Calexico (US), Huvilateltta, Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta, 23.8.2018

Calexico on ottanut nimensä Kalifornian ja Meksikon rajakaupungista. Se istuu paremmin yhtyeeseen kuin rajan toisella puolella oleva Mexicali. Vaikka yhtye on kotoisin naapuriosavaltio Arizonan Tucsonista, nimi natsaa samalla tavalla kuin Juice Leskinen soittaisi nimellä Manserock. Calexicon musiikki yhdistää Etelä-Kalifornian kaktuksista ja Meksikon tequilasta omintakeisen liemen. Jos Los Lobos sekoitti meksikolaissoundit rockiin ja bluesiin, niin Calexico miksaa texmexin indierockin kanssa.

IMG_5789Joey Burnsin ja John Convertinon johtama yhtye on kulkenut americanan aavikkoja pitkin jo parisenkymmentä vuotta, vaikka kundit tekivät uraa Giant Sandin riveissä ennen kuin Calexicon lippu nostettiin salkoon. Calexicolla on vankka suosio  siitä huolimatta, että se luokitellaan indieyhtyeeksi. Huvilateltta myytiin helposti loppuun, vaikka edellisen kerran Calexico soitti Ruisrockissa vuonna 2009. Yhtye on julkaissut tasalaatuisia albumeja kymmenen ja alkuvuodesta ilmestynyt  Thread That Keeps Us-albumi vakuuttaa bändin elävän edelleen vahvaa luomiskautta. Huvilateltassakin kuultiin runsaasti uusia kappaleita.

Yhtyeen nokkamiehet Burns ja Convertino ovat pääasiallisia biisintekijöitä. Kitaristi Burns on keulilla, koska on päävokalisti, varsinkin kielen ollessa englanti. Espanjaksi laulavat kitaristi Jairo Zavala Ruiz ja trumbetisti Jacob Valezuela. Keikalla yhtye osoitti olevansa soitannan suurta juhlaa. Lähes joka jamppa on multi-instrumentalisti. Repertuaariin kuuluu niin hanuria, koskettimia, pystybassoa kuin vibrafonia. John Convertino on cooleinta mitä olen hetkeen rumpujen takana nähnyt. Vähäeleisen letkeää, mutta tarkkaa. Scott Colberg vetäisi uskomattoman kontrabassosoolon ja osoitti, että bassolla voi soittaa melodiaa muulloinkin kuin jazzissa.

img_5793.jpgCalexico heitti puolentoista tunnin keikan. Se oli arki-iltaan varsin sopiva satsi, vaikka Huvilateltan ehdoton takaraja klo 22 tuntuu keskeyttävän konsertin kuin giljotiini. Taidetta kun ei haluaisi määrittää ajalla, vaan ihanne olisi antaa vapauden päättää keikan pituus yleisön vastaanoton mukaan. Calexicon settiin mahtui kaksi ylimääräistä kappaletta, kun vastaavasti naapurimaiden keikoilla on kuultu neljääkin encorea. Yhtyeen indierock toimii paikoin albumilla paremmin kuin lavalla, mutta taas texmex nostaa livenä tasoaan. Burns on loistava laulaja, jonka äänessä olen kuulevinani hetkittäin sekoitusta Henk Hofstedesta ja Ryan Adamsista. Illan kauneimman hetken tarjosi upea Fortune Teller -kappale. Uudesta materiaalista End of the World With You edustaa kitararockia parhaimmillaan, kun taas Another Space ja Under the Wheels ovat yhtyettä grooveimmillaan. Huvilateltan yleisöä tuntui kuitenkin innostavan eniten Cumbia de Donden ja Flores Y Tamales kappaleiden mariachi meininki.

Yhtyeellä ei ole valovoimaista keskushahmoa, vaikka Joey Burns on kokenut esiintyjä ja ottaa yleisön haltuunsa amerikkalaisen kohteliaasti. Silti seitsenhenkinen yhtye kasvaa osistaan karismaattiseksi kokonaisuudeksi. Keikka oli kaiken kaikkiaan mielettömän hyvä, eikä jää muutaman vuoden takaisen Los Lobosille toiseksi. Molemmat ovat yhtyeitä, joiden musiikin soidessa taivaalle nousee aina täysikuu.

IMG_5792

 

 

Frank Ocean (US), Angel Olsen (US), Ryan Adams (US), The Afghan Whigs (US), Jonna Tervomaa (FIN), Vesta (FIN) @ Flow Festival, Helsinki, 13.8.2017

 

RYADPäällimäinen syy osallistua tänä vuonna Flow Festivaaleille oli Ryan Adams, mutta sunnuntaille osui satsi muitakin kiinnostavia artisteja. Ryan Adamsin legendaarisen pitkäksi venyneestä Savoyn keikasta tulee marraskuussa kuluneeksi viisitoista vuotta. Sen jälkeen miestä ei ole Suomessa nähty. Whiskeytown -yhtyeestä soolouralle siirtynyt Ryan Adams oli vuosituhannen alussa lupaavin uusi singer-songwriter. Samassa jamassa hän on edelleen. Suureksi tähdeksi hänellä on matkaa ja tuskin siihen asemaan koskaan pääsee. Siksi hän on edelleen kiinnostava artisti.

