Dumari ja Spuget & Blosarit (FIN), Bob Dylan (US), Suzanne Vega (US), Bettye LaVette (US) @ Pori Jazz, 17.7.2014

Vuoden 2014 Pori Jazzin tarjonta osoittautui ennalta jälleen kerran laadukkaaksi. Ei ihan yhtä huikea kuin vuotta aiemmin, mutta tasavahva linja on pitänyt jo 49 vuotta. Ensi vuonna Pori Jazz, yksi Suomen tärkeimmistä musiikkitapahtumista, viettää puolivuosisatajuhlia. Silloin jos koskaan on varmasti tiedossa kovia nimiä, mutta mikä olisi jotain sellaista, mitä ei Suomessa koskaan aikaisemmin olisi nähty tai edes vuosikymmeniin. Joko saisimme vihdoin nähdä Porissa mystisen Tom Waitsin tai takuuvarmasti massoja liikuttavan ja Suomen aina karttaneen Coldplayn? Takuuvarma 50-vuotisjuhlien jyristäjä ja Porin ensikertalainen olisi tietenkin Bruce Springsteen & E Street Band, mutta onhan Pomoa tässä jo viime vuosina nähty runsaasti. Mikäli David Bowie vielä lähtee kiertämään, hän olisi varmasti ikämiesluokan kiinnostavimpia kavereita. Spekulointi voi alkakoon, mutta korjataanpa ensiksi tämän vuoden sato.

Olen käynyt Porin Jazzeilla yli 20 vuotta ja tästä vuodesta tuli ensimmäinen vuosi, kun ei alueelle saanut enää viedä omia alkoholillisia piknik-juomia. Hassuahan se, jos tämä vuosi jää juomista mieleen, mutta viltti, viinit ja retkieväät ovat aina olleet osa jazzien meininkiä. Ruokakorit olivat edelleen sallittua, mutta nyt viinit ja kuoharit piti jonottaa ja ostaa ravintolahintaan. Torstaina viinit pääsivät välillä loppumaankin. Halvin valkoviinipullo irtosi 20 eurolla, jota pidin varsin kohtuullisena hinnoitteluna, mutta kuinka laadukkaan viinin olisitkaan vienyt samalla rahalla omakustanteisesti. Kirjurinluoto täyttyi torstaina 20 000 jazz-vieraasta ja järjestäjät ovat varmasti uuteen järjestelyyn ja myyntiin tyytyväisiä, vaikka asiakkaat kaipasivat vanhaa vapaata keski-ikäisten hippimeininkiä, johon ei holhouskulttuuri ja kontrolli koske. Kaikki nämä vuodet Pori Jazz, kuten myös Puisto Blues, ovat olleet häiriöttömiä tapahtumia siitä huolimatta että omat juomat on saanut viedä mukana. Toivottavasti valtakunnan poliittinen kerma joka kokoontuu Poriin fiksuille Suomi-Areenoille, laittaisi asiat taas entiselleen, vaikka narinaa kuuluu tietysti muilta festivaaleilta.

bettye_lavette

Bettye LaVette @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Torstain ensimmäinen näkemäni artisti oli detroitilainen Bettye LaVette, joka on tahkonut uraansa jo vuodesta 1962, julkaistuaan vasta 16-vuotiaana My Man (He’s Loving Man) sinkun. Ura ei lähtenyt purjeliitoon, vaan huiteli aina vuoteen 2005 asti vaihtelevaa matalentoa, jolloin vasta cover-albmi I’ve Got My Own Hell To Raise sai kiitetyn vastaanoton. Bettye ehti työskentelmään urallaan James Brownin kanssa ja levyttämään kotikaupunkinsa tunnetuimmalle levymerkille Motownille, mutta ei mitään sellaista ikivihreää, josta ympäri maailmaa tiedettäisiin. Bettye LaVette on soulin suuria tuntemattomia. Edelleen 68-vuotias LaVette tulkinta riipaisee, ja hänen lohduton äänensä ei näytä häivähdystäkään taantumisesta. Bettye LaVetten keikan kuuntelin etäältä rinteestä ja lavan edustan intiimiä tunnelmaa en kaukana sosiaalisessa seurassa tavoittanut. Nina Simonen ja Joe Cockerin tunnetuksi tekemä Don’t Let Me Be Misunderstood on henkilökohtaisia ikisuosikkeja ja eikä Bettye LaVatte myöskään pettänyt. Samoin The Whon Love Reign O’er Me biisistä kuultiin väkevä tulkinta. Bettye LaVette oli niin takuuhyvä kuin ennakolta odotin. Bändi soitti hyvin, vaikka puhaltimet olisivat tehneet sielukkaaseen vetoon aimo lisän. Vielä kun LaVetten näkisi joskus tunnelmallisessa klubiympäristössä.

