Dead Kennedys (US) @ Melkweg, Amsterdam, 17.10.2016

 

fullsizerenderPunkin legendat kuuluvat aina bongauslistalle jos vain mahdollista. Dead Kennedys on yksi niistä. Viime maaliskuussa oli todella läheltä piti tilanne, kun meinasin nähdä bändin omilla juurilla San Fransciscossa. Nyt Amsterdamissa pääsin paikkaamaan ohilaukauksen ja vieläpä yhdessä kaupungin legendaarisimmista klubeista. Melkweg on Paradison ohella kaupungin ykkösklubeja. Vuodesta 1970 kulttuurinäyttämönä toiminut klubi vetää 1500 nuppia ja loppuunmyyty se oli myös tällä kertaa. Kanavien välissä toljottava vanha tehdasrakennus on komea julkisivultaan ja sinne jonotti mielissään. Lipun olin hankkinut ennalta Ticketmasterin kautta ja hinta oli maltillinen 22,70€. Tosin ovella piti ostaa vielä jäsenyys 4 eurolla. Toivottavasti se on elinikäinen, sillä Melkwegissä voisin käydä aina. Narikasta sai pulittaa 1,50€ ja ison tuopin sai pulittamalla 5,40€. Varsin kilpailukykyistä Suomen hintoihin verrattuna. Täydessä klubissa ei kuitenkaan tarvinnut pahemmin mihinkään jonottaa. Henkilökuntaa oli riittävästi mikä sekin erittäin kilpailukykyistä Suomen klubeihin verrattuna.

fullsizerender-2Dead Kennedys ei ole koskaan ollut ykkössuosikki ja nykymiehitys ilman alkuperäistä keulahahmoa Jello Biafraa on lisännyt ennakkoluuloja. Vähän kuin näkisi Sex Pistolsin ilman Johnny Rottenia. Näistä epäilyistä huolimatta ilta Dead Kennedysin kanssa osoittautui vallan positiiviseksi kokemukseksi. Melkweg oli täynnä keski-iän ylittäneitä ikipunkkareita ja niitä, joiden mieli on punk, vaikka ovatkin keskiluokkaisen elämän vankeja. Olutta virtasi, sillä hollantilaisille se tiedetään maistuvan. Heinekenin sijaan hanasta tarjottiin belgialaista Jupileria. Lieko oluen tai muiden piristeiden syytä, mutta lavan edustalla jengi villiintyi heti keikan kärkeen armottomaksi pyörremyrskyksi ja raivokas joraus piti loppuun saakka. Itse seurasin keikan takalinjoilta. Ensiksi yläparvelta, mutta heikkojen soundien vuoksi laskeuduin alakertaan. Kuten tiedämme, hollantilaiset ovat keskipituudeltaan maailman pisintä sakkia ja monta hujoppia osui myös eteeni. Yleensä tämä ei ole ongelma meikäläisen kohdalla, mutta nyt piti etsiä hyvää näkyvyyttä lavalle. Soundit alakerrassa olivat kohdillaan.

Bändin nykyinen laulaja Skip ei ole Jello Biafra, mutta hyvin hän tonttinsa hoitaa. Vertailukohtaa ei ole, koska Dead Kennedys ja varsinkaan Jello Biafra ei ole osunut omalle kohdalle aikaisemmin. Videotaltiointeihin verrattuna Skipin olemuksessa on kuitenkin paljon Biafraa. Kennedys-tuotanto ei ole läpikotaisin tuttua ja lähinnä odotukseni kohdistuivat klassikoihin. Toden totta Nazi Punks Fuckk Off ja Too Drunk to Fuck toimivat kuin elettäisiin edelleen 1980-luvun alussa. Mieleen jäävin styge oli kuitenkin Moon Over Marin. Bändin isoimpia kappaleita oleva California Über Alles sai Melkwegin raikumaan yhteishuutona kertosäkeen aikana. Coverina vetäisty Viva Las Vegas oli turha lisäke, mutta minkäs teet kun omia tiukkoja biisejä on rajallinen määrä. Encoressa kuultu Holiday in Cambodia on punkin suurimpia klassikoita ja sai arvoisensa käsittelyn.

img_0007Bändin basisti Klaus Flouride varoitteli jo keikan alkuun, että musiikkia he ovat tulleet soittamaan, mutta eivät tee sitä erityisen hyvin. Kitaristi East Bay Ray on kuitenkin surf-otteellaan persoonallinen punkkitaristi. Rumpali D.H. Peligro on pitkässä rastatukassaan kaukana punk-olemuksesta, mutta soitto oli väkevää. Jello Biafra puuttuu, mutta muuten bändi on miltei alkuperäinen. Peligrokin ollut matkassa jo vuodesta 1981. Tähän vuoteen on osunut paljon bändejä, joiden keulakuva on poissa kuvioista, mutta kukapa sitä on muiden rivijäsenten ammattitaidon harjoittamista kieltämään. Leipä se on heidänkin ansaittava. Mielelläni näen Dead Kennedysin ilman Jello Biafraa kuin en ollenkaan.

