Buzzcocks (UK), First Times (Fin) @ Tavastia, Helsinki 26.4.2012

Punk-rockin pioneerehin laskettava Buzzcocksin keikka tuli merkittyä kalenteriin ajoissa. Bändi kuuluu listaan pakko tilaisuuden tullen nähdä, mutta mitään suurempaa rakkaussuhdetta yhtyeeseen ei ole. Lippua ei hankittu ennakosta, sekin kertoo suhteen vakavuudesta. H-hetken lähestyttyä kasvoi tarve nähdä Buzzcocks ja tuli jopa kotona fiilisteltyä Singles Going Steady -kokoelmalevyä. Referenssinä keikalle oli lukuisat huhukehut viime kesäisestä Ilosaarirockin keikasta. 1970-luvun lopulla aloittanut Boltonilaispumppu on tehnyt muutaman unohtumattoman punkrallin, jotka ansaitsevat muistolaattan kiviseinään. Ever Fallin in Love (with Someone You Shouln’t’ve) ja Harmony in My Head, ovat helmiä siinä kuin The Undertonesin Teenage Kicks. Itse en niitä ollut alle kouluikäisenä tietenkään tuoreeltaan kuulemassa, mutta mihinkä sitä hyvä viisu vanhenisi. Koskaan ei ole myöhäistä löytää bändiä, vaikka se olisi kauan sitten rullattu Beethoven. Buzzcocks on Pete Shelleyn alusta asti johtama combo, jonka legendaarinen keikka Sex Pistolsin lämppärinä Manchesterin Lesser Free Trade Hallissa on ikuistettu monen tärykalvoon. Vajaa 36 vuotta myöhemmin Tavastialla Buzzcoksista päälimmäiseksi jäi mieleen liian lujalle miksattu soitto ja tuhnut soundit, jotka kolhivat klassisia biisejä.

Buzzcoksin lämmittelijäksi oli merkattu First Times. Aloin ennalta surffata netissä ja etsimään tietoa bändistä. Aika nopeasti pääsin Seattlelaisen yhtyeen jäljille nimeltä The First times. Bändin Myspace-saitilla ei ollut mainintaa tulevista eikä menneistäkään keikoista, mutta esikuvaksi he mainitsivat Buzzcoksin. Kuuntelin The First Timesin 2010 julkaistua esikoisplattaa ja aloin todella innostua luoteisrannikon kokoonpanosta. Nyt on kova lämppäri tiedossa.

Punk-rock -keikalle pitää mennä katu-uskottavasti, sehän selvä. Niinpä astelin banaani kourassa Urho Kekkosen katua. Takana oli kympin juoksulenkki ja hiilaritankkaus oli suoritettava, että pysyisi keikan tolpillaan. Nakkasin banaaninkuoret stökikseen ja astuin ovesta sisään ostaakseni 27€ tiketin. Kerrankin kävi tsägä. Vastaan käveli mies, joka kysyi haluanko lipun. Tottakai, mihin hintaan? No, maksa pari olutta, mies vastasi. Maksoin lopulta kolme euroa käteistä ja yhden Budvar-oluen, joten kybä lipusta antoi lupauksia onnistuneeseen iltaan. Olin kerrankin ajoissa ja painelin tsekkaamaan lämppäriä. Valtava pettymys. Seattlelaisbändi olikin valitettavasti kotimainen nimikaima. Tunsin oloni typeräksi. Jos The First Times olisi ollut lämppäämässä ehkä julisteessakin olisi ollut maininta (US) ja edessä määre The, mutta eipä ollut. Suomalainen First Times menetti mahdollisuutensa jo ennakko-odotusten romahtamiseen, mutta eipä se ilmankaan olisi kovin korkealle noussut, nippanappa kelvannut Semifinalin lavalle.

Buzzcocks astui yleisön eteen klo 22.10 ja heitti aika tasan tunnin keikan. Setti starttasi säpsäkkäästi, mutta puolivälissä notkahti ja vasta paria biisiä ennen encorea meininki tarttui taas meikän lahkeeseen. Punkrockin perinteen mukaisesti keikka eteni välipuheitta ja seuraava biisi astui jo kärkkäästi edellisen hännän päälle. Yleisöksi oli kertynyt pääosin äijävoittoista väkeä. Senköhän takia Tavastialla oli tunkkaisen saundin lisäksi varsin paha dunkkis. 35 vuotta punkin juurilta on pitkä matka. Silloinen räkäinen meininki näytti nyt vain sakkaavalta soitannalta. Kotona pyöräytin pätkän What Do I Get? -biisiä 11-v tyttärelleni ja hän totesi, että eihän tämä ole edes rockia. Lähestulkoon alkuperäinen kitaristi Steve Diggle tosin välillä näytti nuoruuden anarkiaa sylkemällä seinille Pete Shelleyn tyydyttyä vain coolisti soittamaan ja laulamaan, ja enpä muuten ole aikoihin nähnyt kenenkään uskaliaan tulevan rööki huulessa encoreen näinä tupakointi-sisätiloissa-kieltoaikoina, mutta Diggle uskalsi. Hänen 55-vuotiaan into revitellä ja laulattaa yleisöä piristi muuta soitantaa, mutta jotenkin siitä jäi vaivaantunut maku. Kokonaisuus jäi silti positiivisen puolelle, vaikka encoren vika biisi tuli kuunneltua narikasta. Ei koukuttanut Orgasm Addict.

Thåström (Swe) @ Tavastia, Helsinki 18.4.2012

Tästä lähtee eka blogini keikkakokemuksista. Olen ravannut eri rock-luolissa ja venueilla vuodesta 1988 saakka ja nyt keikkagurun innoittaman blogin ansiosta (keikkaguru.wordpress.com) päätin itsekin alkaa kirjoittaa alas sattumuksia aina silloin tällöin. Jos tästä jäisi muillekin jotain kuin vain merkintä omiin listoihini.

