Bryan Ferry (UK) @ Finlandia-talo, Helsinki, 9.5.2016

Roxy Music on yksi 1970-luvun ikonisimpia orkestereita. Bändin ura starttasi ajassa, jolloin glam rock oli kova sana, mutta Roxy Music teki lajityypistä persoonallista yhdistämällä siihen kokeellisuutta sekä mausteet uudesta aallosta ja elektronisesta musiikista. Lopputuloksena syntyi taitavasti soitettua taidepoprockia, jonka biisit eivät noudattaneet perusrokkirenkutusten kaavoja. Roxy Music oli salonkikelpoinen hyvin pitkälti johtohahmonsa Bryan Ferryn vuoksi. Myös herra nimeltä Brian Eno sai kannuksensa Roxy Musicin riveissä, mutta taiteelliset erimielisyydet ajoivat hänet kahden albumin jälkeen soolouralle ja yhdeksi maailman arvostetuimmista tuottajista. Jos David Bowie oli vuosikymmenen brittiläistä ylivoimaa, niin Roxy Music ei siitä kauaksi jää, ei musiikillisena uudistajana eikä edelläkävijänä monelle myöhemmin ponnistaneelle artistille.

FullSizeRender-1Roxy Musicin paluukeikka Kaisaniemessä 2010 oli odotettu, mutta jouduin myymään lippuni viime hetkellä ulkomaan reissun vuoksi. Nyt Bryan Ferryn soolovierailu Finlandia-taloon paikkasi harmituksen. Elegantilla herrasmiehellä on jo 70 vuotta mittarissa, mutta karisma ei ole yhtään hälvennyt, vaikka aikaisemmin niin tinkimättömän pukeutumisen suhteen mies oli sonnustautunut pukuun yllättävänkin rennosti ylänapit auki. Bryan Ferryn äänikin on vielä kelvollisessa kuosissa, vaikka samat falsetit ei enää taivu kuten neljä vuosikymmentä sitten. Taustalaulajat lauloivat lähes kaikki biisit Ferryn mukana, mutta silti ei jäänyt epäselväksi kuka oli keskipiste.

Bryan Ferry aloitti konsertin 19:30 ja soitti hieman yli puolentoista tunnin aikana 23 kappaletta. Se on ikämiehelle kova suoritus. Hän huilasi ainoastaan keskivaiheella yhden biisin aikana. Finlandia-talon väliaikamahdollisuutta hän ei myöskään käyttänyt. Bryan Ferry esiintyi ison yhdeksän hengen orkesterin kanssa ja hintava 75€ pääsylippu tuntui kerrankin väärtiltä. Ferryn seurana oli yhdeksän muusikon taidokas joukko. Erityismaininta pitää antaa myös valosuunnittelulle. Lava eli visuaalisessa loistossa kiitettävän vaihtelevasti biisien mukana.

FullSizeRender-2Bryan Ferry soitti kattavan läpileikkauksen koko urastaan. Keikan alkupuolella paino oli sofistikoituneemmassa soolotuotannossa ja loppupuoli reviteltiin Roxy Musicin tahdissa. Keikan avasi toissa vuonna julkaistun Avonmore –albumin nimikappale. Slave to Love ja Don’t Stop the Dance jatkoivat soolotuotannon softin letkeää linjaa. Neljäntenä kuultiin ensimmäinen Roxy Music –klassikko Ladytron, jonka jälkeen sai vuoronsa Bryan Ferryn useasti sovittama Bob Dylan, jota kuultiin peräti kahden coverin verran. Pääosin Ferry seisoi lavan keskellä ja hoiti laulut, mutta välillä hän istuutui koskettimien ääreen. Yleisön kanssa jutustelua oli turha odottaa. Pakolliset kiitokset ja kiva-olla-Helsingissä fiilikset herrasmies sentään jakoi. Hyvin yhteen soittaneesta bändistä esiin nousi taitava saksofonisti Jorja Chalmers, joka soitti soolot rohkeasti Ferryn vierestä. Erityisesti If There Is Something pitkälti Chalmersin myötä nappasi illan komeimman biisin tittelin. Myös kitaristi Neil Hubbard oli kitarassaan vakuuttava kuten on jo todistanut vieraillessaan usealla Roxy Musicin pitkäsoitolla.

