Eddie & The Hot Rods (UK) @ Tavastia, Helsinki, 30.1.2016

FullSizeRender-3Brittiläinen Eddie & The Hot Rods on legendaarinen bändi, joka raivasi tietä punkille 1970-luvun brittipubrokin ytimessä. Bändiä on lämmitellyt muuan Sex Pistols ja tukea on annettu keikkalavoilla myös Ramonesille ja Talking Headsille. Kovassa jengissä siis pyöritty. Eddie & The Hot Rods on monelle yhden hitin bändi ja samalla asenteella lähdin Tavastialle tsekkaamaan konkaribändin nykykunnon. The Eddie & Hot Rodsien edellisestä Suomen vierailusta oli kulunut vain reilu vuosi, jonka jostain syystä jouduin skippamaan. Bändi ei tosin ravaa täällä alati, sillä sitä edellinen keikka osui vuoteen 1977. Tätä tilaisuutta ei voinut skipata – oli pakko lähteä kiitämään.

FullSizeRender-1
Epäilin bändin olevan jo väsähtänyt pumppu, mutta tällä kertaa senioriosasto yllätti ja näytti millaista on rokin riemu. Ainoa alkuperäinen jäsen laulaja Barrie Masters on olemukseltaan kuin kuivan kesän orava, mutta laulajana edelleen tiukassa kunnossa. Kitarakaksikko Richard Holgarth ja Chris Taylor hoitivat hommansa tyylikkäästi, rumpuja takoi poikkeuksellisen väkevästi Simon Bowley ja oman tonttinsa seremoniamestari basisti Dipster piti meininkiä yllä. Eddie & The Hod Rods sijoittuu rockin maailmankartalla jonnekin Dr. Feelgoodin, The Skidsin ja Buzzcocksin välimaastoon. Pubrockia ja melodista punkia samassa paketissa.

FullSizeRender-4

Pääesiintyjää lämmitteli kotimainen Anal Thunder, jota en ehtinyt tarkastamaan. Saavuin Tavastialle täsmällisesti showtimen mukaan. Keikka ilmoitettiin alkavaksi 21.30, mutta kymmenen minuuttia Eddie & The Hot Rods antoi odottaa itseään. Barrie Masters heitti kärkeen ”We’re back” ja soitto alkoi Get Across to You –biisillä ja komeasti alkoikin. Vaikka bändi on ollut telakalla pitkiäkin aikoina, niin viisihenkinen bändi toimitti asiansa rutiinilla ja ensikertalaisen näkökulmasta katsottuna erinomaisen viihdyttävästi. Jos bändi on yhden hitin bändi, niin muu tuotanto ei kalpene rinnalla. Erityisesti neljäntenä kuultu Quit this town on klassinen styge, ja Michael Monroelle, jos kenelle biisi sopisi coveroitavaksi. Vuoden 1979 tuotos The Power and The Glory ei vaimentanut tunnelmaa. Uudemmasta tuotannosta Better Without You ja Bad Time Again toimivat myöskin mallikkaasti. Keikan toiseksi viimeisenä kuultiin se ainoa top 10 -hitti Do Anything You Wanna Do, jonka Pelle Miljoona on versioinut nimellä Lähdetään kiitämään. Yleisö otti ikivihreän vastaan niin kuin pitääkin; kädet tanassa yhdessä laulaen. Viimeisenä kuultiin Van Morrisonin kynästä alun perin lähtenyt Gloria, mutta Eddie & The Hot Rodsille versio muistutti enemmän Patti Smithin tulkintaa. Encorena kuultiin vielä osuva The Beginning of the End.

FullSizeRender-2Ketterä Barrie Masters muistuttaa lavaolemukseltaan monella tavalla Mick Jaggeria tai David Johanssenia, mutta hoikan nestorin olemus on kuitenkin vuosien varrella sen verran ikääntynyt, että näinä rocktähtien katovuosien aikaan olen onnekas, että bongasin hänet näinkin kovassa iskussa. Eddie & the Hot Rods valoi uskoa siihen, että elämässä pitää tehdä just sitä mitä haluaa tehdä.

 

 

Television (US), Mirel Wagner (Fin) @ The Circus, Helsinki 10.6.2014

Television on musiikkimaailman outolintu, jonka luokittelu on aina vaikeaa. Bändi tekee runollista post-punkia, mutta lähempänä lienee luonnehdinta progressiivinen kitarapoprock. Vuonna 1973 New Yorkissa perustettu Television on julkaissut vain kolme albumia, joista ensimmäinen ja legendaarisin Marquee Moon (1976) on liikkeellepaneva voima tälläkin kertaa. Kyseinen albumi on kiistaton klassikkoalbumi, joka löytää jokaisesta sukupolvesta aina uusia faneja. Television on 1970-luvun New York scenen tärkeimpiä artisteja Ramonesin, Patti Smithin ja Blondien ohella, jotka hengasivat legendaarisella CBGB-klubilla. Nyt Television kiertää Eurooppaa soittaen Marquee Moonin kokonaisuudessaan.

