Queen + Adam Lambert (UK/US) @ Kaisaniemen puisto, Helsinki 3.6.2016

 

Näyttökuva 2016-6-6 kello 21.03.02Queen, yksi maailman suurista orkestereista, kävi alkuperäisellä kokoonpanollaan vain kerran Suomessa. Kulttuuritalon keikasta on kulunut 41 vuotta ja konserttiin myytiin tuolloin vain 674 lippua. Helteisen perjantain konsertti Kaisaniemen puistossa oli loppuunmyyty. Queenin lisäksi konsertissa esiintyi kolme muuta esiintyjää, joten kyse oli pienimuotoisesta festivaalista. Lämmittelijöistä Suzanne Vega olisi ollut kiinnostava, mutta hänet olen nähnyt pari kertaa muutaman vuoden sisään: https://keikkakeppi.com/2013/10/23/suzanne-vega-us-the-circus-helsinki-22-10-2013/

Säästin kaiken Queenin varaan ja tähtäsin paikalle täsmällisesti ennalta ilmoitetun Queen8soittoajan mukaan. Lähestyessäni Kaisaniemeä rautatieaseman tunnelissa kuulin jo etäistä jytinää. Ensiksi arvelin soundcheckin olevan käynnissä, mutta lähempää kuului jo selkeästi Another One Bites The Dust –biisin alkutahdit. Portilla kuhnailevalta henkilökunnalta sain kuulla, että Queen oli aloittanut tasan kymmeneltä, siis viisitoista minuuttia ennen soittoaikaa. Miksi ihmeessä? Sähköpostiviesti nykytekniikalla lipun ostaneille olisi  ollut kiva. Tästä järjestäjä Park Livelle iso miinus.

Queen on mammutti pitkälti karismaattisen edesmenneen solistinsa Freddie Mercuryn (1946-1991) johdosta, vaikka bändin muodostikin neljä lahjakasta muusikkoa ja eritoten tasavertaista säveltäjää. Heistä basisti John Deacon on jäänyt eläkkeelle, mutta kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor jatkavat hittien esittämistä nyt Idols-tähti Adam Lambertin kanssa. Viime vuosikymmenellä laulumiehen paikalla oli Free ja Bad Company -orkestereiden keulilla häärinyt Paul Rodgers. Freddie Mercuryn saappaat ovat jättimäiset kenenkään täytettäväksi, mutta Adam Lambert tekee sen yllättävän hyvin. Hänessä ei ole Mercuryn yltiöpäistä teatraalisuutta ja lavaliikehdintää, mutta hän taaplaa komeasti tyylillään, ja mikä parasta, pyrkimättä imitoida esikuvaansa.

Queen2

Lähtökohta keikkaan ei ollut paras, koska ensimmäiset viisi biisiä jäi kuulematta. Muutenkin täyteen ahdetussa Kaisaniemen puistossa ei tahtonut löytää sitä parasta virettä, kun katsomisetäisyys jäi kauaksi miksauspöydän taakse. Yritin tihrustaa kaksimetrisen karpaasin takaa screenille. Soundit eivät kuulostaneet myöskään takalinjoille parhaalta mahdolliselta. Ja miksi alueelle saa tulla reppujen kanssa? Onko ärsyttävämpää kuin joutua reppujen töytäisemäksi, kun ohitunkeutuvat tyypit eivät osaa arvioida miten paljon vievät tilaa kulkiessaan koko omaisuus selässä.

Queen6

Queenin settilista oli hyvin pitkälle sama kuin muuallakin Euroopan kiertueella. Ensimmäisenä kokonaisena biisinä kuulin Brian Mayn säveltämän Fat Bottomed Girls, joka nousi illan kohokohdaksi. Samoin Play The Game raikasti biisilistaa. Eikä meininki taantunut kun Killer Queen, tuo varhaisen tuotannon merkkipaalu, rävähti eetteriin. Adam Lambert hoiti pestinsä ansiokkaasti, mutta hän sai viettää aikaa myös backstagella, kun Brian May ja Roger Taylor lauloivat biisit mieheen. Sekä Love of My Life, että These are the Days of My Life olivat tribuutteja Freddie Mercurylle, jonka läsnäolo oli lähes käsin kosketeltavaa arkistomateriaalipotpurissa.