Flow Festival on kasvanut haastajan roolista isojen festivaalien valtiaaksi. Flow on eliittifestivaali sekä sen positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Hinnoittelu jarruttaa osallistumista, mutta vastaavaa vaihtoehtoista laatuohjelmistoa eivät muut tarjoa. Eikä toisilla festivaaleilla panosteta samalla tavalla viihtyvyyteen ja alueen visuaalisuuteen. Ruokatarjonta on ylivoimaista, vaikkakin annokset aina vaan pienempiä. Juomatarjoilu monipuolista, mutta kaikki mukavasti ylihinnoiteltua. Suvilahdessa kymmenettä kertaa järjestetty musiikkijuhla oli tänä vuonna alueen rakennustöiden vuoksi joutunut muuttamaan lavojen sijoittelua. Päälava ja teltat olivat viime vuotisilla sijoillaan, mutta Bright Balloon 360° Stage ja suosittu samppanjabaari oli siirretty turhan kauaksi. Se teki festivaalista hajanaisemman.

Vesta2Vesta on uusista nousevista artisteista mielenkiintoisimpia. Hän on noussut Litku Klemetin ohella vaihtoehtoisten nuorten naisten eturiviin. Kesäkuun alussa singlenä ilmestynyt Sun katu on vuoden kärkikappaleita ja muutenkin syväluotaavan äänen omaava Vesta jää mieleen muutenkin kuin Sialta matkitun kampauksen vuoksi. Kivoja singlejä on julkaistu liuta, joten odotus ensimmäiseen pitkäsoittoon on kova. Toisaalta tähän maailman aikaan pelkät laadukkaat singletkin riittävät.

Sunnuntain parhaan esityksen veti yllättäen Jonna Tervomaa. Olen nähnyt Tervomaan lukuisia kertoja ja useilla eri kokoonpanoilla. Koskaan en ole pettynyt, mutta tiettyä uusiutumista olen kaivannut. Nyt sen Jonna teki. Hän astui 360° Stagelle muuttuneena, kypsempänä artistina. Jonna julkaisee syyskuussa uuden Ääni -albumin neljän vuoden tauon jälkeen. Ensi kertaa hän on tehnyt lauluihin myös yksin sävelet. Tuottajana toimii The Posies -yhtyeen keulahahnmo Ken Stringfellow.

FullSizeRender-10Jonna Tervomaalla on tunnistettava santapaperin karhentama ääni, mutta hän on aina ollut myös äärimmäisen tyylitietoinen. Jonna astui lavalle coolissa valkoisessa sprigissä. Hän kertoi täydelle katsomolle, että lienee reilua kaikille, että tänään kuullaan pääosin uutta musiikkia. Komean setin ainoa tyylivirhe olivatkin vanhat biisit ja etenkin kulunein hitti Yhtä en saa, joka ei istunut muuten ehjään kokonaisuuteen. Edellisen albumin Minä tahdon toimi uusien biisien joukossa paljon paremmin. Tervomaan uusi yhtye soitti ensi kertaa julkisesti yhdessä. Hitusen tutinaa ilmassa oli havaittavissa, mutta hyvin konkarit homman klaarasi. Jonna kätteli kiitokseksi kunkin soittajan. Aika moni kelpuuttaisi soittokavereikseen Markus Nordenstrengin, Tuomo Prättälän, Mikko Mäkelän ja Juho Viljasen.

FullSizeRender-5Eniten jännitti miten tuoreet kappaleet toimivat. Uusi materiaali oli tasavahvaa, vaikkakin toistensa kaltaisia. Väärät vaatteet saa lahkeet lepattamaan peilipallon alla. Myös Disco Melancholia ja Ääni on minun jäivät mieleen. Uudet kappaleet eivät tarjoa Suljetun sydämen kaltaisia tarttuvia iskusäveliä. Sanoittajana Jonna on ollut aina hetket hienosti vangitseva impressionisti, mutta säveltäjänä vielä lokeroimaton. Jonna Tervomaa ei kilpaile tämän päivän Sannien ja Ellinoorien kanssa. Hän on itsenäinen taiteilija, jolla on vanha uskollinen yleisö. Osa voi kokea uuden materiaalin haastavaksi, mutta toisaalta se voi houkutella uusia kuuntelijoita.

FullSizeRender-11Greg Dullin johtama The Afghan Whigs nousi 1990-luvun grungen kyljessä arvostetuksi bändiksi etenkin Gentlemen (1993) -albumin myötä. En ole koskaan ymmärtänyt miksi bändin musiikin sanotaan yhdistävän rockia ja soulia. Sielukkuutta musiikissa on, mutta ei siinä musiikillisessa merkityksessä miksi soulin ymmärrän. Bändi hajosi 2000-luvun taitteessa, mutta laittoi hynttyyt yhteen muutama vuosi sitten. Itselleni Greg Dullin toinen bändi The Twilight Singers on tullut tutummaksi ja kerran nähduksi Tavastialla. The Afghan Whigsiä en ole täysin löytänyt koskaan eikä se tällä kokemuksella paljon läheisemmäksi tullut. The Afghan Whigsin biisit starttaavat hienosti, mutta eivät oikein lunasta lupauksiaan. Keskenkasvuisina biisit ovat kuitenkin kelvollista kamaa. Uudet albumit Do to the Beast (2014) ja In Spades (2017) ovat vanhaan materiaaliin nähden melkein kiinnostavampaa. Etenkin Algiers on komea teos ja tuore Oriole vahva biisi.

