Hot Chip (UK), Roger Eno (UK), Jaakko Eino Kalevi (Fin), Hot Snakes (US), Ismo Alanko (Fin), Vuoret (Fin), Olavi Uusivirta (Fin), Maustetytöt (Fin), Stephen Malkmus & The Jicks (US) @ Sideways, Helsinki, 8.6.2019

Lauantain Sideways käynnistyi Stephen Malkmus & The Jicksin keikalla. Hiljattain paljastettu uutinen Pavementin 30-vuotisjuhlakeikoista herätti myös sooloartistina pari viime vuosikymmentä tahkoneen Malkmusin kiinnostusta. Talvella julkaistu Groove Denied on oiva albumi, mutta mitään tajunnan räjäyttävää Malkmus ei ole soolona saanut aikaan. Live-odotukset olivat maltilliset, mutta kelpo keikan Malkmus yhtyeineen esitti. Settilista koostui uudesta soolomateriaalista, mutta sekaan mahtui Pavementiakin. Stephen Malkmus ei pärjännyt edellispäivän Cass McCombsille muuta kuin välispiikeissä, joita hän pudotteli pilke silmäkulmassa. Malkmusin edellinen visiitti oli 27 vuoden takaa, kun Pavement lämmitteli Sonic Youthia Tavastialla.

Stephen Malkmus

Maustetytöt on tämän vuoden puhutuin bändi. Karjalaisen sisarukset esittävät iskelmällisen naivistista poppia, mutta itsepäisellä asenteella ja elämänmakuisilla sanoituksilla. Biiseistä löytää esikuvia kuten Leevi & The Leavings ja Juice Leskinen, mutta vähentämättä bändin omaperäisyyttä. Satuin näkemään Maustetytöt viime kesänä ja silloin esiintymisessä oli vielä pientä hapuilua, joka Sidewaysin lavalla loisti poissaolollaan. Vielä julkaisematon pitkäsoitto tulee lyömään isosti läpi, varsinkin kun parhaita kappaleita ei ole edes julkaistu singleinä. Viidestoista päivä kapusi viime vuonna järjestetyssä Juice Leskinen -sävellyskilpailussa kärkikahinoihin saakka ja olisi ansainnut voittonsa. Kaunis Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään ihastuttaa kansaa varmasti. Maustetytöillä on saumaa olla uusi PMMP, mutta oletettavasti jää marginaalisemman väen suosikiksi. 

Maustetytöt

Olavi Uusivirta jatkaa suomenkielisen popin eturivissä. Uunituore Skorpioni–albumi jatkaa tasalaatuisten albumien sarjaa. Näyttää siltä, että Olavi ei osaa alisuorittaa. Uusivirta ei lähtökohtaisesti ole karismaattinen esiintyjä, mutta tekee aina kaiken sellaisella antaumuksella, että on valovoimaisempi kuin karisman lahjalla luodut artistit. Monen vartalossa maalattu skorpioni-logo näyttäisi nololta, mutta Uusivirta uskaltaa olla hävyttömän poppis. Se on ok, jos tekemisen takana on halu tehdä tinkimättömästi taidetta joka myös viihdyttää. Bändi taustalla on kova, joten kesän festareita kelpaa taas kiertää. Uudet viisut kuten ValtakuntaLastenhuone ja Waterloo istuvat maisemaan kuin maisemaan. 

Olavi Uusivirta

Lauantain odotetuimman keikan tarjosi tamperelainen Vuoret. Yhtyeen viime vuonna julkaistu esikoisalbumi Portti nappasi heti paikan klassikoiden joukossa. Yhtyeen biisintekijä on Ville Aalto, joka vaikutti merkittävässä roolissa myös Ultramariinin riveissä. Tarkoitukseni oli nähdä Vuoret jo tammikuussa, mutta lippu jäi käyttämättä reissun vuoksi. Jäi harmittamaan, sillä toista mahdollisuutta piti odottaa Sidewaysiin asti.