Queen3

Sitten koittikin ne illan käsikirjoituksen tylsimmät hetket, kun ensiksi Roger Taylor otti drum battlessa mittaa omasta pojastaan. Rufus Tiger Taylor pisti kampoihin, mutta tänä iltana taidoista huolimatta sankarin viitta kuului isäpapalle. Tässä oli sentään kyse kahden muusikon dialogista, mutta pian sai vuoronsa myös Brian May, joka nosti itsensä kirjaimellisesti jalustalle, kun hän raapi kitarastaan kryptisiä soundeja hieman liian pitkäksi venyneen soolon aikana. Show oli kuitenkin visuaalisesti näyttävä ja Queen-perinteitä kunnioittava.

Queen7Keikan loppupuoli pureutui niihin isompiin hitteihin. Adam Lambert palasi lauteille ja vetäsi Brian Mayn säveltämän rykäyksen Tie Your Mother Down,jonka jälkeen olikin aika bändin isoimmalle kappaleelle. Bohemian Rhapsody alkoi lupaavasti ja olisi ollut jännittävä seurata miten Adam Lambert selviää yhdestä musiikkihistorian merkkiteoksista vähän samaan tapaan kuin karaokebaareissa on kiintoisaa kuunnella miten tavan tallaaja tulkitsee Frank Sinatraa. Mutta Adam ei saanut laulaa biisiä kokonaan, kun se leikkaantui sinänsä tyylikkäästi vanhaan videomateriaaliin ja Freddie Mercuryn versioon. Siinä sitä katsoimme musiikkivideota ja kuuntelimme äänitallennetta sen sijaan, että olisimme saaneet elää version Adam Lambertin mukana. Varsinaisen setin viimeisenä biisinä kuultiin Roger Taylorin kynäilemä Radio Ga Ga, joka on allekirjoittaneelle Queenin isoin hitti ja nytkin eetteriin kajahti komea veto vaikuttavan valoshown ja videoprojisoinnin saattelemana. Encorena kuultiin loppuunkuluneet We Will Rock You ja We Are The Champions.

Freddie Mercuryn ei tarvinnut kääntyä haudassaan, kun Queen + Adam Lambert soittivat kunnioittavalla ja vilpittömällä otteella Queenin klassikoita. John Deacon voi myös viettää miljooniensa kanssa rauhallisia joutopäiviä. Suurin ilo oli kuitenkin nähdä, että Brian May ja Roger Taylor diggaavat edelleen soittamisesta ja se nautinto heille suotakoon. Mikä palkitsevinta he tarjoavat edelleen elinvoimaista Queenia myös sitä alati janoavalle yleisölle.

Queen1

 

 

Bryan Adams (Can) @ Jäähalli, Helsinki 23.3.2015

Kysyy luonnetta lähteä Bryan Adamsin keikalle, jos kotona jo kyllästyttää artistin tuotanto. Katselin muistinvirkistykseksi muutaman youtube-klipin ennen lähtöä. Adamsin biisit ovat niin hyviä, että niihin tuupertuu kerta kuulemisen jälkeen. Sama reaktio on käynyt aina kuunnellessa miehen musiikkia. Tarttuvat melodiat tulee korvista, banaalit sanoitukset lannistaa ja käheä ääni turruttaa. Siitä huolimatta miehessä on jotain maagista, varsinkin jos yhdellä hänen hittibiisillään on 130 miljoonaa latausta – ei voida puhua pikkutekijästä.

Bryan AdamsBryan Adams on ravannut Suomessa viime aikoina tiuhaan. Mahdollisuuksia olisi ollut nähdä kanadalainen rokkari elävänä useasti, mutta kiinnostus ei ole yltänyt lipunhankintaan. Nyt viime vuoden loppupuolella osui mainos Reckless 30th anniversary tourista. Sävähdytti sen verran, että suunnittelin näkeväni Adamsin elävänä. Onhan Reckless (1984) yksi 1980-luvun puolen välin tunnistettavimpia rock-albumeita Bruce Springsteenin Born in The U.S.A –klassikon ohella. Joskaan ei Reckless ole kriitikoiden ylistämä niin kuin ei mikään muukaan Adamsin albumi. Kaupallinen stadionrock ei ole koskaan ollut taiteellisesti arvostettua, saati kun sitä esittää vielä nätti poika. Siitä huolimatta Reckless on kova levy, jos sitä kuuntelee harvakseltaan.