Ryan Adams aloitti päälavalla auringon vasta harkitessa laskeutumista. Hän nousi lavalle uuden yhtyeensä The Unknown Bandin kanssa ja soitti kaksitoista kappaletta, joka on aika vähän siihen nähden miten paljon Adamsin Suomen vierailua olin odottanut – ja hyvin vähän siihen nähden miten tuottelias hän on yli 20 vuotisen uransa aikana ollut. Ryan Adams on säveltänyt pääosin juurimusiikista voimansa saavaa kitararokkia ja altcountrya, mutta välillä hän on julkaissut punkia ja metallia. Tuotteliaisuudesta huolimatta Adamsin sahalta pukkaa varsin vähän huonolaatuista puutavaraa. Vanhemmiten sirkkeli tuppaa tylsistyä, mutta alkuvuodesta julkaistulle Prisoner -pitkäsoitolle hän oli kirjoittanut alkujaan 80 avioeroa käsitellyttä laulua. Osa ylijäämästä julkaistiin keväällä Prisoner B-Sides -albumilla. Tämä todistaa jälleen sen, että luovuus kukkii, kun elämä muuttuu.

FullSizeRender-8Ryan Adams ei pettänyt, mutta silti esitys oli lievä pettymys. Ensinnäkin Ryan Adamsille päälava oli väärä miljöö. Tiikereillä somistettu lava ja yksinkertainen tähtitaivasprojisointi eivät tuoneet tarvittavaa suuruutta. Pelkistetty ilme olisi toiminut teltassa paremmin. Settilista oli odotettu läpileikkaus soolourasta ja tuoreimmista kappaleista, mutta hieman yllätyksetön, koska Ryanin lauluarkusta olisi riittänyt jännempiä vaihtoehtoja. Uusista kappaleista Outbound Train ja Doomsday soivat yllättäen ilmeikkäämmin kuin albumilla. Ryanilta olisi toivonut kuulevan tuplasti musiikkia. Ehkä se onnistuu, kun hänet näkee seuraavan kerran omalla keikalla.

Settilista:

Do You Still Love Me

New York, New York

Outbound Train

Gimme Something Good

Stay With Me

Let It Ride

Cold Roses

Fix It

Doomsday

When Stars Go Blue

Anything I Say to You Now

Shakedown on 9th Street

IMG_0004Angel Olsen oli uusi tuttavuus. Pintaraapaisin ennalta hänen viime vuonna julkaistuun My Woman -albumia, joka on kehujensa arvoinen. Alun perin Bonnie ”Prince” Billyn taustalaulajana musahommat aloittanut Angel Olsen on julkaissut kolme albumia. Vaihtoehtoista folkrokkia soittava Olsen teki vaikutuksen erityisesti Shut Up Kiss Me -kappaleella. Olsenin ympärillä soitti jämäkkä bändi ja mitä rouheammin ja isommin biisejä käsiteltiin, sen paremmalta kuulosti teltan takalinjoille. Intiimimmät biisit olisi pitänyt tunkeutua kuuntelemaan lähemmäksi.

FullSizeRender-7Flow-yleisön suurin odotus kohdistui selvästi Frank Oceaniin, joka perui edellisen vuoden 2012 keikan. Muutamaa päivää aiemmin Ruotsin Way Out Westissä soitettu veto antoi varmuutta, että tällä kertaa Ocean saapuu Suomeen. Frank Ocean antoi odottaa itseään vartin verran. Se on vähän isolle staralle, mutta raastavaa festivaalin minuuttiaikataululle. Ocean ilmestyi lopulta päälavan eteen kyhätylle siltamaiselle lavalle. Hän esiintyi alkuun yksin toimien itse myös DJ:nä. Ocean aloitti Solo -kappaleella ja Chanelin hän veti pari kertaa joko perfektionistisista syistä tai harkitusti osana ohjelmaa. Esitys projisoitui päälavan valtavalle kankaalle, mutta vaikutti intiimiltä, jopa silloin, kun lavalle astui iso sinfoniaorkesteri Frank Oceanin tueksi. Settilista täyttyi läpimurron tehneen Channel Orange (2012) ja kehutun Blonde (2016) albumeiden kappaleista. Illan pimetessä Suvilahti näyttää parhaimmat puolensa vaikuttavine kaasukelloineen ja se on etulyöntiasema kenelle tahansa.FullSizeRender-9

 

 

Drew Holcomb & The Neighbors (US), Sean McConnell (US) @ Troubadour, West Hollywood, Los Angeles, CA, 24.2.2016

FullSizeRender-1Maailmassa ei ole monta yhtä merkittävää rokkiklubia kuin Troubadour. Santa Monica Avenuella sijaitseva pyhättö omaa historian, josta pelkästä mestasta voisi raportoida näkemättä ainuttakaan bändiä. Ajan patinoima Troubadour on pitkälti samassa kunnossa kuin se oli  Jim Morrison hengatessa siellä 1960-luvulla. Paikan virstanpylväitä on muun muassa se, kun Elton John löi itsensä läpi vuonna 1970 myymällä kuutena iltana talon täyteen. Samaisessa paikassa ovat uraansa aloittaneet ties ketkä. Los Angelsin omista bändeistä Guns N’ Roses veti ensimmäisen keikkansa Troubadourissa 1985. Nimilista klubille on pohjaton, joten ei siitä sen enempää. Rolling Stone -lehtikin on nostanut Troubadourin”Venues that Rock” -listalle numero kaksi.

Suomalaisten rokkiklubien ei tarvitse hävetä kokojensa puolesta. Nimittäin suurin osa legendaarisista Hollywoodin klubeista on suht pieniä. Troubadour on myös yllättävän intiimi ja vetää yleisöä neljäsataa, josta osa hajautuu parvelle. Olen yrittänyt päästä klubille aikaisemmin, mutta vasta nyt osui kohdalle kiinnostavaa kuultavaa. Tennesseestä kotoisin oleva kokoonpano nimeltä Drew Holcomb & The Neighbors sai liikkeelle. Ostin liput ennakolta sillä olin juuri missannut DIIVin keikan The Echo-klubilla, kun ovella sanottiin sold out.