FullSizeRenderKeikan dramaturgia oli onnistunut, vaikka pisteet näytti vievän Ferryn bändituotanto. Nostalgia oli kirjaimellisesti tilaisuudessa läsnä, mutta ei nukkavieruna vaan raikkaana. Biisejä oli valittu laajalti usealta levyltä. Roxy Musicin tuotannosta viimeiseksi bändilevyksi jäänyt Avalon (1982) sai suurimman huomion, sillä siltä soitettiin peräti viisi kappaletta. Keikan finaali oli lähteä käsistä, kun taustalaulajat kannustivat jengin seisomaan. Jäykkä Finlandia-talo muuttui hetkessä notkeaksi klubiksi Roxy Musicin isoimman hitin Love is the Drug rävähtäessä eetteriin. Tämän päälle vänkä ensisingle Virginia Plain ja tymäkkä Both Ends Burning. Sitä olisi ollut valmis kumartamaan kiitokseksi tyytyväisenä, mutta kolmen biisin satsi encorena kruunasi hienon illan. Bryan Ferry tuo vanha salonkien väsymätön casanova oli niin kovassa iskussa, että vastaavaa on aniharvoin tarjoilla Finlandia-talossa.IMG_8879

Settilista:

Avonmore

Slave to Love

Don’t Stop the Dance

Ladytron

Bob Dylan’s Dream

Don’t Think Twice, It’s All Right

Smoke Gets in Your Eyes

Bête Noire

Oh Yeah

Zamba

Stronger Through the Years

Tara

Take A Chance With Me

While My Heart Is Still Beating

If There Is Something

More Than This

Avalon

Love is The Drug

Virginia Plain

Both Ends Burning

* Encore

Let’s Stick Together

Jealous Guy

Editions of You

 

 

Mikko Alatalo & Alatalo Brothers Band @ Finlandia-talo, Helsinki 5.11.2015

Alkaa olla klisee, että Mikko Alatalo on aliarvostettu artisti. Hän on yksi 1970-luvulla aloittaneista suomenkielisen pop-musiikin ohittamattomista pioneereista. Varhaistuotantonsa puolesta Alatalo on Juice Leskisen pikkuveli, Hectorin serkku ja Dave Lindholmin pikkuserkku. Sitä puolta hänessä jotkut osaavat arvostaa, mutta useampi on hänen ansionsa unohtanut tai eivät ole tietoisia Alatalon alkutaipaleen onnistumisista. Katu-uskottavien rokkareiden näkökulmasta taisi olla virhe, että Alatalon pitkäaikainen biisintekijäpartneri Harri Rinne kehotti heitä tekemään Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen Väliaikainen –kaltaisia klassikkokappaleita. Siitä alkoi kuplettien voittokulku, tie Syksyn sävelten voittajaksi ja massojen suosikiksi. Eikä sovinnaiseksi TV-ruutukasvoksi ryhtyminen sopinut sen paremmin pirtaan, kun rokkikansa heittäytyi punkin virtaan.Mikko Alatalo Poster

Mikko Alatalo päätti kulkea omaa aikuista polkuansa ja siitä syntyi siirtomaa-Suomesta kertova arvostettu albumitrilogia. Yhteiskunnallisen pohdinnan ja kuplettien lomassa seurasi iskelmää ja lastenlauluja. Känkkäränkkä lienee Maammelaulun jälkeen tunnetuin kappale Suomen maalla. Eikä mainosrallien korvamato numero yksi – Puuhamaa – jää siitä kauaksi. Siihen kun lisää vielä hymyilevän porvarillisen imagon, niin helpompi on Alatalon suuntaan ilkkua kuin kumartaa.

Mikko Alatalo juhlistaa pitkää taivaltaan siitä kun Maalaispoika oon nousi listoille. Ura oli alkanut aikaisemmin Coitus Intin kanssa, mutta omillaan Alatalo on ollut jo ansiokkaat 40 vuotta. Sinä aikana hän on saanut aikaan yli 600 laulua, joista suurin osa on syntynyt Harri Rinteen kanssa. Eli melkoinen puuhamies. Siihen kun lykkää vielä kiertueet, TV-ohjelmat ja 2000-luvulla alkaneen poliittisen vaikuttamisen, niin eiköhän ole aika hieman juhlistaakin uraansa.

Harmi vaan, että Finlandia-talo ei myynyt täyteen ja paikalle odotettu politiikan kerma pääministeri Sipilää myöten joutuivat jättämään paikkansa tyhjäksi, koska samaan aikaan hallituksella oli sote-neuvotteluista meneillään oma känkkäränkkänsä. Kansanedustajakollegoita kuitenkin salista löytyi. Sen sijaan muualla Suomessa konserttikiertue on vetänyt hyvin väkeä, mutta Mikko Alatalo onkin koko kansan tunteiden tulkki.