Adams_3Olen näissä yhteyksissä kertonut pariin otteeseen Grouponista, jonka kautta olen ostanut liput mm. Lionel Richien ja Suzanne Vegan konsertteihin. Sieltä tarttui mahdollisuus nähdä myös Bryan Adams Helsingin jäähallissa puoleen hintaan. Kertonee siitä, että vanhat kasaritähdet eivät myy konserttihalleja täyteen. Jäähalli ei ole akustiikan pyhin temppeli, mutta on se vanhaksi jäähalliksi kuitenkin innostavampi keikkapaikka kuin Hartwall areena.

Bryan Adams on kiertänyt reilun vuoden juhla-albuminsa vuoksi ja matka jatkuu edelleen tiiviinä. Se on helppoa kun taustalla soittaa kompakti nelihenkinen bändi. Yhtyeen soitossa on varmuutta mutta myös leipääntymisen makua. Taustalle projisoitavat videot luovat keikalle tarkan käsikirjoituksen, josta ei poiketa. Biisilista on siten naulittu samaksi illasta toiseen. Screenille heijastetut videot ovat tyylikkäitä mutta aika tavanomaisia ja paikoin ilmeisiä. Toista on Springsteenin keikat. Niissä ei projisoida mitään, mutta illan settilista elää joka konsertissa. Adamsin keikan hyvä puoli on se, ettei tule pettymyksiä.

Adams__depthBryan Adams soitti keikan alkuun Reckless -albumin kokonaisuudessaan. Mikä hassuinta keikan paras biisi kuultiin ensimmäisenä. Nimikappale Reckless ei koskaan mahtunut albumille ja nyt biisiä on soitettu kiertueen startterina. Jos Reckless ja jykevä The Boys Night Out, joka kuultiin myös ylijäämäkappaleena, olisivat päässeet albumille, niin väitän sen saaneen vielä paremman vastaanoton ja kestävämmän suosion. Muutama tavanomaisempi rokkikappale olisi tehnyt hittiputken seassa vain hyvää.

Yleisöä oli lähes hallin täydeltä, ja Reckless upposi jengiin kuin kuuma veitsi voihin. Run to You, Heaven, Somebody, One Night Love Affair, It’s Only Love ja Summer of ’69 ovat sen luokan hittejä, että hengästyttää kuulla ne ensimmäisen kolmen vartin aikana. Suurin huoli olikin keikan dramaturgia. Miten muu materiaali kantaa keikan loppuun asti? Ei kantanut. Siksi olisinkin rikkonut Reckless-levyn biisit sikin sokin muiden biisien lomaan. Muuta tuotantoa kuultiin koko uralta, mutta yksi Adamsin kiinnostavimmista albumeista Into the Fire loisti poissaolollaan. Siltä ei kuultu yhtään kappaletta.

Adams_bandRecklessin jälkeisistä biiseistä kiinnostavinta kuultavaa oli Bryanin akustisesti esittämä Let Me Down Easy Biisi on Adamsin ja biisintekijäkumppani Jim Vallancen säveltämä kappale The Who-legendan Roger Daltreyn soololevylle Under a Raging Moon (1985). Illan yleisöä viihdyttävin veto oli bluespoljennolla kulkeva If Ya Wanna Be Bad, Ya Gotta Be Bad, jonka aikana Bryan valitsi yleisöstä yhden mimmin tanssimaan valokeilassa koko kappaleen. Muut loppupuolen biisit kuulostivat tyhjänpäiväsiltä alkupuolen keikan jälkeen. Toki Cuts Like a Knife nousee aina esiin ja When You’re Gone on yksi Adamsin kulkevimmista biiseistä. Eikä siirappisuudestaan huolimatta (Everything I Do) I do it For you –biisiä voi haukkua ällöksi. Onhan se nyt mailman luokan hituri. Ei sitä Youtubesta muuten jatkuvalla syötöllä kuunneltaisi. Siksi kysynkin miksei keikkaa lopetettu miehen suurimpaan hittiin – illan viimeiseen hitaaseen. Siitä olisi ollut kelpo fiilis lähteä himaan. Tämän jälkeen keikan huipennus tuntui pliisulta ja eikä encoressaan kuulluista biiseistä jaksanut enää innostua, vaikka kuultiinhan siellä akustisesti Adamsin läpimurtohitti Straight from the Heart.

