Evan Dando (US) @ Tavastia, Helsinki 30.3.2015

Evan Dando on 1990-luvun alkupuolen palvotuimpia indierock-artisteja. The Lemonheads -yhtyeen nokkamies teki rennolla vetelysasenteellaan, raikkailla biiseillään ja salskealla ulkonäöllään sukupolveensa lähtemättömän vaikutuksen. Niin kovan, että vielä parikymmentä vuotta myöhemmin Dandoa halutaan tulla katsomaan, vaikka moni hänet jo aiemmin nähnyt on todennut, ettei tarvitse nähdä toista kertaa. Niin välinpitämättömästi Dandolla on tapana suhtautua yleisöönsä.

Näin Evan Dandon ensimmäisen kerran soolona tasan kymmenen vuotta sitten Tavastialla. Ensimmäisen kerran hohto antoi anteeksi pettymyksiä tuottaneen keikan fiiliksiä. Muistan Dandon hutaisseen hittipiisinsä potpurissa päästäkseen niistä vain eroon. Sama meininki oli The Lemonheadsin paluukeikalla 2007, josta jäi vielä laimeampi mieli. Sen jälkeen en ole nähnyt Dandoa, vaikka mahdollisuus olisi ollut, kunnes sitten eilen taas.

Evan Dando_Tavastia033015Tavastialle oli saapunut muutama sata ihmistä maanantai-illan loskasateesta huolimatta. Sisälle astuessani lämmittelijänä olikin aloittanut ennalta mainitsematon Ville Härkönen. Tilanne oli hämmentävä, sillä illan piti startata Sara Johnston, joka on kiertänyt Dandon kanssa Euroopan kiertueella. Sara oli ottanut viime tipassa hatkat. Todennäköisesti hän oli matsannut Dandon kanssa ja lähtenyt lätkimään. Kaverini olikin nähnyt Johnstonin kävelleen kitara kourassa ulos Tavastian ovesta. Ville Härkönen oli varmaan houkuteltu yleisöstä heittämään keikan, sillä niin äkkiä kaikki oli tapahtunut. Nopeasta reagoinnista Härköselle pisteet, vaikka muuten keikka jäi noteeraamatta.

Dando_Poster

Evan Dando aloitti puolisen tuntia ilmoitettua aikaa myöhemmin. Aika ei ollut Dandon ulkonäköä muuttanut, mies asteli miltei samassa grunge-ulkomuodossaan kuin hänet olisi nähnyt 20 vuotta sitten. Pitkän silmillä roikkuneen tukan alta hahmottuivat miehen veistokselliset kasvot, jotka kätkeytyivät kiertueparran taakse. Evan Dando kiitti lyhyesti Ville Härköstä ja antoi sitten palaa. Hän esitti 40 biisiä yhteen menoon. Biisit eivät kestoillaan tavoita jamittelumittoja, mutta lyhyinä ja usein keskeytettyinäkin kappaleina muodostivat hienoista hetkistä huolimatta aika puuduttavan kokemuksen. Encoressa kuultiin vielä viisi extra-kappaletta ja voinkin todeta Evan Dandon soittaneet biisimäärältään pisimmän keikan ikinä. Kestoa koko setille tuli kuitenkin vain reilu puolitoista tuntia.

Keikka lähti käyntiin Lemondheadsin The Outdoor Type –biisillä ja ihan kelvosti lähtikin. Vaikka Evan Dando vaikuttaa huolettomalta vätykseltä, on hänen lauluäänensä persoonallinen ja kitaran hallinta taidokasta. Dando ei jutustellut yleisölle, vaan pudotteli biisin toisensa perään niin tiiviisti, ettei yleisö ehtinyt antaa kunnolla aplodejansa. Kerran Dando yllättäen ärähti miksaajalle ja pyysi viivettä lisää. Arvaamaton karjahdus säpsähdytti, mutta laulusoundi parani huomattavasti ja hetken päästä miksaaja saikin jo kiitoksen.

