Eddie & The Hot Rods (UK) @ Tavastia, Helsinki, 30.1.2016

FullSizeRender-3Brittiläinen Eddie & The Hot Rods on legendaarinen bändi, joka raivasi tietä punkille 1970-luvun brittipubrokin ytimessä. Bändiä on lämmitellyt muuan Sex Pistols ja tukea on annettu keikkalavoilla myös Ramonesille ja Talking Headsille. Kovassa jengissä siis pyöritty. Eddie & The Hot Rods on monelle yhden hitin bändi ja samalla asenteella lähdin Tavastialle tsekkaamaan konkaribändin nykykunnon. The Eddie & Hot Rodsien edellisestä Suomen vierailusta oli kulunut vain reilu vuosi, jonka jostain syystä jouduin skippamaan. Bändi ei tosin ravaa täällä alati, sillä sitä edellinen keikka osui vuoteen 1977. Tätä tilaisuutta ei voinut skipata – oli pakko lähteä kiitämään.

FullSizeRender-1
Epäilin bändin olevan jo väsähtänyt pumppu, mutta tällä kertaa senioriosasto yllätti ja näytti millaista on rokin riemu. Ainoa alkuperäinen jäsen laulaja Barrie Masters on olemukseltaan kuin kuivan kesän orava, mutta laulajana edelleen tiukassa kunnossa. Kitarakaksikko Richard Holgarth ja Chris Taylor hoitivat hommansa tyylikkäästi, rumpuja takoi poikkeuksellisen väkevästi Simon Bowley ja oman tonttinsa seremoniamestari basisti Dipster piti meininkiä yllä. Eddie & The Hod Rods sijoittuu rockin maailmankartalla jonnekin Dr. Feelgoodin, The Skidsin ja Buzzcocksin välimaastoon. Pubrockia ja melodista punkia samassa paketissa.

FullSizeRender-4

Pääesiintyjää lämmitteli kotimainen Anal Thunder, jota en ehtinyt tarkastamaan. Saavuin Tavastialle täsmällisesti showtimen mukaan. Keikka ilmoitettiin alkavaksi 21.30, mutta kymmenen minuuttia Eddie & The Hot Rods antoi odottaa itseään. Barrie Masters heitti kärkeen ”We’re back” ja soitto alkoi Get Across to You –biisillä ja komeasti alkoikin. Vaikka bändi on ollut telakalla pitkiäkin aikoina, niin viisihenkinen bändi toimitti asiansa rutiinilla ja ensikertalaisen näkökulmasta katsottuna erinomaisen viihdyttävästi. Jos bändi on yhden hitin bändi, niin muu tuotanto ei kalpene rinnalla. Erityisesti neljäntenä kuultu Quit this town on klassinen styge, ja Michael Monroelle, jos kenelle biisi sopisi coveroitavaksi. Vuoden 1979 tuotos The Power and The Glory ei vaimentanut tunnelmaa. Uudemmasta tuotannosta Better Without You ja Bad Time Again toimivat myöskin mallikkaasti. Keikan toiseksi viimeisenä kuultiin se ainoa top 10 -hitti Do Anything You Wanna Do, jonka Pelle Miljoona on versioinut nimellä Lähdetään kiitämään. Yleisö otti ikivihreän vastaan niin kuin pitääkin; kädet tanassa yhdessä laulaen. Viimeisenä kuultiin Van Morrisonin kynästä alun perin lähtenyt Gloria, mutta Eddie & The Hot Rodsille versio muistutti enemmän Patti Smithin tulkintaa. Encorena kuultiin vielä osuva The Beginning of the End.

FullSizeRender-2Ketterä Barrie Masters muistuttaa lavaolemukseltaan monella tavalla Mick Jaggeria tai David Johanssenia, mutta hoikan nestorin olemus on kuitenkin vuosien varrella sen verran ikääntynyt, että näinä rocktähtien katovuosien aikaan olen onnekas, että bongasin hänet näinkin kovassa iskussa. Eddie & the Hot Rods valoi uskoa siihen, että elämässä pitää tehdä just sitä mitä haluaa tehdä.

 

 

Wilko Johnson (UK) @ Savoy, Helsinki, 24.9.2015

Wilko Johnson sairastui haimasyöpään vajaa kolme vuotta sitten. Viikatemies oli viemässä hänet ennen aikojaan. Eikä Wilko pannut vastaan. Hän kieltäytyi syöpähoidoista, joten lääkäreiltä herui 10 kuukautta elinaikaa. Wilko päätti kuolla saappaat jalassa ja suuntasi jäähyväiskiertueelle. Farewell tour ulottui myös Suomeen tammikuussa 2014.