Adams_scottBryan Adamsin bändi soitti ammattitaitoisesti ja muista artisteista vain kitaristi Keith Scott nousi esiin tempuillaan. Hän heittäytyi selälleen ja kieputti kitaraan selän takaa, ei niin notkeasti, mutta huvittavalla antaumuksella. Bryan Adams on edelleen poikamainen, vaikka uurteet kasvoilla kertovat eletyistä vuosikymmenistä. Adamsilla on komea multiplatinaa myynyt ura takana, siloteltu maine, siksi keikan parhaita hetkiä olikin se, kun Adams ripitti yleisön seasta (Everything I Do) I do it For you –biisin aikana lujaa laulanutta tyyppiä: ”Kuka lauloi kovaäänisesti? Ai, sinä? Lopeta! Ei sentään, kunhan vitsailin. Kuka tahansa saa laulaa mukana, paitsi sinä.”

Dumari ja Spuget & Blosarit (FIN), Bob Dylan (US), Suzanne Vega (US), Bettye LaVette (US) @ Pori Jazz, 17.7.2014

Vuoden 2014 Pori Jazzin tarjonta osoittautui ennalta jälleen kerran laadukkaaksi. Ei ihan yhtä huikea kuin vuotta aiemmin, mutta tasavahva linja on pitänyt jo 49 vuotta. Ensi vuonna Pori Jazz, yksi Suomen tärkeimmistä musiikkitapahtumista, viettää puolivuosisatajuhlia. Silloin jos koskaan on varmasti tiedossa kovia nimiä, mutta mikä olisi jotain sellaista, mitä ei Suomessa koskaan aikaisemmin olisi nähty tai edes vuosikymmeniin. Joko saisimme vihdoin nähdä Porissa mystisen Tom Waitsin tai takuuvarmasti massoja liikuttavan ja Suomen aina karttaneen Coldplayn? Takuuvarma 50-vuotisjuhlien jyristäjä ja Porin ensikertalainen olisi tietenkin Bruce Springsteen & E Street Band, mutta onhan Pomoa tässä jo viime vuosina nähty runsaasti. Mikäli David Bowie vielä lähtee kiertämään, hän olisi varmasti ikämiesluokan kiinnostavimpia kavereita. Spekulointi voi alkakoon, mutta korjataanpa ensiksi tämän vuoden sato.

Olen käynyt Porin Jazzeilla yli 20 vuotta ja tästä vuodesta tuli ensimmäinen vuosi, kun ei alueelle saanut enää viedä omia alkoholillisia piknik-juomia. Hassuahan se, jos tämä vuosi jää juomista mieleen, mutta viltti, viinit ja retkieväät ovat aina olleet osa jazzien meininkiä. Ruokakorit olivat edelleen sallittua, mutta nyt viinit ja kuoharit piti jonottaa ja ostaa ravintolahintaan. Torstaina viinit pääsivät välillä loppumaankin. Halvin valkoviinipullo irtosi 20 eurolla, jota pidin varsin kohtuullisena hinnoitteluna, mutta kuinka laadukkaan viinin olisitkaan vienyt samalla rahalla omakustanteisesti. Kirjurinluoto täyttyi torstaina 20 000 jazz-vieraasta ja järjestäjät ovat varmasti uuteen järjestelyyn ja myyntiin tyytyväisiä, vaikka asiakkaat kaipasivat vanhaa vapaata keski-ikäisten hippimeininkiä, johon ei holhouskulttuuri ja kontrolli koske. Kaikki nämä vuodet Pori Jazz, kuten myös Puisto Blues, ovat olleet häiriöttömiä tapahtumia siitä huolimatta että omat juomat on saanut viedä mukana. Toivottavasti valtakunnan poliittinen kerma joka kokoontuu Poriin fiksuille Suomi-Areenoille, laittaisi asiat taas entiselleen, vaikka narinaa kuuluu tietysti muilta festivaaleilta.

