumppaninaan on soittanut lähes 70 eri muusikkoa. Smith ei harrasta pahemmin koesoittoja, vaan ottaa uuden jäsenen spontaanisti vaikka suoraan kadulta.

Suurta menestystä karttanut bändi on saavuttanut vankan kulttisuosion ja yksi hänen suurista faneistaan on legendaarinen, mutta edesmennyt britti-DJ John Peel. Jo hänenkin vuoksensa The Fall on nähtävä kerran elämässään, mutta varsinkin siksi, että kokoonpano vieraili ensimmäistä kertaa Suomessa. En ole bändin fani enkä ole seurannut koskaan aktiivisesti. Ennen keikkaa verestin bändiä kuuntelemalla sitä juoksulenkillä ja totesin toimivan erinomaisesti monotonisen urheilun rytmittäjänä. Siispä suuntasin  mielenkiinnolla The Circukseen, missä bändin soittoaika oli ilmoitettu alkavaksi vasta 00.15. The Fall saapui osana Supermassive-tapahtumaa, joka on vaihtoehtoisen musiikin ainoita syyskaudella järjestettäviä kaupunkifestivaaleja Helsingissä. Nyt toista kertaa järjestettävä tapahtuma tuli omalta kohdaltani korkattua, mutta todellakin täsmäiskuna, sillä muita illan artisteja en nähnyt.

The Fall @ The Circus, Helsinki

The Fall @ The Circus, Helsinki

The Fall starttasi keskiöisen keikan iskevästi Gone to Venice -biisillä. Bändi koostui kahdesta rumpalista, kitaristista, basistista ja kosketinsoittaja Elena Poulousta, joka sattuu olemaan myös Smithin vaimo ja sitä myöten pitkäikäisimpiä bändiläisiä – jäsen jo vuodesta 2001. Vokaaliosuudet hoitaa tietenkin Mark E. Smith, jonka tulkinta muistuttaa enemmänkin mölyävää puhelaulua. Mark E. Smithin sanoitukset ovat arvoituksellisia jo sisältönsä puolesta, mutta myös tulkinnan ja miksauksen, sillä ei niistä saa mitään selvää. Jos on tulkinta holtitonta, niin miehen läsnäolo vasta vaikutti turhautuneen välinpitämättömältä. Smith harhaili pitkin lavaa, sääteli ylimielisesti vahvistimien namiskoja, istui pitkät tovit pimennossa lavan laidalla, missä kuitenkin jatkoi määkymistään. Bändin tiukka soundi pysyi kuitenkin kasassa ja muusikot runnoivat kymmenkunta räimebiisiä maaliin solistin seikkailuista huolimatta.

Yhteenvetona keikka oli toisaalta karmea, toisaalta kiehtova. Mark E. Smith on omintakeinen persoona, joka hoilottaa sanoja kuin sylkeä suusta. Liekö myöhäinen soittoaika antanut hänelle aikaa vetää tukevat pohjat, koska sen verran hallitsematonta oli kauluspaitaisen Smihtin vaikutelma lavalla. Itse bändi hoiti homman kunnialla ja varmasti tottuneena päällikkönsä toilailuihin. Keikka päättyi väkevään Theme From Sparta FC – biisiin, joka on niitä harvoja biisejä, joita olin kuunnellut ennalta. Kyseinen kappale löytyy The Real New Fall LP (Formerly Country on the Click) -albumilta. Keikka oli paketissa, kun encorena kuultiin rutiininomainen veivaus biisistä Blindness. The Circuksesta poistui mielellään ja matkalla kotiin harmitteli väsyneen bändin aiheuttamaa pettymystä, mutta näin puolitoista viikkoa myöhemmin keikkaa muistelee mieleenpainuvana kokemuksena ja Mark E. Smithiä yhtenä post-punkin jännittävimpinä henkilöinä. Live-veto tuli nähtyä, mutta silti The Fall toimii paremmin studiotallenteilta kuunneltuna.

