Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2012

Pertti Kurikan nimipäivät (Fin), The Crooked Fiddle Band (Aus), Haloo Helsinki (Fin), Michael Monroe (Fin) @ Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski 28.7.2012

by

Valkeakosken kakkospäivä starttasi Myllysaaren museon piha-alueella, missä Pertti Kurikan nimipäivät vetivät maineensa arvoisen keikan. Täytyy tunnustaa, etten ole nähnyt tätä vetävää punk-pumppua aiemmin enkä myöskään vielä sitä heistä kertovaa Kovasikajuttu-leffaakaan. Ekan biisin jälkeen minusta tuli eittämättä fani. Jestas, mikä aito punk-ote bändillä onkaan. Ei mitään teennäistä, vaan kaikki on aitoa ja sydämestä lähtevää. Kun eetteriin pärähti Päättäjä on Pettäjä -biisi, tiesin, että anarkia elää ja voi hyvin. Sitten Mä vihaan maailmaa ja Ruokasalissa ei saa piereskellä jatkoivat samaaa linjaa. Pertin välispiikit olivat teräviä ja itseironisia. ”Meillä on isot mahat, koska me olemme moottoripyörämiehiä ja motskarimiehet syövät ja juovat paljon”. Tätä voin suositella kaikille niille, joille varhainen suomi-punk merkitsi jotain. Se on tullut takaisin.

On tullut tavaksi huomioda mitä mahtaa olut maksaa eri paikoissa ja Valkeakoskella se oli festarihinnaksi ihan maltillinen 6€. Sillä sai täyden puolilitraa Koffia. Pantista sai 0,5€, ja ehkä näinkin enemmän heitteille jätettyjä tölkkejä kuin Ruisrockissa, missä pantista sai pulittaa 2€. Mutta käykääpä alueen ulkopuolella valkeakoskelaisessa baarissa ja virvokkeiden hinnat ovat kaukana siitä mihin pääkaupunkiseudulla on totuttu. Itse alueella oli yksi erikoinen pointti: nimittäin tiskiltä sai vain yhden annoksen per asiakas. Mikä lie raittuisele tämä, mutta jonot olivat kohtuu pitkiä ja hölmöähän se on, jos ei voi viedä samalla tölkkiä kaverille, sillä silloin jonoissa tönöttää tuplasti väkeä.

Austarialian Sydneystä kotoisin oleva The Crooked Fiddle Band sai festariesitteestä hehkutuksen eräältä arvon Brian Enolta, joten tätä viuluvetoista pumppua ei voinut jättää väliin. Bändi kuvaa musiikkiaan moottorisahafolkiksi ja sitähän se hyvinkin on. Folkin, mustalaismusiikin ja punkin yhteenliittymä toimii paikoin aika väkevästi. Viime vuonna yhtye julkaisi debyyttialbuminsa Overgrown Tales ja kyllä näkemäni pohjalta siihen on tutustuttava paremmin. Festareiden päälava oli vaan aivan väärä paikka tälle bändille. Intiimi folkpunk olisi ollut omiaan Myllysaaren pienellä lavalla.

Haloo Helsinkiä olen nähnyt pätkän joskus jossain messulavalla, mutta nyt ajattelin tsekata kuinka hyvin tämä jo kolmannen levyn tehnyt teini-ihme on kunnostautunut. Teini-ikä on taaksejäänyttä ja Elli on karismaattinen laulaja. Tämän lisäksi mimmi pitää bassolinjat tiukasti kurissa. Laidoilla kitaristit Jere ja Leo sekä taustalla rumpali Jukka tuovat kokonaisilmeellä jollain kumman tavalla Blondien mieleen. Kovin paljon yhteistä ei todellakaan ole, mutta ehkä tämä on merkki, että Haloo Helsingillä on tulevaisuutta. Ei muuta kuin lisää Maailman toisella puolella puolen -hittejä.

Lauantain päätti Michael Monroe, jonka 50-vuotiskeikasta jo kirjoitinkin Ruisrockin yhteydessä. Tästä Valkeakosken keikasta puuttui kaikki juhlapöhinä ja musiikkia häiritsevät seremoniat. Nyt Monroe bändeineen pääsi soittamaan ehjän keikan ja kyllä se musikiilisesti oli paljon parempi kuin muutaman viikon takainen. Nyt ei ollut liikutuksen hetkiä vain ehtaa rock’n rollia á la Michael Monroe. Malibu Beachin väliin Makke lainasi Aerosmithiä ja kiteytti meiningin Walk this way. Samoihin aikoihin painostavan päivän ensimmäiset pisarat virkistivät olotilaa. Eikä mennyt kauankaan kuin sai juosta kesän komeimmassa salamoinnissa ja rankkasateessa.

En tullut Valkeakoskelle musiikin vuoksi, mutta kun musiikkitapahtumasta on hyvät kokemukset, niin miksipä sitä jättäisi väliin. Tarjonta oli monipuolinen ja muutamia uusia nimiäkin tuli nähdyksi. Ensi vuonna tennis tuo taas paikkakunnalle ja miksei sitä joutaisi jälleen Tervasaareen fiilistelemään. Ja jos se puna-aate kiinnostaa, suosittelen tapahtuman yhteydessä järjestettävää työväen yhteislaulutilaisuutta Kirjasalammen tanssilavalla keskiyöllä. No, voi sinne mennä ilman punaisia vaatteitakin. Tunnelma on kuulemma poikkeuksellinen.