 

 

Shearwater (US), Cross Record (US) @ The Independent, San Francisco, CA, 4.3.2016

Taas kaksi kiinnostavaa keikkaa samalle illalle. Yltiöoptimistinen tavoitteeni oli nähdä molemmat pääesiintyjät, koska toisella oli peräti kolme lämmittelijää. Ostin ennalta Shearwaterin keikalle lipun ja toivoin, että soitto alkaisi ja loppuisi ajoissa, jotta ehtisin The Filmoreen katsomaan San Franciscon punkveteraaanibändiä Dead Kennedys. Suunnitelma ei toteutunut, sillä Shearwaterin lämppäri aloitti myöhässä ja niin myös itse pääesiintyjä. Keskiyöllä vesisateessa oli turha rynnätä enää riskikeikalle. Dead Kennedys jäi näkemättä kuten myös äärimmäisen legendaarinen klubi.

FullSizeRenderThe Independent ei ole The Filmoren maineen arvoinen, mutta vasta reilu kymmenen vuoden ikäisenä se on noussut nopeasti kaupungin tärkeimmäksi indierokin näyttämöksi, jossa sekä kuumat uudet tulokkaat että kokeneemmat bändit vierailevat tiuhaan. Klubi vetää 374 henkeä, mutta punaisten seinien sisällä on isomman venuen tuntu. Takaseinää koristaa baaritiski, jonka nurkasta pääsee myös ylös parvelle. Puuterointitilat on hauskasti lavan takana. Lipun sai kohtuulliseen 15$ (+ verot) hintaan. Näin kynnys keikoille pidetään Kaliforniassa matalana, mutta siitä huolimatta sali oli vain sopivasti täynnä.

FullSizeRender-1Illan aloitti Cross Record, joka on pariskunnan Emily Cross ja Dan Duszynski muodostama indieyhtye Austinista, Texasista. He ovat julkaisseet pari pitkäsoittoa, joista jälkimmäinen vastikään helmikuussa. Wabi-Sabi sai mm. Pitchforkissa hyvän arvion. Emily laulaa ja välillä soittaa sähkökitaraa, vaikka San Franciscon illassa hän valitti väsynyttä kättään ja keräsi yleisöltä empatiapisteitä. Dan vastaa kitaroista ja lyömäsoittimista sekä taustalaulusta. Duettobändin esiintyminen on eleetöntä, musiikki melankolisen laiskaa kenkiintuijottelua, mutta Emilyn äänessä ja Danin kitaroinnissa on jotain vangitsevaa. Ennestään tuntemattoman bändin biisit eivät auenneet täysin, mutta niitä kuunteli pakottamatta sen puolisen tuntia minkä keikka kesti.

Illan pääesiintyjää saatiin odottaa puoli tuntia ja silloin tuli myös viimeistään selväksi, FullSizeRender-2ettei The Filmoreen ole mahdollisuutta ehtiä, varsinkaan, kun Shearwaterin keikka venyi lähes keskiyölle. Jonathan Meiburgin johtama yhtye on myös kotoisin Austinista. Meiburgin ura alkoi Okkervil Riverissä kosketinsoittajana, mutta vuonna 1999 rinnalle perustettu Shearwater vei Meiburgin kokonaan vasta 2008. Jonathan Meiburg on multi-instrumentalisti, mutta The Independentissä hän pärjäsi vuorottelemalla kahta kitaraa. Miehen taustalla soittanut kyvykäs bändi koostui rumpalista nimeltä Josh Halpern, bassoa soitti Sadie Powers, koskettimia Emily Lee ja kitaraa Lucas Harrison Oswald. Shearwaterilla on Euroopan kiertue takana ja se näkyi hallitussa soitannassa, toisaalta suoraan Sveitsistä San Franciscoon lentänyt bändi oli jetlageissaan hieman nuutuneen oloinen. Bändi soitti kappaleita pääosin uudelta tammikuussa Subpopin nimissä julkaistulta albumilta Jet Plane and Oxpow ja sehän kelpasi, sillä Meiburgin protestialbumiksi nimetty pitkäsoitto on alkuvuoden parhaimmistoa. Etenkin Quiet Americans, Wildlife in America, Filaments ja Pale Kings ovat komeita lauluja. Harmitti, ettei albumin paras kappale Only Child soinut San Franciscon illassa.