bettye_lavette

Bettye LaVette @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Torstain ensimmäinen näkemäni artisti oli detroitilainen Bettye LaVette, joka on tahkonut uraansa jo vuodesta 1962, julkaistuaan vasta 16-vuotiaana My Man (He’s Loving Man) sinkun. Ura ei lähtenyt purjeliitoon, vaan huiteli aina vuoteen 2005 asti vaihtelevaa matalentoa, jolloin vasta cover-albmi I’ve Got My Own Hell To Raise sai kiitetyn vastaanoton. Bettye ehti työskentelmään urallaan James Brownin kanssa ja levyttämään kotikaupunkinsa tunnetuimmalle levymerkille Motownille, mutta ei mitään sellaista ikivihreää, josta ympäri maailmaa tiedettäisiin. Bettye LaVette on soulin suuria tuntemattomia. Edelleen 68-vuotias LaVette tulkinta riipaisee, ja hänen lohduton äänensä ei näytä häivähdystäkään taantumisesta. Bettye LaVetten keikan kuuntelin etäältä rinteestä ja lavan edustan intiimiä tunnelmaa en kaukana sosiaalisessa seurassa tavoittanut. Nina Simonen ja Joe Cockerin tunnetuksi tekemä Don’t Let Me Be Misunderstood on henkilökohtaisia ikisuosikkeja ja eikä Bettye LaVatte myöskään pettänyt. Samoin The Whon Love Reign O’er Me biisistä kuultiin väkevä tulkinta. Bettye LaVette oli niin takuuhyvä kuin ennakolta odotin. Bändi soitti hyvin, vaikka puhaltimet olisivat tehneet sielukkaaseen vetoon aimo lisän. Vielä kun LaVetten näkisi joskus tunnelmallisessa klubiympäristössä.

vega

Suzanne Vega @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Suzanne Vega tuli nähtyä toistamiseen vain kahdeksan kuukauden tauon jälkeen. Edellinen hieno duo-keikka kitaristi Gerry Leonardin kanssa The Circuksessa toimi mainiosti eikä Porin Jazzin esityksessä ollut mitään vikaa. Samaa viivalla heilui tasomittari. Gerry Leonard oli jälleen mukana, mutta isolle lavalle ei oltu tuotu muuta ylimääräistä kuin rumpali, joka muistutti etäälle kovasti Max Weinbergia. Bassoa soitanta hiukan kaipasi ja ehkä koskettimilla olisi saatu Vegan keikkaan lisäarvoa, jota hänen folk-pohjaisessa materiaalissa ei usein kuulla. Nyt ei olisi ollut pahitteeksi kuulla hieman toisenlaisia versioita Vegan hienoista lauluista. Settilista noudatti aika tarkkaan samaa kuin Helsingissä viime syksynä. Luka, Tom’s Diner ja Marlene on the Wall tyydyttivät Kirjuriluodon ison yleisön hitinnälän, mutta myös uudemmat kappaleet kuten Vegan pukeutumista kommentoiva  I Never Wear White näyttivät toimivan helteisessä kesäsäässä hyvin. Eikä Suzanne jättänyt laittamatta myöskään tunnusmerkiksi äitynyttä silinterihattua päähänsä keikan aikana. Suzanne Vega istui Pori Jazzeille oikein hyvin. Itsellä odotukset olivat jo seuraavassa maestrossa ja vasta häntä siirryin katsomaan niin läheltä kuin mahdollista.

