Shearwater (US), Cross Record (US) @ The Independent, San Francisco, CA, 4.3.2016

Taas kaksi kiinnostavaa keikkaa samalle illalle. Yltiöoptimistinen tavoitteeni oli nähdä molemmat pääesiintyjät, koska toisella oli peräti kolme lämmittelijää. Ostin ennalta Shearwaterin keikalle lipun ja toivoin, että soitto alkaisi ja loppuisi ajoissa, jotta ehtisin The Filmoreen katsomaan San Franciscon punkveteraaanibändiä Dead Kennedys. Suunnitelma ei toteutunut, sillä Shearwaterin lämppäri aloitti myöhässä ja niin myös itse pääesiintyjä. Keskiyöllä vesisateessa oli turha rynnätä enää riskikeikalle. Dead Kennedys jäi näkemättä kuten myös äärimmäisen legendaarinen klubi.

FullSizeRenderThe Independent ei ole The Filmoren maineen arvoinen, mutta vasta reilu kymmenen vuoden ikäisenä se on noussut nopeasti kaupungin tärkeimmäksi indierokin näyttämöksi, jossa sekä kuumat uudet tulokkaat että kokeneemmat bändit vierailevat tiuhaan. Klubi vetää 374 henkeä, mutta punaisten seinien sisällä on isomman venuen tuntu. Takaseinää koristaa baaritiski, jonka nurkasta pääsee myös ylös parvelle. Puuterointitilat on hauskasti lavan takana. Lipun sai kohtuulliseen 15$ (+ verot) hintaan. Näin kynnys keikoille pidetään Kaliforniassa matalana, mutta siitä huolimatta sali oli vain sopivasti täynnä.

FullSizeRender-1Illan aloitti Cross Record, joka on pariskunnan Emily Cross ja Dan Duszynski muodostama indieyhtye Austinista, Texasista. He ovat julkaisseet pari pitkäsoittoa, joista jälkimmäinen vastikään helmikuussa. Wabi-Sabi sai mm. Pitchforkissa hyvän arvion. Emily laulaa ja välillä soittaa sähkökitaraa, vaikka San Franciscon illassa hän valitti väsynyttä kättään ja keräsi yleisöltä empatiapisteitä. Dan vastaa kitaroista ja lyömäsoittimista sekä taustalaulusta. Duettobändin esiintyminen on eleetöntä, musiikki melankolisen laiskaa kenkiintuijottelua, mutta Emilyn äänessä ja Danin kitaroinnissa on jotain vangitsevaa. Ennestään tuntemattoman bändin biisit eivät auenneet täysin, mutta niitä kuunteli pakottamatta sen puolisen tuntia minkä keikka kesti.

Illan pääesiintyjää saatiin odottaa puoli tuntia ja silloin tuli myös viimeistään selväksi, FullSizeRender-2ettei The Filmoreen ole mahdollisuutta ehtiä, varsinkaan, kun Shearwaterin keikka venyi lähes keskiyölle. Jonathan Meiburgin johtama yhtye on myös kotoisin Austinista. Meiburgin ura alkoi Okkervil Riverissä kosketinsoittajana, mutta vuonna 1999 rinnalle perustettu Shearwater vei Meiburgin kokonaan vasta 2008. Jonathan Meiburg on multi-instrumentalisti, mutta The Independentissä hän pärjäsi vuorottelemalla kahta kitaraa. Miehen taustalla soittanut kyvykäs bändi koostui rumpalista nimeltä Josh Halpern, bassoa soitti Sadie Powers, koskettimia Emily Lee ja kitaraa Lucas Harrison Oswald. Shearwaterilla on Euroopan kiertue takana ja se näkyi hallitussa soitannassa, toisaalta suoraan Sveitsistä San Franciscoon lentänyt bändi oli jetlageissaan hieman nuutuneen oloinen. Bändi soitti kappaleita pääosin uudelta tammikuussa Subpopin nimissä julkaistulta albumilta Jet Plane and Oxpow ja sehän kelpasi, sillä Meiburgin protestialbumiksi nimetty pitkäsoitto on alkuvuoden parhaimmistoa. Etenkin Quiet Americans, Wildlife in America, Filaments ja Pale Kings ovat komeita lauluja. Harmitti, ettei albumin paras kappale Only Child soinut San Franciscon illassa.

FullSizeRenderShearwater on Jonathan Meiburgin bändi eikä hänkään ole sädekehällä varustettu pyhimys, varsinkaan kun virittää kitaraa lähes joka biisin välissä. Meiburg on lavalla kuin kuka tahansa naapurin heppu, mutta välillä hän päästää puuman irti ja ottaa stagen haltuun kuin Peter Gabriel. Erityisesti hänen jylhä lauluäänensä on iso osa Shearwaterin lavakarismaa. Meiburg säveltää pätevää musiikkia ja nostaa Shearwaterin yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmista indiebändeistä.