Vuoret soitti keikan erityiskokoonpanolla. Ville Aalto oli loukannut kätensä ja laulaja Teemu Into joutui kantamaan vastuuta myös kitarasta. Aalto esiintyi mukana kun hääräsi yksikätisenä syntikoiden takana. Koska vertailukohtaa ei ole, en osaa sanoa oliko keikka heikompi tällä kokoonpanolla, mutta Into selvisi hommasta moitteettomasti. Eikä hän ole Aallon kanssa kahdestaan, vaan yhtyeeseen kuuluvat lisäksi toinen kitaristi Sami Nissinen, rumpali Konsta Pokkinen, basisti Olli Sillanpää ja isossa roolissa taustalaulajatar, jonka nimen haluaisin mainita jos vaan tietäisin. Esitys vahvisti, että albumin kitaravetoiset melodiset kappaleet toimivat myös livenä. Aallon impressionistiset sanoitukset muuttavat ankeammankin maiseman merkitylliseksi tauluksi. Vuoret on uljas bändi, joka kohoaa korkeuksiin, mutta sen voima piilee maan syvyyksissä.

Vuoret

Apokalyptisin hetki koettiin Vuorten keikalla, kun tuulenpuuska vyörytti lehmusten kukintojen kuivuneita terälehtiä yleisön päälle. Yhdessäkään näkemässäni konfettisateessa ei ole ollut samaa lumoa.

Settilista: Hirviöt nukkuvat järven alla, Kaivokset, Nyt, Viides kirkko, Ei ole alkuperäistä, Rahaa, Kartta, Mennään rannalle

Päälavalla Ismo Alanko soitti uuden albuminsa Minä halusin olla niin kuin Beethoven kokonaisuudessaan läpi. Päällekkäisten keikkojen vuoksi ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta kuunnella sitä kokonaan läpi. Ismo on tullut nähtyä useasti, joten tällä kertaa jätin tarkoituksella taustamusiikin rooliin. Parilla viime albumilla vakiintunut kokoonpano todisti, että heiltä käy taas rokki. Ismo Alangon kynä on terävässä kunnossa ja lauluista löytyy kaivattua raikkautta. Alanko saa Helsingin hengittämään.

Ismo Alanko

Illan toinen odotettu vieras oli Hot Snakes. San Diegosta kotoisin oleva punk/post-garage -bändi on timmissä kunnossa. Konkarit John Reis ja Rick Froberg ovat vaikuttaneet useammassakin bändissä, mutta Hot Snakes on tunnetuin ja paluun myötä taas elinvoimainen. Reis on särmikäs kitaristi joka saa yleisön istumaan kovalle asfaltille ja maalaamaan ilmapensselillä kuin talon seinää. Froberg omaa yhä viisikymppisenä äänen, joka lähtee todellakin nivusista. Basisti ja rumpali ovat myös parasta a-luokkaa. Näin yhtyeen puolitoista vuotta sitten intiimissä klubissa, missä tunnelma nuoli kattoa. Hieman yllätti, että ulkolavalla bändi toimi myös hyvin. Viime vuoden parhaiden biisien joukkoon kavunnut Six Wave Hold-down, ei kalvennut vanhempien liveklassikoiden kuten Plenty for all ja 10th Planet rinnalla lainkaan.

Hot Snakes

Jaakko Eino Kalevi tarjosi lunginpaa meininkiä Sahara-lavalla. Berliinissä vaikuttava muusikko soittaa salonkikelpoisesti elektropoppia, jossa on koukkuja riittävästi. Jaakko Eino Kalevia on pidetty pitkään jo suurimpana indie-vientitoivonamme ja en sitä enää ihmettele kun näin hänet nyt ensimmäistä kertaa Sidewaysissa. Motions in Emotions on kappale, jossa kikkailu kohtaa helposti lähestyttävyyden ja sekös tekee musiikista aina niin kiehtovaa.  

Sidewaysin persoonallisin lava on Basement. Se on maanalaisen harjoituskaukaloon tehty pyhättö, missä yleisö voi istua lattialla tai pienessä katsomossa ja antautua tunnelmallisempiin hetkiin. Tällä kertaa rauhoituin kuuntelemaan Roger Enoa, joka on pitkän linjan muusikkona julkaissut useita soololevyjä ja elokuvasoundtrackeja. Hänellä ei ole Brian Enon mainetta, mutta tarjoaa vähintään yhtä kiinnostavaa atmosfäärejä syleilevää musiikkia kuin isoveljensä. Roger istui flyygelin ääressä selin yleisöön päin. Taustascreenin visuaalisuus auttoi vajoamaan vangitseviin hetkiin. Roger Eno melkein tainnutti transsiin, josta sätkähti hereille, kun jonkun kaljapullon kilisi lattialla.