Televisionin musiikin voima on kahden kitaran dialogissa. Perustajajäsen ja bändin keulahahmo Tom Verlaine hoitaa vuoroin soolo- ja vuoroin rytmikitaraa. Alkuperäinen vastapari Richard Lloyd joutui jättämään bändin 2007. Sen jälkeen Verlainea kanssa on soittanut kitaraa kokenut kettu Jimmy Rip. Floyd oli tehnyt Verlainen kanssa sopimuksen, jonka mukaan bändi ei voi esiintyä Television -nimellä, ellei nelihenkisen bändin jäsenistä vähintään kaksi ole mukana. Rummuissa onkin säilynyt alusta asti Billy Ficca ja pahojen kielten mukaan vain siksi, että kiintiö täyttyy. Ficca on punk-rumpali, jonka työskentelyä tarkkailin pitkään, mutta hyvin hän hommansa hoiti, vaikka tietty luontevuus ja rentous hänen soitostaan uupui. Bassoa soittaa Fred Smith, joka liittyi aikojen alussa Blondiesta Televisionin riveihin, mutta hänkin oli jo mukana Marquee Moonilla.

Televisionia ennen soitti espoolainen Mirel Wagner, joka esitti akustisella kitarallaan sävykästä folkbluesia. Wagnerin minimalistinen tulkinta on poikkeuksellisen syvällistä. En ole perehtynyt Wagnerin kaksi vuotta sitten julkaisemaan debyyttialbumiin, vaikka hänestä olenkin lehdistä lukenut. Wagner soitti persoonalliseen lakoniseen tyyliin mainion leirinuotiotunnelmia nuolevan keikan. Valitettavasti The Circus on aivan väärä paikka intiimille keikalle. Wagnerin lauluista mieleen jäi No Death viiltävän kauniina lauluna. Mirel Wagner on kiinnitetty viime talvena maineikkaalle SubPop -levy-yhtiölle ja hänestä jos kenestä voimme odottaa sitä seuraavaa vientiartistia.

Television

Television on kulttibändi, joka ei pidä meteliä, ei häikäise, mutta vangitsee kuin hypnoosi. Bändi nousi lavalle minuutilleen klo 22. Television soitti staattisissa värivaloissa, joista erotti juuri soittajien karaktäärit, mutta ei paljon muuta. Fred Smithin ylle osui välillä kirkkaampi valokeila, mutta muista ei irronnut mitään, mitä olisi kannattanut tallentaa kameraan mikseripöydän takaa. Soitto sujui mainiosti ja päähuomio oli Tom Verlainen ja Jimmy Ripin vuorottelevassa kitarapuhelussa. Ripin rouheampi ote istuu mainiosti Verlainen ajelehtivampaan tyyliin, jossa on rautalankavivahteita. Verlainen lauluääni on persoonallinen ja kuulosti alkuperäisellä Marquee Moonilla kuin murrosikäisen Patti Smithin veljeltä. Nyt 37 vuotta myöhemmin soundi on edelleen persoonallinen, mutta kypsyneempi ja vahvempi. Mestariteos kahlattiin kokonaan läpi, joista tietysti Venus, nimibiisi, See No Evil ja Prove It säväyttivät, mutta yhtään heikkoa lenkkiä ei albumilla ole. Television soitti myös muuta materiaalia kuten kakkosalbumilta Adventure (1978) kuultiin mainio Glory. Miesten soitto oli varmaa, mutta jokaisen biisin välissä viritettiin kitaroita ja se rikkoi keikan dynaamisuutta, mutta mitäpä Verlaine ei tekisi täydellisyyden eteen. Hän ei myöskään pudottele välispiikkejä paria laiskaa thank you -lohkaisua ja yhtyeen jäsenten hutaistuja esittelyä lukuun ottamatta.

Televisionin The Circuksen keikka oli harvinainen herkku. Pakollinen rockdiggarin bongauskohde. Etenkin kun kyseessä oli bändin ensimmäinen vierailu Suomessa. Tosin Jimmy Ripin antamasta radiohaastattelusta paljastui, että Verlaine ja hän ovat olleet Helsingissä vuonna 1984 Tom Verlainen soolokiertueen puitteissa. Bändi on äänittänyt uutta materiaalia 22 vuoden tauon jälkeen, joten jos materiaali saa vielä Verlainelta lyriikat ja albumi näkee toivotun päivänvalon, niin en epäile, etteikö he vielä saapuisi uudestaan Suomeen. Television keikka veti väkeä hyvin, ei liian täyteen kuten joskus The Circuksella on tapana, mutta tällä kertaa 34,50 euron kohtuuhintaisia lippuja oli ostanut pääosin miehet. Niinhän sitä joku väitti, että Television on miesten Patti Smith. Ei tuo ole kaukaa haettu, sillä he ovat kuin sisaruksia.