FullSizeRenderShearwater on Jonathan Meiburgin bändi eikä hänkään ole sädekehällä varustettu pyhimys, varsinkaan kun virittää kitaraa lähes joka biisin välissä. Meiburg on lavalla kuin kuka tahansa naapurin heppu, mutta välillä hän päästää puuman irti ja ottaa stagen haltuun kuin Peter Gabriel. Erityisesti hänen jylhä lauluäänensä on iso osa Shearwaterin lavakarismaa. Meiburg säveltää pätevää musiikkia ja nostaa Shearwaterin yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmista indiebändeistä.

Varsinaisen setin jälkeen bändi palasi nopeasti lavalle ja yleisö sai kuulla pari yllättävää coveria. Meiburg kertoi kuunnelleensa viime aikoina David Bowien Lodger (1979) –albumia, jolta Sherwater soitti kappaleet D.J. ja Look Back In Anger. Meiburgin ääni istui erinomaisesti Bowien klassikoihin ja versiot olivat uskollisia, mutta sävykkäitä. Mielenkiintoinen lopetus keikalle ja komea kunnianosoitus edesmenneelle mestarille.

FullSizeRender-4Dead Kennedys olisi keikkabongauslistalla ollut kova juttu, mutta bändi ilman Jello Biafraa on kuin Sex Pistols ilman Johnny Rottenia. Siten harmitus ei ollut niin suuri. Shearwater tarjosi kuitenkin ensikosketuksen tuoreeseen tämän hetken musiikkiin, mutta tuskin sillä on kuitenkaan samaa klassista asemaa 35 vuoden päästä kuin Dead Kennedysin biiseillä.

 

Eddie & The Hot Rods (UK) @ Tavastia, Helsinki, 30.1.2016

FullSizeRender-3Brittiläinen Eddie & The Hot Rods on legendaarinen bändi, joka raivasi tietä punkille 1970-luvun brittipubrokin ytimessä. Bändiä on lämmitellyt muuan Sex Pistols ja tukea on annettu keikkalavoilla myös Ramonesille ja Talking Headsille. Kovassa jengissä siis pyöritty. Eddie & The Hot Rods on monelle yhden hitin bändi ja samalla asenteella lähdin Tavastialle tsekkaamaan konkaribändin nykykunnon. The Eddie & Hot Rodsien edellisestä Suomen vierailusta oli kulunut vain reilu vuosi, jonka jostain syystä jouduin skippamaan. Bändi ei tosin ravaa täällä alati, sillä sitä edellinen keikka osui vuoteen 1977. Tätä tilaisuutta ei voinut skipata – oli pakko lähteä kiitämään.

FullSizeRender-1
Epäilin bändin olevan jo väsähtänyt pumppu, mutta tällä kertaa senioriosasto yllätti ja näytti millaista on rokin riemu. Ainoa alkuperäinen jäsen laulaja Barrie Masters on olemukseltaan kuin kuivan kesän orava, mutta laulajana edelleen tiukassa kunnossa. Kitarakaksikko Richard Holgarth ja Chris Taylor hoitivat hommansa tyylikkäästi, rumpuja takoi poikkeuksellisen väkevästi Simon Bowley ja oman tonttinsa seremoniamestari basisti Dipster piti meininkiä yllä. Eddie & The Hod Rods sijoittuu rockin maailmankartalla jonnekin Dr. Feelgoodin, The Skidsin ja Buzzcocksin välimaastoon. Pubrockia ja melodista punkia samassa paketissa.