Roger Eno

Basementin rauhasta oli hyvä valmistautua elektronisen popin juhlaan. Yksi Britannian kovimmista kokoonpanoista on Hot Chip, joka saapui ensi kertaa Helsinkiin. Aikaisemmin värikäs tanssittajabändi on nähty Suomessa vain Ilosaarirokissa. Keikka alkoi sähäkästi Huarache Lights -biisillä. Valkoisiin löysiin vaatteisiin pukeutunut yhtye istui suvi-iltaan kuin lokki kummelin päälle. Päävokalisti Alexis Taylor erottui kelta-puna-vihreässä pyjamassaan. Joe Goddard on velho syntikkansa takana ja kitaristi Al Doyle liikkui energisesti lavalla. One Life Stand kohosi keikan kärkibiisiksi, vaikka settilistaan mahtuivat luonnollisesti isoimmat hitit Over and Over ja Ready for the Floor.

Hot Chip

Ismo Alanko @ Kulttuuritalo, Helsinki 13.11.2015

On tullut näillä sivuilla aikaisemminkin hehkutettua, että Ismo Alanko on yksi elinvoimaisimmista 1980-luvun alun uuden aallon rockin pioneereista. Hänen luovuutensa ei ole hyytynyt 35 –vuotta kestäneen uransa aikana, eikä Alanko ole koskaan hiihtänyt samoja latuja pitkin. Matkalle mahtuu useita osumia, mutta huteja vähemmän. Syksyllä ilmestynyt Ismo Kullervo Alanko on paras albumi aikoihin. Alanko on saanut erinomaisen yhtyeensä ja tuottaja Artturi Tairan kanssa aikaan kypsän teoksen, joka tutkiskelee moniulotteisesti elämän kauneutta ja säröjä.

Ismo Alanko soitti kahtena iltana peräkkäin miltei täysille saleille Kulttuuritalossa. Jahkailin keikalle lähtöä sen verran, että liput kelvollisille paikoille olivat jo huvenneet. Ampaisin liikkeelle vasta puoli tuntia ennen keikan alkua ja tiketti tuli hankittua ensimmäistä kertaa Tori.fi:n kautta. Sain liput paikan päällä tasan 20:00, jolloin keikan piti alkaa. Valitettavasti parkkipaikan etsimiseen tuhlautui aikaa sen verran, että ensimmäinen biisi Lintuperspektiivi jäi kuulematta. Mikrokosmoksen alkaessa istuin jo suht hyvillä paikoilla ja pääsin keskittymään Ismo Alangon ja bändin soitantaan.

Ismo

Keikan ensimmäinen puolisko oli pyhitetty uudelle albumille, joka soitettiin kokonaisuudessaan läpi. Se oli ehdottomasti illan kiinnostavin osuus, jonka valkokauluspaitoihin sonnustautunut orkesteri soitti tyylipuhtaasti. Odotukset uuden albumin kappaleisiin olivat kovat ja niistä erityisesti Kieli jolla vaikenen, Unelmia ja valheita ja Liikemies nappasivat varmat paikat myös Alangon tulevien vuosien keikoilla. Mikrokosmos on äänilevyllä suosikkeja, mutta livenä jäi jostain syystä vähän kesyksi. Keskittyminen on olennaista kaikessa tekemisessä ja todennäköisesti en vain viime hetkellä saapuneena ollut siihen vielä valmis. Aivokääpiö on taas ristiriitainen biisi. Melodia on vangitseva, mutta kertosäe lamaannuttava. Jos on parjattu monet kerrat Kultsan akustiikkaa, niin nyt on vuoro kehua talon arkkitehtuuria. Alanko on panostanut visuaalisuuteen aiemminkin, mutta nyt taustalle projisoidut taideteokset ja videokuva korostivat keikan fiilistä ja Kulttuuritalon uljautta.

Väliajan jälkeen lavalle palasi vaatteet vaihtanut kokoonpano. Jos ensimmäinen osuus kattoi kymmenen biisiä, niin toisella puoliajalla kuultiin peräti 20 kappaletta. Viisi niistä oli liikaa. Fanihan jaksaa kuunnella sankariaan vaikka koko illan, mutta tällä kertaa työviikon väsyttämänä vastaanottokyky olisi ollut passeli kahden ja puolen tunnin vetoon. Konsertti kesti kaikkineen kolme tuntia ja 20 minuuttia, josta vajaa puoli tuntia meni turhauttavaan taukojonotteluun. Vielä kun keksittäisiin keino miten väliajalla ehtisi nauttimaan rauhassa lasin viiniä eikä hermostuneesti jonottamaan ja lopulta horaista litkut naamaansa, kun on pitäisi olla jo takaisin salin puolella.