Television (US), Mirel Wagner (Fin) @ The Circus, Helsinki 10.6.2014

Television on musiikkimaailman outolintu, jonka luokittelu on aina vaikeaa. Bändi tekee runollista post-punkia, mutta lähempänä lienee luonnehdinta progressiivinen kitarapoprock. Vuonna 1973 New Yorkissa perustettu Television on julkaissut vain kolme albumia, joista ensimmäinen ja legendaarisin Marquee Moon (1976) on liikkeellepaneva voima tälläkin kertaa. Kyseinen albumi on kiistaton klassikkoalbumi, joka löytää jokaisesta sukupolvesta aina uusia faneja. Television on 1970-luvun New York scenen tärkeimpiä artisteja Ramonesin, Patti Smithin ja Blondien ohella, jotka hengasivat legendaarisella CBGB-klubilla. Nyt Television kiertää Eurooppaa soittaen Marquee Moonin kokonaisuudessaan.

Televisionin musiikin voima on kahden kitaran dialogissa. Perustajajäsen ja bändin keulahahmo Tom Verlaine hoitaa vuoroin soolo- ja vuoroin rytmikitaraa. Alkuperäinen vastapari Richard Lloyd joutui jättämään bändin 2007. Sen jälkeen Verlainea kanssa on soittanut kitaraa kokenut kettu Jimmy Rip. Floyd oli tehnyt Verlainen kanssa sopimuksen, jonka mukaan bändi ei voi esiintyä Television -nimellä, ellei nelihenkisen bändin jäsenistä vähintään kaksi ole mukana. Rummuissa onkin säilynyt alusta asti Billy Ficca ja pahojen kielten mukaan vain siksi, että kiintiö täyttyy. Ficca on punk-rumpali, jonka työskentelyä tarkkailin pitkään, mutta hyvin hän hommansa hoiti, vaikka tietty luontevuus ja rentous hänen soitostaan uupui. Bassoa soittaa Fred Smith, joka liittyi aikojen alussa Blondiesta Televisionin riveihin, mutta hänkin oli jo mukana Marquee Moonilla.

Televisionia ennen soitti espoolainen Mirel Wagner, joka esitti akustisella kitarallaan sävykästä folkbluesia. Wagnerin minimalistinen tulkinta on poikkeuksellisen syvällistä. En ole perehtynyt Wagnerin kaksi vuotta sitten julkaisemaan debyyttialbumiin, vaikka hänestä olenkin lehdistä lukenut. Wagner soitti persoonalliseen lakoniseen tyyliin mainion leirinuotiotunnelmia nuolevan keikan. Valitettavasti The Circus on aivan väärä paikka intiimille keikalle. Wagnerin lauluista mieleen jäi No Death viiltävän kauniina lauluna. Mirel Wagner on kiinnitetty viime talvena maineikkaalle SubPop -levy-yhtiölle ja hänestä jos kenestä voimme odottaa sitä seuraavaa vientiartistia.

Television

Television on kulttibändi, joka ei pidä meteliä, ei häikäise, mutta vangitsee kuin hypnoosi. Bändi nousi lavalle minuutilleen klo 22. Television soitti staattisissa värivaloissa, joista erotti juuri soittajien karaktäärit, mutta ei paljon muuta. Fred Smithin ylle osui välillä kirkkaampi valokeila, mutta muista ei irronnut mitään, mitä olisi kannattanut tallentaa kameraan mikseripöydän takaa. Soitto sujui mainiosti ja päähuomio oli Tom Verlainen ja Jimmy Ripin vuorottelevassa kitarapuhelussa. Ripin rouheampi ote istuu mainiosti Verlainen ajelehtivampaan tyyliin, jossa on rautalankavivahteita. Verlainen lauluääni on persoonallinen ja kuulosti alkuperäisellä Marquee Moonilla kuin murrosikäisen Patti Smithin veljeltä. Nyt 37 vuotta myöhemmin soundi on edelleen persoonallinen, mutta kypsyneempi ja vahvempi. Mestariteos kahlattiin kokonaan läpi, joista tietysti Venus, nimibiisi, See No Evil ja Prove It säväyttivät, mutta yhtään heikkoa lenkkiä ei albumilla ole. Television soitti myös muuta materiaalia kuten kakkosalbumilta Adventure (1978) kuultiin mainio Glory. Miesten soitto oli varmaa, mutta jokaisen biisin välissä viritettiin kitaroita ja se rikkoi keikan dynaamisuutta, mutta mitäpä Verlaine ei tekisi täydellisyyden eteen. Hän ei myöskään pudottele välispiikkejä paria laiskaa thank you -lohkaisua ja yhtyeen jäsenten hutaistuja esittelyä lukuun ottamatta.