Mikko AlataloAlatalo oli kerännyt ympärilleen iskukykyisen kokoonpanon. Pitkäaikaisten muusikkokumppaneiden Masi Luoman ja Jammi Humalamäen lisäksi Alatalo Brothers Bandissa soittivat kuinkas ollakaan Mikon pojat kitaristi Kalle ja basisti Aaro Alatalo. Rumpujen takana vaikutti Oinari Vainionpää. Mikko Alatalon ääni on 64-vuotiaaksi vetreässä kunnossa, mutta silti hänelle teki hyvää antaa ajoittain vuoro orkesterin eteen astuneille vieraille. Rokkilaulajan ja Känkkäränkän kävi laulamassa Mikon pirteä pojantytär Ronja Alatalo, jolla on esiintyjänä valoisa tulevaisuus. Janna kävi tulkitsemassa Maarit Hurmerinnan hitiksi tekemän Hymypojan, jonka klassiset sanat ovat Mikko Alatalon kynästä. Janna lauloi myös pettämättömästi Mikon hienoimman kappaleen Syli. Jannan esittämä oma biisi Tytöt lähtee tanssimaan tuntui oudolta istutukselta, mutta löytyi sillekin lunastus, kun Mikko hoiti toisella puoliajalla Tytöt tahtoo pitää hauskaa –hittinsä. Vieraskatraan ykköseksi nousi Olavi Uusivirta, joka esitti itsekin levyttämänsä version herkästä Hän hymyilee kuin lapsi –ikivihreästä. Se oli komea lämmitys koko illan järisyttävimmälle tulkinnalle kappaleesta Hengitä sisko. Lisäksi lauteilla käväisi väkkärä kitaristipersoona Anton Äikäs, joka vetäisi vauhdikkaasti Sielun miljonäärin. Tuhtien poikien räppikvartetti Mansesteri ylipitkällä kotiseudun nostatusbiisillään Tampere II tuntui ensiksi kömpelöltä aluelobbaukselta, mutta toisaalta Mikko Alatalo näytti jälleen pelkäämättömän heittäytyjän asenteen.Olavi Uusivirta

Vieraat saivat paljon aikaa, mutta ei jäänyt epäselväksi kuka on illan kingi. Mikko Alatalo on viihdetaiteilija, joka osaa välipuheillaan hauskuuttaa yleisöä, mutta myös korostaa omaa arvoaan. Anekdootteja riittää ja etenkin Juice-viittaukset huvittivat yleisöä. Vuosien kypsyttämä varma olemus on parhaimmillaan kantreissa ja balladeissa. Keikka alkoikin vakuuttavasti Yhdentoista virran maalla, joka riisutun orkesterin kanssa nousi yhdeksi kohokohdaksi. Hasardihommia taipui uskollisesti. Coitus Intin Per Vers runoilija ja Juice Leskisen kanssa väsätty Klovni heittää veivin täyttivät odotukset. Jouluisen lattea Hyasinttien aika löysi kauniilla sanomallaan ystävänsä, mutta itse olisin sen jättänyt sen ohjelmistosta pois. Kuudestasadasta kappaleesta on haastavaa valita esitettävät kappaleet ja niinpä Alatalo orkestereineen esitti fiksusti suosituimmat balladit ja kupletit erillisinä potpureina.

Konsertti kesti ilman väliaikaa 2h 20minuuttia, joten Alatalon monipuolisesta repertuaarista mahtui iltaan rutkasti biisejä, niin niitä ikivihreitä kuin nolompia kuplettejakin. Alatalolle pitää nostaa erityisesti hattua, että hänellä on itseironiaa ja hän seisoo suoraselkäisesti kaiken tekemänsä takana. Konsertti huipentui hittitrilogiaan Ihmisen ikävä toisen luo, Maalaispoika oon ja Viivy vielä hetki, mutta niiden päälle kuultiin vielä yksi illan odotetuimmista kappaleista. Nimittäin lavalle astui Alatalon kolmas poika Eero Alatalo, joka on knallihatussaan kuin ilmetty nuori Juice. Hän liidasi Anna mulle lovee –klassikon muiden vieraiden tukemana.Mikko Alatalo & vieraat

Mikko Alatalo tarjosi urastaan komean kattauksen ja ainoa mitä jäi kaipaamaan, on Tabula Rasa. Täydelliseen iltaan olisi kuulunut tietenkin Heikki Silvennoinen, jonka proge-biiseihin Mikko Alatalo teki 1970-luvulla asiaankuuluvan huuruisia tekstejä. Yhteenvetona voi sanoa, että 40-vuotta Maalaispojasta –juhlakiertue todisti Alatalon merkityksen keskeisenä artistina suomalaisessa musiikkimaisemassa ja sen kaikkein monipuolisimpana ja häpeämättömimpänä varsinkin mitä tulee hänen levynkansitaiteeseensa. Siitä Alatalo on saanut maksaa sen, ettei tule elinaikanaan saamaan sitä arvostusta mikä hänelle kuuluisi. Hän on joviaali ilmiö.

Morrissey (UK) @ Finlandia-talo, Helsinki 15.11.2014

Morrissey on indie-musiikin Jeesus, jonka ihailijat ovat kaikkein omistautuneimpia opetuslapsia. Morrissey on liian kulmikas kaveri koko maailman Elvikseksi, mutta vaihtoehtoisen pop-musiikin rintamalla hän on kiistatta kingi. Hän on ikoni niin äänensä, sanomansa kuin kasvojensa vuoksi. Eikä ihme, että Finlandia-talon 1700 istuinta myytiin muutamassa minuutissa loppuun. Sunnuntain lisäkeikka tuli saman tein myyntiin. Kunnioituksen puolesta puhuu myös se, kun Morrissey viisihenkisen bändinsä kanssa asteli lavalle, nousi yleisö seisomaan. Taisi olla ensimmäinen kerta konserttisalissa, kun kuuntelin keikan jalkeilla alusta loppuun.

