Television (US), Mirel Wagner (Fin) @ The Circus, Helsinki 10.6.2014

Television on musiikkimaailman outolintu, jonka luokittelu on aina vaikeaa. Bändi tekee runollista post-punkia, mutta lähempänä lienee luonnehdinta progressiivinen kitarapoprock. Vuonna 1973 New Yorkissa perustettu Television on julkaissut vain kolme albumia, joista ensimmäinen ja legendaarisin Marquee Moon (1976) on liikkeellepaneva voima tälläkin kertaa. Kyseinen albumi on kiistaton klassikkoalbumi, joka löytää jokaisesta sukupolvesta aina uusia faneja. Television on 1970-luvun New York scenen tärkeimpiä artisteja Ramonesin, Patti Smithin ja Blondien ohella, jotka hengasivat legendaarisella CBGB-klubilla. Nyt Television kiertää Eurooppaa soittaen Marquee Moonin kokonaisuudessaan.

Televisionin musiikin voima on kahden kitaran dialogissa. Perustajajäsen ja bändin keulahahmo Tom Verlaine hoitaa vuoroin soolo- ja vuoroin rytmikitaraa. Alkuperäinen vastapari Richard Lloyd joutui jättämään bändin 2007. Sen jälkeen Verlainea kanssa on soittanut kitaraa kokenut kettu Jimmy Rip. Floyd oli tehnyt Verlainen kanssa sopimuksen, jonka mukaan bändi ei voi esiintyä Television -nimellä, ellei nelihenkisen bändin jäsenistä vähintään kaksi ole mukana. Rummuissa onkin säilynyt alusta asti Billy Ficca ja pahojen kielten mukaan vain siksi, että kiintiö täyttyy. Ficca on punk-rumpali, jonka työskentelyä tarkkailin pitkään, mutta hyvin hän hommansa hoiti, vaikka tietty luontevuus ja rentous hänen soitostaan uupui. Bassoa soittaa Fred Smith, joka liittyi aikojen alussa Blondiesta Televisionin riveihin, mutta hänkin oli jo mukana Marquee Moonilla.

Televisionia ennen soitti espoolainen Mirel Wagner, joka esitti akustisella kitarallaan sävykästä folkbluesia. Wagnerin minimalistinen tulkinta on poikkeuksellisen syvällistä. En ole perehtynyt Wagnerin kaksi vuotta sitten julkaisemaan debyyttialbumiin, vaikka hänestä olenkin lehdistä lukenut. Wagner soitti persoonalliseen lakoniseen tyyliin mainion leirinuotiotunnelmia nuolevan keikan. Valitettavasti The Circus on aivan väärä paikka intiimille keikalle. Wagnerin lauluista mieleen jäi No Death viiltävän kauniina lauluna. Mirel Wagner on kiinnitetty viime talvena maineikkaalle SubPop -levy-yhtiölle ja hänestä jos kenestä voimme odottaa sitä seuraavaa vientiartistia.

Television

Television on kulttibändi, joka ei pidä meteliä, ei häikäise, mutta vangitsee kuin hypnoosi. Bändi nousi lavalle minuutilleen klo 22. Television soitti staattisissa värivaloissa, joista erotti juuri soittajien karaktäärit, mutta ei paljon muuta. Fred Smithin ylle osui välillä kirkkaampi valokeila, mutta muista ei irronnut mitään, mitä olisi kannattanut tallentaa kameraan mikseripöydän takaa. Soitto sujui mainiosti ja päähuomio oli Tom Verlainen ja Jimmy Ripin vuorottelevassa kitarapuhelussa. Ripin rouheampi ote istuu mainiosti Verlainen ajelehtivampaan tyyliin, jossa on rautalankavivahteita. Verlainen lauluääni on persoonallinen ja kuulosti alkuperäisellä Marquee Moonilla kuin murrosikäisen Patti Smithin veljeltä. Nyt 37 vuotta myöhemmin soundi on edelleen persoonallinen, mutta kypsyneempi ja vahvempi. Mestariteos kahlattiin kokonaan läpi, joista tietysti Venus, nimibiisi, See No Evil ja Prove It säväyttivät, mutta yhtään heikkoa lenkkiä ei albumilla ole. Television soitti myös muuta materiaalia kuten kakkosalbumilta Adventure (1978) kuultiin mainio Glory. Miesten soitto oli varmaa, mutta jokaisen biisin välissä viritettiin kitaroita ja se rikkoi keikan dynaamisuutta, mutta mitäpä Verlaine ei tekisi täydellisyyden eteen. Hän ei myöskään pudottele välispiikkejä paria laiskaa thank you -lohkaisua ja yhtyeen jäsenten hutaistuja esittelyä lukuun ottamatta.

