Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2012

Peter Demian (Can) @ Venice Beach, Los Angeles, CA 19.9.2012

by

Peter Demian @ Venice Beach

Katusoittajien keikoista ei ole ollut tapana kirjoittaa, mutta yleensä sitä paineleekin ohi ja saattaa vain nakata kolikon skittakoteloon. Tällä kertaa oli alkuillan dinnerimestana The Sidewalk Café Venice Beachillä ja kappas siihen ravintolan eteen boardwalkille pamahti mies kitaransa kanssa vetämään biisejä. Tietenkin covereita.

Peter Demian saapui Los Angelesiin Kanadasta 1978. Demian ajeli 69 vuoden Valiantilla kitara takapaksissa, kunnes moottoripyöräpoliisi pysäytti epäilyttävän veijarin Mulholland Driven kupeessa ja peräsi mikä heppu on miehiään. Demian selitti olevansa muusikko. Poliisi vaati todistaa asian, joten Demian nappasi kitaran esiin ja alkoi soittaa. Poliisi kuunteli hetken ja totesi, että jos uskot siihen mitä teet, on sinun paikkasi Venice Beachilla. Siellä Peter Demian on trubadoinut sen 34 vuotta. Välillä mies esiintyy kadulla Street Smart -bändinsä kanssa.

Peter Demian ei ole vain katumuusikko, sillä on hän on levyttänyt ainakin pari pitkäsoittoa. Toinen platta Greetings From Venice Beach on sitä coveristoa mitä hän nytkin soitti, mutta toinen albumi on hänen omia biisejään ja kulkee nimellä Paloma Serenade. Nämä levyt tuli hankittua miehen keikan jälkeen. Muusta tuotannosta ei ole varmuutta, mutta tuskin levytyksiä on paljon enempää, muutenhan kaveri soittelisi sisätiloissa.

Keikka alkoi Leonard Cohenin Hallelujah -biisillä. Monen muunkin coveroima klassikko ei noussut mitenkään ihmeelliseksi esitykseksi ehkä vain ylipituutensa vuoksi. Bob Dylanin Like A Rolling Stone -kappaleessa sen sijaan lierihattuisen ja hieman nuhjaantuneen oloisen Demianin karhea tulkinta pääsi paremmin oikeuksiinsa. Välillä ääni löysi Joe Cocker -tyyppistä karheutta, välillä taas tarjosi yllättävästi laajemman ääniskaalan. Setti oli klassikkokamaa ja omia biisejä ei tähän sisältynyt. Nyt kun olen kuunnellut jälkeenpäin Paloma Serenadea, olisi niistä hyvinkin mahtunut viisu jos toinenkin ohjelmistoon.

Venice Beach on kuuluisa hassuista persoonistaan. Kadulla tallailee jos minkälaista friikkiä aina hare krisna-väestä, hippeihin ja narkkareihin. Kylläpä ne trimmatut rullaluistelijatytötkin koristaa katukuvaa kuten myös Muscle Beachin bodarit. Demianin eteen kokoontui muutamia vanhempia ikihippejä joraamaan. Kamaa oli vedetty sen verran, että muuvit olivat vanhoilla sulkahatuilla aika viihdyttäviä. Eräs nainen veti balettiaskelia ja kävi välillä Demianin taustalla laulamassa. Taitavat olla tanssijat trubaduurin kumppaneita, jotka havittelevat osinkoja kitaralaukun almuista.

Keikan loppupuolella sattui huvittava välikohtaus, kun katusoittajakollega alkoi pimputtaa pianoaan etuajassa. Demian tästä hermostui ja kovalla sanalla kehotti miestä häipymään, sillä nyt oli hänen vuoronsa. Todennäköisesti katusoittobisnes on sen verran järjestäytynyttä, että kullakin on omat soittovuoronsa ravintolan edessä. Keikan jälkeen Peter Demian kävi keräämässä kolehtiinsa kolikot ja setelit, joita jengi aika avomielisesti jakoi. Taisi saada mies kelpo tilin. Keikan jälkeisestä jutustelusta selvisi, että Demian on kasvanut Kanadassa suomalaisten keskuudessa ja hänelle oli jäänyt hauska sanonta mieleen: ”Napa keskellä mahaa”. Tähän oli mukava lopettaa keikkatunnelmat Venice Beachin auringonlaskussa.