Bob Dylan onkin sitten oma lukunsa. Kiistatta yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä artisteista millä mittapuulla tahansa mitattuna. Olen nähnyt hänet ensimmäisen kerran vuonna 1990 ja silloin muistan hänet mielenkiintoisena live-artistina. Sitten myöhempi 2000-luvun veto oli sellaista puuroa, josta ei jäänyt mitään käteen, ei elämystä, ei hädin tuskin tunnistettavia biisejä. Aiemmista kokemuksista johtuen nytkään odotukset eivät olleet korkealla, mutta Porin esityksen nähtyä nousi päällimmäiseksi kysymys: Miksi Dylan keikkailee? Taloudellisesti siihen ei varmasti ole tarvetta ja jos musiikin esittämisen palo vie miestä, niin se ei ainakaan välity yleisölle. Bob Dylanin bändi soitti ilmavasti ja soundit olivat Dylanin bändin edelliseen vetoon nähden hyvät. Dylanin karrelle palanut äänikin sylki laulunsanoja paikoin tunnistettavasti. Mutta miksi hän ei anna itsensä näkyä screeneillä? Miksei häntä saa kuvata? Miksei hän ota mitään kontaktia yleisöönsä? Miksei häntä saa fanittaa? Okei, vaikka kuinka haluaisi olla yksityinen henkilö tai tinkimätön taiteilija, niin miksi ihmeessä yli viisikymmentä vuotta viihdetaiteen huipulla esiintyvä artisti lähes halveksuu yleisöä. Varsinkin jos puhutaan Porin Jazzeista ja isosta massasta, joka haluaa tulla kuulemaan tuttuja säveliä. Kuinka Kirjurinluoto olisikaan raikunut, jos Dylan olisi vetäissyt Knockin on Heaven’s Door tai minkä muun tahansa ukkopirun tunnetuista hiteistä.

bob

Bob Dylan @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Dylan päättikin keskittyä tuoreimpaan materiaaliin kuitenkin unohtaen esimerkiksi uusimman ja kovin kelvollisen Tempest –levyn kokonaan. Sen sijaan Dylan luukutti Love and Theft albumilta peräti kolme kappaletta ja Modern Times albumilta kaksi kappaletta. Varhaistuotannosta kuultiin Hard Rain’s A-Gonna Fall ja She Belongs to Me. Kyllä nämä Dylan-faneille kelpaavat, mutta jazzeilla näitä on vain rajallinen määrä. Keikan parhaimiksi anniksi osoittautuivat keikan aloittanut Things Have Changed, jonka Dylan sävelsi mainioon elokuvaan Wonder Boys ja keikan startteri The Girl From The North Country, jonka äijä duetoi aikanaan Johnny Cashin kanssa Nashville Skyline-albumilla. Klassikkoalbumilta Highway 61 Revisited kuultiin sentään oiva mammutti Desolation Row ja encorena illan ainoaksi hitiksi luokiteltava Along The Watchtower. Ne kelpasivat kyllä ja varmasti Dylan-friikit olivat illan annista ylipäätään innoissaan, mutta massoja ei Dylan todellakaan settilistallaan nuollut.

Dylanista jäi olosuhteisiin nähden kuitenkin pettynyt fiilis. Ja se vaan taitaa olla yleisin fiilis, mitä Dylan itsestään jättää. Siksi taidankin paneutua jatkossa vain niihin loistaviin biiseihin ja albumeihin, joita mies on tuutannut vuosien saatossa ulos. Enkä epäile, etteikö jotain yllättävää uutta vielä mies tuottaisi. Mielenkiinto Dylaniin ei katoa, mutta keikoille häntä ei tarvitse lähteä katsomaan, kunnes taas törmään ilmoitukseen, että käppänä on tulossa kaupunkiin – silloin voi fiilis olla taas toinen.

Illan päätteeksi siirryin vielä viereiselle Nurmilavalle katsomaan Tuomari Nurmion vetoa tittelillä Dumari ja Spuget & Blosarit. Keikka oli nimensä mukaisesti stadin slangipainotteinen keikka mutta piristävästi puhaltimilla lisävarusteltuna. Dumari jota voisi helposti kutsua Suomen Dylaniksi vetikin hienon keikan, jonka aikana yleisöä kohdeltiin juuri siten miten vastuuntuntoiselta taiteilijalta voi kuvitella odottavansa. Pikku Julmuri, Mammona, Lasten mehuhetkiTonnin Stiflat takasivat juurevan tunnelman. Tuomari Nurmio ei pettänyt taaskaan ja poikkeuksellisen tuhti bändikeikka oli oiva päätös torstain Pori Jazzin illalle. Kirjurinluoto sammui aina vaan viihdyttävään Dumari tulee, Dumari tappaa – rappaukseen. Urheiluruudussa illan ottelutuloksen voisi näyttää klassista The Housemartins levyä mukaillen: Dylan 0 – Dumari 4.

dumari

 

 