FullSizeRender-4

Pääesiintyjää lämmitteli kotimainen Anal Thunder, jota en ehtinyt tarkastamaan. Saavuin Tavastialle täsmällisesti showtimen mukaan. Keikka ilmoitettiin alkavaksi 21.30, mutta kymmenen minuuttia Eddie & The Hot Rods antoi odottaa itseään. Barrie Masters heitti kärkeen ”We’re back” ja soitto alkoi Get Across to You –biisillä ja komeasti alkoikin. Vaikka bändi on ollut telakalla pitkiäkin aikoina, niin viisihenkinen bändi toimitti asiansa rutiinilla ja ensikertalaisen näkökulmasta katsottuna erinomaisen viihdyttävästi. Jos bändi on yhden hitin bändi, niin muu tuotanto ei kalpene rinnalla. Erityisesti neljäntenä kuultu Quit this town on klassinen styge, ja Michael Monroelle, jos kenelle biisi sopisi coveroitavaksi. Vuoden 1979 tuotos The Power and The Glory ei vaimentanut tunnelmaa. Uudemmasta tuotannosta Better Without You ja Bad Time Again toimivat myöskin mallikkaasti. Keikan toiseksi viimeisenä kuultiin se ainoa top 10 -hitti Do Anything You Wanna Do, jonka Pelle Miljoona on versioinut nimellä Lähdetään kiitämään. Yleisö otti ikivihreän vastaan niin kuin pitääkin; kädet tanassa yhdessä laulaen. Viimeisenä kuultiin Van Morrisonin kynästä alun perin lähtenyt Gloria, mutta Eddie & The Hot Rodsille versio muistutti enemmän Patti Smithin tulkintaa. Encorena kuultiin vielä osuva The Beginning of the End.

FullSizeRender-2Ketterä Barrie Masters muistuttaa lavaolemukseltaan monella tavalla Mick Jaggeria tai David Johanssenia, mutta hoikan nestorin olemus on kuitenkin vuosien varrella sen verran ikääntynyt, että näinä rocktähtien katovuosien aikaan olen onnekas, että bongasin hänet näinkin kovassa iskussa. Eddie & the Hot Rods valoi uskoa siihen, että elämässä pitää tehdä just sitä mitä haluaa tehdä.

 

 

The Cult (UK), Primal Scream (UK) @ Hollywood Palladium, Los Angeles, CA 20.11.2015

 

FullSizeRender-2Hyppäsin Newport Beachilta autokyytiin ja posotimme 50 mailia pohjoiseen kohti Los Angelesia. Isossa maailmassa matka ei ole mitään, mutta Etelä-Kalifornian ruuhkissa se voi tuntua loputtomalta via dolorosalta. Varasin matkaan aikaa reilu kolme tuntia ja sen siihen sain lähes kulutettua. Tuskaiseksi kokemuksen teki kusihätä. Kuusikaistaiselta ruuhkassa jumittavalta moottoritieltä on turha haaveilla poikkeavansa pois. Eikä käyrää ohimolla laskenut se, että kaveri joutuu odottamaan kohteessa meikäläistä toista tuntia.

Jonotus Palladiumiin sujui nopeasti eikä ovella tarkistettu henkilöllisyyttä tai tehty turvatarkastusta kuten monissa aiemmissa Amerikassa käydyissä konserteissa. Tiketin tsekkaus riitti. Olin ostanut lipun jo Suomesta käsin 60 euron hintaan. Kävin melkoisilla kierroksilla ja ajattelin palkita itseni oluella, josta sain pulittaa 14 dollaria. Taalan kurssi on euroon nähden tällä hetkellä korkea, mutta lähtöhinnat olivat huurteisellekin tuplahinta verrattuna kotimaiseen hintatasoon.

FullSizeRender-1Primal Scream oli illan ensimmäinen artisti. Bändiä odotellessa ehti tutkailla ympäristöä ja paikalle saapunutta jengiä. Huvittavaa oli havaita siivooja, joka luuttusi lattiaa yleisön seassa. Järjestysmiehet pitivät kulkuväylät tiukasti auki, mikä auttoi vaihtamaan paikkaa keikan aikana vaivattomasti. Perjantai-ilta näytti yleisöstä myös aggressiivisemman puolen. Aivan vieressäni kaljatuopit läikkyivät kun pari körilästä ottivat toisistaan mittaa. Enkä voinut välttyä pössyn tuoksusta, vaikka sali oli täysin savuton. Hollywoodissa siis kaikki ennallaan.