Kun astelin sisään saliin, Morrisseyta lämmitteli videoscreeniltä New York Dolls, joka on ollut miehen suosikki jo 1970-luvulta alkaen, jolloin hän itsekin kuului The Nosebleeds punk-bändiin. Morrisseyta ei tarvinnut kuitenkaan odotella pitkään, kun tasan kahdeksalta valkokangas rojahti alas ja vitivalkoiseen asuun sonnustautunut Morrissey otti tilan haltuun valtavalla karismallaan.

Morrissey @ Finlandia-talo 15.11.2014

Morrissey @ Finlandia-talo 15.11.2014

Morrisseyn on suoltanut reilu kolme vuosikymmentä nerokkaita tekstejä, jotka ovat yhteiskunnallisesti kantaaottavia, mutta myös sarkastisia ja omakohtaisia. Laulujen nimet ovat itsessään jo aforismeja. Mies on pysynyt tyylilleen uskollisena The Smiths-ajoista lähtien. Kitaristi Johnny Marr muodosti Morrisseyn kanssa legendaarisen lauluntekijäparivaljakon ja The Smiths nousikin nopeasti 1980-luvun merkittävimmäksi brittiyhtyeeksi. The Smithsin hajottua Morrissey on pärjännyt Johnny Marria paremmin, vaikka hänkin on ollut työteliäs. Morrissey on julkaissut kymmenen albumia, joista tuorein World Peace Is None of Your Business julkaistiin kesällä. Levy tosin vedettiin nopeasti pois nettilevityksestä Morrisseyn riitaannuttua Harvest Recordsin kanssa.

Olen nähnyt Morrisseyn kahdesti aiemmin ja edellisestä vedosta Kaapelitehtaalla vuodelta 2009 jäi väkevä mutta soundeiltaan tukkoinen mielikuva. Nyt Finlandia-talo antoi mahdollisuuden parempaan akustiikkaan, vaikka vahvistamattomalle musiikille suunniteltu talo ei ole koskaan ollut paras esiintymispaikka rock-bändille. Katsoin keikan permannon takimmaiselta riviltä ja vielä pienen lipan alta, silti soundit olivat koko keikan ajan kelvolliset. Morrisseyn settilistat eivät ole koskaan olleet yleisöä nuoleskelevia ja nytkin kiertueen repertuaaria ennalta tutkineena tiesin, että biisit tulisivat pääosin olemaan uudelta albumilta.

Morrissey aloitti jyräävästi Smiths-klassikolla The Queen Is Dead, jonka taustalle projisoitiin kuningataräiti näyttämässä keskisormea. Heti perään kuultiin soolouran startannut pop-helmi Suedehead. Kolmantena Morrissey soitti Vauxhall and I –albumilta löytyvän herkkupalan Speedway. Kitaristi Boz Boorerin kipparoima bändi paahtoi hyvässä iskussa ja ajoittaista kiukuttelijan mainetta kantava Morrissey vaikutti olevan poikkeuksellisen hyväntuulinen ja seesteinen. Mies vitsaili bändin matkustaneen edellisenä iltana Tukholmasta laivalla ja pahoitteli, jos näyttävät vanhoilta. Bändi on kuitenkin vetreä kokoonpanno, joka on pitkään soittanut Morrisseyn kanssa. Boz on Morrisseyn lisäksi ainoa britti bändissä, muut ovat jenkkejä. Rummuissa Matt Walker, bassossa Mando Lopez, kitarassa Jesse Tobias, joka on myös Boorerin lisäksi keskeinen biisintekijä sekä kosketinsoittaja/kitaristi Gustavo Manzur. Morrissey ei näyttänyt olevan moksiskaan lavalle rynnänneistä veijareista, jotka halusivat koskettaa suurta idoliaan. Lisähuomiona mainittava, että kaikki lavalle kavunneet olivat aikuisia miehiä. Onneksi järjestysmiehet olivat ripeitä ja saivat kaverit takaisin paikoillensa.Moz

Uuden materiaalin aloitti albumin komea nimibiisi World Peace Is None of Your Business, jonka perään saatiin vielä edellisen Years of Refusal (2009) –pitkäsoiton hitti I’m Throwing My Arms Around Paris. Seuraavana oli vuorossa Staircase at the University, joka uutuusalbumin kappaleista toimi lavalla parhaiten. Myös Earth is the Loneliest Planet erottui Manzurin latinokitaralla varustettuna pirteästi muusta samankaltaisesta materiaalista. Maladjusted (1997)-albumilta Morrissey soitti harvoin kuullun Trouble Loves Me –kappaleen, joka oli illan koskettavimpia hetkiä. Eikä voinut välttyä ajattelemasta syksyllä paljastunutta uutista Morrisseyn syövästä. Sairaudesta huolimatta Morrissey vaikuttaa henkisesti hyvinvoivalta ja fyysisestikin hyväkuntoiselta. Todennäköisesti Morrissey sairastaa eturauhassyöpää, sillä siitä hän mainitsee myös omakohtaisessa I’m Not A Man -kappaleessa. 55-vuotias Morrissey onkin sanonut haastattelussaan, että hän lepää vasta haudassa.