DandoSettilistaan mahtui parikymmentä The Lemonheads –biisiä, puolen tusinan verran Dandon soolobiisejä ja loput kirjavaa cover-osastoa. Keikka oli ensimmäinen Dandon keikka, jolla hän soitti parhaimmat kappaleensa kokonaan. Klassikkolevyt It’s a Shame About Ray (1992) ja Come on Feel the Lemonheads (1993) olivat hyvin edustettuina ja niiltä kuultiin mm. Bit Part, Confetti, Rudderless, It’s a Shame About Ray, My Drug Buddy, The Great Big No, Into Your Arms ja It’s About Time. Sekaan mahtui myös monta harvinaisempaa The Lemonheads -palaa. Soolobiisit löytyvät pääosin miehen mainiolta Baby, I’m Bored (2003) –albumilta ja niistä All My Life on aina niin viiltävän kaunis kappale, jonka Dando tulkitsi karismaattisesti. Sääli, että Dando hutaisi mielivaltaisesti In the Grass All Wine Colored –biisistä vain tylyn 15 sekunnin version. Cover-puolelta moni styge ampui ohi, mutta hieno versio Misfits -klassikosta Skulls piirsi kalmantuoksuisen tunnelman Tavastian iltaan. Teenage Fanclubin It’s All in My Mind vastavuoroisesti antoi aikaa pohtia elämän alati kiihtyvää juoksua vähän positiivisemmin.

Evan DandoEncore alkoi Dinosaur Jr. Drawerings -biisillä, mutta siinä vaiheessa siirryin narikkaan hakemaan takkia. Kuuntelin loput biisit baarin puolelta ja pois tallustaessa alkoi soida Shaky Ground. Siinä vaiheessa Evan Dandoa oli kuullut jo liikaa. Reilu 40 kappaletta putkeen niputettuna tuntui enemmän kiusanteolta kuin yleisölle tarjotulta harkitulta esitykseltä. Keikan puolen välin paikkeilla Evan kysyi onko hän jo soittanut All My Life –biisin? Ei ollut siinä vaiheessa ja onneksi huippibiisi kuultiin sitten kokonaan. Siksi monta kertaa mielessä pyöri pelko, että milloin mies kiskaisee vahingossa saman biisin uudestaan. Evan Dando antaa itsestään kuvan, että olisi kujalla, mutta siitä huolimatta hän hoitaa tonttinsa tarkasti ja nahjustyylillään kuitenkin rakastettavasti, että Evan Dandon ja The Lemondheadsin pariin palaa aina halusta, vaikka lunta tulisi tupaan.

Lee Ranaldo & The Dust (US) @ Tavastia, Helsinki 9.4.2014

Poikkeuksellisen antelias Sonic Youth-liitännäiskevät meillä täällä. Ensin Sonic Youthin no wave -hengenheimolainen Lydia Lunch vieraili Korjaamolla maaliskuussa, jonka Retrovirus taustabändissä paukutti Sonic Youthin alkuperäinen rumpali Bob Bert. Vain kuukausi perään Lee Ranaldo & The Dust  saapuu Tavastian näyttämölle.  Lee Ranaldo on Sonic Youthin tunnusomaisen mölykitaravuoropuhelun toinen osapuoli, ja jos minulta kysytään, tärkeämpi, vaikka Thurston Moore on myös jäljittelemätön velho. Moore vieraili muuten Chelsea Light Moving orkesterinsa kanssa viime kesänä Helsingissä. Vielä sellainen lisädetalji, että The Dustin rumpalina toimii Steve Shelley, Sonic Youthin pitkäaikaisin ja erittäin arvostettu kannuttaja. Näin newyorkilaisen vaihtoehtoisen rockin keulakuvan rippeet kieppuu Suomessa aika isolla prosentilla. Se kyllä kelpaa, sillä Sonic Youth on tauolla toistaiseksi tai todennäköisemmin ikuisesti.

Dust

Lee Ranaldo & The Dust @ Tavastia

Sonic Youthin tauko ei haittaa, vaikka kyseinen bändi patsastelee edelleen näkemättömien bändien listalla kärkisijoilla. Liennytystä tarjoaa Lee Ranaldon erinomainen soolotuotanto. Herran kaksi viimeisintä albumia ovat saaneet arvostelijoilta myönteisen vastaanoton. Sekä Lee Ranaldon omissa nimissään tehty Between the Times & Tides (2012) että Lee Ranaldo & The Dust -orkesterin otsakkeella väsätty Last Night On Earth (2013) ovat eittämättä parin viime vuoden komeimpia rock-albumijulkaisuja. Onhan Lee Ranaldo tehnyt soolotuotantoa jo Sonic Youthin rinnalla, mutta vaikeata avantgardea, joka on jäänyt etäiseksi poprockin ystäviltä. Kaksi viimeistä albumia nojaavat melodiseen ja psykedeeliseen kitaraindierockiin, joka kulkee jossain Neil Youngin ja Evan Dandon välimaastossa.