Televisionin The Circuksen keikka oli harvinainen herkku. Pakollinen rockdiggarin bongauskohde. Etenkin kun kyseessä oli bändin ensimmäinen vierailu Suomessa. Tosin Jimmy Ripin antamasta radiohaastattelusta paljastui, että Verlaine ja hän ovat olleet Helsingissä vuonna 1984 Tom Verlainen soolokiertueen puitteissa. Bändi on äänittänyt uutta materiaalia 22 vuoden tauon jälkeen, joten jos materiaali saa vielä Verlainelta lyriikat ja albumi näkee toivotun päivänvalon, niin en epäile, etteikö he vielä saapuisi uudestaan Suomeen. Television keikka veti väkeä hyvin, ei liian täyteen kuten joskus The Circuksella on tapana, mutta tällä kertaa 34,50 euron kohtuuhintaisia lippuja oli ostanut pääosin miehet. Niinhän sitä joku väitti, että Television on miesten Patti Smith. Ei tuo ole kaukaa haettu, sillä he ovat kuin sisaruksia.

Manic Street Preachers (UK), Public Service Broadcasting (UK) @ The Circus, Helsinki, 7.5.2014

Nykyään keikkojen aloitusajat vaihtelevat kovasti ja aika harvoin tietoa löytää helposti, varsinkaan järjestäjän nettisivuilta. Kun haeskelin Manic Streets Preachersin keikan aloitusaikaa, huomasin lopulta Live Nationin sivuilta, että iltamat starttaa klo 20.00 lontoolainen elektroduo nimeltä Public Service Broadcasting. Pikakuuntelu Spotifyssa kannusti olemaan mestoilla kerrankin ajoissa. Aloitusbiisi soi jo eetterissä sisään astuessa. Ensivaikutelma oli karmaiseva, kun narikkaan kuului vain epämääräistä särökitaraa ja rumpujen mäiskettä. Volyymit tuntuivat olevan tapissa ja soundit seinillä. Onneksi miksaus alkoi tasoittua pian ja loppua kohden duo tarjosi erinomaisen visuaalismusikaalisen kokemuksen.

PSB

Public Service Broadcasting @ The Circus, Helsinki

Bändin tuotanto nojaa vanhoihin brittiläisiin valistuselokuviin, joita keikan aikana projisoitiin kankaalle. He ovat säveltäneet ikään kuin soundtrackin vanhoihin 1940 ja 1950 -lukujen filmipätkiin tai toisaalta voidaan ajatella, että filkat ovat aines heidän musiikkiinsa, sillä Public Service Broadcasting käyttää myös vanhojen elokuvien ääniraitoja ja kertojaääntä keskeisinä elementteinä musiikissaan. PSB:n säveltämä musiikki on melodista elektropoppia, jota taiteilijanimien taakse kätkeytyneet kitaran, mandoliinin ja syntsat hoitava J. Willgoose ja rumpali Wrigglesworth soittavat ilmavasti. Harvemmin elektromusiikki toimii livenä pelkkänä auditiivisena kokemuksena, mutta nykyään lähes poikkeuksetta syntetisaattorivetoiset bändit tarjoavat jotain elämyksellistä visuaalista kuten Kraftwerk 3D-show’llaan.

Sen verran innostuin bändistä, että pari biisiä pääsi heti juoksumusalistalle. Rennon letkeää, mutta maisemia maalailevaa materiaalia tarjoaa esimerkiksi bändin komein tekele Everest, jonka video kuvaa ensimmäisiä yrityksiä kavuta korkeimman vuoren huipulle. Yhtyeen toinen tarttuva menopala on Spitfire, joka taas kertoo brittien toisen maailmansodan ilmojen hävittäjä-ässästä. Filmit ovat vaikuttavia, tietenkin nostalgisia, mutta ajan myötä niitä katsoo huvittunein silmin. Keskiviikon iltamat alkoivat siis virkistävästi ja 40 minuuttia on tismalleen oikea aika lämppärille ennen pääaktia.