The Petrovic Blasting Company (US), SF Blues (Fin), Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani (FIN), Erin (Fin), Pariisin kevät (Fin) @ Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski 27.7.2012

by

Lapsuudessa kun ajeli Valkeakosken ohi, paikan muistaa luotaantyöntävän lemunsa vuoksi. Paperitehdaskaupunki jäi mieleen, vaikkei siellä tullut pysähdyttyä kovinkaan usein. Nyttemmin kaupunki on tullut tutuksi ja uskallan väittää, että se on yksi viehättävämmistä pikkukaupungeista koko maassa – kompakti koko, tehdasmiljöö, jalkapallo, tennis, höyrylaiva m/s Lokki ja upea vesistö molemmin puolin.

Työväen Musiikkitapahtuma järjestettiin jo 40. kerran. Tapahtuman menneisyyteen en ole perehtynyt, mutta uskoakseni aikanaan tapahtuma on ollut kovinkin punainen. Itse olen ravannut vaihtelevasti kyseisillä festareilla vuodesta 2004  ja siitä lähtien se on ollut täysin nykyaikainen ja toimiva musiikkifestivaali ilman poliittista päälleliimausta. Toki Työväen musiikkijuhlien sponsorit ovat nytkin sieltä vasemmalta laidalta. Muutaman viime vuoden aikana juhlat ovat järjestetty Tervasaaren tehtaan ympäristössä. Edelleen täydessä iskussa töräyttelevä tehdas ei päästele enää karmeita hajuja, vaan on ainutlaatuinen maisema festareille.

Artistit ovat pääosin eturivin suomalaisia ja vähän takarivinkin. Ohjelma on tehty ihan mielenkiintoiseksi ajatuksella jokaiselle jotakin. Joka vuosi ohjelmistosuunnittelijat ovat löytäneet myös kiinnostavia ulkomaisia nimiä listoille kuten henkilökohtaisen listan startterina nähty The Petrovic Blasting Company. Orkesteri tulee rapakon takaa, mutta musiikkilliset piirteet ja juuret löytyvät Balkanilta. Ennakkotietojen mukaan odotin Balkan Fever -bileiden kaltaista infernaalista bailumeininkiä, mutta kauaksi jäivät ennankkoluulot. Hyvin oli Balkanin tunnelmat tavoitettu, mutta kovin lempeässä temmossa edettiin. Veljesten, Josh ja Justin Petrovic, perustama bändi soitti taidokkaasti torveineen, hanureineen ja lyömäsoittimineen, mutta näin alkuillan fiiliksissä jätti hieman valjun maun. Voi kun tätä olisi saanut kuunnella pari tuntia myöhemmin pienessä klubissa.

Kakkosaktina näin Heikki Silvennoisen, Dave Lindholmin ja Pepe Ahlqvistin liidaaman SF Blues -nimisen kokoonpanon. 10-vuotis juhlakiertueella oleva heppujen sivuprojektibändi kiertää nyt alkuperäiskokoonpanolla rummuissa Janne Rajala ja bassossa Mikko Löytty. Toki välillä riveissä on nähty muitakin mestareita kuten Eero Raittinen, Mikko Kuustonen ja Jukka Gustavson. SF Blues mättää taattua perusbluesia, mutta jestas miten patrioottisella nimellä. Pahimmillaan orkesterin voisi kuvitella näkevänsä – tiedätte kyllä missä. Ehkä nimessä on jotain sarkasmia, jota en ymmärrä. Siitä huolimatta demokraattisesti vuoron perään lauluvuoron saaneet Silvennoinen, Lindholm ja Ahlqvist hoitivat hommansa tyylikkäästi. Bändi ei yllättänyt, mutta takuuvarmat bluesjamit saivat aikaan. Varsinkin Lindholmin karisma kestää säässä kuin säässä, ja kappas, olin kuvitellut Pepe Ahlqvistin vain taitavaksi laulajaksi ja huuliharpunimijäksi, mutta mieshän osaa soittaa myös kitaraa. Siihen voisi kiinnittää kovastikin huomiota, jos se ei taittuisi sutjakkaasti Silvennoisen tai Lindholmin vieressä. Keikan päätti uljaasti Jimi Hendrixin Hey Joe –cover.

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani on noussut parin viime vuoden aikana käsittämättömään suosioon etnoiskelmillään. Olen kerran nähnyt bändin intiimeissä hääbileissä ja hyvän grooven he saivat aikaan. Itselle Tuure on tuttu jo yli kymmenen vuoden takaa ja miehen kolme ensimmäistä soololevyä ovat erittäin laadukkaita -kuin miespuolista jonnatervomaata. Harmi vaan, ettei Tuure lyönyt näillä sooloplatoilla läpi. Ei olisi ollut kaukana, että hänestä olisi tullut uusi Aki Sirkesalo. No, löihän se Tuure sitten läpi ja sai suuren iskelmäyleisön polvillensa. Tuure on raahannut kuitenkin mukanaan rock-uskottavuutta, ja eivät häntä kaikki rokkaritkaan ole hylänneet. Puusali pullisteli pinkeänä kun Tuure veteli Valon pisaroita ja Ystävänpäivää. Minäkin olisin ollut tyytyväinen jos oisin kuullut viisun tai pari Just tai Kysymyksiä sudelle -albumeilta.