Troubadouriin saavuttuani sali oli täynnä ja juuri illan aloittanut bostonFullSizeRender-3ilainen Sean McConnell soitti ensimmäistä biisiään. Yhden miehen singer-songwriter tarjonta kaatuu maailmanlaajuisesti jopa ylitarjonnan puolelle, mutta tällä kertaa osui eteen jotain varsin kiinnostavaa. McConnellilla on reilun kymmenen vuoden ura takanaan ja hän on ehtinyt julkaista muutaman pitkäsoiton. Herran seuraan oli poikkeuksellisen helppo heittäytyä ja esitys vakuutti, että hyviä lauluntekijöitä ei ole liikaa. Sean soitti 45 minuuttia sellaisella intensiteetillä, ettei ole hetkeen tullut nähtyä. McConnel esitti folk-tarinansa pelkistetysti, mutta yksinkertainen on kaunista varsinkin kun lauluääni on poikkeuksellisen vahva. Biisejä kuultiin matkan varrelta kuten bluesballadi Closing Time, joka löytyy albumilta Saints, Thieves & Liars (2009) mutta myös pari kappaletta vielä julkaisemattomalta uudelta albumilta, joista esiin nousivat Ghost Town  ja erityisen vaikuttava Queen of St. Mary’s Choir.

Drew Holcomb & The Neighbors aloitti oman osuutensa ajallaan tasan yhdeksältä ja soitti reilun puolentoista tunnin keikan. Bändi oli tällä kertaa liikkeellä ilman artistin vaimoa Ellie Holcombia, joka on keskeinen osa kokoonpanoa. Vuosi sitten julkaistu albumi Medicine sai hyvät arvostelut ja nousi Bilboardin listoille. Drew Holcomb osoittautui karismaattiseksi esiintyjäksi, jolta laulujen lomassa luisti jutustelu vastaanottavaisen yleisön kanssa. Nelihenkinen bändi oli treenattu sujuvaan kuntoon ja kevätkiertueen startti sujui rennosti paineitta. Keikka alkoi herkästi American Beauty – biisillä ja yleisö otti bändin varauksettomasti vastaan. On ilo seurata jenkkiyleisöä, joka eläytyy biiseihin isosti niin laulaen, huutaen kuin taputtaen. Suomalainen pystyy samaan vasta hittiputken loppusuoralla parin promillen humalassa.

FullSizeRenderMustapartainen Drew Holcomb tekee mutkatonta ja hyvällä tavalla konservatiivista musiikkia: kantrahtavaa folkrokkia, jota on helppo kuunnella, mutta mukana on kuitenkin sen verran persoonallisia melodiakulkuja ja koukkuja, että se nousee keskivertoa paremmaksi tavaraksi. Tuorein materiaali Medicine –albumilta oli vahvasti esillä, mutta myös edellinen mainio Good Light (2013) sai ison osan settilistassa. Drew Holcombin puolison Ellien soolotuotanto on gospelia, mutta Drew Holcomb vetää maallisemmissa vesissä, tosin puhtautensa vuoksi ei jäädä kauaksi kristillisestä sanomasta. Välispiikeissä Drew mainosti World Visionin kummilapsitoimintaa.

Tightrope vielä käynnisteli, mutta kappaleet Good Light ja Nothing But Trouble saivat jengin FullSizeRender
innostumaan. Ryan Adamsin tuotantoa muistuttava Avalanche taisi napata illan komeimman vedon tittelin, etenkin loppujamittelu osoitti bändin soittavan hienosti yhteen. Hallelujah laski tunnelmaa ja eikä sitä parantanut kun väliin soitettu Counting Crows klassikko Mr. Jones. Siitä seurasikin rauhallisempi balladiputki, jonka kaunein biisi oli You’ll Always Be My Girl. Meno nousi taas Live Forever kappaleen myötä, joka on miehen Chasing Someday -albumilta (2011), jolta kuultiin myös väkevä Fire and Dynamite. Keikan päätti Shine Like Lightning, joka on komea radiosoittoa huutava hitti.

Drew Holcomb & The Neighbors on soittanut kerran aikaisemmin Los Angelesissa, mutta silloin he olivat Greek Theatressa lämppärin roolissa. Nyt Drew nautiskeli tilanteesta kun sai soittaa niin pitkään kuin haluaa. Illan kruunasi parin biisin encore, jonka Drew aloitti yksin soittamalla tunnetuimman kappaleensa What Would I Do Without You. Viimeisenä yleisön huudattajana kuultiin bändin kanssa soitettu Here We Go, joka päätti sopivan yhteisöllisesti kahden bändin illan.