Jerrod Niemann (US) @ House of Blues, Anaheim, CA 18.9.2012

by

Anaheim Los Angelin kyljessä on kuin Espoo Helsingin kupeessa. Kaikki ajavat autoilla, 6-kaistaisia valtateitä riittää. Anaheim on vähän särmätön varakkaampien alue, missä ei ole Los Angelesin hurjimpien lähiöiden pelkoa. Kaupunki tunnetaan lätkästä ja baseballista, mutta erityinen maamerkki kaupungille on se alkuperäinen Disneyland. Jättimäisen huvittelualueen keskellä sijaitsee klubi nimeltä House of Blues. Samannimisiä rokkisaleja löytyy liuta ympäri Amerikkaa. Ketjuravintoloista on aina vähän nihkeä ensivaikutelma, mutta tätä klusteria on ollut perustamassa itse Blues Brother  Dan Aykroyd.  Rahaa tiskiin ovat lyöneet myös Aerosmithin jäbät ja James Belushi. Näin ne ennakkoluulot karisevat nopeasti.

Sisäänmeno oli amerikkalaisten turvasäädösten mukaista. Kaikilta kysyttiin paperit jopa reilusti keski-iän ylittäneiltä, vaikka ikäraja mestaan oli vain 21 vuotta. Sitten alkoi turvatarkastuskopelointi samalla pieteetillä kuin olisit ollut lentokentällä. Kun astuin klubiin sisään olin aika innoissani, vaikka rupisen rokkiluolan henkeä ei mestassa ollutkaan. Paikka hohti uutuuttaan ja raihnasuudesta ei ollut tietoakaan. Kohderyhmä lienee sitä varakkaampaa turistisakkia, jolla on varaa jäädä Disneylandiin bilettämään. Yllätys oli kuitenkin se, että liput illan keikalle maksoi vain 22 taalaa, vaikka kantrilistan kärkipaikalla piipahtunut esiintyjä olikin kyseessä. Klubi on erinomaisesti suunniteltu. Tila on lyhyt, mutta korkea, jota reunustaa parvi. Alakerran lattiallakin on korkeuseroa, jotta kaikki näkevät miksauspöydän takaa. Lava on Tavastiaa muutaman metrin leveämpi, mihin mahtuu isompikin orkesteri komeasti. Yleisökapasiteetti on 1050 henkeä.

House of Blues -klubiketjun esiintyjäkaarti on yllättävän laaja-alaista aina punkpioneeri Dead Kennedys -orkesterista turvalliseen Santanaan. Klubilla saa myös safkaa ja dinnerillä se ilta sitten alkoikin. Kysyin henkilökunnalta milloin pääesiintyjä aloittaa ja vastaukseksi kerrottiin showtime klo 22. Rauhallinen evästäminen ja tarjoilijaan uskominen oli käydä kalliiksi, sillä tasan kymmenen siirryin salin puolelle. Nimittäin keikkaa oli jo jonkin matkaa soitettu. Pientä pettymystä heti kärkeen.

Illan artisti oli Jerrod Niemann, joka on jopa kavunnut kantrilistan kärkeen pari vuotta sitten Judge Jerrod & the Hung Jury – albumillaan. Miehestä ei ollut ennalta mitään tietoa mitä nyt muutaman rallin ehti Youtubesta kuulemaan. Suuria innostuksen väreitä ei antanut reilun viiden ja puolen mijoonan latauksen Lover, Lover -hittikään.

Jerrod Niemann ei ole ihan perinteinen stetsonpäinen kantriheppu, vaikka tyylinmukaiset jämäkät leukaperät mieheltä löytyykin. Luokittelisin musiikin paremminkin moderniksi lippalakkikantriksi. Niemann on puuhastellut musiikin parissa reilun kymmenen vuotta ja tehnyt pari omakustannealbumia ennen kuin pääsi Arista Nashville -labelin alle. Biisintekotaitoja hän on näyttänyt myös muutamalla Garth Brooksin raidalla.