Suzanne Vega (US) @ The Circus, Helsinki 22.10.2013

Jos Suomi oli ennen umpikuja, jonka peräkulmille harva maailman tähti uskaltautui poiketa, niin nykyään sijainti on matkan varrella sopivasti kenelle tahansa artistille. Logistiikka ei ole helpottunut, mutta levymyyntibisneksen jatkuessa laskusuuntaisena, on musiikintekijöiden tehtävä ristiretkiä entistä tiuhempaan. Kultakuume ei aja enää Kaliforniaan, vaan sinne mistä löytyy edes katinkultaa. Etsijöitä on paljon ja niin moni laakereillaan pitkään lepäillyt on joutunut mukaan kamppailuun lipun ostavasta yleisöstä. Tämä on tietenkin meille peräkulmien musiikinharrastajille  hyvä uutinen, mutta välillä tuntuu, että tarjontaa on liikaakin ja lakipiste saavutettu. Osaa keikoista ei välttämättä huomaa markkinoinnillisista syistä, osaan ei jaksa reagoida ja osaan eivät resurssit riitä.

Näin meinasi käydä eräälle merkittävälle folkpop-artistille nimeltä Suzanne Vega. Arvostettu lauluntekijä on käynyt Suomessa useasti, mutta kaikki aikasemmat esiintymiset ovat jääneet näkemättä. Suzanne Vega oli 1980-luvun puolenvälin huitteilla folkista ponnistaneiden naispuolisten lauluntekijöiden ykköspioneeri. Perässä tuli Tracy Chapman ja moni muukin, mutta Vega oli se, joka avasi tien valtavirtaan. En voinut myöskään välttyä Marlene on the Wall -ensisinglen kiehtovuudelta. Samalla laululla Vega aloitti myös mainion konserttinsa The Circuksessa.

Suzanne Vega

Suzanne Vega & Gerry Leonard @ The Circus, Helsinki

Suzanne Vega kiertää kahdestaan kitaristi Gerry Leonardin kanssa. Vastikään he soittivat Virossa, Venäjällä ja Valko-Venäjällä, joten Suomenlahden taakse oli myös helppo piipahtaa. Keikan aikana kävi selväksi miten vaikuttava ääni Suzannella on, mutta enemmän huomio kiinnittyi Vegan taitavaan akustisen kitaran soittoon. Rinnalla Leonard näppäili sähköisemmästä kitarasta tilaan istuvat paikoin rouheatkin soundit. Kahden kitaran soitanta kulki yhdessä kuin tanssi. Ei voinut olla huomaamatta, että parivaljakko on kiertänyt kahdestaan jo pitkään.

Newyorkilainen Suzanne Vega on julkaissut 28 vuoden aikana seitsemän albumia ja neliosaisen Close-Up sarjan, missä vanhat kappaleet saavat uudet käsittelyn. Oma kiinnostus jaksoi kantaa aktiivisesti ensimmäisen nimikkoalbumin Suzanne Vega (1985), jonka avauslaulu Cracking kuultiin epätavalliseen tapaan yleisötoiveena. Vegan ura iski suurempaan kultasuoneen kakkosjulkaisulla Solitude Standing (1987), jolta tarttuvat hitit Luka ja Tom’s Diner saavuttivat listasijoituksia Eurooppaa myöten. Sama biisikaksikko päätti luonnollisesti keikan ja sai yleisön jopa kiljahtelemaan. Tom’s Dinerista Vega soitti sen 1990- vuoden DNA -remixiä muistuttavan version, jossa kitaroiden tukena tikitti tiukka syntsabiitti. Tunnetun kakkosalbumin ja ehkä koko uran hienoin sävellys on kuitenkin Gypsy, jonka 54-vuotias Suzanne kirjoitti jo vuonna 1978. Onneksi kappale kuultiin keikan alkupuolella herkkänä vetona.

