Ruisrockin päätöspäivä alkoi epävakaassa säässä ja aika taisaiseksi sadepäiväksi se muodostuikin. Taisipa olla ensimmäinen festaripäivää, jonka jälkeen tennarit oli heitettävä roskikseen. Varsinkin niittylavan edusta lillui liejussa ja mudassa. Kahdesta kertakäyttösadetakista molemmat repeytyivät, joten suosittelen rokkidiggareille kunnon sadesuojaa, mikäli ei halua kastua. Kumisaappaat ovat pelimiehen jalkineet, mikäli kestää kantaa riskin sateettomasta päivästä. Toki aina voi sukkahien läiskyessä äyräitten yli astua tallustelemaan paljain jaloin. Ruisrockissa ei ole riskiä astua lasinsiruihin.

Päivä alkoi tihkusateessa letkeissä reggae-tunnelmissa, joita Jukka Poika & Sound Explosion Band tarjosi rantalavalla. Bändi on taitava ja Jukka Pojan tarinat lempeitä. Kukapa tästä ei tykkäisi. Tosin en jaksa uskoa, että skaala kauheasti laajenisi ja kyllästymisen kynnys voi olla pelottavankin lähellä.

Aurinkolavalla aloitti hieman aikataulusta myöhässä French Films, joka oli juuri heittänyt keikan Roskildessa. Saavutus  tuoreelle kotimaiselle kitarapoppis-bändille, jonka esikuvat ovat hyvinkin Britanniassa. Katsoin miltei koko keikan ja uutena tuttavuutena voin todeta kiinnostavaksi bändiksi. Bändi on julkaissut vasta ep:n ja yhden pitkäsoiton. Soitanta sujuu, mutta laulanta ei heti hurmannut. Toisaalta brittipop-perinteeseen kuuluu, että riittää, että laulu on persoonallista. Meininki oli hyvä, mutta biiseistä ei mikään jäänyt erityisesti mieleen. Ehkä seuraavalla keikalla soi se helisevien kitarasaundien hyväilevä hittibiisikin.

Pakko oli poikeata hetkeksi telttalavalle, missä jenkkikulttibändi Suicidal Tendencies pyöritti yleisöä. Pumppu taidetaan luokitella johonkin trashin, speedin ja punkin välimaastoon. Miltei 30 vuotta mättänyt kööri oli hurjassa vedossa, mitä tulee yleisöön. Ihan eturiviin ei meikäläinen todellakaan tämän genren parissa pyri, mutta videoscreenit paljastivat, että aikamoinen taifuuni kävi lavan edessä, missä jengi sinkoili, mossasi ja sekoili kuin viimeistä päivää. Ja viimeinen Ruisrock päivähän tässä oli käsillä, mutta itse en halunnut antaa kaikkia paukkuja, sillä listalla on vielä monta kiinnostavaa artistia.

Harvakseen keikkaileva Eppu Normaali oli jätettävä väliin, vaikka onhan bändin merkitys nuoruudessa suuri. Nyt combo on vain käynyt puuduttavan tasapaksuksi, joka ei enää yllätä. Hyvinhän ne vanhat klassikoit soi jo 2009 Ruissalossa, kun ylöjärveläiset viimeksi näin. Sen sijaan suuntasin rantalavalle, missä oli mahdollisuus nähdä Bloc Party ensimmäisen kerran. Muutaman vuoden breikiltä palannut bändi oli pirteässä kunnossa ja soitti pari uutta biisiä tulevalta albumiltaan. Ihan hyvät rantapartyt bändi laulaja Kele Okereken johdolla sai aikaan ja etenkin läpimurtohitti Banquet sai tassut nousemaan. Silti jäi vähän tylsähkö fiilis ja uudesta albumista ei jaksa odottaa kovin ihmeellisiä.

Seuraavaksi singahdin ensimmäistä kertaa festarin aikana lounalavalle, missä aloitti Mikko Joensuu yksin akustisella kitarallaan ja huuliharpullaan. Mikko on paremmin tuttu kehutusta Joensuu 1685 bändistä, mutta alkanut vasta keikkailemaan soolona jokin aika sitten. Eikä mitään julkaistua ole vielä edes tarjolla. Tämän keikan perusteella toivon, että pian on debyytti kauppojen hyllyssä. Nimittäin Mikko Joensuun hauras olemas, kuulas tulkinta ja koruttomat biisit olivat vaikuttava paketti. Ensimmäinen fiilis oli varhainen Bob Dylan. Laulu on kaukana mielikuvasta ja väitän, että paremmassa suunnassa, mutta olemus ja biisit olivat niin Dylania. Habitus on tosin enemmän Woodstockin hippikatalogista aurinkolaseja myöten. Keikan ainoa miinus oli se, että alkoi sataa kaatamalla. Jengiä siksi vain kourallinen. Mikko tarttui välillä myös sähköiseen kitaraan ja lopun huipennus oli kakofoninen, erittäin kaukana siitä Dylan-mielikuvasta. Tästä miehestä on kuultava lisää.