vega

Suzanne Vega @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Suzanne Vega tuli nähtyä toistamiseen vain kahdeksan kuukauden tauon jälkeen. Edellinen hieno duo-keikka kitaristi Gerry Leonardin kanssa The Circuksessa toimi mainiosti eikä Porin Jazzin esityksessä ollut mitään vikaa. Samaa viivalla heilui tasomittari. Gerry Leonard oli jälleen mukana, mutta isolle lavalle ei oltu tuotu muuta ylimääräistä kuin rumpali, joka muistutti etäälle kovasti Max Weinbergia. Bassoa soitanta hiukan kaipasi ja ehkä koskettimilla olisi saatu Vegan keikkaan lisäarvoa, jota hänen folk-pohjaisessa materiaalissa ei usein kuulla. Nyt ei olisi ollut pahitteeksi kuulla hieman toisenlaisia versioita Vegan hienoista lauluista. Settilista noudatti aika tarkkaan samaa kuin Helsingissä viime syksynä. Luka, Tom’s Diner ja Marlene on the Wall tyydyttivät Kirjuriluodon ison yleisön hitinnälän, mutta myös uudemmat kappaleet kuten Vegan pukeutumista kommentoiva  I Never Wear White näyttivät toimivan helteisessä kesäsäässä hyvin. Eikä Suzanne jättänyt laittamatta myöskään tunnusmerkiksi äitynyttä silinterihattua päähänsä keikan aikana. Suzanne Vega istui Pori Jazzeille oikein hyvin. Itsellä odotukset olivat jo seuraavassa maestrossa ja vasta häntä siirryin katsomaan niin läheltä kuin mahdollista.

Bob Dylan onkin sitten oma lukunsa. Kiistatta yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä artisteista millä mittapuulla tahansa mitattuna. Olen nähnyt hänet ensimmäisen kerran vuonna 1990 ja silloin muistan hänet mielenkiintoisena live-artistina. Sitten myöhempi 2000-luvun veto oli sellaista puuroa, josta ei jäänyt mitään käteen, ei elämystä, ei hädin tuskin tunnistettavia biisejä. Aiemmista kokemuksista johtuen nytkään odotukset eivät olleet korkealla, mutta Porin esityksen nähtyä nousi päällimmäiseksi kysymys: Miksi Dylan keikkailee? Taloudellisesti siihen ei varmasti ole tarvetta ja jos musiikin esittämisen palo vie miestä, niin se ei ainakaan välity yleisölle. Bob Dylanin bändi soitti ilmavasti ja soundit olivat Dylanin bändin edelliseen vetoon nähden hyvät. Dylanin karrelle palanut äänikin sylki laulunsanoja paikoin tunnistettavasti. Mutta miksi hän ei anna itsensä näkyä screeneillä? Miksei häntä saa kuvata? Miksei hän ota mitään kontaktia yleisöönsä? Miksei häntä saa fanittaa? Okei, vaikka kuinka haluaisi olla yksityinen henkilö tai tinkimätön taiteilija, niin miksi ihmeessä yli viisikymmentä vuotta viihdetaiteen huipulla esiintyvä artisti lähes halveksuu yleisöä. Varsinkin jos puhutaan Porin Jazzeista ja isosta massasta, joka haluaa tulla kuulemaan tuttuja säveliä. Kuinka Kirjurinluoto olisikaan raikunut, jos Dylan olisi vetäissyt Knockin on Heaven’s Door tai minkä muun tahansa ukkopirun tunnetuista hiteistä.

