Egotrippi on yksi eniten näkemistäni bändeistä elävänä koskaan. Edellisestä hieman väsähtäneestä vedosta on tasan neljä vuotta, mutta aikaisemmin bändi on osunut usein eteeni. Eikä syyttä, sillä Egotrippi on saanut aikaan monta laadukasta albumia ja liveaktinakaan se ei ole pettänyt. Bändin jäsenistä en tunne henkilökohtaisesti ketään, mutta siitä huolimatta heistä on tullut vähän kuin oman sukupolveni sukulaisia; heitä tapaa useammin kuin oikeita serkkuja. Tavastialla olikin jälleennäkemisen tuntua, kun keikka oli koonnut yleisöön myös samoja naamoja, jotka ovat jääneet mieleen jo reilu kymmenen vuotta sitten.
Egotrippi julkaisi kuukausi sitten ensimmäisen uutta materiaalia sisältävän albumin seitsemään vuoteen. Parin vuoden takainen cover-levy Pilvien alla, mään päällä (2013) koostui omista muille tehdyistä biiseistä. Levy antoi varoittavan merkin bändin luovuuden tyrehtymisestä ja touhuun kyllästymisestä. Mikki Kausteen soolourakin jäi kuin telkkä pönttöönsä. Sitten pieni miehistön muutos sihautti Egotripistä uudet kipakat löylyt ja bändi oli kuin renessanssin kokenut. Risto Niinikoski kiinnitettiin rumpalisksi ja biisejä alkoi syntyä. Tuore albumi nimettiinkin osuvasti Vuosi nolla. Mikä parasta albumi tavoitti bändin klassikkoalbumien Matkustajan (2003) ja Vielä koittaa uusi aika (2006) tason. Yhdentoista biisin kattaus tarjoaa tasalaatuista pop-musiikkia alusta loppuun. Siksi onkin helppo ymmärtää, että bändi soitti läpi Tavastialla koko albumin.
Olen nähnyt Egotripin useasti, mutta nyt ensimmäistä kertaa lauteilla oli mukana puhaltimet. Uuden albumin eka single Uusi aamu ratsastaa pitkälti torvien varassa ja muissakin biiseissä ovat Juho Viljasen, Janne Toivosen ja Antti Hynnisen panostuksella iso merkitys bändin uudessa ilmeessä. Tavastian lavalla kahdeksan henkinen orkesteri teki keikasta konsertin. Mittava oli settilistakin. Jos kuultiin uudet biisit kokonaan, niin ei jäänyt puuttumaan vanhoja hittejäkään. Reilut 20 kappaletta vei tunnin ja kolme varttia perjantai-illasta. Keikka alkoi poikkeuksellisesti jo klo 21 ja Egotrippiä lämmitellyt Matti Johannes Koivu aloitti tuntia aikaisemmin. Koivun esityksen jätin tällä kertaa väliin, sillä hänen levynjulkaisukeikka on vielä hyvässä muistissa https://keikkakeppi.com/2015/03/07/matti-johannes-koivu-louhisali-kulttuurikeskus-espoo-6-3-2015/. Varhaiseen aikatauluun oli syynsä, sillä Tavastialle myytiin vielä yömyöhäinen keikka. Nimittäin Paperi T juhlisti uutta albumiaan puolen yön aikaan. Tehokasta toimintaa, sillä siihen aikaan keski-ikäistyneet egotrippaajat lähtevät jo mielellään kotiluoliinsa.
Keikan parasta antia olivat tuoreet biisit. Nostalgia ja vanhat iskusävelet olivat varmasti houkutellut osan yleisöstä paikalle, mutta itselleni Egotrippi näyttäytyi elinvoimaisena, jonka vanhat kappaleet tuntuivat pakollisilta numeroilta. Uudistunut bändi toimi moitteettomasti. Skelen kitarointi ei petä ja basson varressa Egotripin mittapuulla Anssi Maasalo on konkari, jonka kanssa rumpali Risto soitti hyvin yhteen. Uudesta materiaalista voisi nostaa melkein minkä biisin esiin, mutta yllättäen Mikki Kauste on säveltänyt albumin komeimmat kappaleet. Hienosti Tavastialla toiminut nimibiisi Vuosi Nolla nousee bändin suurien anthemien joukkoon kuten myös kappale Ovet, joka sulki encoren tyylikkäästi ennen turhaan ylimääräisenä soitettua Gloriaa. Knipi, joka yleensä on se hittinikkari, on kuitenkin tehnyt albumin raidoista yli 70%. Nytkin hänen biisinsä olivat eteerisen tarttuvia kuten Pikkuinen ja Kuka vain käy. Tällä kertaa Knipin mestariteos on jonkin verran Eppu Normaalin tuotantoa muistuttava, mutta silti aidon knipiläinen Hehkulamppu. Biisi käynnisti upeasti keikan loppusuoran rokettirollin, jossa kuultiin myös yllättäviä vanhoja stygejä kuten Alter Ego albumilta (1998) tutut Vieterit ja Flipperikuningas. Näissä biiseissä seestynyt Egotrippi näytti, että kauluspaitojen alta pilkottaa tarvittaessa riuskaotteisempikin meininki.
utkeen. Osa varmaan diggasi visiittiä, mutta hc-fanit reagoivat tilanteeseen rajusti. Sami Jones kuittasi biisin loputtua, että viesti tuli kyllä perille. Hynysessä ei ole mitään vikaa. Ihan hyväntahtoinen ele Joneseilta. Hynynen on omassa genressään karismaattinen ukko, mutta Juliet Jonesin sydämen sakraaliselle paluukeikalle hän merkitsi samaa kuin örkki olisi astunut hobittien juhlapöytään. Yleisölle olisi riittänyt Juliet Jonesin sydän. Jos vieraita olisi halunnut tuoda lavalle, niin sen pitäisi liittyä bändiin. Pauli Hanhiniemen olisin voinut nähdä laulamassa Duetto (kadonnut nainen)-biisiä kuten levytti sen aikoinaan Hyypän kanssa, mutta miltä se olisi kuulostanut ilman Eeroa.
18 Albania
Keikkakeppi 