Troubadour on nyt nähty ja helppo kuvitella miten ainutlaatuista olisi ollut kuunnella Elton Johnin tai John Lennonin esitystä. Tämän illan kaksikko tarjosi laadukkaan illan ja muistutuksen, että hienoja biisejä ja niiden tulkitsijoita riittää. Musiikki elää, mutta paikka, vaikka onkin sama, elää aina mukana. Eikä sitä tiedä, vaikka tulevaisuudessa jompikumpi olisi nimi, joka mainitaan legendojen jatkumossa.FullSizeRender-2

 

Joshua James (US), Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen (Fin), Louhisali, Espoon Kulttuurikeskus, 16.9.2015

Vajaa yhdeksän kuukautta kulunut edellisestä vierailusta ja taas Utahin ihme Joshua James saapuu Suomeen. Nyt mies astui jo kolmannen kerran maaperällemme, mutta tällä kertaa hänellä oli bändi messissä. Joshua Jamesin edellinen sympaattinen Sellosalin veto oli sen verran tuoreessa muistissa https://keikkakeppi.com/2015/01/31/joshua-james-us-ninni-poijarvi-mika-kuokkanen-feat-olli-haavisto-sellosali-espoo-28-1-2015/, että ilman bändihoukutinta olisin jättänyt keikan helposti väliin. Eikä mies ollut julkaissut tässä välissä uutta materiaalikaan. Toisaalta konsertin sijainti Espoon sydämessä veti myös puoleensa.

Vaihtoehtoisen folkrokin sanansaattaja Joshua James soitti minikiertueella Espoon lisäksi Turussa, Kouvolassa ja Helsingissä. Aloituspaikaksi oli valikoitunut Tapiolan kulttuurikeskuksen Louhisali, joka on muutamasta vedosta tullut jo itsellekin tutuksi. Louhisali on muuttanut jäykän konserttisalin onnistuneesti klubimaiseksi, josta voisi ottaa mallia moni muukin kulttuurisali. Osa katsomosta on purettu ja lavan eteen asetetut pöytäryhmät tekevät ilmeestä baaritiskeineen lungimman.

FullSizeRenderJoshua Jamesin kiertue alkoi himmeiden tähtien alla, sillä jätkien soittokamat olivat jääneet Pariisin lentokentälle. Onneksi homma taittui lainakamoillakin komeasti. Viime keikan tapaan illan aloitti kuitenkin lämmitetlijäduo Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen. Tällä kertaa he soittivat ilman Olli Haavistoa, jonka steel-kitarointia vähän jäi kaipaamaan. Ninni ja Mika ovat Joshua Jamesin ystäviä ja heidän ansiokseen voi lukea, että Jamesin jengi käy täällä näinkin usein. Poijärvi ja Kuokkanen soittivat pääosin omaa tuotantoa sekä edelliseltä Vagabond Moon (2013) että tulevalta All Them Pretty Things –albumeilta. Heidän osuutensa alkoi kuitenkin tulkinnalla Dolly Partonin 9 to 5 –kantriklassikosta. Settilistaan mahtui myös mainio sovitus delta blues –standardista Rollin’ and Thumblin’. Poijärven ja Kuokkasen esityksestä oli helppo päätellä, että kaksikko vaalii amerikkalaisen jyvämusiikin perinnettä kunniakkaasti ja uuden materiaalin perusteella voi todeta, että edelleen osuu laariin.

Joshua James soitti edellisen kerran duettona kitaristi Evan Coulomben kanssa hienon keikan. Nyt heidän FullSizeRender-1lisäkseen lavalle nousivat basisti David Isaac Russell ja rumpali Timothy George ja eittämättä rytmiryhmä toi Joshua Jamesin lauluihin laastia. Aloitusbiisi Mystic näytti suunnan; pääosin kappaleita kuultiin miehen toistaiseksi parhaalta pitkäsoitolta From The Top Of Willamette Mountain (2102), mutta sekaan mahtui myös Sing Songs (2009) EP:ltä kuultu letkeä Crooked Arrow ja Broke, joka on mainio laulu Well, Then, I’ll Go to Hell (2013) –albumilta. Eipä ollut yllätys, kun tunnelmallisen Cheyenne, Wyoming –kappaleen tueksi nousivat lavalle parivaljakko Poijärvi & Kuokkanen. Niin heidät viimeksikin kutsuttiin Sellosalissa stagelle. Duo jeesasi vielä So Did I -kappaleen aikana, joka on yksi Joshua Jamesin merkkiteoksista. Esperanza sai takanani istuneet hispaanialaiset innostumaan, kun Jamesilta taittua komeasti myös espanjan kieli. Päätöskappale Feel the Same rinnasti Joshua Jamesin komeasti Ryan Adamsin parhaimpiin. Varsinaisen keikan päälle kuultiin pari encorea, joista viimeinen Coal War on Joshuan läpimurtokappale ja edelleen se tunnetuin iskusävelmä.

Kahden kombon keikka maksoi 17.50€ ja kohtuuhinta vetikin salin puolilleen väkeä. Tästä voi kiittää kaupungin kulttuuritoimea, koska ilman tukea tuskin tälllaiseen hintaan Joshua Jamesia bändeineen sekä laatulämmittelijää olisi saatu. Jos vielä kaupungin hallinnoimien konserttipaikkojen tiedotukseen satsattaisiin, saataisin salit helposti täyteen. Tämä ei ole Espoon ongelma, vaan monta kertaa menee ohi hyviä artisteja myös Helsingin konserttisaleissa. Tosin nyt olen ollut valppaana, kun Savoy tarjoaa herkkua ensi torstaina.Joshua James

Jonathan Wilson (US), Antero Lindgren (FIN) @ Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta 22.8.2014

Jonathan Wilson3

Jonathan Wilson @ Huvilateltta

Kuvittele itsesi junaan halki karun autiomaan ja tuijota loputonta maisemaa. Korvanapeistasi kuuluu silloin Jonathan Wilsonin musiikki. Elokuinen perjantai-ilta Tokoinrannassa meren äärellä on kaukana autiomaasta, mutta parhaimmillaan musiikki maalaa missä tahansa mieleisen maisemansa. Jonathan Wilson saapui ensimmäistä kertaa Suomeen keikalle ja päätti kuukauden mittaisen Tokiosta alkaneen kiertueen Helsinkiin. Näin reilu kaksi vuotta sitten Wilsonin lämmittelemässä Tom Petty & The Heartbreakersia Tukholman Globenissa. Mies oli tuolloin julkaissut kehutun debyyttisooloalbuminsa Gentle Spirit ja hyvässä nosteessa pääsi Pettyn seurassa isoille areenoille. Kymmentuhatpäiset hallit eivät vaan tee oikeutta Wilsonin kaktustunnelmista ja nyansseista ammentavalle psykedeeliselle kitararockille.