bob

Bob Dylan @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Dylan päättikin keskittyä tuoreimpaan materiaaliin kuitenkin unohtaen esimerkiksi uusimman ja kovin kelvollisen Tempest –levyn kokonaan. Sen sijaan Dylan luukutti Love and Theft albumilta peräti kolme kappaletta ja Modern Times albumilta kaksi kappaletta. Varhaistuotannosta kuultiin Hard Rain’s A-Gonna Fall ja She Belongs to Me. Kyllä nämä Dylan-faneille kelpaavat, mutta jazzeilla näitä on vain rajallinen määrä. Keikan parhaimiksi anniksi osoittautuivat keikan aloittanut Things Have Changed, jonka Dylan sävelsi mainioon elokuvaan Wonder Boys ja keikan startteri The Girl From The North Country, jonka äijä duetoi aikanaan Johnny Cashin kanssa Nashville Skyline-albumilla. Klassikkoalbumilta Highway 61 Revisited kuultiin sentään oiva mammutti Desolation Row ja encorena illan ainoaksi hitiksi luokiteltava Along The Watchtower. Ne kelpasivat kyllä ja varmasti Dylan-friikit olivat illan annista ylipäätään innoissaan, mutta massoja ei Dylan todellakaan settilistallaan nuollut.

Dylanista jäi olosuhteisiin nähden kuitenkin pettynyt fiilis. Ja se vaan taitaa olla yleisin fiilis, mitä Dylan itsestään jättää. Siksi taidankin paneutua jatkossa vain niihin loistaviin biiseihin ja albumeihin, joita mies on tuutannut vuosien saatossa ulos. Enkä epäile, etteikö jotain yllättävää uutta vielä mies tuottaisi. Mielenkiinto Dylaniin ei katoa, mutta keikoille häntä ei tarvitse lähteä katsomaan, kunnes taas törmään ilmoitukseen, että käppänä on tulossa kaupunkiin – silloin voi fiilis olla taas toinen.

Illan päätteeksi siirryin vielä viereiselle Nurmilavalle katsomaan Tuomari Nurmion vetoa tittelillä Dumari ja Spuget & Blosarit. Keikka oli nimensä mukaisesti stadin slangipainotteinen keikka mutta piristävästi puhaltimilla lisävarusteltuna. Dumari jota voisi helposti kutsua Suomen Dylaniksi vetikin hienon keikan, jonka aikana yleisöä kohdeltiin juuri siten miten vastuuntuntoiselta taiteilijalta voi kuvitella odottavansa. Pikku Julmuri, Mammona, Lasten mehuhetkiTonnin Stiflat takasivat juurevan tunnelman. Tuomari Nurmio ei pettänyt taaskaan ja poikkeuksellisen tuhti bändikeikka oli oiva päätös torstain Pori Jazzin illalle. Kirjurinluoto sammui aina vaan viihdyttävään Dumari tulee, Dumari tappaa – rappaukseen. Urheiluruudussa illan ottelutuloksen voisi näyttää klassista The Housemartins levyä mukaillen: Dylan 0 – Dumari 4.

dumari

 

 

Cody ChesnuTT (US) @ Tavastia, Helsinki 23.2.2013


Ostin lipun Cody ChesnuTTin keikalle sinä päivänä kun Tavastian soul-iltama tuli myyntiin. Kannatti, sillä  hämäläisosuuskunnan sali kaupattiin loppuun. Hesarin Jarkko Jokelaisen hehkutus edellisestä Helsingin vedosta muutaman vuoden takaa asetti kovat odotukset Codyn keikkaan. Showtime oli ilmoitettu normaalia aikaisemmaksi klo 21. Ei antanut aikamme Marvin Gaye odottaa kuin 25 minuuttia, kun hän saapui tavaramerkiksi muodostuneessa vaaleansinisessä rauhtanturvaajakypärässä. Ranskan lippu kypärän kyljessä ei lie sattumaa. Cody ChesnuTTin arvoihin istuvat trikolorin teemat vapaus, tasa-arvo ja veljeys kuin kuuma veitsi voihin.