Alangon toinen setti alkoi tunnelmallisesti Sielun Veljien Sumuista Hymyä kappaleella, jota en muista aikaisemmin kuulleeni ainakaan Ismon soolokeikoilla. Lokaa ja kuita, joka on Ismo Alangon Radio –kokoonpanon sinkkuherkku, on myös harvemmin kuultuja, mutta nousi miltei illan hienoimmaksi stygeksi. Pari Harsoiselta teräkseltä (1982) kuultua Hassisen kone –biisiä Kupla Kimaltaa ja Pelko olivat myös illan kohokohtia. Sitten alkoikin puuduttavampi jakso, vaikka eihän Ismo koskaan kohtele kappaleitaan saatika yleisöään välinpitämättömästi. Hän pistää aina itsensä likoon ja harva uskoisi, että rokkikukko on jo 55-vuotias ukko. Ismossa ei ollut vikaa, joitakin biisivalintoja olisin tehnyt toisin, jotta ilta olisi ollut täydellinen. Värityskirja ja Rakkaus on ruma sana eivät taaskaan päässeet ei-suosittujen kappaleiden listalta pois, vaikka Juho Viljasen pasuuna nostikin biisit lentoon. Myös Pulu olisi saanut jäädä lentämättä. Keikka päättyi trioon: Piste, Kuka teki huorin ja Ekstaasiin. Ismon bändi on pysynyt samana Maailmanlopun sushibaarista (2013) lähtien ja yhteen hitsaantuminen alkaa hipoa virheettömyyttä. Jussi Jaakonaho taipuu kitaran varressa mihin vaan. Niko Votkin rummuissa ja Mikko Mäkelä bassossa ovat sekä tiukka rytmiryhmä että taustalaulukööri. Multi-instrumentalisti Joakim Berghäll maustaa biisin kuin biisin joko saksofonilla tai vaikka poikkihuilulla.

Ismo Alanko

Ismo Alanko yhtyeineen on iskussa ja konserttisalit ympäri maan täyttyvät; Kulttuuritalokin kahtena iltana peräkkäin, joista olin todistamassa jälkimmäistä iltaa. Ismon tuntien molemmat illat olivat varmasti tasavahvat, mutta kuitenkin ohjelmistonsa puolesta hieman erilaiset. Perjantain encore kasvoi peräti neljän biisin mittaiseksi. Sen aloitti aina niin ajankohtainen Kun Suomi putos puusta. Perään kuultiin Hassisen kone –klassikko Tällä tiellä. Ismo Alanko Teholla tuotannosta poimittu Antaudutaan ja Siekkareiden Laulu eivät olleet ilmeisimmät päätöskappaleet, vaikka aina Ismo on tupannut laulaen keikkansa päättämään.

 

 

 

 

Teksti-TV 666 (Fin), Killing Joke (UK), The Jesus & Mary Chain (UK), Matthew E. White (US), Ariel Pink (US), Asa & Band (Fin), Pimeys (Fin) @ Sideways, Helsinki 12.6.2015

Ensimmäistä kertaa järjestetty Sideways täytti pääkaupungin alkukesän musiikkifestivaalin mentävän aukon. Startti oli varsin onnistunut, vaikka homma kusikin hieman perjantaina kintuille. Sideways astui edesmenneen Kuudennen aistin saappaisiin, mutta naksun populaarimmalla ohjelmistolla se otti paikan edeltäjänsä ja mammutiksi kasvaneen Flown välistä.Sideways_panorama

Sideways järjestettiin Kalasatamassa Teurastamon alueella, josta on kasvanut nopeasti kaupunkikulttuurin keskeinen pyhättö. Jatkuvasti uudistuva tukkutorialue on keskeneräinen, mutta raihnaisessa miljöössä on viehätysvoimansa. Alueella on toiminut jo pitkään useita kulttuurialan yrityksiä, mutta Radio Helsingin muutettua toimitilansa Teurastamon portille muuttui alue trendikkääksi.

