Sólstafir (IS), Árstíðir(IS) @ Tapper, Tallinn, 24.11.2018

Kun ajelee Tallinnassa reilu neljä kilometriä Pärnun maantietä pitkin poispäin keskustasta, päätyy marraskuun pimeydessä aika arveluttavaan paikkaan keskelle autokauppoja. Epäilin hetken, että taksikuski vie satunnaisen varastohallin taakse katsomaan sitä mitä Suomessa tehdään saunan takana. Ihan ensimmäisenä ei tullut mieleen, että siellä voisi olla rokkiklubi. Helpotuksen huokaus pääsi, kun rakennuksen seinässä luki Tapper. Helsingin sanomat uutisoi samaan aikaan, että suomalaisturistit katoavat Tallinnasta. Eivät he katoa varastojen taakse, Tallinna ei vaan kiinnosta yhtä paljon kuin takavuosina. Pikkujoulukausi tosin näytti toiselta, kun laivat rahtasivat mullilaumoittain turisteja satamaan.

Tallinnassa riittää tarjontaa. On joulutoria, leffafestaria ja elävää musiikkia osui lauantai-illalle ihan valittavaksi. Rock Cafessa esiintyi isot poppisnimet  ja Alma. Itse päädyin islantilaiseen musiikkiin, mistä oli tarjolla folk-metallin mestareita. Pääesiintyjä Solstafir on melko maineikas genressään, mutta itse olin ennalta kuitenkin enemmän innostunut Arstidirista. Jälkimmäistä on kuitenkin vaikea yhdistää metalliin, sillä yhtye on puhtaasti  indiefolkpoppia kiehtovalla kamarimausteella, jonka instrumentteihin kuuluu vahvasti myös sello.

Tapper sijaitsee teollisuusrakennuksen toisessa kerroksessa ja hämärästä alkuvaikutelmasta huolimatta paikka osoittautui toimivaksi klubiksi.  Tila vetää nelisensataa henkeä. Islannin ihmeet houkuttelivat paikalle hyvin väkeä. Tapperilla lienee historiaa pitemmältäkin ajalta, sillä nettisivuja ei ole päivitetty vuoden 2009 jälkeen. Klubin tiedotus onkin Facebookin varassa niin kuin monella vastaavalla näinä aikoina. Paikka on rock- ja metallimusiikkin keskittyvä klubi ja siihen paikan rähjäisyys istuu hyvin. 

Illan aikataulu oli sen verran tiukka, että ensimmäinen esiintyjä, ihan kiinnostava ruotsalainen Louise Lemón jäi näkemättä ja harmillisesti en myöskään ehtinyt Arstidirin alkuun. Valitettavaa, sillä yhtye on on varsin mainio. Vahvat lauluharmoniat tukevoittavat lempeitä ja tarttuvia melodioita. Tänä vuonna julkaistu albumi Nivalis on täynnä komeita kappaleita kuten Lover ja While This Way

Solstafir on folk-metallia kirjaimellisemmin. He voisivat tulla suoraan Viikingit -sarjasta ja yhtä lailla heidän musiikkinsa sopisi epookkisarjojen soundtrackiksi. Musiikki on simppeliä mutta progressiivisen hitaasti raskaammaksi rokiksi kasvavaa, mutta kuitenkin vain sinne rajoille, että metalliksi sitä on vaikea kuvailla. Jos on Arstidir suosittu Islannissa ja muuallakin, niin Solstafir onkin sitten iso nimi omassa genressään. Partasuut ovat valloittaneet Eurooppaa jo pitkään. Nytkin kiertue kattaa keskeiset maat. Tallinnasta yhtye jatkaa Suomeen kolmelle keikalle ja kun Helsingissä ei keikkaa nähdä, on Tallinna itse asiassa meikäläiselle lähin paikka. 

Solstafirin keikka alkoi mystisesti. Bändi pysyi pitkään savun ja valojen takana. Lava näyttikin pitkään kuin tulivuoren purkaukselta, jonka takaa kantautui palmikkotukkien veitsien teroitus. Sitten pikkuhiljaa soturit alkoivat saada purjetta tuuliinsa ja purjehtivat aika kiehtovaan taistoon. Solstafirin keikka oli hieman tasapaksu, joka olisi kaivannut dramaturgista vaihtelua.