Erin, se Nylon Beatin nasaalimmin laulanut puolisko, sai pitkän hiljaiselon jälkeen tehtyä sen ensimmäisen soololevynsä. Jonnalla on useampia yrityksiä, mutta ei kummoisella menestyksellä. Erin taitaa tehdä hyvinkin pian Tuuret. Ihan samaa sukseeta yleisön edessä folk-pohjaista poppisiskelmää soittanut Erin ei vielä saanut, mutta kun kansa saa kuullakseen vielä pari muuta Vanha nainen hunningolla kaltaista hittiä, niin luulenpa Erin jää jämäkästi kansan suosikiksi.

Pariisin kevät on kovassa huudossa. Illan pääesiintyjää jäin kuuntelemaan kiinnostuneena, että mikä tässä Arto Tuunelan johtamassa poppisyhtyeessä oikein ihmisiä vetää puoleensa. Taannoin en voinut minäkään välttää kuulemasta hittiä Tämän kylän poikii, joka soi radiossa alvariinsa, enkä myöskään lukematta Hesarin käsittämättömän ylistävää Ilosaaren keikka-arvostelua. Näistä huolimatta en ollut törmännyt yhtyeeseen livenä aikaisemmin. Siistiä, nättiä ja paikoin eteeristä  ja  mahtipontista elektorinista pop-musiikkia, joka vei aika monet mukaansa, muttei minua.

Taisi olla sään puolesta kesän komein päivä, ja kun aurinko laski tehtaan taakse, oli mukava tassutella alueelta pois odottamaan seuraavan päivän antia.

The Mars Volta (US), Snoopy Dogg (US), Jimmy Cliff (Jam), Metronomy (UK), Mikko Joensuu (Fin), Bloc Party (UK), Suicidal Tendencies (US), French Films (Fin), Jukka Poika & Sound Explosion Band (Fin) @ Ruisrock, Turku 8.7.2012

by

Ruisrockin päätöspäivä alkoi epävakaassa säässä ja aika taisaiseksi sadepäiväksi se muodostuikin. Taisipa olla ensimmäinen festaripäivää, jonka jälkeen tennarit oli heitettävä roskikseen. Varsinkin niittylavan edusta lillui liejussa ja mudassa. Kahdesta kertakäyttösadetakista molemmat repeytyivät, joten suosittelen rokkidiggareille kunnon sadesuojaa, mikäli ei halua kastua. Kumisaappaat ovat pelimiehen jalkineet, mikäli kestää kantaa riskin sateettomasta päivästä. Toki aina voi sukkahien läiskyessä äyräitten yli astua tallustelemaan paljain jaloin. Ruisrockissa ei ole riskiä astua lasinsiruihin.

Päivä alkoi tihkusateessa letkeissä reggae-tunnelmissa, joita Jukka Poika & Sound Explosion Band tarjosi rantalavalla. Bändi on taitava ja Jukka Pojan tarinat lempeitä. Kukapa tästä ei tykkäisi. Tosin en jaksa uskoa, että skaala kauheasti laajenisi ja kyllästymisen kynnys voi olla pelottavankin lähellä.

Aurinkolavalla aloitti hieman aikataulusta myöhässä French Films, joka oli juuri heittänyt keikan Roskildessa. Saavutus  tuoreelle kotimaiselle kitarapoppis-bändille, jonka esikuvat ovat hyvinkin Britanniassa. Katsoin miltei koko keikan ja uutena tuttavuutena voin todeta kiinnostavaksi bändiksi. Bändi on julkaissut vasta ep:n ja yhden pitkäsoiton. Soitanta sujuu, mutta laulanta ei heti hurmannut. Toisaalta brittipop-perinteeseen kuuluu, että riittää, että laulu on persoonallista. Meininki oli hyvä, mutta biiseistä ei mikään jäänyt erityisesti mieleen. Ehkä seuraavalla keikalla soi se helisevien kitarasaundien hyväilevä hittibiisikin.

Pakko oli poikeata hetkeksi telttalavalle, missä jenkkikulttibändi Suicidal Tendencies pyöritti yleisöä. Pumppu taidetaan luokitella johonkin trashin, speedin ja punkin välimaastoon. Miltei 30 vuotta mättänyt kööri oli hurjassa vedossa, mitä tulee yleisöön. Ihan eturiviin ei meikäläinen todellakaan tämän genren parissa pyri, mutta videoscreenit paljastivat, että aikamoinen taifuuni kävi lavan edessä, missä jengi sinkoili, mossasi ja sekoili kuin viimeistä päivää. Ja viimeinen Ruisrock päivähän tässä oli käsillä, mutta itse en halunnut antaa kaikkia paukkuja, sillä listalla on vielä monta kiinnostavaa artistia.