Jonathan WilsonJonathan Wilson on hyvällä tavalla vanhanaikainen Neil Youngin ja Ry Cooderin hengenheimolainen. Vaikka Wilson edustaa tyypillistä singer-songwriter –koulukuntaa, on hän kuitenkin bändi. Koko soolourakin lähti käyntiin hänen kotistudiollaan järjestetyistä jameista, joissa on vieraillut kovia nimiä aina Bruce Springsteenistä ja Chris Robinsonista lähtien. Jonathan Wilsonin bändin esiintymisestä välittyy harkiten treenattu groovy meininki. Wilsonilla on multi-instrumentalistin maine, mutta Huvilateltassa mies käsitteli vain sähkö- ja akustista kitaraa, tosin pari kertaa tarttui puiseen pullonmuotoiseen lyömäsoittimeen. Wilsonin aisaparina kitarassa soitti Omar Velasco, joka hoiti myös stemmalaulun ja komeasti hoitikin. Rummuissa Richard Gowen ja bassossa Dan Horne pitivät soiton komeasti kasassa. Jason Borgerin urku- ja pianokuviot raikastivat sopivasti aavikon karua soitantaa.

Jonathan Wilson esitti vain kymmenen biisiä puolentoista tunnin keikan aikana, mikä selittyy biisien pitkillä rakenteilla ja soveltavuudella improvisointiin. Biisit oli harjoiteltu tarkkaan, joten aivan aitoa jamitusmeininkiä biiseistä ei välittynyt. Keikka alkoi vaikuttavasti viime vuonna ilmestyneen Fanfare –albumin herkällä nimikappaleella. Heti kakkosena kuultiinkin illan komein veto, kun vanha Fleetwood Mac cover Angel soi alkuperäistä tyylikkäämpänä versiona. Wilsonin tunnetuin biisi Desert Raven sai yleisöltä luonnollisesti illan raikuvimmat aplodit. Dear Friend- biisissä taas Wilsonin ja Velascon yhteislaulu näytti vahvuutensa. Can We Really Party Today nousi myös illan väkevimpiin vetoihin. Gentle Spirit vei esikoisalbumin hallitusti maisemiin ja Future Vision jatkoi John Lennonin hengessä. Illan ainoa rennompi menopala on kakkosalbumin sinkkubiisi Love to Love ja toisenkin samanmoinen olisi tehnyt illan dramaturgialle hyvää vaihtelua, sillä muissa biiseissä vaellettiin välillä liiankin pitkissä kanjoneissa. Psykedeelisen rockin pioneerin Sopwith Camelin Fazonista kuultiin mainio versio ennen illan päättänyttä järkälemäistä Valley of the Silver Moonia. Encorena Wilson bändeineen soitti mielenkiintoisen coverin Gordon Lightfootin The Way I Feel –biisistä.Jonathan Wilson 2

Jonathan Wilson on kova luu muusikkona, mutta biisintekijänä hän ei ole ihan esikuviensa luokkaa, mutta mielenkiintoiset tulkinnat muiden harvemmin kuulluista biiseistä paikkaavat puutteita. Eikä ihme, että Wilson on työllistetty tuottaja. Hän saa bändinsä kanssa musiikin toimimaan vahvoina autiomaasta kimpoavien mielikuvien soundtrackina.

Kuten Huvilateltan tapoihin kuuluu, illan aloitti lämmittelijäesiintyjä. Antero Lindgren oli nappivalinta. Hän on myöskin kaksi albumia julkaissut kriitikoiden kehuma, mutta ei vielä ison yleisön löytämä. Lindgren soittaa amerikkalaisperinteitä kunnioittavaa keskitien kitaravetoista pop-rockia. Lindgrenillä on vahva lauluääni ja mikä tärkeintä liuta tarttuvia biisejä. Last Summer on kerrassaan mainio kappale, jonka voima on helmeilevässä kitarariffissä. Rullaava Highway Hallelujah vie nimensä mukaisesti tien päälle ja voisi olla hyvinkin Ryan Adamsin repertuaarista. It Felt Like Life ja Bells of Liberty jäivät myös mieleen tasokkaina lauluina. Antero Lindgrenin ja nelihenkisen bändin melkoisen ilmeettömässä esiintymisessä häiritsi vain yksi pikkuseikka. Olisin halunnut nähdä bändin keskitettynä lavalle, mutta heidän asetelmansa olikin epätasapainoinen. Kosketinsoittaja Topi Saha oli lavan oikealla laidalla kun muut hassusti nipussa vasemmalla laidalla. Pieni ehkä turhakin huomio, mutta pakko sanoa kun pisti silmään, sillä muutenkaan jätkien lavapreesenssi ei ollut kovin eläväinen. Tästä huolimatta Antero Lindgrenin mutkaton musiikki sai minusta uuden seuraajan. Perjantai-illan kahden artistin setti oli onnistunut ja tästä pitää kiittää Huvilateltan taiteellista neuvonantaja Lasse Kurkea. Tänäkään iltana juhlaviikkojen anti ei pettänyt. Lipun hintakin oli varsin maltillinen 31 euroa ja ilmankos väkeä oli lähes teltan täydeltä.