Primal Scream aloitti osuutensa hieman yli kello 20 parin vuoden takaisella 2013 -biisillä, joka löytyy bändin tuoreimmalta More Light -albumilta. Levyllä biisi rasittaa, mutta livenä se toimi aloittajan roolissa kivasti. 33 vuotta toiminnassa ollut skottibändi on ollut britti-indiepiireissä yksi merkittävimmistä yhtyeistä. Primal Screamilla on mittava ura, jonka kirkkaimmat hetket osuivat 1990-luvulle. Bändi on tuotannossaan monipuolinen ja onnistunut niin tiukoissa konebiiteissä kuin The Rolling Stones -henkisissä pastisseissa, joita edusti kakkosena kuultu Jailbird, poiminta albumilta Give Out but Don’t Give Up (1994). Ilahduttavaa oli kuulla useampi raita bändin industriaalisimmalta ja ehkä eheimmältä albumilta XTRMNTR (2000). Accelerator, Kill All Hippies, Shoot Speed/Kill Light ja etenkin Swastika Eyes virittivät Palladiumin kiihkeään tunnelmaan.

FullSizeRender-7Bobby Gillespie on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta kitaristi Andrew Innes on ollut mukana kaikki aktiiviset vuodet kuten myös lähes yhtä kauan kosketinsoittajana toiminut Martin Duffy. Muu jäsenistö on vaihtunut tiuhaan vuosien varrella. Rumpali Darren Mooney on istunut rumpujen takana vuodesta 1997 ja bändin tuorein jäsen on basisti Simone Butler. Vain Bobby Gillespie onnistuu lavaesiintymisellään nousemaan esiin, kun muut jäsenet vaikuttavat kankeilta rivimuusikoilta. Gillespien honkkeli olemus ei kuitenkaan onnistunut tarjoamaan riittävästi karismaa, mikä olisi räjäyttänyt Palladium ilmiliekkeihin.

FullSizeRender-4Primal Screamin rooli lämmittelijänä ei antanut bändille sen ansaitsemaa arvoa. Loppusuora alkoi raikkaalla valinnalla I’m Losing More Than I’ll Ever Have Play. Sitä seurasi hittiputki, joka starttasi läpimurtohitillä Loaded ja jatkui Country Girl, Movin’ On Up ja Rocks – klassikoilla. Primal Scream veti kuitenkin komean keikan, mutta ihan hurmosta se ei tavoittanut, koska yleisö oli tullut katsomaan enemmän illan pääesiintyjää.

Itsekin latasin odotukseni The Cultin keikkaan, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Brittitaustainen The Cult on samaa ikäluokkaa Primal Screamin kanssa, mutta Ian Astburyn ja Billy Duffyn luotsaama bändi saavutti kultakautensa jo 1980-luvulla. Sen jälkeen orkesteri on kulkenut vanhojen hittiensä varassa, koska uusi materiaali on ollut ponnetonta. Vuoden vaihteen jälkeen julkaistavan uutukaisen Hidden City (2016) ensisingle Dark Energy vaikuttaa lupaavalta. Ian Astbury asuu tätä nykyä Los Angelesissa, joten bändi nousi ikään kuin kotiyleisön eteen.

FullSizeRender-6Bändi asteli lavalle Horse Nationin tahdissa, mutta komea Rain käynnisti varsinaisen keikan. Hyvin homma nytkähti liikkeelle, mutta ajoittain oli havaittavissa pientä yskintää. Billy Duffy hoiti kitaroinnin rutinoituneesti ja Ian Astbury meuhkasi teennäisellä uholla. Valitettavasti hänen kiihkeä äänensä on vuosien saatossa menettänyt parhaan teränsä. Klassisen Love –albumin (1985) biisit toimivat moitteettomasti ja Nirvana jatkoi Rainin kastelemaa tietä. The Cultin astetta tiukempi rock oli yleisön mieleen, mutta itselle 1980-luvun jälkeen sävelletty tuotanto on paikoin puuduttavaa hard rockia. Hienoja hetkiä riitti kuitenkin sen verran, että ulos lähdin tyytyväisenä. Lil’ Devil, Wild Flower tarjoavat maailman luokan riffejä, joiden esikuvat löytyvät AC/DC:n suunnalta, mutta ovat The Cultin käsissä jalostuneet persoonallisiksi voimakappaleiksi. Uudemmasta materiaalista Honey From A Knife esiintyi edukseen. Keikka huipentui bändin kovimpiin hitteihin Fire Woman ja She Sells Sanctuary, jolloin Palladiumin parketti tärähteli kuin maanjäristyksestä yleisön takoessa nyrkkiä ilmaan.