Harvakseen keikkaileva Eppu Normaali oli jätettävä väliin, vaikka onhan bändin merkitys nuoruudessa suuri. Nyt combo on vain käynyt puuduttavan tasapaksuksi, joka ei enää yllätä. Hyvinhän ne vanhat klassikoit soi jo 2009 Ruissalossa, kun ylöjärveläiset viimeksi näin. Sen sijaan suuntasin rantalavalle, missä oli mahdollisuus nähdä Bloc Party ensimmäisen kerran. Muutaman vuoden breikiltä palannut bändi oli pirteässä kunnossa ja soitti pari uutta biisiä tulevalta albumiltaan. Ihan hyvät rantapartyt bändi laulaja Kele Okereken johdolla sai aikaan ja etenkin läpimurtohitti Banquet sai tassut nousemaan. Silti jäi vähän tylsähkö fiilis ja uudesta albumista ei jaksa odottaa kovin ihmeellisiä.

Seuraavaksi singahdin ensimmäistä kertaa festarin aikana lounalavalle, missä aloitti Mikko Joensuu yksin akustisella kitarallaan ja huuliharpullaan. Mikko on paremmin tuttu kehutusta Joensuu 1685 bändistä, mutta alkanut vasta keikkailemaan soolona jokin aika sitten. Eikä mitään julkaistua ole vielä edes tarjolla. Tämän keikan perusteella toivon, että pian on debyytti kauppojen hyllyssä. Nimittäin Mikko Joensuun hauras olemas, kuulas tulkinta ja koruttomat biisit olivat vaikuttava paketti. Ensimmäinen fiilis oli varhainen Bob Dylan. Laulu on kaukana mielikuvasta ja väitän, että paremmassa suunnassa, mutta olemus ja biisit olivat niin Dylania. Habitus on tosin enemmän Woodstockin hippikatalogista aurinkolaseja myöten. Keikan ainoa miinus oli se, että alkoi sataa kaatamalla. Jengiä siksi vain kourallinen. Mikko tarttui välillä myös sähköiseen kitaraan ja lopun huipennus oli kakofoninen, erittäin kaukana siitä Dylan-mielikuvasta. Tästä miehestä on kuultava lisää.

Pikkupätkän kuuntelin Jimmy Cliffin taidokasta Jamaika-reggaeta. Äijä on soittanut jo ennen Bob Marleyta, mutta edelleen vetää timmissä kunnossa  – ja mikä ääni miehellä onkaan. Näin Jimmy Cliffin edellisen kerran vuoden 1993 Ruisrockissa ja tämä 19 vuotta ei ollut muuttanut miestä mihinkään, ehkä parempaan suuntaan. Jimmy Cliff julkaisi aivan Ruisrockin alla tuoreen Rebirth– albumin joka on saanut innostuneen vastaanoton. Etenkin miehen omasta kynästä lähteneet rymit ja sanat toimivat erityisen hyvin. Klassikkoaineksia omaanva One More soi keikalla tarttuvasti. Jos voi suomireggae hyvin, voi se alkuperäinen vielä paremmin.

Sateen hellittyä olikin hyvä siirtyä telttalavalle, missä britti-elektropopbändi Metronomy tanssitti yleisöä. Vesi oli tulvinut myös teltan sisälle ja märkyys madalsi hippaajien askelta. Metronomy oli uusi, piristävä tuttavuus. Ennakkofiilis synnytti mielikuvan uneliaammasta materiaalista, mutta moodi nousikin ilon puolelle. Joseph Mountin johtama yhtye on soittanut jo reilun kymmenen vuotta ja tehnyt useille hittiartisteille remixejä, mutta meikäläiseen bändi ei ole tarttunut aikaisemmin. Ennakolta en edes ehtinyt tutustua heidän tuotantoon pahemmin, ainoastaan The Look soi viehättävästi Ruisrockin nettisaitilla. Metronomy oli ehkä positiivisin yllätys ja ei muuta kuin paremmin tutustumaan.

Snoop Dogg ei kuulu kiinnostukseni kohteisiin nyt eikä koskaan aikaisemminkaan. Maailman kuuluisimpien rap-artistien joukkoon kuuluva heppu oli kuitenkin bongattava. Hieno show tanssityttöineen, mutta kun biisit eivät putoa, niin eivät saa myöskäään päätäni kääntymään. Täytyy tunnustaa katselleeni keikkaa olutkarsinasta, joten eipä ne saundit sinne asti ihan tykisti kuuluneetkaan. Mutavelli ei tuntunut kuitenkaan muuta yleisöä haittaavaan, sillä takapuolet keikkuivat terhakkaasti. Ruisrock tarjoaa jokaiselle jotakin, mutta ei kaikille kaikkea. Siksipä suunta eteenpäin.

Meikäläisen osalta festarin päätöskeikka oli rantalavalle noussut The Mars Volta, jonka progressiivinen rock ei jaksanut innostaa. Ehkäpä se oli väsyneeseen mielentilaan liian vaikeata. Komealta laulaja Cedric Bixler-Zavalan johtama orkesteri kuulosti. Omalla klubikeikalla bändi olisi varmasti päässyt oikeuksiinsa varsinkin kun kuulija olisi ollut terävämpi ja hereillä. Viimeinen esiintyjä Two Door Cinema Club sai jäädä odottamaan seuraavaa mahdollisuuttaan. Ennakkokuuntelun perusteella en ihan kybällä kiinnostunut, vaikka pirteä bändi brittien suosioon on noussutkin.