Pääesiintyjä Manic Street Preachers oli merkitty alkavaksi 21.15. Intro alkoi soida minuutilleen ja viisihenkinen kiertuekokoonpano rynni lavalle. Heti kärkeen Motorcycles Emptiness ja meininki tavoitteli spiraalin muotoisissa kattostrusseja. Tupa oli täynnä. Ylibuukattu. Uskallan väittää, että nyt oli päästetty joko vippiläisiä liikaa tai lipunmyynnissä oli ahnehdittu. Muuten kova keikka sai ilkeän sivumaun, kun liikkuminen keikan aikana väentungoksessa baaritiskille tai saniteettitiloihin oli tuskaista. Samaa ongelmaa ei tietenkään ollut lämppärin aikana ja siksi sitä on mukavampi muistella lämmöllä jälkeenpäin.MANICS 2

Manic Street Preachers on ollut bändi jota olen seurannut satunnaisesti. 1990 -luvulla breikanneista brittibändeistä se on kiinnostavimpia ja niitä harvoja, joka ei ole hyytynyt, vaan jatkaa elinvoimaisena ja tuotteliaana edelleen. En kuitenkaan ole nähnyt bändin ainuttakaan Suomen keikkaa aiemmin. Eka kerta jännittää aina, mutta kun bändin repertuaarista löytyy liuta hittibiisejä, niin silloin ennakko-odotukset täyttyvät helpommin. Mikä parasta bändin jätkät olivat vedossa. Lähtökohta Helsingin keikalle oli hyvä, sillä ilta oli myyty kiertueen konserteista ensimmäisenä loppuun ja sen myös aisti yhtyeen esiintymisestä.

Manics perustettiin Walesin Blackwoodissa 1986, mutta ensimmäinen pitkäsoitto Generation Terrorists näki päivänvalonsa vasta 1992. Sen jälkeen yhtye onkin julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja. Tulevana kesänä julkaistaan 12. albumi Futurology, jolta keikalla tarjottiin kolme makupalaa. Läpimurto tapahtui Everthing Must Go (1996) aikaan ja viimeistään This Is My Truth Tell Me Yours (1998) -albumilla. Tuoreimman albumin sinkkujulkaisu Walk Me to the Bridge tuo taas mieleen bändiä loputtomasti varjostavan tragedian. Manicsien alkuaikojen rytmikitaristi ja pääasiallinen sanoittaja Richey Edwards katosi 1995. Hänen autonsa löydettiin sillan vierestä, jolta moni oli hypännyt viimeistä kertaa. Vasta 2008 hänet julistettiin oletettavasti kuolleeksi.

Manicsien nokkamies on James Dean Bradfield, jonka syvältä kumpuava laulu
on bändin erityisiä tuntomerkkejä. Siinä on jotain samaa voimaa kuin edesmenneen The Arkin Ola Salon tavassa laulaa täysin palkein. Enemmänkin virkamiestä muistuttava Bradfield liidaa myös kitaran. Bassoa soittaa rock-katu-uskottavampi Nick Wire, joka hoitaa myös kantaaottavat sanoitukset. Ei tosin yhtä kärkkäitä ja poliittisia kuin kadonneen Edwardsin kynästä lähteneet laulut. Rumpuja on hakannut alkuajoista lähtien Sean Moore. Kiertuetukea antavat Wayne Murray rytmikitarallaan ja Nick Nasmyth koskettimillaan.

MANICS 1

Manic Street Preachers @ The Circus, Helsinki

Jos keikan aloitusbiisi oli onnistunut, heti perään kuullut You Stole the Sun From My Heart ja (It’s Not War) Just the End of Love pitivät tunnelman korkealla. Tulevalta Futurologylta kuultu Europa Geht Durch Mich ja nimibiisi lupaavat elektronisempaa suuntaa päinvastoin kuin edellisen Rewind the Film (2013) -albumin nimibiisi, joka taas edusti herkempää ja akustisempaa Manicsien tuotantoa. Bändin esikuva on ollut julkisesti The Clash ja punkimmalla otteella ura alkoikin. Esikoisalbumilta kuultiin Stay Beautiful, You Love Us ja ensimmäisenä encorena kuultu väkevä Motown Junk, vaikka bändi ei tapojensa mukaan koskaan poistu lavalta. Varsinaisen setin päätösbiisinä kuultu iskelmällinen Show Me The Wonder voisi soida käännöksenä iskelmäradiossa, ja ilmankos keikalla oli paljon varttuneempaa väkeä, sitä jota näkee enemmän Katri-Helenan konsertissa. Keikan päätti bändin suurimman stadionpotentiaalin omaava If You Tolerate This Your Children Will Be Next, jonka sanoma on aina ajankohtainen tässä jästipäisessä maailmassa. Keikka sisälsi kaikkiaan 22 biisiä ja kestoa oli napakka tunti 35 minuuttia. Se on hyvä kesto keikalle ja siihen pääsee näinkin isolla laulumäärällä, kun biisejä ei venytetä turhiin jamisessioihin. Toki yleisöä laulatettiin jo heti ekasta biisistä alkaen, mutta maltillisesti.