Kahden ensimmäisen albumin jälkeen kiinnostukseni Suzanne Vegaan hälveni. En unohtanut artistia, mutta en seurannut enää aktiivisesti, vaikka mainioita lauluja hän on ajoittain julkaissut. Etenkin albumilla 99,5F° (1992) ilmestynyt In Liverpool on Vegan klassikoita. Samalta albumilta Suzanne soitti uhmakkaan Blood Makes Noise ja keskitempoisen When Heroes Go Down. Muu 1980-luvun jälkeen julkaistu tuotanto on jäänyt omassa kuuntelussa paitsioon. Edellisestä uusia lauluja sisältänyt albumi Beauty & Crime on vuodelta 2007. Epäilinkin, että konsertti kattaa vain vanhoja säveliä ja tästä johtuen en lähtökohtaisesti ollut keikasta äärettömän innostunut. Toisin kävi. Suzanne soitti peräti neljä uutta laulua, joista mikään ei ensikuulemalta häikäissyt, mutta antoi takuun, etteivät Vegan lauluntekijän taidot ole täysin kadonneet. Etenkin Don’t Uncork What You Can’t Contain ja I Never Wear White olivat ironisia sanoituksia. Keikan raikkaimpia vetoja oli Pretty in Pink –leffasoundtrackille englantilaisen Joe Jacksonin kanssa kyhätty Left of Center.

Varsinainen keikka kesti reilun tunnin ja vartin ja tämän päälle kuultiin vielä toivebiisi Undertow ja hieno Rosemary. Nämä kaikki olisi jäänyt kuulematta ellen olisi Grouponin tarjousmailien uhri. Olen kerran aikaisemminkin tarttunut tilaisuuteen ja ostanut edullisesti lippuja Ameriikan ihmeiden keikalle nettikauppiaan kautta. Kun näin ilmoituksen kaksi tikettiä yhden hinnalla (54€), en voinut välttää mielessäni epäilystä, että taitaa olla Vegan keikka myynyt huonosti lippuja. Tartuin tilaisuuteen ja osittain säälistä, sillä eihän Suzanne Vega saa soittaa tyhjille saleille. The Circukseen saavuttuani hämmennyin, koska klubi oli lähes täynnä. Toivottavasti (ja todennäköisesti) suurin osa lipuista oli myyty kuitenkin normihintaan.

Olin varautunut kuulemaan Suzanne Vegan keikan klubiympäristössä seisaaltaan, mutta ei, lavan eteen oli raahattu rivitolkulla klaffituoleja. Ei istumakonserteissa mitään vikaa ole, varsinkin jos musiikki on folk-lähtöistä. Tilapäistuoleissa ei ollut mukavinta istua, vaikkakin näkyvyys suht korkealle olevalle lavalle oli pitemmällä kaiffarilla kohtuu hyvä. Tästä huolimatta ei klubiin pidä tuoda tuoleja. Jos artisti kerää yleisöksi jengiä, joka ei jaksa seistä, niin sitten voisi promoottori miettiä ihan perinteistä konserttisalia kuten Finlandia-talo, jonka Suzanne Vega muutama vuosi myi täyteen. Suzanne veti kuitenkin mukiinmenevän keikan ja sai katsomo-ongelmat unohtumaan.

Hienoa, että sain itseni tarjouslipuilla liikkeelle, mutta täyttä hintaa en olisi maksanut kahden muusikon vedosta elleivät olisi esiintyneet olohuoneessani. Suzanne Vega on edelleen maailmanluokan tähti ja naisella näyttää olevan ehtymätön suosio Suomessa. Esimerkiksi Beauty & Crime sai paremmat listasijoitukset täällä kuin kotimaassaan. Silti yleinen hintataso konserttilipuissa on karannut turhan korkeaksi, varsinkin kun paikoin on ylitarjontaa.

Suzanne Vega

Jos Suzanne Vegan ääni on kermaisen pehmeä ja nousee esiin päällimmäisenä keitosta, niin pippurin ja suolan toi Gerry Leonardin huolettoman oloinen, mutta säntillisen tarkka kitarointi. Mies ei ole muuten mikä tahansa kepittäjä, vaan on saanut vakipaikan David Bowien lähipiirissä. Esimerkiksi tänä vuonna julkaistulla The Next Day -albumilla Gerry Leonard on väsännyt maestron kanssa pari kimppasävellystäkin. Jos Leonard kelpaa Bowielle, niin silloin mies on korkeasti arvostettu kaiffari, eikä sitä vähennä soittokumppanuus Vegan kanssa lainkaan. Ja muuten, Suzanne Vegalle jos kenelle istuu silinteri päähän.