Maailmassa ei ole monta yhtä merkittävää rokkiklubia kuin Troubadour. Santa Monica Avenuella sijaitseva pyhättö omaa historian, josta pelkästä mestasta voisi raportoida näkemättä ainuttakaan bändiä. Ajan patinoima Troubadour on pitkälti samassa kunnossa kuin se oli Jim Morrison hengatessa siellä 1960-luvulla. Paikan virstanpylväitä on muun muassa se, kun Elton John löi itsensä läpi vuonna 1970 myymällä kuutena iltana talon täyteen. Samaisessa paikassa ovat uraansa aloittaneet ties ketkä. Los Angelsin omista bändeistä Guns N’ Roses veti ensimmäisen keikkansa Troubadourissa 1985. Nimilista klubille on pohjaton, joten ei siitä sen enempää. Rolling Stone -lehtikin on nostanut Troubadourin”Venues that Rock” -listalle numero kaksi.
Suomalaisten rokkiklubien ei tarvitse hävetä kokojensa puolesta. Nimittäin suurin osa legendaarisista Hollywoodin klubeista on suht pieniä. Troubadour on myös yllättävän intiimi ja vetää yleisöä neljäsataa, josta osa hajautuu parvelle. Olen yrittänyt päästä klubille aikaisemmin, mutta vasta nyt osui kohdalle kiinnostavaa kuultavaa. Tennesseestä kotoisin oleva kokoonpano nimeltä Drew Holcomb & The Neighbors sai liikkeelle. Ostin liput ennakolta sillä olin juuri missannut DIIVin keikan The Echo-klubilla, kun ovella sanottiin sold out.
Troubadouriin saavuttuani sali oli täynnä ja juuri illan aloittanut boston
ilainen Sean McConnell soitti ensimmäistä biisiään. Yhden miehen singer-songwriter tarjonta kaatuu maailmanlaajuisesti jopa ylitarjonnan puolelle, mutta tällä kertaa osui eteen jotain varsin kiinnostavaa. McConnellilla on reilun kymmenen vuoden ura takanaan ja hän on ehtinyt julkaista muutaman pitkäsoiton. Herran seuraan oli poikkeuksellisen helppo heittäytyä ja esitys vakuutti, että hyviä lauluntekijöitä ei ole liikaa. Sean soitti 45 minuuttia sellaisella intensiteetillä, ettei ole hetkeen tullut nähtyä. McConnel esitti folk-tarinansa pelkistetysti, mutta yksinkertainen on kaunista varsinkin kun lauluääni on poikkeuksellisen vahva. Biisejä kuultiin matkan varrelta kuten bluesballadi Closing Time, joka löytyy albumilta Saints, Thieves & Liars (2009) mutta myös pari kappaletta vielä julkaisemattomalta uudelta albumilta, joista esiin nousivat Ghost Town ja erityisen vaikuttava Queen of St. Mary’s Choir.
Drew Holcomb & The Neighbors aloitti oman osuutensa ajallaan tasan yhdeksältä ja soitti reilun puolentoista tunnin keikan. Bändi oli tällä kertaa liikkeellä ilman artistin vaimoa Ellie Holcombia, joka on keskeinen osa kokoonpanoa. Vuosi sitten julkaistu albumi Medicine sai hyvät arvostelut ja nousi Bilboardin listoille. Drew Holcomb osoittautui karismaattiseksi esiintyjäksi, jolta laulujen lomassa luisti jutustelu vastaanottavaisen yleisön kanssa. Nelihenkinen bändi oli treenattu sujuvaan kuntoon ja kevätkiertueen startti sujui rennosti paineitta. Keikka alkoi herkästi American Beauty – biisillä ja yleisö otti bändin varauksettomasti vastaan. On ilo seurata jenkkiyleisöä, joka eläytyy biiseihin isosti niin laulaen, huutaen kuin taputtaen. Suomalainen pystyy samaan vasta hittiputken loppusuoralla parin promillen humalassa.
Mustapartainen Drew Holcomb tekee mutkatonta ja hyvällä tavalla konservatiivista musiikkia: kantrahtavaa folkrokkia, jota on helppo kuunnella, mutta mukana on kuitenkin sen verran persoonallisia melodiakulkuja ja koukkuja, että se nousee keskivertoa paremmaksi tavaraksi. Tuorein materiaali Medicine –albumilta oli vahvasti esillä, mutta myös edellinen mainio Good Light (2013) sai ison osan settilistassa. Drew Holcombin puolison Ellien soolotuotanto on gospelia, mutta Drew Holcomb vetää maallisemmissa vesissä, tosin puhtautensa vuoksi ei jäädä kauaksi kristillisestä sanomasta. Välispiikeissä Drew mainosti World Visionin kummilapsitoimintaa.