FullSizeRender-8Illan pääesiintyjä palasi vielä kahden kappaleen verran lavalle. Ensimmäisenä kuultiin The Phoenix, jonka aikana lauteille kapusi vieraana Alice in Chainsista tuttu Jerry Cantrell. Toisena encorena kuultu Love Removal Machine sai tuekseen itse alkuperäisen Sex Pistols kitaristin Steve Jonesin, joka hänkin majailee Los Angelesissa. Paikallinen tuttava kertoikin minulle, että hyvin tavallista, että Losissa lavalla saattaa piipahtaa artistia kovempia vierailijoita. Enpä olisi uskonut tässä elämässä näkeväni Steve Jonesia, mutta joskus onni on puolellani.

Palladium vetää vajaa neljätuhatta ihmistä ja perjantai-iltana se ei ollut aivan loppuunmyyty, mutta lähes täynnä. Jengi purkautui ulos nopeasti ja kyyti takaisin majapaikkaan sujui reilusti alle tunnissa. Yksi klassinen rokkiluola on nyt bongattu kahdella kovalla kestosuosikilla. Legendaarisia klubeja Los Angelesissa riittää vielä useita ja jos sinne vielä tie vie, niin esteiden on oltava suuria, etten niitä ottaisi haltuun.FullSizeRender-3

The Cult Setlist:

Horse Nation

Rain

Nirvana

Lucifer

Lil’ Devil

Dark Energy

The Witch

Honey From A Knife

Gone

Wild Flower

Wonderland

Sweet Soul Sister

Fire Woman

She Sells Sanctuary

Encore:

The Phoenix

Love Removal Machine

 

Primal Scream setlist

2013

Jailbird

Accelerator

Kill All Hippies

Shoot Speed/Kill Light

(I’m Gonna) Cry Myself Blind

Swastika Eyes

I’m Losin More Than I’ll Ever Have Play

Loaded

Country Girl

Movin’ On Up

Rocks

 

Pää kii, Wasted @ Tavastia, Helsinki 4.1.2013

Näyttää vahvasti siltä, että punk-rock tekee uuden läpimurron vuonna 2013.  Syynä siihen on orkesteri Pää kii.  Oikeastaan voidaan puhua jo viime vuoden lopusta, jolloin ilmestyi esikoisalbumi Pää kii. Platta sai huikean vastaanoton kriitikoiden keskuudessa ja nousi vuoden albumilistojen kärkipaikoille. Itsekin valahdin samaan imuun ja eittämättä kiekko on klassikkoainesta. Itse asiassa Pää kii on musiikillisesti aika softcore-punkia, melkein voisi sanoa, että enemmän varhaista uutta aaltoa. Tosin asenne Teemu Bergmanin liidaamalla pumpulla on hyvin punk.

Tein varhain päätöksen, että bändi pitää nähdä mahdollisimman pian elävänä. Punk Xmas –kiertue starttasi itse asiassa  jo marraskuun lopulla, mutta jatkui vasta tammikuussa, joten vitsikkäästi yhtään keikkaa ei osunut itse joulukuulle. Pää kii ja Wasted yhtyeiden lisäksi kolmantena kiersi mukana myös tuoreen albumin Kaupungin kutsu julkaissut Särkyneet. Ostin lipun ennakkoon, sillä ounastelin Tavastian tulevan Pää kii -hypen myötä täyteen.  Niinhän siinä kävi, että klubi myi loppuun. Tulipa havaittua useita pettyneitä katseita Tavastian porteilla. Tässä on vaarana, että Pää kii saa koko kansan Klamydian leiman hyvinkin pian. Eihän siinä massamenestyksessä mitään pahaa ole, mutta mieluummin pitäisin combon räkäisten kuppiloiden iskuryhmänä. Tavastian edessä oli vielä vähän yli kymmenen aikamoinen jono. Särkyneiden showtime oli 22 ja kävi sitten lopulta niin, etten nähnyt orkesterilta ainuttakaan biisiä. Mieluummin olisin missannut Wastedin, joka vielä kiertueen alussa oli pääesiintyjä. Kävi vähän samoin kuin aikanaan Nirvana kiersi Dinosaur Jr kanssa. Kova noste vaihtoi pääesiintyjän kesken kiertueen.