Ensimmäinen Manics -kokemus oli siis komea lukuun ottamatta tupaten täyden salin ahtauden aiheuttamaa ahdistusta. Tavastialla en ole samaan väentuuppailuun joutunut, vaikka ovella olisi sold out -kyltti. Keikan sai nähdä 48,50 eurolla, mikä on kova hinta, mutta klubitunnelmissa areenalle kelpaavasta bändistä just ja just siedettävä. Kiitos kaverille, joka kärkkyi liput, sillä ne myytiin nopeasti loppuun.

 

 

 

Simple Minds (UK) @ The Circus, Helsinki 27.1.2014

Kun tunkee stadionbändin klubiin, on lähtökohta sama kuin astelisi norsuna posliinikaupassa. Simple Minds ei ole tosin kolunnut stadioneita aikoihin, joten bändi istui klubiin sulavasti. Skottibändi nousi U2:n kannoilla 1980-luvulla areenoiden elefantiksi. Suosio ei kantanut kuitenkaan kuin vuosikymmenen ajan. Ei bändi mihinkään kadonnut, mutta biisit tylsistyivät ja bändi ei onnistunut uudistamaan itseään samalla tavalla kuin irlantilaiskollegansa. Edelleen Simple Minds, ja etenkin, yhtyeen laulaja Jim Kerr hallitsee isojen lavojen maneerit. Hän tähyää katseellaan kuin kymmentuhatpäistä yleisöä, ojentaa käsiään taivasta kohden, laulattaa yleisöä ja laskeutuu tavoilleen uskollisesti julistukselliseen polviasentoon, vaikka yleisöä on reilu tuhat henkeä. Jos sama lavapreesens ilmenisi jollain toisella bändillä, sille saattaisi hymähdellä, mutta kun kärsää heiluttaa bändi, joka on taivaltanut ahkerasti jo vuodesta 1978, touhua katsoo kunnioittavasti.

Simple Minds

Simple Minds @ The Circus, Helsinki

Simple Minds ei ole enää väsynyt stadionjättiläinen, vaan 1980-luvun soundeista voimansa vääntävä mahtipontinen syntikkapop-bändi. Yhtye kiertää aktiivisesti ja levyttää uutta materiaalia aika ajoin. Nyt kiertueen syy on viime vuoden keväällä julkaistu Celebrate Greatest Hits -kokoelma. Jos kahlaa tripla-albumin läpi, ei voi olla toteamatta, että Simple Minds on mittavan uran tehnyt ja tyylilleensä uskollinen orkesteri. Bändi tosin aloitti post-punk -orkesterina, mutta jo muutaman vuoden kuluessa tuotanto alkoi muuntautua paremmin isommille lavoille istuvaksi. Läpimurtolevynä voidaan pitää klassikon asemaan noussutta New Gold Dream (81-82-83-84)  -albumia (1982), jolta The Circuksen illassa kuultiin lumoavan nimibiisin lisäksi letkeä Glittering Prize ja aina niin tarttuva Someone Somewhere (in Summertime). Luovuutta löytyy bändistä edelleen ja yksi keikan parhaista vedoista tuli heti kärkeen, kun kokoelman uutukainen Broken Glass Park käynnisti keikan tunnustelevasti mutta varmasti. Simple Minds sai ystävänsä heti koukkuun.

Keikka oli jaettu kahteen osaan, josta sai ennakkoon lukea The Circuksen informatiivisilta nettisivuilta. Ensimmäisen setin Jim Kerr heilui päällystakki päällään. Mies valitti murealla skottimurteellaan Helsingin kylmyydestä, sillä onhan -10 astetta aika Siperia skotlantilaiselle. Kerr vitsaili pukevansa seuraavalle kesäkeikalle kiltin päälle. Aika pian alkoi Kerrin lavaliikehdintä ahtaallakin lavalla kuumottaa ja takki kastui läpimäräksi, mutta sinnikkäästi palttoo pysyi niskassa. Toisena kappaleena kuultiin mainiolta Sparkle in the Rain -albumilta (1984) uljas Waterfront, joka väkevän bassopoljennon varassa kehittyi yksinkertaisen majesteetilliseksi biisiksi. Perään muhkean Once Upon a Time -albumin (1985) nimibiisi oli virkistävä valinta settilistaan, kun taas  Real Life (1991) -albumin pompöösi Let There Be Love ei istunut klubiympäristöön niin hyvin kuin setin päättänyt The Call -cover Let the Day Begin. Ensimmäinen setti kesti kuin jalkapallo-ottelun puoliaika: 45 minuuttia.
IMG_3692