Lindgren Antero

Antero Lindgren @ Huvilateltta

Communion Club Night Featuring: Tennis (US), Savoir Adore (US), On And On (US), Leif Vollebekk (Can), The Districts (US) @ Rockwood Music Hall, Manhattan, NY 5.11.2013

Manhattanin viileimmässä kaupunginosassa (enkä puhu nyt säätilasta) Lower East Sidessa sijaitseva Rockwood Music Hall on Professor and Maryann indie-duosta tunnetun Ken Rockwoodin vuonna 2005 perustama pieni tunnelmallinen rockklubi. Ensiksi yhdessä tilassa toiminut soittola on ollut tärkeä alusta mm. popin tämän hetkiselle matriarkalle Lady Gagalle, joka rakettimainen ponnahdus tähtitaivaalle alkoi nimenomaisesta kapakasta. Nyttemmin klubi on laajentunut ja tarjoaa peräti kolme intiimiä stagea. Lähtökohtaisesti klubi on oiva tila  järjestää pienimuotoinen festivaali, joksi Brittein saarilla syntynyt Communion club on muodostunut. Vuonna 2006 Mumford & Sons orkesterista tutun Ben Lovettin ja parin muunkin muusikkojantterin perustama Communion on sekä levy-yhtiö että uusia artisteja promoava tapahtuma. Nyt Communion Club on rantautunut New Yorkiin ja pitihän sitä tutustua miten kuvio kommuunilta luonnistuu.

Tennis vetää puoleensa ja enkä puhu nyt pelkästään pallopelistä. Nimittäin Coloradon Denveristä kotoisin oleva keltainen karvapallo-orkesteri on pari pitkäsoittoa tehnyt indiepop trio, jonka musiikissa on aavistus surfia ja rutkasti hienoja melodiakulkuja. Olen diggailut Tennistä jo parin vuoden ajan ja vannonut tilaisuuden tullen näkeväni bändin. Piti sitten lähteä Amerikkaan saakka tutustumaan, mutta en ihmettele vaikka Kuudes aisti tai Flow ottaisi jengin ohjelmistoonsa. Tennis oli se täky, joka sai liikahtamaan Communionin iltamiin, mutta kylkiäisenä tuli nähtyä paljon muita kiinnostavia uusia artisteja.

Rockwood Music Hall on muutaman korttelin päässä 2nd avenuen metropysäkiltä. Samoilla huudeilla on liuta mainioita baareja ja ravintoloita, joissa viettää aikaa ilman livemusiikkiakin. Tosin joka mestassa rokki raikaa tallenteilta vähän liiankin kovaa, mutta meikäläisen makuun laadukkaasti. Communion -iltamat oli merkattu alkavaksi kello 19.00 ja ennalta varoitettiin, että turha yrittää tulla katsomaan tiettyä artistia tiettyyn kellonaikaan, koska esitysajat voivat olla mitä sattua. Communioniin ei myyty lippuja ovelta, vaan ne piti ostaa ennakkoon netistä. Tiketin sai ovelta will callista henkkaria vastaan. Ranteeseen kiedottiin sininen ranneke. Joka tapauksessa 15 taalaa ei ollut paha raha yhdeksästä bändistä. Ehdin hieman ennakkokuulemaan muutamaa bändiä ja poimin listalleni kiinnostavimmat, sillä eihän sitä olisi pystynyt kaikkia tsekkaamaan.

Ensimmäiset artistit olivat jo vetäneet osuutensa, kun saavuin paikalle. Onneksi tilaisuuden aikataulutettu ohjelma löytyi seinältä ja kolmen stagen systeemin sai aika nopeasti hahmotettua. Rockwoodin 2. lavalla tsekkasin ensiksi On and On -nimisen unelmaelektropoptrion, jonka muodostavat Nate Eiesland, Alissa Ricci ja Ryne Estwing, jotka jotkut saattavat muistaa Scattered Trees -yhtyeestä. Bändin maalaileva, mutta tarttumapintaa omaava biisiaineisto kuulosti pääosin mielenkiintoiselta. Varsinkin Ghosts ja The Hunter ovat helposti laajempaakin kuulijakuntaa lämmittävää kamaa, kun taas All the Horses -biisin kaltaisissa kappaleissa oli aavistus muniin puhaltelua. Täysin tänä vuonna julkaistun debyyttialbumin Give in varaan rakennettu keikka jäi mieleen kuitenkin kelvollisena, mutta erottuuko bändi jatkossa elektropopin alemmasta keskisarjasta tarpeeksi edetäkseen korkeammalle tasolle, jonne riittää laadukasta pyrkijää.