Wasted on pitkän linjan jytäpumppu Joensuusta, joka on julkaissut jo kuusi pitkäsoittoa. Kiertänyt ulkomaita myöten ja välittänyt sanomaansa hyvän mäiskeen omaavalla äijäpunk-energialla. Etenkin uusimman Outsider By Choice (2011) albumin Reason to Believe? toimi mallikkaasti.  Laulaja Ville Rönkkö osaa asiansa, tosin erästä kaveriani lainaten joensuulaisaksentti saa englannin paikoin kuulostamaan kuin James Bondin viholliselta. Kitaristi Antti Rönkkö repii kitaraansa pätevästi. Rumpali Miikka Järvinen hakkaa kannuja kuten pitää. Meiningissä ei ole mitään vikaa, mutta Wastedista puuttuu jokin omaperäisyys ja tuore kulma kuten illan pääesiintyjällä. Kylläkin basisti Tuomas Järvisen välispiikki oli epäpunkmaisen kilttiä kamaa vähän  kuin hiihtokoulun opettajalta, mutta mahtoi olla oikeasti Wastedille ilo ja kunnia nousta täpötäyden Tavastian lavalle pitkästä aikaa.

Pää kii pamahti lauteille puolelta öin taustanauhan turvin. Startteriksi sopi mainioisti K-18, joka on uuden albumin ainoa turha raita. Sitten se kaljanhuuruinen punk-rock veikin täysin mukanaan. Teemu Bergman asettui lavan oikeaan reunaan ja veti kumppaneineen urpoimagoa uskottavasti.  Ulostepainoitteinen läpänheittö on typerää, vaikkakin sopii bändin linjaan, mutta sanoituksissaan Bergman on yhteiskunnallisesti kantaaottava ja riimityksissään nerokas kuten Nyt skipataan kahvit -biisissä. Näkökulma on usein käänteinen ja sitä kautta humoristisinen, josta oiva esimerkki on Ees jotain positiivist –kappale.

Ensimmäisten  biisien aikaan taustalaulut oli miksattu liian alas ja lähinnä salin takalinjoille kuului vain Teemun räkäisen ansiokas tulkinta. Tiukinta menoa tarjosivat Luuletsä ett mä oon huvikseni näin sekaisin, Paskahousun paluu ja Kalifornia Dreaming. Keikan loppupuolessa saatiin kuulla röyhtäisy,  joka olisi konventtisalissa aiheuttanut suurta pahennusta ja vähintäänkin jumalan koston. Tavastialla se sulautui meininkiin kuin kalja yleisön kitaan. Encore toi kuultavaksi yhden uuden biisinkin, joka lienee nimeltään Lihansyöjähirviö, mutta kovempi juttu taisi olla lavalle saatu yllätysvieras, kylläkin odotettu, sillä albumilla vierailee kahdella biisillä Tehosekoittimesta tuttu Otto. Niinpä Bergman siirtyi taustalaulajan rooliin ja arvon vieras kajautti ilmoihin kappaleet Rakkaus repii meidät kappaleiksi taas ja Kun tänään lähden. Otto osoitti edelleen olevan eturivin rääkyjä. Pää kii pärjää ilman häntä, mutta ei tämä paha lisä ole. Kuluvana vuonna Pää kii tulee vetämään klubit ja festarit täyteen, sitä auttaa varmasti tuleva esiintyminen Emma-gaalassa. Jotenkin toivon, että siellä jätkät vetäisivät jotain provosoivaa vähän samaan malliin kuin Sex Pistols aikanaan Bill Grundyn haastaltevana Thames Televisionilla. Se auttaisi makeasti punkin uutta tulemista.

Buzzcocks (UK), First Times (Fin) @ Tavastia, Helsinki 26.4.2012

Punk-rockin pioneerehin laskettava Buzzcocksin keikka tuli merkittyä kalenteriin ajoissa. Bändi kuuluu listaan pakko tilaisuuden tullen nähdä, mutta mitään suurempaa rakkaussuhdetta yhtyeeseen ei ole. Lippua ei hankittu ennakosta, sekin kertoo suhteen vakavuudesta. H-hetken lähestyttyä kasvoi tarve nähdä Buzzcocks ja tuli jopa kotona fiilisteltyä Singles Going Steady -kokoelmalevyä. Referenssinä keikalle oli lukuisat huhukehut viime kesäisestä Ilosaarirockin keikasta. 1970-luvun lopulla aloittanut Boltonilaispumppu on tehnyt muutaman unohtumattoman punkrallin, jotka ansaitsevat muistolaattan kiviseinään. Ever Fallin in Love (with Someone You Shouln’t’ve) ja Harmony in My Head, ovat helmiä siinä kuin The Undertonesin Teenage Kicks. Itse en niitä ollut alle kouluikäisenä tietenkään tuoreeltaan kuulemassa, mutta mihinkä sitä hyvä viisu vanhenisi. Koskaan ei ole myöhäistä löytää bändiä, vaikka se olisi kauan sitten rullattu Beethoven. Buzzcocks on Pete Shelleyn alusta asti johtama combo, jonka legendaarinen keikka Sex Pistolsin lämppärinä Manchesterin Lesser Free Trade Hallissa on ikuistettu monen tärykalvoon. Vajaa 36 vuotta myöhemmin Tavastialla Buzzcoksista päälimmäiseksi jäi mieleen liian lujalle miksattu soitto ja tuhnut soundit, jotka kolhivat klassisia biisejä.