Vartin viskitauon jälkeen bändi palasi mielenkiintoisemmalla materiaalilla. Tauon hyvä puoli oli siinä, että pääsin siirtymään lähemmäksi lavaa. Ensimmäinen puoli tuli kuunneltua kaukana miksauspöydän takana lipan alla, jonne kaiutetut soundit eivät kuuluneet mairittelevasti. Edelleen persoonallisen riffittelyn hallitseva, bändin toinen alkuperäisjäsen kitaristi, Charlie Burchill aloitti toisen setin soittamalla instrumentaaliversion biisistä Book of Brilliant Things. Useassa Simple Mindsin biisissä on ollut vahvassa asemassa naistaustalaulu kuten ensimmäisen setin puolella kuullussa All the Things She Said -biisissä. Siksipä oli hyvä, että viisihenkisen peruskokoonpanon mukana kulkee taidokas taustalaulaja Sarah Brown. Hän tulkitsi mielenkiintoisen version Kraftwerkin Neon Lightsista ennen kuin pitkään huiviin sonnustautunut pääprofeetta Kerr palasi lauteille. Tauko teki hyvää, sillä varhaiselta Empires and Dance -pitkäsoitolta (1980) kuultu I Travel sytytti klubin liekkeihin. Samaa uuden aallon elektrotunnelmaa pitivät yllä The American ja Love Song. Toinen setti tarjosi myös uutta materiaalia, josta Blood Diamonds istuu vanhojen viisujen sekaan kivuttomasti. Arvattavasti yhtyeen suurin hitti Don’t You (Forget About Me) päätti varsinaisen osuuden. Kerr laulatti yleisöä melkein enemmän kuin itse. Lallattelu lähtikin ihan kelvosti keski-ikäisestä yleisöstä.

Encore alkoi vastustamattomasti New Gold Dreamilla, jonka nakuttavan tunnelman takuumies on rumpali Mel Gaynor, jota Kerr kehui maailman parhaaksi. Väitän, ettei siinä kehussa ollut paljon Skotlannin lisää. Gaynor on miltei alkuperäinen kannuttaja, koska liittyi orkesteriin jo 1982 ja elänyt kaikki suosion ja laskukauden vuodet tukevasti mukana. Bändin uusimmat jäsenet ovat bassoa jämäkästi soittava Ged Grimes ja Andy Gillespie, joka vastaa Simple Mindsin keskeisen soundin lähteistä eli koskettimista ja syntetisaattoreista. Keikka jatkui kestosuosikilla Sanctuary Yourself. Sitten koittikin harvinaisempi pala Space, joka on kaunis hitaasti nouseva, mutta lopuksi linnunratoja nuoleva biisi, josta moni stadiontason orkesteri olisi kateellinen. Päätöslauluna Simple Minds soitti elinvoimaisuuttaan alleviivanneen Alive & Kicking -klassikon.

IMG_3696

Menin Simple Mindsin keikalle retromielessä. Lipun hinta 48€ tuntui alkuun suolaiselta, mutta intiimejä Simple Minds -konsertteja ei ole härmässä ihan joka vuosi. Edellinen kerta Kulttuuritalolla 2006 meni ohi. Omasta edellisestä näkemästäni keikasta oli jo miltei 20 vuotta. Ruisrockin veto 1995 ei kolkutellut aikanaan keikkaelämysten kärkipaikkoja. Silloin bändillä taisi olla menestysvuosien jälkeistä krapulaa ja muut ajankohtaisemmat artistit ja yhtyeet tuntuivat tuoreemmilta ja kiinnostavammilta. Nyt on toisin. Moni niistä ysäritähdistä on kuopattuja, kun taas Simple Minds pistää edelleen menemään. Bändi osoitti olevansa virkeässä kunnossa. Ja tulevaisuuskin on siloiteltu, kun hyväksyy realiteetit, että isoille areenoille ei ole enää menemistä. Siksi uskallan väittää, että Simple Minds on tällä hetkellä kiinnostavampi orkesteri kuin U2, jota ei koskaan päästä näkemään klubeissa.