Rockwood Music Hall EXT

Rockwood Music Hall

Seuraavaksi oli tarkoitus mennä tsekkaamaan Belle Mare 1. stagelle, mikä sijaitsi naapuriliikehuoneistossa, siinä alkuperäisessä Rockwood Music Hallissa, mistä se Lady Gaga lähti liitoon. Naapuriin piti mennä ulkokautta ja kun pääsin pelipaikoille, selvisikin, että aikataulu ei pitänyt ihan kutiansa. Belle Mare oli soittonsa soittanut. Ei muuta kuin rampattava takaisin 1. stagelle. Käytännössä asiat eivät sujuneet ihan näin. Nimittäin 2. stagelle oli jono, jossa piti käkkiä ulkosalla. Sisään pääsi sitä mukaan kun joku tuli ulos. Eipä tullut. Tosin valkoisella vip-rannekkeella olisi päässyt sisään. Ei auttanut kuin tutustua korttelin päässä sijaitsevaan Epstein’s baariin ja antaa parin esityksen mennä ohi. Kun tulin takaisin, jonoa oli vielä hieman jäljellä. Ykköslavalla oli soittovuorossa The Districts, jonka laulaja Rob Groten riipaiseva ääni kuului nippa nappa ikkunan läpi ulos. Bändin kuuleminen jäi vähille, sekös harmitti, mutta intohimoista on pennsylvanialaisten nuorten miesten touhu eittämättä on. Sielukkaasta standardirockista voimansa saavat biisit kulkevat pitkien välillä kaavamaisten tunnelmapalojen kautta raivoisiin jammailuihetkiin kuten ansiokkaassa Funeral Beds -biisissä.

IMG_3428

Savoir Adore

Savoir Adore kuuluu On and Onin kanssa samaan fantasiapopkastiin. Brooklynilainen duo oli kasvattanut livekokoonpanon viisihenkiseksi. Hyvän meiningin orkesteri saikin aikaan. Unelmapopparit usein vajoavat omaan utuunsa, mutta tämän bändin lavapreesens ja erityisesti Paul Hammerin ja Deidre Muron vuorotteleva laulu pitää homman hanskassa.  Ennakkokuunneltu Dreamers -sinkkuhitti pisti lanteet keikkumaan hienosti livenäkin.

Seuraavaksi oli tarkoitus tsekata 3. stage, joka sijaitsi 2. näyttämön alakerrassa muutaman oven takana. Jos koko Rockwood Music Hall on ilmeeltään ja akustiikaltaan yksi makeimpia klubeja missä olen käynyt, niin 3. näyttämö vasta olikin tunnelmallinen luola kaiteita kiertävinen valonauhoineen. Lavalle astui kanadalainen Leif Vollebekk, jonka asettaisin akustisen Ryan Adamsin kanssa samalle musiikkiluokalle. Sille perinteikkäälle laulunkertojakurssille, missä käydään läpi varhaiset tomwaitsit kuin catstevensit. Tosin samoja arvosanoja ei Vollebek vielä Adamsiin verrattuna ansaitse, mutta ainesta on. Montrealilaisartistin tukena soittivat kontrabasisti ja rumpali, kun laulaja itse hoiti vuoroin akustista kitaraa ja vuoroin flyygeliä. Jos muu anti oli Communion clubilla elektropoppispainoitteista, niin siinä meressä Leif Vollebekin paatti seilasi edukseen omilla aalloilla. Vahvaa ja antautuvaa tulkintaa mies tarjosi, vaikka biiseistä ei noussut mikään erityisesti pintaan. Cairo Blues jäi mieleen, mutta ei ehkä parhaana, vaan nimensä vuoksi. Siitä huolimatta Vollebekkin tuore North Americana albumi pitää jostain kaivaa käsiin.

IMG_3434

Leif Vollebekk

Harmillisesti Leif Vollebekkiä ei ollut seuraamassa kuin kourallinen väkeä. Tennis oli alkamassa samoihin aikoihin ja arvatenkin kaikki olivat tunkeutuneet 2. stagelle odottamaan. Niinhän siinä sitten kävi, että sali oli ummessa. Sisään ei päässyt ennen kuin joku tuli ulos tai jos ranteessa oli valkoinen ranneke. Kaverini keksi kaikkien aikojen puhalluksen, sillä sinisten tavisrannekkeiden toinen puoli sattui olemaan valkoinen. Nokkelina veijareina käänsimme rannekkeet toisinpäin. Hämärässä rannekkeet näyttivät aidon valkoisilta, vaikka reunoista pilkistikin sinistä. Menimme portsarin luo ja vilautimme rennosti ranteitamme: ovi aukeni.

Ennakkoon iltamien isoin nimi oli luonnollisesti Tennis, jonka hiteillä on laajempaakin indie-yleisöpohjaa. Tennis soitti materiaalia Cape Dory (2011) ja Young & Old (2012) -albumeilta sekä uudelta, kappas vaan, Communionin kustantamalta Small Sound EP:ltä. Aviopariduo Alaina Moore and Patrick Riley sekä basisti James Barone ovat lähteneet marraskuiselle kiertueelle basistin tukemana. Tenniksen tunnusmerkki on Alaina Mooren heleä ääni, mutta persoonallisen pehmoisen surffisoundin takaavat Patrick Rileyn kitarointi yhdessä Mooren koskettimien kanssa. Small Soundia en ehtinyt saada käsiini ennen keikkaa, mutta Mean Streets yksitttäisenä biisinä lupailli ennakolta Tenniksen tason pysyvän korkeana. Silti vanhat laatupalat kuten Marathon, It All Feels the Same, Petition ja keikan päättänyt Origins ovat livenäkin A-luokan poppia. Ilta oli kokonaisuudessaan tasokas, mutta kyllä Tennis rutiinillaan, biisimateriaalillaan ja sävykkäällä esiintymisellään otti muista kevyen iritoton. Tennis on muuten mainio bändin nimi. Kukapa ei olisi rämpyttänyt nassikkana tennismailaa kuin kitaraa.

IMG_3523

Tennis