Morrissey soitti illan aikana kaikkiaan 17 kappaletta ja konsertti kesti tasan puolitoista tuntia. Kestoltaan kompakti veto, vaikka joitain biisejä jäikin kaipaamaan, mutta Morrisseyn kohdalla pettyy aina, jos on odotuksia. Keikan ensimmäinen puolituntinen oli komea, mutta seuraavan tunnin hieman pateettiseksi muodostunut dramaturgia olisi kaivannut pientä virkistystä. Ilta alkoi ja päättyi The Smiths-biiseillä, muuten kattaus oli Morrisseyn soolotuotantoa. Illan finaalina kuultiin kiertueen tapaan Meat is Murder, jonka tueksi esitettiin kylmäävästä Farm to Fridge -lyhytelokuvasta kuvamateriaalia eläinten barbaarisesta kohtelusta. Morrissey on ollut koko uran aktiivinen eläinten oikeuksien puolesta puhuja. Enkä usko, että kovin monelle maistui keikan jälkeen kananugetit tai kasleri. Morrissey on ollut kasvissyöjä 11-vuotiaasta lähtien ja on siinä ollut vuonna 1970 manchesterilaiskeittiössä ihmettelemistä, kun pojalle ei maistukaan enää munat ja pekoni.

Morrissey heitti tapojensa mukaisesti keikan päätteeksi paitansa yleisölle. Bändi poistui hetkeksi ja verkkokalvolla vilistivät kärsivät eläimet. Tunnelma muuttui lohdullisemmaksi, kun bändi palasi takaisin ja soitti encorena Morrisseyn sooloklassikon Everyday is Like Sunday. Hieno biisi oli kuin kynttilä marraskuiseen pimeyteen, mutta biisin aikana Morrissey viestitti rääväsuiseen tapaansa mielipiteensä. Morrissey esiintyi itse encoren sinisessä paidassa, mutta bändin jätkille oli varta vasten painettu t-paidat, missä levy-yhtiö sai kuulla kunniansa: Fuck Harvest Records. Morrissey oli lauantaina hyvässä iskussa ja tuskin terä tylsistyy vielä pitkään aikaan. Totta kai tuore uutinen vakavasta sairaudesta toi konserttiin häivähdyksen haikeutta ja sen tosiasian, ettei mikään ole ikuista.moz3

Suzanne Vega (US) @ The Circus, Helsinki 22.10.2013

Jos Suomi oli ennen umpikuja, jonka peräkulmille harva maailman tähti uskaltautui poiketa, niin nykyään sijainti on matkan varrella sopivasti kenelle tahansa artistille. Logistiikka ei ole helpottunut, mutta levymyyntibisneksen jatkuessa laskusuuntaisena, on musiikintekijöiden tehtävä ristiretkiä entistä tiuhempaan. Kultakuume ei aja enää Kaliforniaan, vaan sinne mistä löytyy edes katinkultaa. Etsijöitä on paljon ja niin moni laakereillaan pitkään lepäillyt on joutunut mukaan kamppailuun lipun ostavasta yleisöstä. Tämä on tietenkin meille peräkulmien musiikinharrastajille  hyvä uutinen, mutta välillä tuntuu, että tarjontaa on liikaakin ja lakipiste saavutettu. Osaa keikoista ei välttämättä huomaa markkinoinnillisista syistä, osaan ei jaksa reagoida ja osaan eivät resurssit riitä.

Näin meinasi käydä eräälle merkittävälle folkpop-artistille nimeltä Suzanne Vega. Arvostettu lauluntekijä on käynyt Suomessa useasti, mutta kaikki aikasemmat esiintymiset ovat jääneet näkemättä. Suzanne Vega oli 1980-luvun puolenvälin huitteilla folkista ponnistaneiden naispuolisten lauluntekijöiden ykköspioneeri. Perässä tuli Tracy Chapman ja moni muukin, mutta Vega oli se, joka avasi tien valtavirtaan. En voinut myöskään välttyä Marlene on the Wall -ensisinglen kiehtovuudelta. Samalla laululla Vega aloitti myös mainion konserttinsa The Circuksessa.