Keikka ei ollut parempien aikojen perään mouruavaa kantria, vaan kumarsi jopa soulahtavampaan heartlandrockin suuntaan, sillä miehellä oli lauteilla perus rock-combon lisäksi torvia kolmin kappalein. Keikkasettiin mahtui omien vanhojen hittien lisäksi lokakuussa julkaistavan uutukaisen Free the Music -albumin materiaalia sekä muutamia yllättävämpia covereita kuten Stevie Ray Vaughanin Pride & joy ja Bob Marleyn Every Little Thing Gonna Be Allright.

Jerrod Niemann veti ihan hyvin ja sai jengin hytkymään. Jos vertaa suomikeikkojen yleisöä, niin kyllä ne amerikkalaiset saavat paremman meiningin aikaan. Tanner tömisi ja kädet vispasivat ärhäkämmin kuin härmän perukoilla. Encoren jälkeen yleisöstä lyötiin tuoppi olutta Jerrodin käteen, mutta eipä mies uskaltanut ottaa hörppyä, vaan kantoi sen lavan sivuun. Niemannin lopetettua jengi tungeksi ulos saman tein, sillä klubin puoli suljettiin välittömästi keikan jälkeen. Sikäli harmi, koska salissa jos missä olisi ollut nastaa fiilistellä kuulemaansa.

Jason & The Scorchers (US) @ Virgin Oil, Helsinki 7.9.2012

by

Jason & The Scorchersin nokkamies Jason Ringenberg ei ole koskaan ollut minun mittarissani kaikkein katu-uskottavin rockari. Jotenkin hän muistuttaa enemmän pikkupoikaa, joka on saanut uudet cowboy-releet ja leikkii yli-innokkaasti paukkuraudallan. Samalla poikamaisella innostuksella 53-vuotias ikinuori country-tähden näköinen Ringerberg pyörittää nyt jo 30 vuotta preerioita kiertänyttä cowpunkin keulakuvaa. Cowpunkia voisi luonnehtia ränttätänttärockin, hillbilly-countryn, bluesin ja punkin yhdistelmäksi.

Jason & The Scorchers on käynyt Suomessa neljä kertaa ja usein bändi on kiertänyt maata Helsingin lisäksi Tampereen ja Turun kautta. Peräpohjolaan on kertynyt uskollinen fanikunta. Orkesterin legendaarista Lost & Found -kiertueen Tavastialle vuonna 1985 osunutta keikkaa en vielä nähnyt, mutta kymmenen vuotta myöhemmin YO-talolla bongattu Blazing Glory-kiertuun esitys on tallentunut pääkoppaan yhdeksi parhaista rock-keikosta ikinä. Jasonin hurjat kiipeilyt Yo-talon salin kaiteilla jättäisi tolppa-apina Michael Monroenkin kakkoseksi. Silloin heitti myös kitaristi Warren E. Hodges instrumenttiaan ilmiömäisesti kaulan ympäri. Oi niitä aikoja. Sittemmin rauhoittui bändikin ja jäi tauolle muutamaksi vuodeksi 2007, mutta teki komean paluun 2010, jolloin julkaisi hienon Halcyon Times -albumin. Sen puitteissa bändi kävi täälläkin ja veti vetreän keikan Tavastialla. Nyt olikin vain parin vuoden odotus, kun Jasonin länkkärit saapuivat taas natisuttamaan parketteja. Täytyy tunnustaa, että ihan yhtä pillastunutta ei ollut Virgin Oilin meno kuin aikaisemmin.

Nashvillessa perustetun orkesterin alkuperäisistä jäsenistä on nokka-Jasonin lisäksi vain mainittu Hodges. He ovat bändin ydin. Nykykokoonpanossa bassoa soittaa hobittia muistuttava Al Collins ja kannuja paukuttaa ruotsalainen perushevarin näköinen Pontus Snibb. He täyttivät alkuperäisten Perry Baggsin ja Jeff Johnsonin ja heidän seuraajienkin paikat mainiosti. Olisihan ollut nasta nähdä Baggs ja Johnson juhlakiertueella, mutta kaikille rock ei ole ikuista. Jos tätä ulkonäköpoliittista polemiikkia jatkaa, niin en tiedä mitä näen, mutta Jason Ringenberg ja Markus Nordenstreng ovat kuin kaksi marjaa.