Suzanne Vega (US) @ The Circus, Helsinki 22.10.2013

Jos Suomi oli ennen umpikuja, jonka peräkulmille harva maailman tähti uskaltautui poiketa, niin nykyään sijainti on matkan varrella sopivasti kenelle tahansa artistille. Logistiikka ei ole helpottunut, mutta levymyyntibisneksen jatkuessa laskusuuntaisena, on musiikintekijöiden tehtävä ristiretkiä entistä tiuhempaan. Kultakuume ei aja enää Kaliforniaan, vaan sinne mistä löytyy edes katinkultaa. Etsijöitä on paljon ja niin moni laakereillaan pitkään lepäillyt on joutunut mukaan kamppailuun lipun ostavasta yleisöstä. Tämä on tietenkin meille peräkulmien musiikinharrastajille  hyvä uutinen, mutta välillä tuntuu, että tarjontaa on liikaakin ja lakipiste saavutettu. Osaa keikoista ei välttämättä huomaa markkinoinnillisista syistä, osaan ei jaksa reagoida ja osaan eivät resurssit riitä.

Näin meinasi käydä eräälle merkittävälle folkpop-artistille nimeltä Suzanne Vega. Arvostettu lauluntekijä on käynyt Suomessa useasti, mutta kaikki aikasemmat esiintymiset ovat jääneet näkemättä. Suzanne Vega oli 1980-luvun puolenvälin huitteilla folkista ponnistaneiden naispuolisten lauluntekijöiden ykköspioneeri. Perässä tuli Tracy Chapman ja moni muukin, mutta Vega oli se, joka avasi tien valtavirtaan. En voinut myöskään välttyä Marlene on the Wall -ensisinglen kiehtovuudelta. Samalla laululla Vega aloitti myös mainion konserttinsa The Circuksessa.

Suzanne Vega

Suzanne Vega & Gerry Leonard @ The Circus, Helsinki

Suzanne Vega kiertää kahdestaan kitaristi Gerry Leonardin kanssa. Vastikään he soittivat Virossa, Venäjällä ja Valko-Venäjällä, joten Suomenlahden taakse oli myös helppo piipahtaa. Keikan aikana kävi selväksi miten vaikuttava ääni Suzannella on, mutta enemmän huomio kiinnittyi Vegan taitavaan akustisen kitaran soittoon. Rinnalla Leonard näppäili sähköisemmästä kitarasta tilaan istuvat paikoin rouheatkin soundit. Kahden kitaran soitanta kulki yhdessä kuin tanssi. Ei voinut olla huomaamatta, että parivaljakko on kiertänyt kahdestaan jo pitkään.

Newyorkilainen Suzanne Vega on julkaissut 28 vuoden aikana seitsemän albumia ja neliosaisen Close-Up sarjan, missä vanhat kappaleet saavat uudet käsittelyn. Oma kiinnostus jaksoi kantaa aktiivisesti ensimmäisen nimikkoalbumin Suzanne Vega (1985), jonka avauslaulu Cracking kuultiin epätavalliseen tapaan yleisötoiveena. Vegan ura iski suurempaan kultasuoneen kakkosjulkaisulla Solitude Standing (1987), jolta tarttuvat hitit Luka ja Tom’s Diner saavuttivat listasijoituksia Eurooppaa myöten. Sama biisikaksikko päätti luonnollisesti keikan ja sai yleisön jopa kiljahtelemaan. Tom’s Dinerista Vega soitti sen 1990- vuoden DNA -remixiä muistuttavan version, jossa kitaroiden tukena tikitti tiukka syntsabiitti. Tunnetun kakkosalbumin ja ehkä koko uran hienoin sävellys on kuitenkin Gypsy, jonka 54-vuotias Suzanne kirjoitti jo vuonna 1978. Onneksi kappale kuultiin keikan alkupuolella herkkänä vetona.