Tightrope vielä käynnisteli, mutta kappaleet Good Light ja Nothing But Trouble saivat jengin 
innostumaan. Ryan Adamsin tuotantoa muistuttava Avalanche taisi napata illan komeimman vedon tittelin, etenkin loppujamittelu osoitti bändin soittavan hienosti yhteen. Hallelujah laski tunnelmaa ja eikä sitä parantanut kun väliin soitettu Counting Crows klassikko Mr. Jones. Siitä seurasikin rauhallisempi balladiputki, jonka kaunein biisi oli You’ll Always Be My Girl. Meno nousi taas Live Forever kappaleen myötä, joka on miehen Chasing Someday -albumilta (2011), jolta kuultiin myös väkevä Fire and Dynamite. Keikan päätti Shine Like Lightning, joka on komea radiosoittoa huutava hitti.
Drew Holcomb & The Neighbors on soittanut kerran aikaisemmin Los Angelesissa, mutta silloin he olivat Greek Theatressa lämppärin roolissa. Nyt Drew nautiskeli tilanteesta kun sai soittaa niin pitkään kuin haluaa. Illan kruunasi parin biisin encore, jonka Drew aloitti yksin soittamalla tunnetuimman kappaleensa What Would I Do Without You. Viimeisenä yleisön huudattajana kuultiin bändin kanssa soitettu Here We Go, joka päätti sopivan yhteisöllisesti kahden bändin illan.
Troubadour on nyt nähty ja helppo kuvitella miten ainutlaatuista olisi ollut kuunnella Elton Johnin tai John Lennonin esitystä. Tämän illan kaksikko tarjosi laadukkaan illan ja muistutuksen, että hienoja biisejä ja niiden tulkitsijoita riittää. Musiikki elää, mutta paikka, vaikka onkin sama, elää aina mukana. Eikä sitä tiedä, vaikka tulevaisuudessa jompikumpi olisi nimi, joka mainitaan legendojen jatkumossa.
Alkuilta alkoi dinnerillä legendaarisessa Rainbow Bar & Grill –ravintolassa Sunset Stripillä. Ravintola tunnetaan Lemmyn kantakapakkana, mutta myös ravintolana, missä John Belushi söi viimeisen ehtoollisensa. Raflassa ei voi välttyä näkemästä julkkiksia. Tällä kertaa naapuripöydässä istui Ron Jeremy.
metriä itään päin, niin ohittaa ensiksi The Roxyn ja sitten onkin Whisky a Go Go:n kohdalla. Tänään sinne veti sisään suomalaisen rokin suurlähettiläs Michael Monroe, jonka näkeminen klassisella klubilla on tietenkin erityistä, mutta itse paikan vuoksi olisin mennyt katsomaan melkein mitä vaan. Whiskey a Go Go on nostettu Rock and Roll Hall of Fameen eikä suotta. Jos klubissa on soittanut housebändinä The Doors ja usein on nähty myös The Byrds ja Buffalo Springfield, niin silloin puhutaan jo rokkitemppelistä. Lisäksi lauteilla uransa alkuvaiheilla ovat soittaneet mm. Van Halen, Metallica, Mötley Crüe. Klubi käy tosin kovin nopeasti pieneksi megasuosioon nouseville bändeille, sillä yleisökapasiteetti on vain 250, mutta sekös paikasta tekeekin ainutlaatuisen.
Brittiläinen Eddie & The Hot Rods on legendaarinen bändi, joka raivasi tietä punkille 1970-luvun brittipubrokin ytimessä. Bändiä on lämmitellyt muuan Sex Pistols ja tukea on annettu keikkalavoilla myös Ramonesille ja Talking Headsille. Kovassa jengissä siis pyöritty. Eddie & The Hot Rods on monelle yhden hitin bändi ja samalla asenteella lähdin Tavastialle tsekkaamaan konkaribändin nykykunnon. The Eddie & Hot Rodsien edellisestä Suomen vierailusta oli kulunut vain reilu vuosi, jonka jostain syystä jouduin skippamaan. Bändi ei tosin ravaa täällä alati, sillä sitä edellinen keikka osui vuoteen 1977. Tätä tilaisuutta ei voinut skipata – oli pakko lähteä kiitämään.
Ketterä Barrie Masters muistuttaa lavaolemukseltaan monella tavalla Mick Jaggeria tai David Johanssenia, mutta hoikan nestorin olemus on kuitenkin vuosien varrella sen verran ikääntynyt, että näinä rocktähtien katovuosien aikaan olen onnekas, että bongasin hänet näinkin kovassa iskussa. Eddie & the Hot Rods valoi uskoa siihen, että elämässä pitää tehdä just sitä mitä haluaa tehdä.
