Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2012

The Vibrators (UK) @ Semifinal, Helsinki 25.5.2012

by

Originaliteetti on sana, jolla on monumentaalinen status rokkifoorumeilla. Suuria mestareita ovat ne, joiden kynästä ovat lähteneet klassisimmat sävelet ja terävimmät lyriikat. Ei niistä tämän enempää. Puhutaanpa mieluummin alkuperäiskokoonpanoista. Pete Best nousee aina huulille kun aiheena on The Beatles. Hän oli orkesterin alkuperäisrumpali, joka sai lähteä lätkimään kauan ennen kuin bändistä tuli suositumpi kuin Jeesus. Pete saattoi olla heikompi kannunhakkaaja kuin Ringo Starr, mutta alkuperäisjäsenyyttä häneltä ei vie kukaan pois.

Tänä päivänä monet populaarimusiikin dinosaurukset alkavat olla jo sen ikäisiä, että viikatemies on tehnyt luonnnollista karsintaa ja alkuperäisjäsenten määrä on jäänyt vähemmistöksi. Moni uusi soittoveijari on istunut musiikillisesti joukkueeseen kuin plektra etusormen ja peukalon väliin, mutta harva on kavunnut alkuperäishemmojen asemaan. Melkein voisi väittää, että alkuperäisyys synnyttää karismaa, vaikkei sitä luonnostaan olisikaan. Poikkeuksia toki on, kuten Ron Wood, joka asettui ensiksi Small Faces-orkesteriin, josta toki tipahti Small -etuliite pois ja muutenkin syntyi aivan toisenlainen bändi, sekä liittyi myöhemmin The Rolling Stonesiin. Kumpaisessakin combossa Wood on saavuttanut alkuperäisjäsenen aseman.

Yhtyeitä hajoaa, uusbändiperheitä perustetaan. Joku lähtee soolouralle, jollekin keikkailu ei vain maistu vanhainkotiin saakka. Siksipä moni kokoonpano on rakennettu uusille harteille, jonka laella vielä vanha pää keikkuu. Kyllä alkuperäisyydellä osataan myös ratsastaa, nimittäin taitaa Sweet kiertää peräti kahdella eri line-upilla maailman lavatansseja.

Semifinalin lauteille nousi britti-punkrockin uudisraivaajiin lukeutuva The Vibrators. Vielä vuosi sitten bändin keulilla olisi keikkunut alkuperäislaulaja-biisintekijä Knox, mutta nyt taustalla hääräsi ainoana alkuasukkaana rumpali John ”Eddie” Edwards. Knox liukeni soolouralle. Lähtökohta oli hitusen skeptinen, että kuulostaako veto lainkaan alkuperäisestä bändiltä. No, mutta jos 1976 perustetun soittokunnan rumpujakkaralle istuu 36 vuotta kattiloita hakannut jamppa, nousee käsi lippaan.

Keikka starttasi klo 23.40. Sitä ennen Semifinalin satapäiselle väelle oli soittanut settinsä Suomiremmi nimeltä Kerho. Heitä en valitettavasti ehtinyt näkemään. Ekana rävähti ilmoihin Bad Time esikoisalbumi Pure Manialta. Lauluosuutta veti rumpujen takaa Eddie ja kyllä siinä kyyryssä soittoasennossa tuli mieleen The Bandin vastakuollut Levon Helm tai miksei myös kansallissankarimme Remu Aaltonen. Myöhemmin lauluvastuu jakaantui lähinnä Eddien ja basisti Pete Honkamäen kesken. Kitaristi Nigel Bennett pääsi myös vetämään Judy Says (Knock You In the Head) -rallin. Tämäpä se keikan suurin ongelma olikin. Kukaan näistä hepuista ei ole ihan eturivin huutaja. Hyvä meininki oli yllä heti alkuiskusta lähtien, mutta jotenkin sitä kaipasi vähän ruostuneemmallekin laivalle kapteenia. Eddie tavoitti kannujen takaa ehkä sellaisen perämiehen tittelin.