Televisionin The Circuksen keikka oli harvinainen herkku. Pakollinen rockdiggarin bongauskohde. Etenkin kun kyseessä oli bändin ensimmäinen vierailu Suomessa. Tosin Jimmy Ripin antamasta radiohaastattelusta paljastui, että Verlaine ja hän ovat olleet Helsingissä vuonna 1984 Tom Verlainen soolokiertueen puitteissa. Bändi on äänittänyt uutta materiaalia 22 vuoden tauon jälkeen, joten jos materiaali saa vielä Verlainelta lyriikat ja albumi näkee toivotun päivänvalon, niin en epäile, etteikö he vielä saapuisi uudestaan Suomeen. Television keikka veti väkeä hyvin, ei liian täyteen kuten joskus The Circuksella on tapana, mutta tällä kertaa 34,50 euron kohtuuhintaisia lippuja oli ostanut pääosin miehet. Niinhän sitä joku väitti, että Television on miesten Patti Smith. Ei tuo ole kaukaa haettu, sillä he ovat kuin sisaruksia.

Patti Smith and Her Band @ Tampere-Talo, Tampere 8.7.2013

Patti Smith on yhtä kuin New York City. Hänen olemuksestaan, musiikistaan, sanoituksistaan muotoutuu se maailman kulttuuripääkaupunki, se henki ja elämä, mitä iso omena ylipäätään voi tarjota. Patti ei ole ainoa New Yorkissa vaikuttanut nero. Niitä on satapäin, joista samaa statusta tavoittelevat vaikkapa Ramones ja Blue Öyster Cult.

New Jerseyssä syntynyt Patti muutti New Yorkiin 1969. Ensimmäiset vuodet Patti haki paikkaansa runoilijana ja eleli vuosikausia legendaarisen valokuvaaja Robert Maplethornin kanssa poikkeuksellisessa ystävyyssuhteessa. Näistä ajoista Patti on kirjoittanut pettämättömän muistelman Ihan kakaroita – Just Kids (2010). Suosittelen. Patti Smithistä voisi kirjoittaa monesta kulmasta niin runoilijana, kirjailijana kuin yhteiskunnallisena vaikuttajana, mutta annetaan nyt musiikille vuoro.

Patti pörräsi aktiivisesti kulttuuripiireissä, asui Hotel Chelseassa ja alkoi jossain vaiheessa seurustella Blue Öyster Cultin Allen Lanierin kanssa, jonka kanssa alkoi syntyä biisejä, jopa BÖCin albumeille. Pattin ensimmäinen oma single Piss Factory julkaistiin 1974, jossa viesti oli heti vihainen. Patti Smithiä on rinnastettu protopunkin pioneereihin, mutta paremminkin Patti edustaa perinteisempää rockia tosin punk-asenteella, kun kultaisella 1970-luvulla se oli vielä enemmän äijäosaston hommia. Pattin debyyttialbumi Horses (1975) on klassikko jo Maplethorpin kuvaaman kantensa vuoksi, mutta myös sisällön. Pattin versio Gloria -biisistä on niitä harvoja, jotka nousevat esikuvansa edelle. Ei ole Van Morrisonin omalle Them -orkesterilleen säveltämä originaali huono, mutta Patti Smith tuottaa tulkinnassaan kappaleeseen messiaanisen tunnelman.

Tampere-talon illan varsinainen setti päättyi juuri mainittuun Gloriaan. Siihen monumentaaliseen hetkeen olisi pitänyt loppua koko keikka ja todellakin ilman encoreita. Glorian kaltaisia huipennuksia ei kovin usein pääse kokemaan. Mielessä kävi, että Jim Morrison olisi johdattanut The Doorsin aikanaan samoihin sfäärein, ja mihin olisi Patti Smith Groupin päässyt legendaarisella, mutta edesmenneellä CBGB-klubilla New Yorkissa. Jos oli Patti keskeinen artisti 1970-luvulla CBGB:n lauteilla, niin hän oli myös se joka esiintyi klubin hautajaisissa 2006. CBGB-klubista on tänä vuonna julkaistu muuten samanniminen draamaelokuva, jonka tyyli on vähän hakusessa, mutta välittää kuitenkin autenttisia hetkiä menneistä ajoista.