Hyppäsin Newport Beachilta autokyytiin ja posotimme 50 mailia pohjoiseen kohti Los Angelesia. Isossa maailmassa matka ei ole mitään, mutta Etelä-Kalifornian ruuhkissa se voi tuntua loputtomalta via dolorosalta. Varasin matkaan aikaa reilu kolme tuntia ja sen siihen sain lähes kulutettua. Tuskaiseksi kokemuksen teki kusihätä. Kuusikaistaiselta ruuhkassa jumittavalta moottoritieltä on turha haaveilla poikkeavansa pois. Eikä käyrää ohimolla laskenut se, että kaveri joutuu odottamaan kohteessa meikäläistä toista tuntia.
Primal Scream oli illan ensimmäinen artisti. Bändiä odotellessa ehti tutkailla ympäristöä ja paikalle saapunutta jengiä. Huvittavaa oli havaita siivooja, joka luuttusi lattiaa yleisön seassa. Järjestysmiehet pitivät kulkuväylät tiukasti auki, mikä auttoi vaihtamaan paikkaa keikan aikana vaivattomasti. Perjantai-ilta näytti yleisöstä myös aggressiivisemman puolen. Aivan vieressäni kaljatuopit läikkyivät kun pari körilästä ottivat toisistaan mittaa. Enkä voinut välttyä pössyn tuoksusta, vaikka sali oli täysin savuton. Hollywoodissa siis kaikki ennallaan.
Bobby Gillespie on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta kitaristi Andrew Innes on ollut mukana kaikki aktiiviset vuodet kuten myös lähes yhtä kauan kosketinsoittajana toiminut Martin Duffy. Muu jäsenistö on vaihtunut tiuhaan vuosien varrella. Rumpali Darren Mooney on istunut rumpujen takana vuodesta 1997 ja bändin tuorein jäsen on basisti Simone Butler. Vain Bobby Gillespie onnistuu lavaesiintymisellään nousemaan esiin, kun muut jäsenet vaikuttavat kankeilta rivimuusikoilta. Gillespien honkkeli olemus ei kuitenkaan onnistunut tarjoamaan riittävästi karismaa, mikä olisi räjäyttänyt Palladium ilmiliekkeihin.
Primal Screamin rooli lämmittelijänä ei antanut bändille sen ansaitsemaa arvoa. Loppusuora alkoi raikkaalla valinnalla I’m Losing More Than I’ll Ever Have Play. Sitä seurasi hittiputki, joka starttasi läpimurtohitillä Loaded ja jatkui Country Girl, Movin’ On Up ja Rocks – klassikoilla. Primal Scream veti kuitenkin komean keikan, mutta ihan hurmosta se ei tavoittanut, koska yleisö oli tullut katsomaan enemmän illan pääesiintyjää.
Bändi asteli lavalle Horse Nationin tahdissa, mutta komea Rain käynnisti varsinaisen keikan. Hyvin homma nytkähti liikkeelle, mutta ajoittain oli havaittavissa pientä yskintää. Billy Duffy hoiti kitaroinnin rutinoituneesti ja Ian Astbury meuhkasi teennäisellä uholla. Valitettavasti hänen kiihkeä äänensä on vuosien saatossa menettänyt parhaan teränsä. Klassisen Love –albumin (1985) biisit toimivat moitteettomasti ja Nirvana jatkoi Rainin kastelemaa tietä. The Cultin astetta tiukempi rock oli yleisön mieleen, mutta itselle 1980-luvun jälkeen sävelletty tuotanto on paikoin puuduttavaa hard rockia. Hienoja hetkiä riitti kuitenkin sen verran, että ulos lähdin tyytyväisenä. Lil’ Devil, Wild Flower tarjoavat maailman luokan riffejä, joiden esikuvat löytyvät AC/DC:n suunnalta, mutta ovat The Cultin käsissä jalostuneet persoonallisiksi voimakappaleiksi. Uudemmasta materiaalista Honey From A Knife esiintyi edukseen. Keikka huipentui bändin kovimpiin hitteihin Fire Woman ja She Sells Sanctuary, jolloin Palladiumin parketti tärähteli kuin maanjäristyksestä yleisön takoessa nyrkkiä ilmaan.
Illan pääesiintyjä palasi vielä kahden kappaleen verran lavalle. Ensimmäisenä kuultiin The Phoenix, jonka aikana lauteille kapusi vieraana Alice in Chainsista tuttu Jerry Cantrell. Toisena encorena kuultu Love Removal Machine sai tuekseen itse alkuperäisen Sex Pistols kitaristin Steve Jonesin, joka hänkin majailee Los Angelesissa. Paikallinen tuttava kertoikin minulle, että hyvin tavallista, että Losissa lavalla saattaa piipahtaa artistia kovempia vierailijoita. Enpä olisi uskonut tässä elämässä näkeväni Steve Jonesia, mutta joskus onni on puolellani.
Keikkakeppi 