Semifinal on rock-pyhättö Tavastian kainalossa erinomainen keikkapaikka. Liian harvoin tulee käytyä, koska normaalisti listalla on vain tulokkaita, joihin ei vain aika riitä tutustua. The Vibrators oli Semifinalin mittoihin todella iso nimi ja se siinä vetikin puoleensa – nähdä legenda pienessä soittoluolassa. Helsingin live-tarjonta on viikonloppuisin runsasta ja eipä ollut hankaluuksia ostaa 12€ lippua ovelta. Tupa täyttyi sopivasti ja paikalle oli saapunut tiedostavien punkrock-ystävien lisäksi myös uteliaita ohikulkijoita. Harvoin sitä pääsee näin iholle bändiä, joka on kiertänyt suttuisia klubeja iät ja ajat, vaikka nojaileekin baaritiskiin.

Keikka kesti sen tunnin, mitä punk-rock-esitys saa maksimissaan kestää. Vikana biisinä kuultiin Automatic Lover, joka lie bändin isoin hitti Britanniassa, mutta ei suinkaan kolmen parhaan biisin joukossa. Palkintokaappiin nostaisin mieluummin jo edellä mainitun Judy Says (Knock You In the Head) -biisin sekä R.E.M in Mike Millsin coveroiman Baby Baby että ohittamattoman genreklassikon Whips and Furs. Encoressa meininki nuoli kattoa siihen malliin, että pari jamppaa kapusi lauteille heiluttamaan lahkeitaan. Se on helppoa Semifinalissa.

Ei ole isoa bisnestä pyörittää punk-klassikkobändiä, jos sata ihmistä ostaa lipun. Ilmankos keikkamyynti on myös Eddien harteilla, sitä on helppo hoitaa samalla kun soittelee rumpuja. The Vibrators kiertää aktiivisesti ja pakkohan se on, jos musisoinnilla haluaa ansaita leipänsä. Bändi on kalunnut Suomea aikaisemminkin, mutta meikäläiselle keikka oli ensimmäinen. Aika pitkään Joe Strummerin näköinen basisti Pete piti hämäläisyytensä piilossa ja aika monelle oli varmaan yllätys, kun ekan kerran kiitos ja muutama muukin suomenkielinen sana tuli ulos, että kaveri kuuluu meidän heimoon. Pete Honkamäki lähti Lontooseen No Direction -bändin matkassa ja liittyi jo useita vuosia sitten The Vibratorsin riveihin. Liekö side suomalaisuuteen syntynyt jo 80-luvun alussa kun Knox teki Fallen Angels nimen alla albumin Hanoi Rocksin jätkien kanssa. Tamperelaissyntyinen Honkamäki on The Vibratorsin juniori ja kyllä virtaa tuntui riittävän lavalla rutkasti. Ei voi mutta todeta, että hatunnoston arvoista, kun kaveri on näinkin legendaarisen bändin etulinjassa. Sitähän voi mielessä leikitellä ajatuksella, että jospa Suomipoika soittaisi vaikka The Buzzcocksin tai peräti menneisyyden mestarin The Clashin riveissä. Siinä ei alkuperäisyys paljoa painaisi.

Nits (NL) @ Savoy, Helsinki 18.5.2012

by

Jämpti aikataulu tuntuu kuuluvan jokapäiväiseen elämääni, nimittäin taas meni tiukille ehtiä tapahtumapaikalle ajoissa. Vielä pari tuntia ennen keikan alkua  olin vielä Kanta-Hämeessä urheiluhommissa. Lievän ylinopeuden ja erilaisten velvoitteiden jälkeen hyppäsin kotona taksiin ja päräytin Savoyn eteen tasan minuutti ennen konsertin alkua. Nits oli odotettu vieras, joten lippukin löytyi lompakosta. Konsertti alkoi teattariesitysten tapaan klo 19 ja sisälsi väliajan.

Vuonna 1974 perustettu amsterdamilaisyhtye sai minusta ystävän niin kuin monesta muustakin suurempaan kansainväliseen suosioon yhtyeen saattaneella In the Dutch Mountains -albumilla vuonna 1987. Nimibiisi ja J.O.S Days ovat bändin komeimpia sävellyksiä edelleen. Nykykokoonpanossa laulaja-kitaristi-kosketinsoittaja Henk Hofsteden lisäksi soittavat alkuperäisrumpali Rob Kloet ja vuodesta 1981 remmissä vaihdellen kokoonpanossa soittanut kosketinvelho Robert Jan Stips.