Turha ehkä lähteä jankkaamaan vääryydestä, jolle ei voi enää mitään. Se, että Patti Smith yhtyeineen kiertää Suomea konserttisaleissa Tampere-talossa ja kahdesti Helsingin Musiikkitalossa on virhe. Pattia pitää kuunnella seisaaltaan ja valmiudessa heittäytyä mukaan kurottaviin kädennostoihin ja tanssiliikkeisiin, joita Patti vielä 66-vuotiaana vetää kaikkein kiehtovimmin. Aikaisemmat kokemukset ovat valitettavasti audiovisuaalisilta tallenteilta, sillä tämä Tampere-talon ilta oli neitsytkeikka. Huvilateltta ja Provinssirock muutamien vuosien takaa jäivät selittämättömästä syystä väliin. Kulttuuritalon keikkaa vuonna 1976 olisi ollut ilo olla todistamassa, jos se olisi ollut mahdollista. Nyt keskellä kesää Patti Smith olisi voinut soittaa vaikka puistossa, joka sekin olisi voittanut konserttisalin kolkkouden. Näillä leveyspiireillä pöpelikköä nimittäin riittää, kun muutaman tuhannen vetävää klubia ei maasta tahdo löytyä vieläkään.

Patti Smith

Patti Smith @ Tampere-Talo

Kaikesta huolimatta Tampere-Talon keikka oli järisyttävä kokemus. Viimeiset viisi biisiä kansa uskalsi jo heilua seisaaltaan, muutamaa varttuneempaa jästipäätä lukuunottamatta. Dancing Barefoot oli aloitteen tekevä, Pissing In A River piti pystyssä ja tajunnan räjäyttävä Because the Night muutti salin raikuvaksi massalauluksi. Bruce Springsteenin kanssa yhdessä kynäilty biisi on maailman luokkaa ja melkein väitän Pattin version olevan voimakkaampi. Se on kova väite Springsteen-diggarilta. Jo aiemmin hehkutettu Gloria vei keikan lopun spirituaalisiin fiiliksiin ja sen encoren aloittanut koiraulvontaan yllyttänyt Banga ja aikamme hippigospel People Have the Power laskivat  hitusen jälkilämpöä. Hienoja biisejä molemmat, mutta dramaturgisesti olisin kuullut mieluummin keikan alkupuolella.

Tästä onkin hyvä siirtyä keikan alkupuoleen, jota kuunneltiin vielä pakarat penkeissä. Keikka alkoi svengaavasti letkeällä Redondo Beachilla ja viime vuonna ilmestyneen Banga -albumin tarttuvimmalla raidalla April Fool. Juhlava tunnelma jatkui Privilege (Set Me Free) ja Frederick -biiseillä. Kohokohtia olivat myös hypnoottinen Ghost Dance ja This is the Girl, joka on omistettu edesmenneelle Amy Winehouselle. Poliittinen ajankohtaisuus oli myös tapetilla, kun Edward Snowden sai huomion Pattilta lauluin ja riimein. Tiukasti soittanut nelihenkinen taustaorkesteri sai myös oman hetkensä kun Lenny  Kaye, joka on muuten alusta asti soittanut musiikkia Pattin taustalla, johdatti pienen medleyn, jolloin päätähti sai huilata. Ei Patti tietenkään lähtenyt  takahuoneeseen, vaan jäi palloilemaan yleisön sekaan välillä istuen eturiviin kuulemaan poikain soitantaa. Patti Smithin laulu toimi tunnistettavan komeasti ja ikä oli vain tehnyt äänihuulille hyvää.

Patti Smithin näkeminen oli kauan odotettu ja Tampere-talon kaakelivessan kolkkoutta hohkaava tunnelma ei pilannut iltamia. Lipusta sai maksaa 64€ plus toimituskulut. Hinta on kova, mutta normaalia tasoa konserttisalikeikkoihin. Koreat seinät nostavat heti hintaa, mutta jos kohde on jouluakin odotetumpaa, kustannushuolet ei haittaa. Klubissa Patti olisi ollut oikeassa ympäristössä ja varmasti säädyllisemmällä hinnalla. Eilinen oli kuitenkin väärti ja hetken Tampere tuntui  kuin New Yorkilta, mutta siltä tuntuu mikä tahansa maailman kolkka, jos paikalle leijailee harmaatukkainen menninkäiskaunotar nimeltä Patti Smith.