CodyChesnuTTCodyn taustalla soitti nelihenkinen ja tiukasti yhteen soittava bändi. Tyylilaji on hybridi, joka koostuu soulista, R&B:stä ja funkista. Eipä ollut kaukana mielikuvat Motownin legendaarisista muusikoista. Etenkin kitaristin olemus oli jäljittelemätöntä. Basisti hoiti taustalauluja sielukkaasti. Ainoa mitä jäi kaipaamaan lavalla oli aito torvisektio. Codyn setti koostui uudesta viime syksynä ilmestyneen Landing On a Hundred -albumin materiaalista. Cody ChestnuTT julkaisi debyyttituplaalbumin The Headphone Masterpiece vuonna 2002 ja sen jälkeen saatiinkin odottaa 10 vuotta ennen kuin seuraava pitkäsoitto ilmestyi. Cody ChestnuTT ja The Roots tekivät Codyn The Seed -biisistä hittilistoja ympäri maailmaa nuolleen version (2.0) ja siitäpä olisikin kuvitellut Codyn sävelsuonen suoltavan uutta hittiä heti perään. Ei käynyt niin. Cody sulkeuti viettämään perhe-elämää Pohjois-Floridaan. Ei hän musiikkia jättänyt, mutta kätkeytyi valokeiloilta.Cody ChesnuTT vieraili Suomessa nyt kolmannen kerran ja maine huikeasta lavapreesenssistä piti kutinsa. Cody on kova. Vuodet ovat tehneet miehestä konservatiivisemman ja enää hän ei soita The Seediä konserteissaan. Cody on tehnyt jumalan kanssa sopimuksen, että nyt lauletaan pehmeimmistä arvoista. Evankelista saarnasi rakkaudesta. Siitä oiva esimerkki Love Is More Than A Wedding Day, jota mies hehkutti omaksi suosikkibiisikseen. Cody omisti laulun suomalaiselle naiselle, joka oli käynyt dialogia artistin kanssa facebookissa. Mahtoi olla lämpöinen yllätys mimmille.CodyChesnuTT_CUKeikan kohokohdiksi nousivat Til I Met Thee ja I’Ve Been Life -biisit. Samoin hypnoottinen Where Is All Money Going toimi kuin tauti. Oma suosikkibiisini Chips Down (In No Landfill) encoren starttina oli ehkä hienointa mitä olen Tavastian huumassa saanut kuulla aikoihin. Yleisö oli keikan alusta asti pähkinöinä ja Cody laulatti aktiviisesti joka salin nurkkaa etenkin Everybody’s Brother -biisissä. Keikka nappasi kevyesti vuoden parhaimman keikan ykköspaikan. Näin alkuvuodesta ei ole vielä pahasti kilpailua, mutta varmasti vielä kuluvan vuoden lupaavaksi osoittautuva tarjonta pistää Codylle hanttiin.

Keikka kesti likimain puolitoista tuntia ja eipä häipynyt Cody takahuoneeseen jäähdyttelemään, vaan asettui baarin myyntitiskille jakamaan omistuskirjoituksia T-paitoihin ja levyihin. Tuli itsekin ostettua lätty, johon illan sankari raapusti Much Love -tekstin ja kaupanpäälle sain tukevan kädenpuristuksen. Rakkauden teemaa suitsuttamalla Cody ei keksi polkupyörää uudestaan, mutta todistaa positiviivisella asenteellaan,  että mikä perusasia se on elämän suola.