Savoy-teatteri vetää 750 katsojaa, mutta yllätyin kun parvekkeelta puuttui väkeä parisen sataa. Nitsillä on Suomessa suppea, mutta uskollinen kannattajakunta ja olisi voinut kuvitella tuvan täyttyvän. Käykö Nits täällä liian usein? Bändi on vieraillut jo 30 vuoden ajan ja  esiintymisiä mahtuu liuta. Onko lipun hinta korkea? No, kyllä 37€ menee kipurajoille, mutta kun kuulijakunta on pääosin keski-ikäistä keskiluokkaista musiikin kuluttajaa, niin ei se ole rahasta aina kiinni, varsinkaan kun tietää miten takuuvarma esiintyjä Nits on. Onko uusi albumi mennyt ohi? Malpensa julkaistiin maaliskuussa ja eihän Nitsillä ole mitään asiaa Suomessa soittolistoille tai levykauppojen näyteikkunoille. Levyn löytää vain, jos etsii. Entä tiedotus ja markkinointi? Savoyn markkinointi on paikoin näkymätöntä. Kivat kotisivut, mutta harva sinne eksyy. Helsingin kaupungin omistamana kulttuurilaitoksena Savoylla on kyky haalia mielenkiintoisia esiintyjiä, mutta olematon markkinointibudjetti tekee väistämättä tilanteen, että moni kiinnostava nimi menee ohi. Tuoreessa muistissa on on reilun kolmen vuoden takaa The Men They Couldn’t Hangin keikka, missä oli juuri ja juuri sata kuulijaa, mutta potentiaalia olisi ollut saada sali lähes täyteen, jos vaan Poguesin perintöprinsessasta olisi tiedotettu. Nitsistä huomasin yhden pienen mainoksen Hesarissa, mutta ei se ollut minua varten, sillä osaan käydä Savoyn sivuilla. Jos orkesterissa ei ole uutuusarvoa, niin eipä mediakaan hehkuta. Kiitos tosin Hesarille, että nosti päivän tärpiksi. Ei siinä mitään, minulle Nits kelpaa sen kokoisena kuin se nyt on.

Nits on tunnettu konserttiensa hiotusta visuaalisesta ilmeestä. Tällä kertaa lavalle oli kattoon ripustetuista valokannuista kytketty kettinkejä kuin amppeleita. Taustalla oli viritetty kaksi epäsymmetristä screeniä, joissa oli viljalti erilaista videomateriaalia. Viidentenä kuultu suorasukainen sovitus J.O.S Days -hitistä sai kuvituksekseen tuoretta lätkämateriaalia Suomi-USA -ottelusta. Tiedä häntä, oliko lupa oikeudenomistajilta kunnossa. Yleisössä tuskin löytyy ketään vasikoimaan. Henk Hofstede on tunnettu Suomi-diggarina, mutta nyt yleisön kosiskelu lätkällä oli mielestäni turhaa. Yhtä luonnotonta Nitsille on laulattaa yleisöä. Ensimmäisen encoren vikana biisinä kuultu In the Dutch Mountains meni läskiksi aika pitkälle siitä syystä, että Henk yritti saada monotonisen Mountains-sanan yleisöstä irti oikealla hetkellä. Ei taimannut sitten millään ja muutaman harjoittelun jälkeen se onnistui kohtuullisesti.

Aika usein Nits-nokkamies Henk Hofsteden ääni muistuttaa John Lennonia. Tuskin olen ainoa, joka tätä on pohdiskellut, mutta vielä vahvemmin hänen äänenkäyttönsä tuo mieleen Neil Finnin, joka tunnetaan paremmin Crowded Housen keulilta. Olkoonkin niin, että Henk on tulkitsijana laaja-alaisempi. Eikä myöskään voi välttyä hetkistä verrata miestä Leonard Coheniin. Näistä referensseistä olisi moni suunaukoja kateellinen. Vertailuista huolimatta Henk Hofstede on oma persoonallisuus, vaikkakin olemukseltaan näyttää virkamiesmäisen laimealta. Eikä 61-vuotiaan harmaus ole tuonut yhtään lisää väriä ilmeeseen, mutta tästä huolimatta hän onkin valjuista kaikkein karismaattisin.