Varsinaisen setin jälkeen bändi palasi nopeasti lavalle ja yleisö sai kuulla pari yllättävää coveria. Meiburg kertoi kuunnelleensa viime aikoina David Bowien Lodger (1979) –albumia, jolta Sherwater soitti kappaleet D.J. ja Look Back In Anger. Meiburgin ääni istui erinomaisesti Bowien klassikoihin ja versiot olivat uskollisia, mutta sävykkäitä. Mielenkiintoinen lopetus keikalle ja komea kunnianosoitus edesmenneelle mestarille.

FullSizeRender-4Dead Kennedys olisi keikkabongauslistalla ollut kova juttu, mutta bändi ilman Jello Biafraa on kuin Sex Pistols ilman Johnny Rottenia. Siten harmitus ei ollut niin suuri. Shearwater tarjosi kuitenkin ensikosketuksen tuoreeseen tämän hetken musiikkiin, mutta tuskin sillä on kuitenkaan samaa klassista asemaa 35 vuoden päästä kuin Dead Kennedysin biiseillä.

 

Roky Erickson with Okkervil River (US), Nude Beach (US) @ The Bell House, Brooklyn, NY 7.11.2012

Jos hirmumyrsky Sandyn vuoksi missasin muutamia keikkoja, niin ei kulunut kuin reilu viikko, kun uutta Northeastern-talvimyrskyä ennakoitiin. Keikkojen menetys on turhaa narinaa siihen nähden, mitä ne tuhannet, jotka elävät ilman sähköä ja lämmintä vettä joutuvat kärsimään. Onneksi talvimyrsky hyytyikin navakaksi lumimyteriksi, mutta sai se farkkurotsissa kulkevan syväjäätymään. Tuulenopeus oli sitä luokkaa, että sateenvarjo säilyi ehjänä kolme minuuttia. Karmea keli melkein pakotti skippaamaan keikan, mutta minkäs teet, kun veri vetää. Ei muuta kuin tarpomaan nuoskalumessa kohti illan rokkitemppeliä, ja kun sen tekee kesätennareissa, on märät tunnelmat taattu.

The Bell House on muutaman vuoden ikäinen keikkaluola Brooklynin Gowanuksessa. Ei ehkä yhtä toimiva kuin Music Hall of Williamsburg, mutta näyttävämpi. Jälleen kerran vanha ruskeatiilinen 1920-luvun varastohalli on laitettu fiksuun kierrätykseen. Alkuperäistä ilmettä kunnioittaen sali on entisöity toimivaan konserttikäyttöön. Puinen kaareva katto on jo pelkästään näkemisen arvoinen. Klubin etupuolella on 125 paikkainen baari, jonka läpi pääsee takaosaan, missä varsinainen alttari sijaitsee. Sali on suorakaiteenmuotoinen, mutta normalista poikkeavasti lava on sen pitemmällä seinällä. Toisessa päässä korokkeella on runsaan valikoiman omaava baaritiski ja lavan vastakkaisella seinustalla lepohuoneet, kuten amerikkalaisilla on tapana sanoa. Tilan valtti on se, että näet artistin hyvin joka suunnalta ja vielä läheltä. Toisaalta voit joutua katsomaan koko keikan artistin sivuprofiilia. Edellä mainittu loskalumi piti huolen, että tupa ei ollut tänä iltana myyty loppuun. Sai suhata vaihtelevasti klubia laidasta laitaan ja testata erilaisia paikkoja. Olisiko siellä ollut reilu parisen sataa katsojaa. Tupa itsessään vetää 350 tyyppiä. The Bell Housen hinnoittelu on Music Hall of Wiliamsburgiin verrattuna suht kovaa, vaikka illan pääartisti Roky Erickson on klassikko isolla koolla. Siitä huolimatta 30 dollaria on ylihinnoiteltu, kun Williamsburgissa näki yli puolet halvemmalla kolme laadukasta bändiä. Todettakoon, että The Bell House vetää jengiä vähemmän ja jostain se kate on saatava. Viiden taalan oluesta sitä ei ainakaan oteta.

Nude Beach @ The Bell House, Brooklyn

Illan soittoajaksi ilmoitettiin 21.00, mutta lämmittelijä Nude Beach pääsi aloittamaan puolisen tuntia myöhässä. New Yorkin Long Islandissa alkunsa saanut Nude Beach julkaisi kesällä II albumin ja on sen tiimoilta kiertänyt Roky Ericksonin kanssa. Olin nähdä heidät jo Los Angelesissa syyskuussa omalla klubikeikalla, mutta läheltä-piti-tilanteita ei lasketa.  Trio hakee jalansijansa klassisesta punk-rockista ja voimapopista, jostain The Replacementsin suunnalta, ei siis huonolta. Lämpöisellä liedellä bändin soppa kiehuukin. Laulaja Chuck muistuttaa hetkittäin nuorta Bruce Springsteeniä ja Walkin’ Down My Street voisi olla jopa New Jerseyn päällikön repertuaarista. Nude Beach esiintyy hyvällä ruutupaitaenergialla ja luo välittömän meiningin. Pumpun ongelma lienee siinä, että samankaltaisia bändejä on melkein yhtä paljon kuin New Yorkissa keltaisia takseja. Silti Brooklyniin asettunut poppoo ajelee eturivissä ja tuskin maestro Roky Erickson mitä tahansa esilaulajaa kiertueelleen hyväksyisi. Radion kaltaisia tarttuvia viisuja lisää, niin kiertue laajenee helposti vanhalle mantereelle.