Alain Clark (NL) @ The Club Casineum, Luzern, Switzerland 8.5.2012

Jos lähtee työmatkalle Sveitsin Luzerniin, missä lumihuippuiset Alpit ympäröivät pittoreskia turistikaupunkia, voi olla vaikeuksia löytää kiinnostavia rock-keikkoja. Reuss-joen reunoja tepsuttelevat lähinnä helmikaulakoruiset rouvat ja japsituristit kameroineen tarkkailevat Euroopan vanhinta puista Kapellbrücke-siltaa. Kaupungin upea KKL-konserttisali esittää mieluummin klassisen musiikin helmiä, mutta jos laittaa lenkkarit jalkaan ja vetäisee miljöötä avaavan juoksulenkin, pääsee näkemään myös tarkemmin hiotun sveitsiläisen kulissin taakse. Sieltäkin löytyvät graffitit ja muut undergroundin merkit.

Ennen matkaa tutkiskelin alueen keikkasceneä ja osui sieltä silmään joitakin potentiaalisen oloisia klubeja, mutta ei yhtään kiinnostavaa keikkaa ajalle sunnuntai-keskiviikko, jonka Luzernissa vietin. Kaikki kun sattuu tapahtumaan pikkukaupungissa viikonloppuisin. Tutkin jopa mitä kiinnostavaa olisi saatavilla sadan kilometrin säteellä. Zürichissä olisi ollut elektrolegenda Tangerine Dream, mutta ei maksanut vaivaa. Siispä tyydyttävä siihen, mitä Luzern itsessään antaa vai antaako mitään.

Kaupungissa järjestetty Rose d’Or -festivaali, joka minutkin oli houkutellut paikalle, tarjosi tiistai-iltaan Radio Pilatuksen sponsoroiman keikan Grand Casinon Casineum clubilla. Festarivieraille konsertti oli luonnollisesti maksuton, kun tajusi pyytää lipun ajoissa. Esiintyjäksi oli houkuteltu Hollannin tähti Alain Clark, joka kielen vaihdettuaan on saanut suosiota myös maan rajojen ulkopuolella. Duetto Father & Friend kolkutteli jopa Ison Britannian top satasta viitisen vuotta sitten. Alain on Hollannin Haarlemissa 1979 syntynyt mustan cover-laulaja Dane Clarkin poika ja samoilla linjoilla, mutta omilla lauluilla, on jälkikasvu päättänyt jatkaa. Modernia softia soul-poppia, jossa on aavistus kasarilaista iloista Wham-henkeä mitäänsanomattomilla sanoituksilla. Mielikuva syntyi ennakkotutkimusten perusteella ja tämä keikka tuli listalle, jos mitään muuta kiinnostavaa ei kaupungista löydy. Eikä oikein löytynyt, vaikka edellisiltana istuin Wonder Barissa ja kuuntelin sivukorvalla paikallisten suosimassa loukossa lapsityövoimaista etno-orkesteria suussa sulavalta nimeltä Schwyzerörgeliquartet Goschwister Kock. Samalla kun aikuisväki juo weissbieriä ja polttaa ketjussa, sisätiloissa, varhaisteinit panivat parastaan baarin nurkassa. No, ei tästä sen enempää, sillä pääosin istuin terassilla. Palataanpa aiheeseen.

Alain Clark nousi Casineumin lavalle yksin akustisen kitaran kanssa varttia yli kahdeksan ja ei mennyt kuin puoli minuuttia, kun hollannin heppu sai täyden tuvan messiinsä. Radio Pilatus oli selvästi kutsunut paikalle muutakin kuulijakuntaa festariväen lisäksi, sillä hitusen nuorempaa ja naispainoitteisempaa yleisöä oli lavan edustalle kertynyt. Eikä ihme, Alain Clark on veistoksellisen komea hypridi. Miehestä lähtevässä äänessäkin on geenit osuneet maaliin. Alain Clarkin itsetunto on kohdillaan ja se näkyy karismana ja rohkeutena laulattaa yleisöä jo aloitusbiisin Fell in Love aikana. Pian solistin taakse nousi kuusihenkinen bändi, joka alkoi rikkoa ennakko-odotuksia kelvolla soitannallaan. Onko tästä kehkeytymässä oikeasti mainio soul-keikka?