Nitsin musiikki on leimattu taidepopiksi, mutta mielestäni se on varsin iisiä kamaripoppia, jossa on beatles-vaikutteita ja uuden aallon vivahteita. Vertailukohtia voisivat olla Talking Heads, XTC tai vaikkapa Wilco, mutta Nits pärjää ihan omillaankin. Nitsin tuotannossa on kokeellisia elementtejä, avantagardista leikkisyyttä, välillä kilkettä, kalketta, suhinaa, mutta alusta on rakennettu aina selkeälle pop-kaavalle. Taide on vaan musapuolella tuppaa sanana olemaan helposti liian tuomitseva ja nostaa valtavirrassa kulkevalle lähestymiskynnyksen turhan korkeaksi. Nitsin pariin soisi uusien ystävien astuvan rohkeasti, tämä bändi jos joku hipstereiden pitäisi löytää.

Henk Hofsteden mukaan faaraon kiroukseen sairastunutta Robert Jan Stipsiä saapui tuuraamaan Titia van Krieken. Tosiasiassa Stipsin kädessä on jokin tulehdus, jonka kanssa on aika vaikea vetää Cars & Carsin über-kaunista pianomelodiaa. Tuuraaja luo luonnollisesti lieviä ennakko-odotuksia, koska niin kivenkova muusikko Stips on. Eipä huolta, sillä Titia oli 6 vuotta bändin riveissä viime vuosituhannen vaihteessa ja biisit olivat hallussa. Titia toi itseasiassa moniin biiseihin lisäarvoa taustalaulullaan, sillä useissa Nits-levytyksissä on oleellista taustalla kuuluva naislaulu kuten nyt kuulimme hienossa Ivory Boyssa.

Savoyn hyvä puoli on sen akustiikka. Parvekkeelta jos jotain möläyttää, voi olla varma, että Henk sen kuulee ja dialogia syntyy helposti yleisön välille. Nitsin musa on täynnä hienoja nyansseja, ja siksipä makuni olisi mieltynyt hieman matalammasta äänentasosta. Korvatulpista ei tarvitse edes puhua, sen verran asiallinen meininki miksauspöydän takana kuitenkin oli. Silti jaksan ihmetellä miten iso soundi lähtee puoliakustisesta kitarasta, koskettimista ja rummuista. Harva pystyy samaan. Keikka kesti reilun kaksi tuntia ja teatterin väliaika oli paikallaan.  Varsinainen setti päätyi Sister Rosaan, jonka loppuun oli näppärästi sovitettu pätkä Beatles -klassikkoa The Ballad of John and Yoko. Tällä Henk tosiaan piti huolen, että Lennon on huulilla, kun hänen lauluansa kuuntelee. Yleisö jaksoi taputtaa Nitsin kahteen kertaan lavalle. Vikana kuultiin tyylikäs veto Sketches of Spain -biisistä.

Nits on minulle on aina ensisijaisesti rautatieasemamusiikkia. Kyllä Savoyssakin asemille puksutettiin varsinkin kauniissa valssissa Adieu, Sweet Bahnhof. Sanoittajana Henk Hofstede on ikiaikainen matkailija, joka hakee fiiliksiä keski-eurooppalaisista maisemista ja punoo lyriikoita peilaavista ikkunoista kuten huumaavassa The Train -biisissä, joka ei taaskaan valitettavasti mahtunut settilistaan. Ja vielä yksi detalji, jos joku ihmettelee, miksen kirjoita The Nits, niin siihen vaan sellainen selitys, että bändi jätti the-määreen jo aika päiviä sitten pois.

Nits on mielestäni paras manner-eurooppalainen yhtye melkein millä mittapuulla mitattuna tahansa. Se on iso väite. Bändi ei ole millään tavalla trendikäs, vaan ulkoisesti konservatiivinen epäpoppispumppu. Arvokkaasti vanhentuneet herrasmiehet  ja nainen jaksavat kuitenkin yllättää nuorekkaalla soitannallaan ja Henkin lämpimällä jutustelulla. Näin Nitsin edellisen kerran Savoyssa 2005 ja tuo konsertti on edelleen suurten suosikkien joukossa. Nyt sama paikka seitsemän vuotta myöhemmin ei ihan tavoittanut samaa kokemusta, mutta ei sillä niin väliä.