Suzanne Vega

Suzanne Vega & Gerry Leonard @ The Circus, Helsinki

Suzanne Vega kiertää kahdestaan kitaristi Gerry Leonardin kanssa. Vastikään he soittivat Virossa, Venäjällä ja Valko-Venäjällä, joten Suomenlahden taakse oli myös helppo piipahtaa. Keikan aikana kävi selväksi miten vaikuttava ääni Suzannella on, mutta enemmän huomio kiinnittyi Vegan taitavaan akustisen kitaran soittoon. Rinnalla Leonard näppäili sähköisemmästä kitarasta tilaan istuvat paikoin rouheatkin soundit. Kahden kitaran soitanta kulki yhdessä kuin tanssi. Ei voinut olla huomaamatta, että parivaljakko on kiertänyt kahdestaan jo pitkään.

Newyorkilainen Suzanne Vega on julkaissut 28 vuoden aikana seitsemän albumia ja neliosaisen Close-Up sarjan, missä vanhat kappaleet saavat uudet käsittelyn. Oma kiinnostus jaksoi kantaa aktiivisesti ensimmäisen nimikkoalbumin Suzanne Vega (1985), jonka avauslaulu Cracking kuultiin epätavalliseen tapaan yleisötoiveena. Vegan ura iski suurempaan kultasuoneen kakkosjulkaisulla Solitude Standing (1987), jolta tarttuvat hitit Luka ja Tom’s Diner saavuttivat listasijoituksia Eurooppaa myöten. Sama biisikaksikko päätti luonnollisesti keikan ja sai yleisön jopa kiljahtelemaan. Tom’s Dinerista Vega soitti sen 1990- vuoden DNA -remixiä muistuttavan version, jossa kitaroiden tukena tikitti tiukka syntsabiitti. Tunnetun kakkosalbumin ja ehkä koko uran hienoin sävellys on kuitenkin Gypsy, jonka 54-vuotias Suzanne kirjoitti jo vuonna 1978. Onneksi kappale kuultiin keikan alkupuolella herkkänä vetona.

Kahden ensimmäisen albumin jälkeen kiinnostukseni Suzanne Vegaan hälveni. En unohtanut artistia, mutta en seurannut enää aktiivisesti, vaikka mainioita lauluja hän on ajoittain julkaissut. Etenkin albumilla 99,5F° (1992) ilmestynyt In Liverpool on Vegan klassikoita. Samalta albumilta Suzanne soitti uhmakkaan Blood Makes Noise ja keskitempoisen When Heroes Go Down. Muu 1980-luvun jälkeen julkaistu tuotanto on jäänyt omassa kuuntelussa paitsioon. Edellisestä uusia lauluja sisältänyt albumi Beauty & Crime on vuodelta 2007. Epäilinkin, että konsertti kattaa vain vanhoja säveliä ja tästä johtuen en lähtökohtaisesti ollut keikasta äärettömän innostunut. Toisin kävi. Suzanne soitti peräti neljä uutta laulua, joista mikään ei ensikuulemalta häikäissyt, mutta antoi takuun, etteivät Vegan lauluntekijän taidot ole täysin kadonneet. Etenkin Don’t Uncork What You Can’t Contain ja I Never Wear White olivat ironisia sanoituksia. Keikan raikkaimpia vetoja oli Pretty in Pink –leffasoundtrackille englantilaisen Joe Jacksonin kanssa kyhätty Left of Center.

Varsinainen keikka kesti reilun tunnin ja vartin ja tämän päälle kuultiin vielä toivebiisi Undertow ja hieno Rosemary. Nämä kaikki olisi jäänyt kuulematta ellen olisi Grouponin tarjousmailien uhri. Olen kerran aikaisemminkin tarttunut tilaisuuteen ja ostanut edullisesti lippuja Ameriikan ihmeiden keikalle nettikauppiaan kautta. Kun näin ilmoituksen kaksi tikettiä yhden hinnalla (54€), en voinut välttää mielessäni epäilystä, että taitaa olla Vegan keikka myynyt huonosti lippuja. Tartuin tilaisuuteen ja osittain säälistä, sillä eihän Suzanne Vega saa soittaa tyhjille saleille. The Circukseen saavuttuani hämmennyin, koska klubi oli lähes täynnä. Toivottavasti (ja todennäköisesti) suurin osa lipuista oli myyty kuitenkin normihintaan.

Olin varautunut kuulemaan Suzanne Vegan keikan klubiympäristössä seisaaltaan, mutta ei, lavan eteen oli raahattu rivitolkulla klaffituoleja. Ei istumakonserteissa mitään vikaa ole, varsinkin jos musiikki on folk-lähtöistä. Tilapäistuoleissa ei ollut mukavinta istua, vaikkakin näkyvyys suht korkealle olevalle lavalle oli pitemmällä kaiffarilla kohtuu hyvä. Tästä huolimatta ei klubiin pidä tuoda tuoleja. Jos artisti kerää yleisöksi jengiä, joka ei jaksa seistä, niin sitten voisi promoottori miettiä ihan perinteistä konserttisalia kuten Finlandia-talo, jonka Suzanne Vega muutama vuosi myi täyteen. Suzanne veti kuitenkin mukiinmenevän keikan ja sai katsomo-ongelmat unohtumaan.