Roky Erickson & The Aliensin näin 20.12.2007 Tavastia-klubilla ja siitä keikasta jäi hyvät muistikuvat. Roky oli silloin yllättävän vetreässä kuosissa niin lauluäänensä puolesta kuin fyysisestikin. Se oli pieni yllätys ottaen huomioon Rokyn menneisyyden. Nyt Ericksonin taustalla soittaa itsenäisesti jo pitkään toiminnut kuusihenkinen indierock-bändi Okkervil River.  Heitä yhdistää kotiseutu. Sekä Roky että taustabändi ovat lähtöisin Texasin Austinista. Kitaravetoinen Okkervil River on julkaissut kuusi albumia ja kiertänyt muidenkin arvostettujen artistien kanssa kuten Lou Reedin ja The Nationalin. Palataanpa Roky Ericksoniin. Viisi vuotta oli tehnyt kyllä huonoa Ericksonille. Rokylla on ikää 65 vuotta, mutta olipa mies saanut rutkasti kiloja näiden vuosien aikana. Vielä huonommassa kunnossa oli lauluääni. Sama voima miehen kehosta edelleen lähtee, mutta se omaperäinen tulkinta oli muuttunut paikoin sietämättömäksi rääkymiseksi. Liekö kiertue rasittanut Rokya, kun ääni oli turhankin säröllä.

Silti kaikki rispekti Ericksonille, että jaksaa edelleen aktiivisesti kiertää, sillä viettihän mies pitkään pimeää keskiaikaa. Roky tuomittiin 1970-luvulla huumeiden käytöstä vankilaan, mutta mielenterveyteen vedoten pääsi mielisairaalaan. Edelleen 1980- ja 90-luku olivat vielä mentaalisesti hapuilevaa aikaa muutamia poikkeuksia lukuunnottamatta. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Roky on tehnyt komean 45 vuotisen uran. Alku oli vakuuttava pioneeripsykedeliabändi 13th Floor Elevatorsin riveissä 1960-luvun lopussa. Sitten muutama sooloalbumi, josta Evil One vuodelta 1980 on viiden tähden klassikko. Miehen historiasta kiinnostuneille voin suositella erinomaista You’re Gonna Miss Me -dokumenttielokuva vuodelta 2007, jossa Ericksonin velipoika Sumner Erickson saa oikeudessa veljensä huoltajuuden ja nostaa Rokya jaloilleen. Hyvin kaveri nousikin ja vuonna 2005 soitti ensimmäisen keikan pitkään aikaan. Siitä lähtien Erickson on ollut elinvoimainen. Parin vuoden takainen Okkervil Riverin kanssa tehty albumi True Love Cast Out All Evion tästä kelpo osoitus.

Roky Erickson with Okkervil River @ The Bell House, Brooklyn

Puolitoistatuntinen keikka alkoi ilman maestroa Bo Didley’s a Headhunter -biisillä. Aika pian Roky liittyi seuraan ja otti paikan keskeltä. Toki keli ulkona oli karsea, mutta hassuahan se oli, että Roky soitti ulkotakissaan ja villapipossaan. Sen verran kankea asu, ettei kitarahihna pujottautunut pään läpi ilman bändikaverin avustusta. Vaikka fysiikka ja asustus eivät olleet kuosissa, niin kyllä Rokyn soitto kuitenkin kulki. Heti kärkeen tuli tykki Cold Night for Alligators ja uuden albumin hitti Goodbye Sweet Dreams. Rokyn sanoitukset ovat persoonallisia ja kulkeneet  aina synkissä, kalmaisissa vesissä. Kummitusklassikot Night of the Vampire ja I Walk with A Zombie ovat tästä hyvät esimerkit ja eivät pettäneet nytkään. Keikan päätti 13th Floor Elevatorsin hitti You’re Gonna Miss Me. Sitten Roky talutettiinkin pois, kunnes vielä kerran autettiin lavalle vetämään mestarillisen stygen Two Headed Dog. Okkervil River toimi lavalla mainiosti ja laulutaitoinen ryhmä levitti taustoillaan Rokyn haavoittuneeseen ääneen salvaa. Lauren Gurgiolon koskettimet toivat mukavan lisän soundiin, mitä Aliensin kanssa ei oltu totuttu kuulemaan. Tästä huolimatta taannoisesta Aliens-vedosta jäi parempi maku, mutta hyvä välillä nähdä keikkoja, joista syntyy perspektiiviä suuntaan jos toiseen. En voi myöskään kieltää, etteikö märissä kengissä värjöttely olisi myös latistanut vastaanottokykyä. Sai Roky kunnon talvivarusteissaan nauraa vuorostaan meikäläiselle.