Musiikkia kuten mitä tahansa kulttuuria kannattaa suosia käymällä live-tapahtumissa. Levymyynti on laskenut, joten pidetään muusikot hengissä ja retkeillään keikoille. Nimesin sivuston keikkakepiksi, sillä sitä on kiva heittää ja sellaisena tuppaan tönöttää lavojen edustoilla – ja englanniksi gigstick on koomisen katu-uskottava. Näissä blogeissa focus ei ole musiikin analysoinnissa tai kritiikissä, vaan omissa havainnoissa ja fiiliksissä, mitkä liittyvät koko keikkakulttuuriin aina lipunostosta vessajonoihin. Antaa mennä ekan kerran näin.

Keikan aloituksessa on tärkeä olla läsnä. Se millainen sisääntulo artistilla tai orkesterilla on,  luo hyvin pitkälti pohjan koko keikkkakokemukselle. Jos sen missaa, on aika vaikea saada kiinni meiningistä. Hankalaa sitä on saada romaanistakaan otetta sivulta 15 alkaen. Nyt missasin alun, sillä saavuin pelipaikoille vartin myöhässä. Omaa saamattomuutta kaikki, sillä tiesin showtimen alkavan 21.30. Lavalle nousi yksi Ruotsin arvostetuimmista artisteista heppu nimeltä Joakim Thåström, jota usein on sanottu naapurimaan Ismo Alangoksi ja se pitää kutinsa, kun vertaa kavereiden lavakarismaa ja maneereita. Paikoin minimaaninen liikehdintä toi Sielun veljien ohella mieleen myös Wilco Johnsonin nykivän aaltoilun. Itselle Thåström ei ole kovin tuttu. Ainuttakaan levyä ei löydy hyllystä, mutta lapsuudesta muistan kuulleeni Ebba Gröniä ja teinivuosilta tiedän Imperietin joitakin biisejä kuten Var e vargen. Lähdin siis keikalle pienin odotuksin. Thåströmin tuoretta Beväpna dig med vingar -albumia ehdin sahata pariin kertaan Spotifyssa.

Yleensä ostan liput ennakosta, mutta nyt lähtö oli spontaani ja saavuin liputta. Ovelta löytyi aika suolaiseen 34€ hintaan. Pidin tiketin hintaa ennalta suht kovana, vaikka Ruotsin tähtiä onkin. Astuin miltein täyteen tupaan, vaalea Budvar-baaritiskiltä kainaloon ja änkeydyin takabaarin seutuville, sinne rock-poliisien paikoille kuuntelemaan kädet puuskassa. Eteenpäin ei arvannut heti mennä ja tunnelmasta piti saada koppi etäämmältä. Eikä vienyt kauan. Thåströmin karhea tulkinta veti nopeasti pauloihinsa. Rock ja nuoruus kulkevat käsikkäin, ainakin jos 55-vuotiasta Thåströmiä katsoo ja kuuntelee. Artistin taustalla musisoi viisi tasokasta muusikkoa: kitaristi, basisti, rumpali ja kaksi kosketinsoittajaa. Mustissa asuissaan he pysyivät statistin lestissä, mutta mitä olisi laulajan esitys ilman asianmukaista orkesteria.  Hattupäinen Thåström valkoisessa paidassaan ja olkaimissaan oli kuitenkin se keskipiste. Hän tosiaan nojasi ja ripustui standiin kuin Mika Myllylä sauvoihinsa Pohjanmaan nevoilla. Thåströmin esiintymisessä oli ne samat elkeet kuin Imperiet ja Ebba Grön aikoina, ainakin näin voin väittää mitä olen katsellut youtube-pätkissä. Lava oli koruton, mutta pääosin valkoiset valostriidat loivat jylhän ja väkevän maiseman musiikille, jossa välillä käytiin punkin juurilla ja sieltä noustiin akustisista herkemmistä hetkistä aina industriaalisiin sfääreihin. Skaala oli laaja, mutta junnaavan johdonmukainen. Ilta päättyi vaikuttavaan Samarkandaan ja valotkin saivat sinisiä sävyjä. Setti jatkui vielä kahdella encorella ja yleisölle tarjottiin pari Imperiet-klassikkoa. Ebba Gröniä ei mahtunut iltaan ellei sitten ekan vartin aikana soinut Die Mauer tai vastaava. Keikan kokonaiskesto oli vajaan parin tunnin brutto, mulla tosin multa vartin verot pois. Siitä huolimatta monella tavalla palkitseva kokemus.

Menin ilman ennakko-odotuksia ja astuin eri ilmeellä ovesta ulos. Ruotsalainen ikoni teki kokemuksesta erilaisen myös siinä mielessä, että enpä muista kuulleeni ympärilläni lähestulkoon ainoastaan puhuttavan ruotsia. Joakim oli kutsunut rantaruotsalaiset laajalla ikähaitarilla koolle. Hienoa, että tänne löytävät muutkin naapurimaan tähdet kuin The Sounds tai Kent, jotka käyvät alvariinsa. Thåström on hyvä muistutus, että Ruotsissa on myös vankka ja laaja rock-historia, johon on ihan yhtä hyvä perehtyä kuin mihin tahansa härmäläiseen tai anglosaksiseen populaarimusiikkiin. Vaikka auttava ruotsinkielentaitoni avasi vain lauseita sieltä täältä, niin se oli jälleen osoitus siitä, että lyyrikat ovat tärkeitä, mutta itse biisi sävelineen ja melodioineen menee kuitenkin edelle. Fanfanfan det skulle varit du.