Vuoden 2012 Ruisrock oli kaiken kaikkiaan onnistunut tapahtuma. Muutamia keikkoja jäi näkemättä, mutta suunnitelmissa olleet bändit tuli pääosin tsekattua. Yleensä sitä noukkii ennakolta itseään kiinnostavat orkesterit ja siksipä harvoin pettyy. Ehkä sitä pitää olla seuraavalla kerralla uteliaampi ja rohkeammin tutustua bändeihin, joita on karttanut, inhonnut tai josta ei tiedä ennalta mitään. Riippuu tietenkin millaisen line-upin Ruisrock saa kasaan. Enpä usko, että ensi vuottakaan tarvitsee jättää väliin. Sen sijaan ruoka- ja juomapuoleen toivoisi kehitystä. Panttijärjestelmä on hyvä, sillä silloin ympäristö säilyy puhtaana. Joka jamppa pitää 2€ palautustölkistä jo aika hyvin huolta. Pressipuolen ruokamäärään kannattaa myös satsata, ettei tarvitse myydä ei-oota. 20€ noutopöytä näytti hyvältä niille, joille ruokaa riitti. Hienoa, että joihinkin hanoihin oli saatu muutakin kuin suomalaista peruslageria. Oli aika nastaa vetästä laadukkaat vehnäoluet samalla kun fiilisteli tuttujen kanssa. Sehän se festarin keskeinen pointti. Niin musiikki on tärkeää, mutta hyvässä seurassa.

Michael Monroe (Fin), Huoratron (Fin), Chisu (Fin), PMMP (Fin), Santigold (US), The Cardigans (Swe) @ Ruisrock, Turku 7.7.2012

by

Toinen päivä Ruissalossa starttasi painostavassa säässä. Koko päivälle oli luvattu ukkoskuuroja, mutta ei alkanut sitten millään jyrähdellä. Sen sijaan päivä lähti muuten hitaan nihkeästi liikkeelle ja monta kelpo artistia jäi bongaamatta kuten Paleface, GG Caravan ja Regina. Ensimmäinen omin silmin nähty täky oli vasta The Cardigans, jonka kiertue oli kyhätty klassikkoalbumi Gran Turismon ympärille. Itse olisin valinnut klassikoksi kylläkin Long Gone Before Daylight -albumin, joka kantaa kokonaisuutena paremmin. Ehkäpä kiertävät kohta sen kanssa. Taisipa Daylightilta tulla bonuksena peräti neljä biisiä. The Cardigans on sitä eturivin ruotsalaista sakkia, joka on nähty Ruissalossa aiemminkin. Nyt Nina Persson ja pojat vetivät keikan samalla rantalavalla kuin viimeksi 2006. Meininki oli nyt jämäkämpi kuin kuusi vuotta sitten, jolloin bändi oli alkanut jumittaa paikallaan. Tämän jälkeinen Ninan A Camp -projekti ja breikki ylipäätään on tehnyt selvästi hyvää. Nina Personin äänessä oli havaittavissa säröä, joka tuskin vielä iän tuomaa, mutta onhan artisti jännässä tukkalaitteessaan edelleen aika monen pojan unelma.

Seuraavaksi painelin telttalavalle katsomaan Jamaikan rytmisen kilpavoimisteluryhmän harjoituksia. Siltä se näytti, kun katsoi artistin ympärillä esiintyneitä taustalaulajia sinivalkokeltaisissa asuissaan. Santigoldilla ei taida olla mitään Jamaika-yhteyttä ei juurien eikä pahemmin musiikinkaan puolesta. Ihan philadelphialainen jenkkilaulajatar, jonka musiikki on tanssittavaa soul-poppia yhdistettynä hetkittäin hyvinkin erikoisiin tyyleihin. Välillä soi nimittäin sellaisia sävyjä kuin oltaisiin tanssittu preerialla intiaanien kanssa sadetta. Ehkä vähän liioittelen, jos sanon Santigoldin äänessä olevan Aretha Franklinia, mutta ainakin se on laulajan selkeitä esikuvia. Ääni lähti nimittäin syvältä ja tuntui hyvältä ainakin biisissä L.E.S Artistes. Koko keikkaa en nähnyt, mutta kun ihmisillä täytetty kömpelö hevonen tallusteli kuin kesäteatterin lavalle, oli hyvä vaihtaa maisemaa hymyissä suin.

Sitten olikin PMMP:n vuoro. Bändi on villinnyt jo vajaat kymmenen vuotta kansaa ja miellyttänyt biiseillään paikoin minuakin. En vaan ole koskaan aiemmin nähnyt Paula Vesalan ja Mira Luodin tehobändiä livenä. Ruissalon rantalavan edusta pullisteli hiostavassa kesäkelissä. Piti mennä rantaveteen melkein Viking Linen kylkeen, jotta näki ja kuuli jotain. Paikka oli niin laidassa, että saundit olivat silkkaa ruispuuroa, mutta näköalana mesta menetteli. Mediassa Paula Vesala on vienyt enemmän huomiota bändin keulahahmoista vähän niin kuin aikoinaan ABBA:n Agnetha vei valokeilan Fridan edestä, mutta kyllä keikan nähtyäni sanon, että Mira Luoti on se järjettömän live-energian omaava dynamo. Ei Paulakaan huono karismaltaan ja liikkeeltään ole ja taitaa laulaa hitusen paremminkin, jos niin tykkää, mutta Miran luoti osui nyt napakymppiin. Keikka oli saundeja lukuunottamatta hieno ja olihan lavalle raahattu liuta muitakin taiteilijoita kuten Mariska ja itse PMMP:n taustataikuri Joni Sjöroos, jota ei ole suojattiensa takana taidettu kovin usein nähdä. Sjöroosin oma bändi Magenta Skycode on tosin hyvä muistutus, että Sjöroos on taitava artisti itsekin. Ehkä palkitsevin vierailu koettiin kun Päät soittaa –biisiin saatiin itse Päät-yhtyeen kippari Juhani Kansi mukaan heilumaan. PMMP on nyt korkattu ja tsekkaan varmasti vielä toisenkin kerran, vaikka kuinka olisikin koko kansan mainstreamia. Minkäs sille voivat, kun tiukkoja ovat.