Buzzcoksin lämmittelijäksi oli merkattu First Times. Aloin ennalta surffata netissä ja etsimään tietoa bändistä. Aika nopeasti pääsin Seattlelaisen yhtyeen jäljille nimeltä The First times. Bändin Myspace-saitilla ei ollut mainintaa tulevista eikä menneistäkään keikoista, mutta esikuvaksi he mainitsivat Buzzcoksin. Kuuntelin The First Timesin 2010 julkaistua esikoisplattaa ja aloin todella innostua luoteisrannikon kokoonpanosta. Nyt on kova lämppäri tiedossa.

Punk-rock -keikalle pitää mennä katu-uskottavasti, sehän selvä. Niinpä astelin banaani kourassa Urho Kekkosen katua. Takana oli kympin juoksulenkki ja hiilaritankkaus oli suoritettava, että pysyisi keikan tolpillaan. Nakkasin banaaninkuoret stökikseen ja astuin ovesta sisään ostaakseni 27€ tiketin. Kerrankin kävi tsägä. Vastaan käveli mies, joka kysyi haluanko lipun. Tottakai, mihin hintaan? No, maksa pari olutta, mies vastasi. Maksoin lopulta kolme euroa käteistä ja yhden Budvar-oluen, joten kybä lipusta antoi lupauksia onnistuneeseen iltaan. Olin kerrankin ajoissa ja painelin tsekkaamaan lämppäriä. Valtava pettymys. Seattlelaisbändi olikin valitettavasti kotimainen nimikaima. Tunsin oloni typeräksi. Jos The First Times olisi ollut lämppäämässä ehkä julisteessakin olisi ollut maininta (US) ja edessä määre The, mutta eipä ollut. Suomalainen First Times menetti mahdollisuutensa jo ennakko-odotusten romahtamiseen, mutta eipä se ilmankaan olisi kovin korkealle noussut, nippanappa kelvannut Semifinalin lavalle.

Buzzcocks astui yleisön eteen klo 22.10 ja heitti aika tasan tunnin keikan. Setti starttasi säpsäkkäästi, mutta puolivälissä notkahti ja vasta paria biisiä ennen encorea meininki tarttui taas meikän lahkeeseen. Punkrockin perinteen mukaisesti keikka eteni välipuheitta ja seuraava biisi astui jo kärkkäästi edellisen hännän päälle. Yleisöksi oli kertynyt pääosin äijävoittoista väkeä. Senköhän takia Tavastialla oli tunkkaisen saundin lisäksi varsin paha dunkkis. 35 vuotta punkin juurilta on pitkä matka. Silloinen räkäinen meininki näytti nyt vain sakkaavalta soitannalta. Kotona pyöräytin pätkän What Do I Get? -biisiä 11-v tyttärelleni ja hän totesi, että eihän tämä ole edes rockia. Lähestulkoon alkuperäinen kitaristi Steve Diggle tosin välillä näytti nuoruuden anarkiaa sylkemällä seinille Pete Shelleyn tyydyttyä vain coolisti soittamaan ja laulamaan, ja enpä muuten ole aikoihin nähnyt kenenkään uskaliaan tulevan rööki huulessa encoreen näinä tupakointi-sisätiloissa-kieltoaikoina, mutta Diggle uskalsi. Hänen 55-vuotiaan into revitellä ja laulattaa yleisöä piristi muuta soitantaa, mutta jotenkin siitä jäi vaivaantunut maku. Kokonaisuus jäi silti positiivisen puolelle, vaikka encoren vika biisi tuli kuunneltua narikasta. Ei koukuttanut Orgasm Addict.