Hienoa, että sain itseni tarjouslipuilla liikkeelle, mutta täyttä hintaa en olisi maksanut kahden muusikon vedosta elleivät olisi esiintyneet olohuoneessani. Suzanne Vega on edelleen maailmanluokan tähti ja naisella näyttää olevan ehtymätön suosio Suomessa. Esimerkiksi Beauty & Crime sai paremmat listasijoitukset täällä kuin kotimaassaan. Silti yleinen hintataso konserttilipuissa on karannut turhan korkeaksi, varsinkin kun paikoin on ylitarjontaa.

Suzanne Vega

Jos Suzanne Vegan ääni on kermaisen pehmeä ja nousee esiin päällimmäisenä keitosta, niin pippurin ja suolan toi Gerry Leonardin huolettoman oloinen, mutta säntillisen tarkka kitarointi. Mies ei ole muuten mikä tahansa kepittäjä, vaan on saanut vakipaikan David Bowien lähipiirissä. Esimerkiksi tänä vuonna julkaistulla The Next Day -albumilla Gerry Leonard on väsännyt maestron kanssa pari kimppasävellystäkin. Jos Leonard kelpaa Bowielle, niin silloin mies on korkeasti arvostettu kaiffari, eikä sitä vähennä soittokumppanuus Vegan kanssa lainkaan. Ja muuten, Suzanne Vegalle jos kenelle istuu silinteri päähän.

Lucinda Williams (US) @ Finlandia-talo, Helsinki, 28.5.2013

Lucinda Williams ei edusta countrymusiikin stereotypioita, vaan on jollakin tapaa genren lainsuojaton ja enkä lokeroisi häntä vain puhtaaksi countryksi. Williams seilaa americanan, heartlandrockin ja bluesin maastossa ja miltei voisi luokitella naispuoliseksi Tom Pettyksi. Vahva musta kajaali silmissä ja hallitusti sekainen tukka tekee Lucindasta ulkoisesti katurockarin, mutta sisältä hän on aito singer-songwriter. Williamsin henkilökohtaisissa lauluissa heijastuu elämänkokemukset sen kaikkine puolineen, mutta melankolia tuntuu olevan monessa laulussa pääosassa. Lucindan olemus kertoo, että vuodet on vedetty täysillä,  mutta nyt 60-vuotiaana artisti vaikuttaa tasapainoiselta, joka on löytänyt henkilökohtaisen status quon.

Lucindan taival alkoi Lousianan vetisiltä seuduilta Lake Charlesista. Sieltä sorainen tie on vienyt Texasin ja Los Angelesin kautta ja melko pitkän kaavan sai viedäkin ennen kuin paikka Pohjois-Amerikan naisartistien eturivistä löytyi. Lucindasta kuultiin isommin vasta, kun Mary Chapin Carpenter teki jättikantrihitin Williamsin sävellyksestä Passionate Kisses vuonna 1992 ja toi säveltäjälleen Grammyn parhaasta countrylaulusta. Henkilökohtaisen läpimurron Lucinda Williams teki vasta 1998, kun albumi Car Wheels on the Gravel Road ilmestyi. Matka oli pitkä, sillä hänen debyyttialbuminsa Ramblin’ ilmestyi jo 1979. Läpimurron lumo tavoitti meikäläisenkin ja seuraavat pitkäsoitot Essence (2001) ja World Without Tears (2003) olivat tanakassa kulutuksessa, mutta sitten Lucinda Williams jäi unholaan.

Lucinda Williams

Lucinda Williams @ Finlandia-Talo

Lucinda Williams on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana aktiivinen ja levyttänyt säännöllisesti kehuttuja albumikokonaisuuksia. Jostain syystä en vaan enää seurannut Williamsin uraa, kunnes kuulin talvella uutisen, että Lucinda saapuu ensi kertaa Suomeen loppukeväästä. En ostanut välittömästi lippua, koska hintapyyntö oli minusta kohtuuttoman kova ja pian ilmeni, että seuraavana päivänä samoilla lauteilla soittaisi duo Emmylou Harris & Rodney Crowell. Molemmat kuulostivat lähtökohtaisesti houkuttelevalta, mutta olin aikeissa jättää kummatkin väliin ja boikotoidakseni korkeita lipunhintoja. Mielestäni 69€ on kolmen hengen keikasta ja koruttomasta lavailmeestä liikaa, vaikka lauteilla olisi pyhempi kolminaisuus. Sama linja tuntuu olevan Finlandian kaikissa konserteissa. Musiikkitalon avajaisten jälkeen Finlandia-talo on avautunut entistä useammin stageksi monelle kiinnostavalle kevyen musiikin artistille, mutta jos liput ovat suolaisia näinä ylitarjonnan aikoina, joita en kuitenkaan musiikinharrastajana vastusta, niin salit eivät tule täyteen. Eilenkin Lucinda Williamsin keikalla parvi ammotti tyhjyyttään.