Launtai-ilta jatkuikin kotimaisten hittiartistien seurassa. Chisu on nähty aiemminkin, mutta ei näin isolla lavalla. Onhan tämä laulaja-säveltäjä-sanoittaja-sovittaja-tuottaja aikamoinen velho. Ei tule toista samanlaista mieleen suomalaisella iskelmä-pop-rintamalla. Kuvitelkaa, että Katri-Helena tekisi kaiken itse. Chisulla alkaa olla jo kolmen albumin jäljiltä materiaalia  pitemmällekin keikalle, mutta festareiden tunnin setti on kyllä kompakti. Chisu on kuin Gwen Stefani, ehkä enemmänkin, käsittämättömän kirkas yksilö popin helminauhassa. Toki pitää muistaa, että lavalla Chisu ei ole yksin, vaan hänen ympärillänsä on bändi, joka on vuosien saatossa hitsautunut taidokkaaksi comboksi. Chisun ainoa pohjanoteeraus on Kohtalon oma -biisin sanoitus. Kepeästi vuodein komein pop-biisi, mutta kun olet saavuttanut koko perheen suosion, on aika mautonta katkaista sadistisesti sormia edes mielikuvatasolla. Tai sitten Chisu vain teroittaa imagoaan kohti tulevaa uraansa. Saa nähdä miten pitkään teräviä biisejä jaksaa leidiltä syntyä, kun se luovuutta rajoittava 30 vuoden ikäraja on saavutettu. Chisulla tuskin hätää.

Chisun jälkeen kurkistin lajityypin puolelle, joka ei ihan normisti osu meikäläisen pirtaan. Nimittäin yhden miehen Huoratronin kokeellinen elektrohouse on noussut jonkin sortin ilmiön asemaan omassa genressään. Se Ruissalossa on parasta, että samana päivänä voi kuunnella todellakin housea tai Nightwishiä, jos haluaa. Yleensä en kuuntele, mutta nyt annoin hetken mahdollisuuden Huoratronille, joka alkoikin järjettömän mahtipontisella introlla, ja kun heppu sitten saapui koneensa ääreen, ei mikään tuntunut oikein miltään. Siispä lähdin onnittelemaan erästä suomi-rockin dinosaurusta.

Michael Monroen 50-vuotisjuhlakeikka-alttariksi oli valittu Ruissalon rantalava. Idean isä on kaiketi promoottori Juhani Merimaa, jolle  hattu nousee monesta muustakin asiasta. Keikkana Monroen esitys jäi vähän torsoksi, mutta tapahtumana ja vierailujen vilkkaana näyttämönä, se tatuoitui tukevasti historian kirjoihin. Michael Monroe päristelee nyt miltei suuremmassa suosiossa kuin Hanoi Rocksien comeback-vuosien aikaan. Viime uudenvuodenvaihteessa tuli todistettua miten jäntevässä kunnossa mies bändeineen on klubikeikalla. Samaa sävelkynää ei Monroella ole kuin Andy McCoylla, mutta paljon muuta: fyysinen kunto ja intohimo lajiin on aivan eri planeetalta. Eipä uskoisi, että Makke on sama 50-vuotias tolppa-apina, joka edelleen kapuaa trusseja pitkin, muuta kuin kasvojen uomista. Ensimmäinen lavalle noussut vieras oli Voice of Finlandista tuttu Mikko Herranen. Duetto Maken kanssa liki 30.000 katsojan edessä taisi olla Herraselle enemmän elämys kuin yleisölle. Hyvin Herranen kuitenkin selvisi. Lavalle ramppasi toden teolla monta vierailijaa ja motiivi oli kaikilla huikea – onnitella päivänsankaria. Ja todellakin kaikilla oli niin mukavaa, sai Apocalyptican jäbätkin olla sellojen kanssa mukana, sekä Paleface, Tommy Lindgren ja Redrama -räppitriona. Liikuttavimpia hetkiä toi Maken äidin vierailu lavalle ja duetto Jenni Vartiaisen kanssa. Monroe muuten mainitsi laulavansa ensimmäisen kerran suomeksi live-yleisön edessä ja sen kunniapaikan sai Jenni Vartiaisen oma sinkkubiisi Missä Muruseni on? Paikoin yllätysjuhlat tuntuivat olevan väärään aikaan väärässä paikassa, mutta kun näki miten liikuttunut Makke oli kaikesta, niin silloin ei voi muuta kuin todeta – onnistuneet synttärikemut. Suuren maailman tapaan lopuksi Monroelle lausuttiin onnentoivotuksia videotervehdyksinä rapakon takaa Little Steveniltä, Slayerilta, Alice Cooperilta ja Slashilta. Pienemmän rapakon takaa tervehdyksen lähettivät The Hivesin jätkät ja kotimaasta Paula Vesala ja Mira Luoti. Keikan varsinainen huipennus ja aito yllätys oli se, kun itse Nasty Suicide ponnahti lavalle vetämään skittaa Million Miles Away– päätösraidalle. Se tuntui sydämessä. Koko painostavan kuuma päivä selvisi ilman luvattuja ukkoskuuroja. Niskaan saimme ainostaan Michael Monroen keikan päätteeksi Ruissalon taivaalle lauotut komeat ilotulitteet. Asianmukainen päätös historialliselle keikalle.