Keikka lähti päräyttävästi liikkeelle esikoisalbumin klassikolla Lost Highway. Alusta asti bändi paineli  kuin täysillä biisonilaumaa pakoon. Koko settilista oli kirjava kattaus koko urasta. Mukavaa oli kuulla harvemmin livenä soitettu When Angels Cry ralli 1989 ilmestyneeltä Thunder & Fire -albumilta. Sen sijaan kakkosalbumi Still Standing -albumi jäi kokonaan paitsioon. Jason kertoi bändin olevan liikkeellä siksi, että se ei juhlista vain menneisyyttä vaan sitä, että se on edelleen voimissaan ja uutta luova bändi. Tästä oli oiva esimerkki uusi biisi Thanks for the Ride.  Punttia vipattivat myös Blazing Glorylta kuultu 200 Proof Lovin’  ja varhaisen Fervor-EP:n jytäpommi Hot Nights in Georgia. Uuden Halcyon Times -albumin Golden Days ja Mona Lee pitivät meininkiä yllä ja etenkin kitaristi Warnerin laulama Better Than This, mutta osasi bändi välillä rauhoittuakin ja vetäisi viiltävän kauniin ikivihreän Pray For Me, Mama (I’m A Gypsy Now).

kuva

Jason & The Scorchers @ Virgin Oil

Vähän ennen keikan puolta väliä pisti silmään, että Ringenberg asetti nuottitelineen, josta vilkuili sanoja.  Mies näyttää kyllä hyväkuntoiselta, mutta ei taida pääkoppa pitää lyriikoita enää mielessä. Nuottiteline ei ole todellakaan rock, mutta tässä yhteydessä se oli sympaattinen ele. Muutaman biisin jälkeen nuottiteline katosi ja perusmeinki jatkui. Encoren alkuun saatiin klassinen versio Bob Dylanin Absolutelty Sweet Mariesta.  Heti perään pärähti ikijytä White Lies, johon jo keikan luuli päättyneen. Mutta ei. Keikka huipentui järjettömän kovaan vetoon John Denverin biisistä Take Me Home, Country Roads.

Jason Ringenberg oli juttutuulella ja veti muutaman pitemmän saarnan. Ensimmäinen manifesti oli kuolevien levykauppojen puolesta, toisessa taas julistettiin sotaa vastaan. Toisaalta lännenmiehen sydän osoittaa myös kovasti yläkerran suuntaan. Ehkä uskoontulon into on vähän laantunut siitä, mitä se oli Blazing Gloryn aikaan, mutta lause God is my wittness putosi Ringenbergin suusta muutamaan kertaan.

Keikka kesti tasan kaksi tuntia. Se oli jämäkkä rock-paketti. Showtime oli myöhäinen puoliyö, mutta se oli pelastus, sillä ehti katsomaan keikan alle MM-karsintajalkapalloa. Ovelta sai vielä lippuja 25€ hintaan, mutta ei saliin kauhean montaa jannua olisi enempää mahtunutkaan. Virgin Oil on ihan kiva kahden kerroksen mesta hyvällä sijainnilla, mutta rock-klubina se ei ole koskaan ollut suosikkini. Jotenkin se vaan tuntuu ketjuravintolalta. Toki oli piristävää nähdä Scorchersit uudessa ympäristössä, mutta kyllä Tavastia vaan olisi ollut oikea venue. Harmi vaan, että se oli buukattu jo ennalta Reigning Soundille. Sääli myös keikkojen päällekkäisyys. The Circus olisi ollut taas liian iso bändille, mutta ei valiteta. Pääasia, että keikka tuli nähdyksi. Samaan hulvattomaan rodeoon eivät viisikymppiset lehmipunkkarit yltäneet kuin 17 vuotta sitten, mutta hyytymisen taso oli sitä luokkaa, että Ringenberg saa leikkiä lehmipoikaa vielä pitkään.