Kahden ensimmäisen albumin jälkeen kiinnostukseni Suzanne Vegaan hälveni. En unohtanut artistia, mutta en seurannut enää aktiivisesti, vaikka mainioita lauluja hän on ajoittain julkaissut. Etenkin albumilla 99,5F° (1992) ilmestynyt In Liverpool on Vegan klassikoita. Samalta albumilta Suzanne soitti uhmakkaan Blood Makes Noise ja keskitempoisen When Heroes Go Down. Muu 1980-luvun jälkeen julkaistu tuotanto on jäänyt omassa kuuntelussa paitsioon. Edellisestä uusia lauluja sisältänyt albumi Beauty & Crime on vuodelta 2007. Epäilinkin, että konsertti kattaa vain vanhoja säveliä ja tästä johtuen en lähtökohtaisesti ollut keikasta äärettömän innostunut. Toisin kävi. Suzanne soitti peräti neljä uutta laulua, joista mikään ei ensikuulemalta häikäissyt, mutta antoi takuun, etteivät Vegan lauluntekijän taidot ole täysin kadonneet. Etenkin Don’t Uncork What You Can’t Contain ja I Never Wear White olivat ironisia sanoituksia. Keikan raikkaimpia vetoja oli Pretty in Pink –leffasoundtrackille englantilaisen Joe Jacksonin kanssa kyhätty Left of Center.

Varsinainen keikka kesti reilun tunnin ja vartin ja tämän päälle kuultiin vielä toivebiisi Undertow ja hieno Rosemary. Nämä kaikki olisi jäänyt kuulematta ellen olisi Grouponin tarjousmailien uhri. Olen kerran aikaisemminkin tarttunut tilaisuuteen ja ostanut edullisesti lippuja Ameriikan ihmeiden keikalle nettikauppiaan kautta. Kun näin ilmoituksen kaksi tikettiä yhden hinnalla (54€), en voinut välttää mielessäni epäilystä, että taitaa olla Vegan keikka myynyt huonosti lippuja. Tartuin tilaisuuteen ja osittain säälistä, sillä eihän Suzanne Vega saa soittaa tyhjille saleille. The Circukseen saavuttuani hämmennyin, koska klubi oli lähes täynnä. Toivottavasti (ja todennäköisesti) suurin osa lipuista oli myyty kuitenkin normihintaan.

Olin varautunut kuulemaan Suzanne Vegan keikan klubiympäristössä seisaaltaan, mutta ei, lavan eteen oli raahattu rivitolkulla klaffituoleja. Ei istumakonserteissa mitään vikaa ole, varsinkin jos musiikki on folk-lähtöistä. Tilapäistuoleissa ei ollut mukavinta istua, vaikkakin näkyvyys suht korkealle olevalle lavalle oli pitemmällä kaiffarilla kohtuu hyvä. Tästä huolimatta ei klubiin pidä tuoda tuoleja. Jos artisti kerää yleisöksi jengiä, joka ei jaksa seistä, niin sitten voisi promoottori miettiä ihan perinteistä konserttisalia kuten Finlandia-talo, jonka Suzanne Vega muutama vuosi myi täyteen. Suzanne veti kuitenkin mukiinmenevän keikan ja sai katsomo-ongelmat unohtumaan.

Hienoa, että sain itseni tarjouslipuilla liikkeelle, mutta täyttä hintaa en olisi maksanut kahden muusikon vedosta elleivät olisi esiintyneet olohuoneessani. Suzanne Vega on edelleen maailmanluokan tähti ja naisella näyttää olevan ehtymätön suosio Suomessa. Esimerkiksi Beauty & Crime sai paremmat listasijoitukset täällä kuin kotimaassaan. Silti yleinen hintataso konserttilipuissa on karannut turhan korkeaksi, varsinkin kun paikoin on ylitarjontaa.

Suzanne Vega

Jos Suzanne Vegan ääni on kermaisen pehmeä ja nousee esiin päällimmäisenä keitosta, niin pippurin ja suolan toi Gerry Leonardin huolettoman oloinen, mutta säntillisen tarkka kitarointi. Mies ei ole muuten mikä tahansa kepittäjä, vaan on saanut vakipaikan David Bowien lähipiirissä. Esimerkiksi tänä vuonna julkaistulla The Next Day -albumilla Gerry Leonard on väsännyt maestron kanssa pari kimppasävellystäkin. Jos Leonard kelpaa Bowielle, niin silloin mies on korkeasti arvostettu kaiffari, eikä sitä vähennä soittokumppanuus Vegan kanssa lainkaan. Ja muuten, Suzanne Vegalle jos kenelle istuu silinteri päähän.