Alain Clark (NL) @ The Club Casineum, Luzern, Switzerland 8.5.2012

by

Jos lähtee työmatkalle Sveitsin Luzerniin, missä lumihuippuiset Alpit ympäröivät pittoreskia turistikaupunkia, voi olla vaikeuksia löytää kiinnostavia rock-keikkoja. Reuss-joen reunoja tepsuttelevat lähinnä helmikaulakoruiset rouvat ja japsituristit kameroineen tarkkailevat Euroopan vanhinta puista Kapellbrücke-siltaa. Kaupungin upea KKL-konserttisali esittää mieluummin klassisen musiikin helmiä, mutta jos laittaa lenkkarit jalkaan ja vetäisee miljöötä avaavan juoksulenkin, pääsee näkemään myös tarkemmin hiotun sveitsiläisen kulissin taakse. Sieltäkin löytyvät graffitit ja muut undergroundin merkit.

Ennen matkaa tutkiskelin alueen keikkasceneä ja osui sieltä silmään joitakin potentiaalisen oloisia klubeja, mutta ei yhtään kiinnostavaa keikkaa ajalle sunnuntai-keskiviikko, jonka Luzernissa vietin. Kaikki kun sattuu tapahtumaan pikkukaupungissa viikonloppuisin. Tutkin jopa mitä kiinnostavaa olisi saatavilla sadan kilometrin säteellä. Zürichissä olisi ollut elektrolegenda Tangerine Dream, mutta ei maksanut vaivaa. Siispä tyydyttävä siihen, mitä Luzern itsessään antaa vai antaako mitään.

Kaupungissa järjestetty Rose d’Or -festivaali, joka minutkin oli houkutellut paikalle, tarjosi tiistai-iltaan Radio Pilatuksen sponsoroiman keikan Grand Casinon Casineum clubilla. Festarivieraille konsertti oli luonnollisesti maksuton, kun tajusi pyytää lipun ajoissa. Esiintyjäksi oli houkuteltu Hollannin tähti Alain Clark, joka kielen vaihdettuaan on saanut suosiota myös maan rajojen ulkopuolella. Duetto Father & Friend kolkutteli jopa Ison Britannian top satasta viitisen vuotta sitten. Alain on Hollannin Haarlemissa 1979 syntynyt mustan cover-laulaja Dane Clarkin poika ja samoilla linjoilla, mutta omilla lauluilla, on jälkikasvu päättänyt jatkaa. Modernia softia soul-poppia, jossa on aavistus kasarilaista iloista Wham-henkeä mitäänsanomattomilla sanoituksilla. Mielikuva syntyi ennakkotutkimusten perusteella ja tämä keikka tuli listalle, jos mitään muuta kiinnostavaa ei kaupungista löydy. Eikä oikein löytynyt, vaikka edellisiltana istuin Wonder Barissa ja kuuntelin sivukorvalla paikallisten suosimassa loukossa lapsityövoimaista etno-orkesteria suussa sulavalta nimeltä Schwyzerörgeliquartet Goschwister Kock. Samalla kun aikuisväki juo weissbieriä ja polttaa ketjussa, sisätiloissa, varhaisteinit panivat parastaan baarin nurkassa. No, ei tästä sen enempää, sillä pääosin istuin terassilla. Palataanpa aiheeseen.

Alain Clark nousi Casineumin lavalle yksin akustisen kitaran kanssa varttia yli kahdeksan ja ei mennyt kuin puoli minuuttia, kun hollannin heppu sai täyden tuvan messiinsä. Radio Pilatus oli selvästi kutsunut paikalle muutakin kuulijakuntaa festariväen lisäksi, sillä hitusen nuorempaa ja naispainoitteisempaa yleisöä oli lavan edustalle kertynyt. Eikä ihme, Alain Clark on veistoksellisen komea hypridi. Miehestä lähtevässä äänessäkin on geenit osuneet maaliin. Alain Clarkin itsetunto on kohdillaan ja se näkyy karismana ja rohkeutena laulattaa yleisöä jo aloitusbiisin Fell in Love aikana. Pian solistin taakse nousi kuusihenkinen bändi, joka alkoi rikkoa ennakko-odotuksia kelvolla soitannallaan. Onko tästä kehkeytymässä oikeasti mainio soul-keikka?

Alain Clark ei ole mikään pitkä veijari, mutta oliko hänen ympärillensä koottu tarkoituksella metriheikkien orkesteri, jotta tähti kimmeltäisi hieman korkeammalta. Tämä hieman ihmetytti, sillä yleinen faktahan on, että hollantilaiset ovat maailman pisin kansa. Kelasin hetken näköharhaa, mutta kun kosketinsoittaja nosti kroppansa pystyyn, tajusin, kyllä Hollannista hujoppeja löytyy.