Finlandia-talon huono akustiikka on muodostunut yleiskäsitteeksi ja samaa mainetta kantaa Kulttuuritalo. Molemmat talot suunnitellut Alvar Aalto ei kantanut huolta talojen käyttötarkoituksesta ja paremman akustiikan eteen on jouduttu tekemään myöhemmin isoja remontteja. Eilen Lucinda Williams varsinkin kutosriviltä fiilisteltynä kuulosti kuitenkin hyvältä. Lucindan intiimissä illassa soitti hänen lisäkseen kitaristi Doug Pettibone ja basisti David Sutton. Sähköinen keikka ilman rumpalia vierastutti alkuun, mutta kannuttomuuteen tottui nopeasti ja etenkin jämäkän bassotyöskentelyn myötä. Lucinda komppasi pääosin akustisella, mutta aina välillä tarttui myös sähköiseen keppiin. Silti toivoisin rumpuja matkaan ensi kerralla.

Lucinda aloitti settinsä klo 20.20 ja soitti tunnin ja kolmen vartin mittaisen keikan. Ennen Lucindaa esiintyi kotimainen Irma Agiashvili, jota en ehtinyt kuuntelemaan. Lucinda otti yleisön haltuun heti parilla takuuvarmalla Gravel Road -albumin biisillä. Can’t Let Go ja Car Wheels on the Gravel Road saivat tanakat aplodit. Artisti oli hyvällä tuulella ja jutusteli biisien välissä letkeitä. Nuottiteline oli myös kovassa käytössä, mutta epäilemättä siksi, että Lucindan olisi helpompi päättää mitä seuraavaksi soittaisi. Nimittäin settilistan valinta vaikutti improvisoidulta. Biisejä Lucindalla riittää, vaikka läpimurto tapahtuikin vasta nelikymppisenä. Hänen tuorein albuminsa Blessed on parin vuoden takaa. Keikalla kuultiin pari uutta laulua, joista I Look at the World näkee varmasti päivänvalon Williamsin lupailemalla uudella albumilla.

Keikan parasta antia olivat Essence-albumilta löytyvä Blue, jonka tunnelmoi herkemmin kuin Fazerin sininen hetki.  Real Live Bleeding Fingers And Broken Guitar Strings -biisin rouheista riffeistä voisi olla kateellinen monikin kitaravelho. Drunken Angel omistettiin Townes Van Zandtin ja Kurt Cobainin kaltaisille kohtalonsa nähneille kaiffareille. Tuoreimmalta Blessedplatalta kuultu Copenhagenia siivitti koskettava syntytarina. Lucinda oli taannoin Kööpenhaminassa keikalla, kun kuuli pitkäaikaisen ystävänsä ja managerin menehtyneen. Siitä syntyi tämä kaunis laulu. Biisintekijänä Lucinda on arvostettu ja Time-lehti nosti hänet vuonna 2002 parhaaksi amerikkalaisksi laulunkirjoittajaksi. Keikan kärkivetoja oli myös Change the locks, joka on konkreettinen erotilitys, ja jonka muuten Tom Petty coveroi onnistuneesti She’s the One -soundtrackille. Vuodet ovat karhentaneet Lucindan ääntä. Mieslaulajan raspia kehuttaisiin viskin rouhentamaksi, mutta enpä usko, että Williamskaan on lasiin sylkenyt. Silti ääni irtoaa välillä nuorekkaan kuulaasti. Encoressa Lucinda soitti viisi biisiä, joista suurin osa covereita. Nick Draken River Man toimi hienosti kuten myös Robert Johnsonin Stop Breakin’ Down Blues. Konsertin sinetöi Memphis Minnien Nothing Rambling.

Lucinda Williams on noussut Amerikan arvostettujempien naisartistien joukkoon ja sitä statusta tukee maailmanlaajuisesti myös jatkuvat vierailut usean artistin levyllä. Meille suomalaisille tuorein visiitti sijoituu Michael Monroen Sensory Overdrive -albumille, missä hänen taustalaulunsa tuovat Gone, Baby Gone –biisiin henkeä. Lucinda ei voinut tietenkään olla suitsuttamatta Monroeta ja amerikkalaiseen linjaan kuului kehua Helsinki cooliksi kaupungiksi. Ilta Finlandia-talossa oli palkitseva, vaikka hetken penkissäni jouduinkin taistelemaan nuokkumista vastaan. Syy ei ollut Lucinda Williamsin, vaan itse kullekin on varmasti tuttua kun istuu työlään päivän jälkeen salin hämärään lämpöön. Siksipä keikat pitääkin kuunnella seisaaltaan.