Solstafir oli yhtyeistä tullessa vieraampi ja etäisemmäksi se myös jäi, vaikkakin bändi tarjosi mieltä rikastavaa materiaalia. Biisien toistuva juntta oli tarttuvaa ja se selittänee suosion. Itselle Arstidir on kuitenkin lähempänä ja jonka parissa tulen varmasti viettämään tiuhemmin aikaa. Entangled on yksi vuoden kauneimpia kappaleita.

Wand (US) @ Bitterzoet, Amsterdam, 20.11.2018

Amsterdam on livemusiikin ykköskaupunkeja, ainakin siinä mielessä, että keikat myydään loppuun nopeasti. En nyt tarkoita, että ravaisin Amsterdamissa alvariinsa, mutta ne kerrat, kun olen cityn keikkaskeneä tutkinut, olen ollut myöhässä. Tavoitteeni oli nähdä tämän hetken popfunkin nousukas Parcels Paradisossa, mutta liput oli kaupattu vikkelään loppuun. Niin kuin ne kaikki muutkin kiinnostavat live-vaihtoehdot. Ilman elävää musiikkia en kuitenkaan jäänyt, koska onnistuin saamaan tiketin Bitterzoet –klubille, missä esiintyi ennalta vieras Wand.

Pienen perehtymisen jälkeen Los Angelesista ponnistava Wand teki vaikutuksen. Asiaa helpotti se, että yhtyeen nokkamies Cory Hanson on soittanut myös arvostamani Ty Segallin bändissä. Wand on suht tuore tulokas, mutta muutamassa vuodessa julkaissut jo neljä albumia ja tuore EP Perfume oli kiertueen liikkeelle pannut voima. Viisihenkisen yhtyeen genreä on vaikea luokitella, mutta psykedelialla maistetusta rokista on kyse. Wand soittaa niin progea kuin vivahteikasta garagerockia ja taipuen välillä popimmaksi. Bändi soittaa hyvin ja biisit ovat kiehtovia.

Bitterzoet on pienehkö klubi, joka oli sopivasti täynnä. Narikkaa ei ollut, vaan talvitakit sai tunkea alakerran lukittaviin lokerikkoihin. Amsterdamissa oli varsin kolea keli vuodenaikaan nähden. Sali on kuin pieni kappeli, jonka seiniä reunustaa kirkoista tutut lasimaalaukset, sillä erotuksella, että kuvasto oli pakanallista ja pakarallista. Yhden baarin klubi oli kaikin puolin kompakti, jossa mukillisen olutta sai kolmella eurolla. Vaikka hollantilaiset ovat maailman pisintä sakkia, niin klubin takaosa oli korkeammalla, josta näki lavalle erinomaisesti. Intiimi klubi tuntui kuitenkin isommalta, siihen osasyy oli tietysti myös Wand, joka äityi soittamaan kuin isompikin orkesteri.

Keikan alkupuolen kultakimpale oli edellisen Plum (2017) albumin Bee Karma. Hieno kappale, joka tavoitti hienosti Kalifornian 1960-luvun melodista psykedeliaa. Wand ei pyri laajentamaan tajuntaa musiikillaan liikaa, vaan biiseissä on koukkuja, jotka nappaavat ja ohjaavat sivupoluille, mutta eksyttämättä liian progressiivisiksi. Keikan settilista oli hyvin suunniteltu. Itensiteetti oli nousujohteinen ja huipentui omien biisien kautta pariin Neil Young -coveriin. Down by the River startattiin, mutta jätettiin kesken kuin pieleen mennyt. Omiin korviin se vaikutti varsin komealta yritykseltä. Yhden oman biisin jälkeen keikka päättyi hienoon versioon Cinnamon Girlistä.

Cory Hanson on erinomainen lead-kitaristi, joka hoitaa myös päävokaalit. Välipuheita ei turinoitu, kunnes kiitokset vasta lopussa. Kosketinsoittaja Sofia Arrequin lauloi taustat, Lee Landey soitti bassoa ja rumpali Evan Burrows piti homman paketissa. Toisena kitaristina toimi Robert Cody. Yhtyeen Euroopan rundi alkoi Englannista ja ulottuu Keski-Eurooppaan. Pohjoismaissa Wandia ei nähdä, mutta toivottavasti joskus myöhemmin. Wand on todellakin maaginen sauva, josta sinkoilee jännittäviä biisejä kuten Melting Rope ja The Gift. Niistä moni biisitaikuri olisi ylpeä.