Noin vuosi sitten silmiini osui uutinen Wilkon ihmeparantumisesta perehtymättä sen tarkemmin yksityiskohtiin. Viime keväänä eräillä elokuvafestivaaleilla onnistuin näkemään Julien Templen ohjaaman dokumenttielokuvan Extacy of Wilko Johnson. Dokumentti pureutui syvällisesti Wilkon syöpädiagnoosin jälkeiseen kuolemaan valmistautumiseen. Elokuva on ehdoton suositus Johnsonin ystäville, mutta se on myös visuaalisena teoksena poikkeuksellisen energinen. Kuten hyvät tarinat päättyvät onnellisesti, päättyi myös Wilkon taistelu syöpää vastaan. Lääkärit havaitsivat, että syöpäkasvain onkin poistettavissa leikkaamalla. Pari kilon klöntti kaivettiin kehosta ja 68-vuotias Johnson sai taas terveen paperit. Eipä jäänyt Wilko laakereille lepäämään, vaan käynnisti Still Kicking –kiertueen. Suomessa Wilko Johnson yhtyeineen soittaa peräti neljä keikkaa, mutta hänellä on muukin syy tulla Helsinkiin, sillä hänestä kertova dokumenttielokuva esitetään Rakkautta ja Anarkiaa –elokuvafestivaaleilla.

{"focusMode":0,"deviceTilt":0.03166333039338198,"whiteBalanceProgram":0,"macroEnabled":false,"qualityMode":3}

1970-luvun brittiläisen pubrockin aallon harjalla vaikuttaneen Dr. Feelgoodin perustajajäsen ja biisintekijä Wilko Johnson on persoonallisen kitaransoiton ja sähäkän esiintymisensä vuoksi haalinut itselleen legendan maineen. Wilkolla oli takana Tampereen keikka ja matkaväsymys paistoi miehestä hieman Savoyn lauteilla. Silti soitto singahti tutulla vimmalla liikkeelle. Heti ensimmäisen biisin aikana Wilko tuttu hullunkiilto silmissään sahasi lavalla Telecasterinsa kanssa. Maaninen meininki imaisi mukaansa, mutta samoihin maneereihin matkan varrella vähän turtui. Tuttu konekivääritulitus yleisöä kohden näinä epävarmoina aikoina ei tuntunut varmaan kaikista mukavalta. Wilkon basisti Norman Watt-Roy vääntelehti lavalla yhtä aggressiivisesti. Mies roiskutti hikeä niin, että sitä piti välillä pyyhkiä Savoyn liukkaalta lavalta. Watt-Roy ja Johnson ovat vanhoja bändikavereita soittaessaan hetken yhdessä Ian Dury & The Blockheadsin riveissä. Watt-Roy vietti bändissä pitkään, kun Wilcon vierailu jäi Laughter (1980)–albumin mittaiseksi. Rumpali Dylan Howe on arvostettu jazz-rumpali, jolla on monien projektien ohella kokemus myös the Blockheadsista.

Keikka pysyi hienosti paketissa ja trion pitkä soittohistoria näkyi varmuutena, mutta toisaalta rutinoituneelta. Yllätysnumeroita tai revittelyjä ei nähty. Ensinnäkin Savoy on hieno konserttisali, mutta toiseksi se ei ollut oikea paikka Wilko Johnsonille. Pubrokkia pitää kuunnella nimensä mukaisesti pubissa tai klubissa. Wilkon vieteri olisi kuulunut mieluummin Tavastialle tai vielä pienempään paikkaan, missä voisi tungeksia lavan eteen ja heilua Watt-Royn roiskuvien hikipisaroiden alla. Savoyn konserttisalissa istuttiin ja taputettiin.

Wilko JohnsonItse keikka oli sitä mitä odottikin: 39€ tikettiä vastaan sai liudan Dr. Feelgood -klassikoita. Eniten puntin sai lepattamaan luonnollisesti Dr. Feelgoodin merkittävän esikoislevyn Down By The Jetty -albumin (1975) hitit Roxette ja She Does it Right. Lähes yhtä kovasti diggasin The Malpractice– kakkosalbumilta (1975) kuulluista Going back Homen ja Back in the Nightin suoraviivaisista vedoista. Eikä kolmosstudioalbumin Sneakin’ Suspicion (1977) nimibiisi ollut heikko sekään. Wilkon ranne nakutti kuin kone, mutta välillä näytti, että vanhan miehen käsi ei jaksa huilaamatta. Wilko oli silti kovassa kunnossa jos vertaa mitä mies on viime vuosina kokenut. Keikka kesti tunnin ja 10 minuuttia. Encorena kuultiin Chuck Berryn Johnny B. Goode.

Dr. Feelgood on allekirjoittaneelle tärkeä bändi. Yhtye sattui esiintymään keikalla, joka oli elämäni ensimmäinen oikea rokkikeikka. Näin bändin Tampereen Pakkahuoneella 1988. Wilko Johnson ei ollut tuolloin soittanut enää kymmeneen vuoteen bändissä. Silloin fokuksessa oli bändin alkuperäinen laulaja Lee Brilleaux, joka hänkin on jo korjattu taivaalliseen pubiorkesteriin. Brilleaux menehtyi imusolmukesyöpään vuonna 1994. Dr. Feelgood on edelleen olemassa, mutta varjo entisestään vailla ainuttakaan 70-luvulla soittanutta jäsentä. Muistan Pakkahuoneen keikan väkevänä kokemuksena, mutta mieleeni on jäänyt kummittelemaan tunne, että jotakin jäi puuttumaan, kun Wilko Johnson ei ollut kokoonpanossa. Sinä päivänä päätin, että Wilko on nähtävä jonakin päivänä ja se tapahtui vain 27 vuotta myöhemmin.Wilko J