Pulp (UK), Von Hertzen Brothers, (Fin) Kauko Röyhkä & Narttu (Fin), Yeasayer (US), Veronica Maggio (Swe), Rival Sons (US) @ Ruisrock, Turku 6.7.2012

by

Ruisrock on minun festivaalini. Siellä on tullut ravattua vuodesta 1990, eikä missään mudassa. Aina läsnäollessani ollut tsägä, ettei ole pahemmin sadellut. Aurinko kuuluu Ruissaloon ja vaikkei se paistaisikaan, on meininki ollut pääasiassa shiny happy people. Ruisrockin hyvä puoli on sen tarjonnassa, laidasta laitaan, jokaiselle jotakin. Siellä on ohjelmaa niin hipsterille kuin hevarille, eikä harteilla ole Flown snobileimaa tai Tuskan yksioikoisen synkkää ilmettä. Toki genre-festareita tarvitaan, mutta Ruissalon 43. vuoden kokemuksella valmisteltu festari tarjoaa sopivassa suhteessa uusia yllättäviä nimiä ja tylsempiä varmoja täkyjä. Ohjelma on ollut laadukas lähestulkoon aina. Jokunen vaatimattomampi vuosi mahtuu mukaan. Etenkin ulkomaisten nimien suhteen on ollut havaittavissa laskeva käyrä, sillä oi niitä hyviä aikoja, kun keikkaliksat olivat vielä kohtuuhinnoissa ja lauteille saatiin eräs jengi nimeltä Nirvana tai muuan Bob Dylan. No, sitäkin paremmin ohjelmistossa ovat viihtyneet kovimmat suomalaiset hittiartistit. Ja mikä erityislaatuista, Ruisrockilla on ollut taito saada aina parhaat ruotslaiset artistit pakeille – ehkä maantieteellisellä sijainnilla on merkitystä.

Kolmipäiväinen festarointi on aika raskasta, kun koko kulttuuriin liittyy musiikin lisäksi paljon muuta hillumista ja sosiaalista oheistoimintaa. Erityisesti, koska olet alueen vanki. Tavallinen lipun ostanut väki joutuu kävelemään Ruissalon sillalta sellaisen pari kilometriä. Erityisvieraat ja lehdistö porheltaa botskilla Aurajoen varresta parissakymmenessä minuutissa. Kumpikin tapa on sellainen, ettei sitä tekisikään toista kertaa saman päivän aikana. Kolmen päivän lipusta joutuu pulittamaan 115 € (portilta 125 €), kahden päivän lipusta 100 € (portilta 110 €) ja yhden päivä 70 € (portilta 80 €). Ihan kelpo tariffit, jos kerran mahdollisuus nähdä 60 artistia. Sen sijaan juomat ja sapuskat hinnoitellaan niin, että aika moni miettii miten salakuljettaa omia eväitä alueelle. Kyllähän niitä kuljetetaan, ja löytyy sitä tietoa hyvistä jiboista minultakin, mutta ei niitä muille kerrota. Jälleen kerran kuvittelen mielessäni, miten toimisi Pori Jazzin vapaa import-politiikka. Tosin Pori hinnoittelee lippunsa kornserttipohjaisesti ja silloin sitä katetta ei ole saatava samalla tavalla oheistarjonnasta.

Perjantai alkoi kiinnostavasti. Sääli vaan, että matkanteko Ruissaloon vie aikansa ja festarin avauskeikaksi suunniteltu Rival Sons jäi viimeisen vartin varaan. Onneksi verkkokalvolla kimmelsi tuoreena bändin marraskuinen huikea Tavastian keikka, joten tiesin mistä jäin paitsi. Silti vikat ylimitoitetuksi kukkoiluksi kasvaneet biisit takasivat miten tykisti bändi soittaa ja miten pedantisti ovat opiskelleet Led Zeppelinit sun muut 40 vuotta vanhat bluesrockin esikuvansa. Onneksi vain tyylin puolesta, sillä tuotanto lähtee omasta kynästä. Erityisesti laulaja Jay Buchanan on lavamaneereitaan myöten niin retro kuin vaan voi olla. Yhtyeeltä on tulossa syksyllä uusi platta Head Down, ja uskon ja toivon muidenkin puolesta, että äijät saapuvat taas Suomen kamaralle.