Lee Ranaldo on jäänyt Sonic Youthissa Thurston Mooren ja Kim Gordonin varjoon, mutta osallistunut aktiivisesti biisien tekoon ja laulanutkin jokusen niistä. Nyt mies on elementissään The Dustin keulilla. Lee Ranaldo on ehkä maailman miellyttävin muusikko. Harva jamppa alustaa jokaisen biisin yleisölle, kertoo anekdootteja laulujen syntyhetkistä. Lee Ranaldo viihtyy lavalla ja se välittyy yleisölle. The Dustin peruskiertueella kulkevat rumpali Shelleyn lisäksi basisti Tim Luntzel ja kitaristi Alan Licht. Tosin Tavastian keikan kärkeen Lee Ranaldo joutui ilmoittamaan, että Shelley on terveydellisistä syistä joutunut palaamaan New Yorkiin. Häntä tuurasi tanskalaisen Sort Sol -yhtyeen riveissä soittava Tomas Ortved. Uutinen oli tietenkin pettymys, mutta onneksi Ortvedin soitto kulki sen verran hyvin, että asia unohtui pian. Hänellä oli ennen Helsinkiä takana neljä keikkaa, joten rutiinia oli havaittavissa. Silti jaksan edelleenkin leikitellä ajatuksella, miltä soitto olisi kuulostanut mestari Shelleyn tahdittamana.

SetlistLee Ranaldo & The Dust soitti kiertueelleen uskollisen setin. Biisilista koostui kahdelta viimeisimmältä albumilta, minkä lisäksi he ovat soittaneet mielenkiintoisia covereita pitkin kiertuetta kuten Neil Youngin Revolution Blues ja Modern Loversin She Cracked. Tavastialla kuultiin maukas version brittiläisen postpunkpioneeri Wiren Mannequin -iskusävelestä heti ensimmäisenä encorena. Keikka starttasi tuoreimman albumin ensimmäisellä biisillä Lecce, Leaving, josta alkoikin pettämätön putki. Alussa volyymi oli miksattu yllättävän alhaiseksi ja fiilis oli kuin olisi kuunnellut bändiä olohuoneessa naapureita häiritsemätttä. Äänenvoimakkuus saavutti viimeistään neljäntenä kuullun Off the Wall -riemubiisin aikana oikean tason. Illan kohohohta oli toiseksi viimeisenä vedetty The Rising Tide, joka on yksinkertaisesti modernin ajan klassikko. Toisena encorena soitettu Blacktout kasvoi melkoisen psykedeelisen kitara-iloittelun myötä myös versioksi, joka on albumiversiota parempi.

Keikan jälkeen Lee Ranaldo kiirehti baarin puolelle levymyyntipisteeseen jakamaan nimikirjoituksia, missä vinyylikiekot myytiin välittömästi loppuun. Jäin myös nuolemaan näppejäni, sillä Ranaldon nimmarilla varustettu platta olisi ollut mukavaa kotiin vietävää. Hetken äimäiltyäni käteeni lyötiin settilista, johon Lee Ranaldo rustasi vielä allekirjoituksensa. Jälkikäteen ajateltuna ainutkertaisempi matkamuisto kuin vinyyli. Niitä ei Helsingissä muiden käsiin ojenneltu. Lee Ranaldon musiikillinen esitys oli kaiken kaikkiaan hallittu kokemus. Odotetuin keikka pitkään aikaan. Bändi soitti tiukasti yhteen, vaikka rumpali olikin tuuraaja. Lippu kustansi 27€ mikä on nykyhinnoitteluun nähden varsin kohtuullinen sisäänpääsymaksu. Valitettavasti Tavastia ei ollut myynyt salia täyteen, mutta toisaalta väljemmässä väessä bändin kuuntelu oli miellyttävämpää.

Lee RanaldoNiin kuin taitelijat yleensä, myös Lee Ranaldo löytää luovuutensa sykähdyttävistä havainnoista ja kokemuksista. Tuoreimman Last Night On Earth albumin apokalyptinen tunnelma syntyi miehen värjötellessä Sandy-myrskyn jälkeen sähköttömässä Lower Manhattanin asunnossaan. Kun luonto pakottaa taiteilijan perusasioiden äärelle ja selviytymään ilman nykyajan mukavuuksia, askeettisuuden ja yksinkertaisuuden lähteistä saattaa kehkeytyä moniuloitteisen rikkaita ja kauniita biisejä.