Keikkapaikka Casineum on klubi paikallisessa glamoröösissä Grand Casinon tiloissa. Ennakkoluulot pakottivat ottamaan pikkutakin mukaan, mutta yllätyin kuinka casual-meininki paikassa oli ja lämpöisen tunnelman vuoksikin takki oli riisuttava ensimetreillä. Jengi heilui Heineken-pullot kädessä ja lauloi rohkeasti mukana. Lava oli suht korkealla yleisöön nähden, mutta siitä oli etuna, että jopa peränurkasta näki moitteettomasti. Tilaa ei ole rakennettu kevyttä musiikkia ajatellen, mutta ihan kelpo soundit oli ruuvattu miksauspöydästä. Selkeä järkytys olivat stagevalot, jotka oli kopioitu jostain messukeskuksen ohjelmalavalta.

Keikka starttasi kiinnostavasti. Biiseissä tarttuvia melodioita, mutta voi miten pliisuja sanoituksia. Love is Everywhere edusti syvällisimpää osastoa. Joskus taisin sanoa, että melodia menee sanoitusten edelle, mutta kyllä ponnettomat sanat tekevät verrattomastakin biisistä äkkiä jäätävän yököttävän. Tämä teoria edustaa samaa tulevaisuuden pessimismiä kuin Manic Street Preacherskin aiheesta  yhteiskunnallisemmin joskus lauloi – jos siedät luokattomat sanoitukset, sinun lapsesikin hyväksyvät ne. Voi kun Alain olisi saanut kynästään vaikka kuvaelmia Amsterdamin jäätyneistä kanaaleista, olisin ollut paljon vastaanottavaisempi.

Alain Clark on kuitenkin sokerisissa biiseissään aito ja se antoi armoa. Keikan pohjanoteeraus oli tuoreen levyn maistiaisena kuultu Happy Birthday, mitä ennen poika kertoi isänsä viettävän tänään syntymäpäiväänsä, ja kappas, arvatkaapa kenelle biisi omistettiin. Ei siinä mitään, kaunis ajatus, mutta kun laulaa Happy Birthday Baby omalle isälleen, tulee väistämättä nolo olo. Tämä kuitenkin vahvisti jotain odotuksia, sillä olin veikkaillut keikan alussa kaverilleni, että vierestämme johdatettu valkopaitainen musta varttuneen Sam Cooken näköinen mies on Alain Clarkin isä.

Pari viimeistä biisiä olivat sen verran jykevää funkya soulia, että sanat ja isät katosivat mielestä hetkeksi. Groovy bändi sai Generation Love Revival –biisiin paikoin hypnoottisen meiningin, josta fibat levisi helposti koko saliin. Fiilis alkoin nousta kuin elohopea auringon paisteessa. Encorena kuultiin kuten arvailin Father & Friend, ja totta, Dane Clark nousi lavalle laulamaan duettoa poikansa kanssa. Alainin ääni oli miellyttänyt koko keikan, mutta kun cover-bändi-laulajana kannuksensa saanut isä-Dane avasi suunsa, olin myyty. Äijä oli kuin suoraan Motown-katalogista repäisty tai kuin Curtis Mayfieldin kadonnut veli. Mistä Amerikan musta soul olikaan jäänyt paitsi? Alain oli raahannut paikalle koko perheensä äitineen ja siskoineen ja tämä karkkinen huipennus pysyi kuin pysyikin äyräitten sisäpuolella. Joskus imeläkin voi olla sopivan karvaista, josta jää neutraali loppumaku. Näin kävi tällä reilun tunnin viihteellisellä keikalla.

Olavi Uusivirta (Fin) @ Narinkkatori, Helsinki 4.5.2012

by

Ilmaiskonsertti markkinapaikkojen ytimessä ei välttämättä ole katu-uskottavin keikkapaikka, vaikka ulkona onkin. Avoimin mielien kuitenkin mennään paikkaan kuin paikkaan, kunhan vaan laadukasta musaa on tarjolla. Hesarin NYT-liite päätti ilahduttaa töistä pääseviä ihmisiä järjestämällä Olavi Uusivirran yhtyeineen soittamaan Kampin kauppakeskuksen edustalle klo 17. Enpä normaalisti näissä riennoissa käy, mutta yleensä se tarjonta onkin jotain muuta kuin omaan musamakuun osuvaa. Tämän kevään parhaan kotimaisen albumin Elvis istuu oikealla julkaissut Olavi Uusivirta sai minutkin suunnittelemaan päiväohjelman sen mukaan, että holleille on päästävä.