Festareilla on tehtävä esikarsintaa. Kaikkia esiintyjiä ei ehdi eikä oikein jaksakaan nähdä. Ruisrock tarjoaa sovellusta älypuhelimeen, joka auttaa surffailuissa lavoilta toisille. Itse päätin kuitenkin luottaa perinteiseen fiilikseen. Seuraavaksi listallani oli ruotsalais-italialainen Veronica Maggio, jossa italian piirteet jää Uppsalan jyrän alle – katsos mimmi esittää taatun laadukasta ruotsalaispoppia. Veronica on noussut kotimaassaan ja Norjassa listojen kärkeen, mutta Suomessa pienemmän yleisön suosikki. Rantalavan eteen oli kuitenkin kerääntynyt tuhansia tanssivia faneja, joten taitaa olla vaan niin, että allekirjoittanut ei pysy tuoreimman popin kyydissä mukana. Maggion hyväntuulisesta popista jäi kyllä innostava fiilis jäi, vaikkei se saanutkaan rantaveteen hillumaan. Oli nimittäin hinku jo seuraavaan mestaan.

Aurinkolavalla soitti illan yhtenä odotetuimpana bändinä Broolynista kotoisin oleva Yeasayer. Psykedeeliseksi popiksi luonnehdittu indie-bändi osoitti toisella Suomen keikallaan olevan ennakkoluulojani helpommin lähestyttävä ja tanssittava bändi. Ehkä asiaa kevensi laulaja Chris Keatingin kädessä nököttänyt hiustenkuivaajan näköinen mikrofoni. O.N.E on biisi, jonka ennalta tunsin, ja oli se nytkin tarttuvin, mutta toki uudet Blue Paper ja Henrietta toimivat hyvin ja antoivat lisäpotkua tutustua orkesteriin paremmin.

Kauko Röyhkä & Narttu oli ennalta listattuna kotimaisista esiintyjistä se kaikkein kiinnostavin koko festareilla. Eikä suotta. Vielä edellisyönä Kauko valitteli orastavaa yskää ja kurkkukipua, mutta pari tuntia ennen keikkaansa Kauko vakuutti kultaisen kurkkunsa olevan kunnossa – kiitos äänenavauksen suihkussa. Röyhkä Narttuineen oli ehtinyt jo vetää jokusen keikan Ruisrockin alle ja sen huomasi, sillä niin timmissä kunnossa miehet olivat. Tommi Vikstenin kitara soi komeasti, Pekka Gröhnin koskettimet vakuuttavasti, Mats Huldenin basso ja Heikki Tikan rummut pitivät hittiputken dynaamisessa kuosissa. Kuultiin nimittäin taattua tavaraa Majavalakista Koviin poikiin, Mieluummin vanha kuin aikuisesta aina Lauralle -biiseihin asti. Kauko oli hyväntuulinen ja niin oli yleisökin.

Von Hertzen Brothersien kanssa kävi vähän samoin kuin Rival Sonsien, näin keikasta reilun vartin. Röyhkä & Narttu kiilasivat edelle. Tähän syynä se, että Hertzenit on nähty aiemmin. Veljekset ovat progerockissaan ihan kansainvälistä tasoa ja kotimaisella mittarilla katsottuna eivät tyylillään oikein korkeammalle enää voi päästä. Heissä on lavakarismaa, on soittotaitoa, on mahtipontisuutta ja lauluharmoniatkin tekevät vedosta omintakeista. Yksittäisinä tulkitsijoina kukaan jäbistä ei ole ihan Mercury-luokkaa, mutta yhdessä moniäänisesti saavat ihon broilerille. Vielä kun saisivat muutaman tarttuvamman biisin aikaiseksi, olisi lopullinen läpimurto niin sanotusti siinä.

Illan pääsesiintyjä Pulp on monelle nuorelle ysärimuinaisjäänne, ja taas kerran bändien comeback-kiertuieista nousee päällimmäiseksi mieleen rahastuksen maku. Pulp vieraili edellisen kerran Ruissalossa vuonna 1996, jolloin yhtye ratsasti suurimmassa suosiossaan. Disco 2000 ja Common People jumputtivat joka jampan päässä. Sen jälkeen Jarvis Cocker ja kumppanit eivät olekaan saaneet mitään kummallista aikaan outojen kokeilujensa lisäksi. Jarvis Cockerin vuoden 2006 debyyttisoololevy Jarvis antoi tosin uskoa, että vielä on kesää jäljellä. Pulpin odotusarvo oli siis suht pieni – veikkasin turhan muumioituneeksi pääesiintyjän rooliin. Onneksi Pulp oli hyvin balsamoitu, sillä ennakko-odotukset osoittautuivat vääriksi. Pulp on niin Jarvis Cockerin yhtye ja elää täysin hänen varassaan. Koko keikka kulki hyvin muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta. Ja kun ne hitit sitten tulivat, Niittylavan eteen kerääntynyt kansa sai maan notkumaan jalkojensa alla. Koko orkesteri toimi moitteettomasti, mutta pitkälti voi kiittää kippari Cockeria. Jarvis toi poptähden elkeillä suuren shown tunnun, mikä ehkä hieman ihme, sillä Jarvis näyttää risuparrassaan ja rilleissään enemmän arkistokammiotutkijalta kuin rockstaralta.