Pikkupätkän kuuntelin Jimmy Cliffin taidokasta Jamaika-reggaeta. Äijä on soittanut jo ennen Bob Marleyta, mutta edelleen vetää timmissä kunnossa  – ja mikä ääni miehellä onkaan. Näin Jimmy Cliffin edellisen kerran vuoden 1993 Ruisrockissa ja tämä 19 vuotta ei ollut muuttanut miestä mihinkään, ehkä parempaan suuntaan. Jimmy Cliff julkaisi aivan Ruisrockin alla tuoreen Rebirth– albumin joka on saanut innostuneen vastaanoton. Etenkin miehen omasta kynästä lähteneet rymit ja sanat toimivat erityisen hyvin. Klassikkoaineksia omaanva One More soi keikalla tarttuvasti. Jos voi suomireggae hyvin, voi se alkuperäinen vielä paremmin.

Sateen hellittyä olikin hyvä siirtyä telttalavalle, missä britti-elektropopbändi Metronomy tanssitti yleisöä. Vesi oli tulvinut myös teltan sisälle ja märkyys madalsi hippaajien askelta. Metronomy oli uusi, piristävä tuttavuus. Ennakkofiilis synnytti mielikuvan uneliaammasta materiaalista, mutta moodi nousikin ilon puolelle. Joseph Mountin johtama yhtye on soittanut jo reilun kymmenen vuotta ja tehnyt useille hittiartisteille remixejä, mutta meikäläiseen bändi ei ole tarttunut aikaisemmin. Ennakolta en edes ehtinyt tutustua heidän tuotantoon pahemmin, ainoastaan The Look soi viehättävästi Ruisrockin nettisaitilla. Metronomy oli ehkä positiivisin yllätys ja ei muuta kuin paremmin tutustumaan.

Snoop Dogg ei kuulu kiinnostukseni kohteisiin nyt eikä koskaan aikaisemminkaan. Maailman kuuluisimpien rap-artistien joukkoon kuuluva heppu oli kuitenkin bongattava. Hieno show tanssityttöineen, mutta kun biisit eivät putoa, niin eivät saa myöskäään päätäni kääntymään. Täytyy tunnustaa katselleeni keikkaa olutkarsinasta, joten eipä ne saundit sinne asti ihan tykisti kuuluneetkaan. Mutavelli ei tuntunut kuitenkaan muuta yleisöä haittaavaan, sillä takapuolet keikkuivat terhakkaasti. Ruisrock tarjoaa jokaiselle jotakin, mutta ei kaikille kaikkea. Siksipä suunta eteenpäin.

Meikäläisen osalta festarin päätöskeikka oli rantalavalle noussut The Mars Volta, jonka progressiivinen rock ei jaksanut innostaa. Ehkäpä se oli väsyneeseen mielentilaan liian vaikeata. Komealta laulaja Cedric Bixler-Zavalan johtama orkesteri kuulosti. Omalla klubikeikalla bändi olisi varmasti päässyt oikeuksiinsa varsinkin kun kuulija olisi ollut terävämpi ja hereillä. Viimeinen esiintyjä Two Door Cinema Club sai jäädä odottamaan seuraavaa mahdollisuuttaan. Ennakkokuuntelun perusteella en ihan kybällä kiinnostunut, vaikka pirteä bändi brittien suosioon on noussutkin.

Vuoden 2012 Ruisrock oli kaiken kaikkiaan onnistunut tapahtuma. Muutamia keikkoja jäi näkemättä, mutta suunnitelmissa olleet bändit tuli pääosin tsekattua. Yleensä sitä noukkii ennakolta itseään kiinnostavat orkesterit ja siksipä harvoin pettyy. Ehkä sitä pitää olla seuraavalla kerralla uteliaampi ja rohkeammin tutustua bändeihin, joita on karttanut, inhonnut tai josta ei tiedä ennalta mitään. Riippuu tietenkin millaisen line-upin Ruisrock saa kasaan. Enpä usko, että ensi vuottakaan tarvitsee jättää väliin. Sen sijaan ruoka- ja juomapuoleen toivoisi kehitystä. Panttijärjestelmä on hyvä, sillä silloin ympäristö säilyy puhtaana. Joka jamppa pitää 2€ palautustölkistä jo aika hyvin huolta. Pressipuolen ruokamäärään kannattaa myös satsata, ettei tarvitse myydä ei-oota. 20€ noutopöytä näytti hyvältä niille, joille ruokaa riitti. Hienoa, että joihinkin hanoihin oli saatu muutakin kuin suomalaista peruslageria. Oli aika nastaa vetästä laadukkaat vehnäoluet samalla kun fiilisteli tuttujen kanssa. Sehän se festarin keskeinen pointti. Niin musiikki on tärkeää, mutta hyvässä seurassa.