Alain Clark ei ole mikään pitkä veijari, mutta oliko hänen ympärillensä koottu tarkoituksella metriheikkien orkesteri, jotta tähti kimmeltäisi hieman korkeammalta. Tämä hieman ihmetytti, sillä yleinen faktahan on, että hollantilaiset ovat maailman pisin kansa. Kelasin hetken näköharhaa, mutta kun kosketinsoittaja nosti kroppansa pystyyn, tajusin, kyllä Hollannista hujoppeja löytyy.

Keikkapaikka Casineum on klubi paikallisessa glamoröösissä Grand Casinon tiloissa. Ennakkoluulot pakottivat ottamaan pikkutakin mukaan, mutta yllätyin kuinka casual-meininki paikassa oli ja lämpöisen tunnelman vuoksikin takki oli riisuttava ensimetreillä. Jengi heilui Heineken-pullot kädessä ja lauloi rohkeasti mukana. Lava oli suht korkealla yleisöön nähden, mutta siitä oli etuna, että jopa peränurkasta näki moitteettomasti. Tilaa ei ole rakennettu kevyttä musiikkia ajatellen, mutta ihan kelpo soundit oli ruuvattu miksauspöydästä. Selkeä järkytys olivat stagevalot, jotka oli kopioitu jostain messukeskuksen ohjelmalavalta.

Keikka starttasi kiinnostavasti. Biiseissä tarttuvia melodioita, mutta voi miten pliisuja sanoituksia. Love is Everywhere edusti syvällisimpää osastoa. Joskus taisin sanoa, että melodia menee sanoitusten edelle, mutta kyllä ponnettomat sanat tekevät verrattomastakin biisistä äkkiä jäätävän yököttävän. Tämä teoria edustaa samaa tulevaisuuden pessimismiä kuin Manic Street Preacherskin aiheesta  yhteiskunnallisemmin joskus lauloi – jos siedät luokattomat sanoitukset, sinun lapsesikin hyväksyvät ne. Voi kun Alain olisi saanut kynästään vaikka kuvaelmia Amsterdamin jäätyneistä kanaaleista, olisin ollut paljon vastaanottavaisempi.

Alain Clark on kuitenkin sokerisissa biiseissään aito ja se antoi armoa. Keikan pohjanoteeraus oli tuoreen levyn maistiaisena kuultu Happy Birthday, mitä ennen poika kertoi isänsä viettävän tänään syntymäpäiväänsä, ja kappas, arvatkaapa kenelle biisi omistettiin. Ei siinä mitään, kaunis ajatus, mutta kun laulaa Happy Birthday Baby omalle isälleen, tulee väistämättä nolo olo. Tämä kuitenkin vahvisti jotain odotuksia, sillä olin veikkaillut keikan alussa kaverilleni, että vierestämme johdatettu valkopaitainen musta varttuneen Sam Cooken näköinen mies on Alain Clarkin isä.

Pari viimeistä biisiä olivat sen verran jykevää funkya soulia, että sanat ja isät katosivat mielestä hetkeksi. Groovy bändi sai Generation Love Revival –biisiin paikoin hypnoottisen meiningin, josta fibat levisi helposti koko saliin. Fiilis alkoin nousta kuin elohopea auringon paisteessa. Encorena kuultiin kuten arvailin Father & Friend, ja totta, Dane Clark nousi lavalle laulamaan duettoa poikansa kanssa. Alainin ääni oli miellyttänyt koko keikan, mutta kun cover-bändi-laulajana kannuksensa saanut isä-Dane avasi suunsa, olin myyty. Äijä oli kuin suoraan Motown-katalogista repäisty tai kuin Curtis Mayfieldin kadonnut veli. Mistä Amerikan musta soul olikaan jäänyt paitsi? Alain oli raahannut paikalle koko perheensä äitineen ja siskoineen ja tämä karkkinen huipennus pysyi kuin pysyikin äyräitten sisäpuolella. Joskus imeläkin voi olla sopivan karvaista, josta jää neutraali loppumaku. Näin kävi tällä reilun tunnin viihteellisellä keikalla.