Kevään soitetuin autolevy on ollut Olavin uutuus, miltei puhki kaluttu, mutta parin viikon Ramones-tauko teki niin sanotusti kutaa ja tänään rekanlavalta kuullut biisit kuullostivat taas tuoreilta. Sovitukset olivat uskollisia albumiversioille, jopa Reberbahn noudatti lopun revittelyä tunnollisesti. Olavi on osannut tehdä biisejä aikaisemminkin, mutta nyt uutuuslevyn 70-lukulainen henki sai minut innostumaan poikkeuksellisen paljon. Artisti on tavoittanut Dave Lindholmin ja Hectorin sielunveljeyden ja nostalgikolle se ei ole lainkaan huono juttu.

Narinkkatorilla katse karkailee helposti mainostauluihin, ohikulkijoihin tuijottamiseen, ihan väärään paikaan saapuneseen sakkiin. Onpahan spurguillakin poikkeuksellista ohjelmaa tarjolla. Onneksi focus pysyi pääasiassa. Sisäklubin intensiteettiä ulkoilmassa on tietenkin vaikea tavoittaa. Olavi bändeideen loi kuitenkin rennon ja välittömän tunnelman ja välispiikkejäkin sai kuunnella hymyssä suin. Näyttelijätaidoista on hyötyä myös yleisön haltuunottamisessa.

Lavan eteen oli saapunut joitakin satoja, jotkut varta vasten, jotkut sattumalta. Kalsea ilma pisti miettimään millaista olisi ollut kuunnella tätä vaikka kaikuvassa Kampin bussiterminaalissa. Onneksi ei satanut. Olavi on noussut suomirokin eturiviin ja varmasti saanut uuden levyn osalta rutkasti uusia ystäviä, mutta tottahan se on, että niille, joilla oli kiire hakea sixpackinsa MM-kisojen ekaan lätkämatsiin, ei Olavin musa ole välttämättä ihan helpointa sulatettavaa.

Keikan eka biisi oli Sokea perhonen. Se oli helppo arvata, sillä Olavi oli asiasta mediassa jo maininnut. Sopivan kepeä startteri. Mielestäni uuden levyn parhaimmistoa. Tai en lyö aloitusbiisistä vetoa, sillä paikalle saavuttiin vasta viisi yli ja yksi kappale siinä saattoi hyvinkin tulla alle. Olavi oli saanut perusbändinsä lisäksi paikalle myös vaskiveikot eli trumpetistin ja pasunistin. Ilman niitä autenttista levyn fiilsistä ei olisi tavoitettu. Keikan perusrungon kattoi uuden levyn biisit, mutta sinkkubiisiä Nuoruus ei kuultu, ellei sitä sitten soitettu ihan ekana. Eikä kuultu myöskään lähes loppuun kulunutta On niin helppo olla onnellinen  tai viime kesän duettohittiä Nuori ja kaunis, jota on kyllä vaikea kuvitella ilman Anna Järvisen antautuvaa tulkintaa. Ohikulkevaa yleisöä ei siis kosiskeltu, vaan vedettiin keikka siinä kuin missä tahansa rokkiluolassa. Tyhjiä sanoja ilahdutti eniten vanhoista biiseistä, joka on tuttu neljän vuoden takaiselta Minä olen hullu-leyvltä. Keikka kesti reilun tunnin, mikä itseasiassa ylitti ilmaiskeikan odotukset. Olavilla näytti olevan hauskaa ja se välittyi yleisöönkin. Keikan jälkeen naispuoleiset kuuntelijat innostuivat ostamaan uutta levyä Olavin hengatessa ympärillä.

Hyviin keikkoihin saattaa siis törmätä turuilla ja toreilla, joten olkaa ystävät valppaita. Olipa muuten eka kerta, kun nappasin NYT:in mainosilmapallon irti ihan omin luvin lavan reunoja somistaneesta ilmapallovyyhdistä. Kun pyytäjä oli paikan suloisin tyttö, niin eihän siitä voinut kieltäytyä. Kun vihreä oli väärä väri, niin toki se pinkkikin sieltä vielä poimittiin. Toiseen palloon Olavikin näytti raapustavan nimmarin.