Kaksipäiväinen Sideways on vaihtoehtoisen musiikin festivaali, mutta monipuolisessa ohjelmistossa on myös massoja liikuttavia, mutta samaan aikaan järjestetyn Radio Aallon kesäkonsertin kaltaiset ilmeiset hittiartistit loistivat poissaolollaan. Uuden festivaalin onni olivat alkukesän aurinkoisimmat päivät, siksi Sideways myi molempina päivinä loppuun. Osallistuin tapahtumaan vain perjantaina, vaikka ranneke olisi antanut mahdollisuuden rokata lauantainkin. Pimeyden aloittaessa Kujalavalla keikkansa, alueella oli vielä kovin väljää. B-Side Barin terassille mahtui istumaan ja nauttimaan laadukkaita, mutta huokeita juomia. Millä festivaalilla olisit saanut lasin viiniä tai puoli litraa IPAa vitosella? Vessoihinkaan ei ollut jonoja. Saatoit käydä shoppailemassa vinyylilevykaupassa tai osallistumassa farkkubingoon. Sideawaysin alku oli auvoinen.Pimeys


Pikku hiljaa alue alkoi täyttyä ja maksimiksi määritelty 6000 yleisön määrä tavoitettiin. Edelleenkin liikkuminen alueella viiden eri lavan välillä kävi sujuvasti ilman suurempia tungoksia. Myyntipisteisiin oli kohtuulliset jonot ja ensimmäistä kertaa törmäsin olutvalikoimaan, joka tarjottiin ihailtavasti lasipulloissa. Festivaaliyleisö käyttäytyi siivosti, enkä nähnyt missään rikkoutuneita pulloja. Sitten siihen kusemiseen. Nimittäin vessat alkoivat vuotaa ja kirjaimellisesti läiskyä yli laidan. Miesten vessojen kusilaariviritykset eivät kestäneet paloruiskun lailla virtsanneen festivaaliväen lastia. Urea lainehti kulkuväylille, eteni asfalttipintoja pitkin etsien viemäreitä mihin lorista. Suurin osa kuitenkaan ei tajunnut tallustelleensa ehdassa kusessa. Toivottavasti lauantaina ongelma oli saatu ratkaistua.

Sideways –ohjelmisto oli kiinnostava ja sai hankkimaan lipun ajoissa edulliseen varhaislintuhintaan. Suurin odotus kohdistui skotlantilaiseen The Jesus & Mary Chain -yhtyeeseen. Bändi teki vaikutuksen 30 vuotta sitten julkaistulla Psychocandy –albumillaan, jonka juhlavuotta myös Teurastamolla juhlittiin. Jim ja William Reidin liidaama orkesteri ei kuitenkaan surisevassa kengäntuijotusmusiikissaan vakuuttanut täysin. The Jesus & Mary Chain oli virittänyt valtavan Psychocandy-seinäkankaan ja soitti uskollisesti albumin läpi alun Just Like Honey –klassikosta albumin päättävään It’s So Hard – kappaleeseen. Parhaiten toimivat Taste of Cindy ja You Trip Me Up. Albumin päälle saatiin kolme bonuskappaletta, joista ensimmäinen bändin erinomaiselta Darklands –albumilta (1987) soitettu April Skies kuulosti irtonaisen raikkaalta kuten myös Automatic –albumilta (1989) kuultu hitti Head On. Viimeisenä bändi soitti kappaleen nimeltä Reverence, joka on Honey’s Dead – pitkäsoitolta (1992)

The Jesus and Mary ChainEnnen The Jesus & Mary Chainia ehdin kuunnella haastavalla aloituspaikalla soittanut Pimeyttä ja Asaa, joka bändeineen tarjosi uutta materiaaliaan tulevalta konseptialbumiltaan, johon hän oli sämplännyt mielenkiintoisesti vanhoja Love Records –klassikoita. Radiossa vaikutuksen tehnyt Dave Lindholmin suuntaan kumartava Mä haluun olla hippi toimi myös livenä. Asan bändillä oli iso rooli myös taustalauluissa ja ylipäätään yhteispeli toimi saumattomasti.Asa & Band

Ariel Pink soitti seitsenhenkisen soittokuntansa kanssa illan komeimman keikan. Kolmilla kosketinsoittimilla varustettu bändiä voisi luulla elektrobändiksi, mutta Ariel Pink tarjoaa vivahteikkaista kokeellista popmusiikkia, jossa on riittävästi kekseliäitä melodiakoukkuja. Ariel Pink on jollain tavalla The Sparksin hengenheimolainen, mutta kuitenkin helpommin lähestyttävä. Ariel Pink julkaisi viime syksynä mainion Pom Pom – albumin, jolta keikan biisit myöskin oli valikoitunut. Keikan aloitti väkevästi White Freckles, jonka perään kuultu Jell-O olikin setin teatraalisinta kamaa. Nerokas pop-kappale Lipstick kuten myös Not Enough Violence osoittivat miten huikeita sävelmiä Pink pystyy parhaimmillaan tarjoamaan. Ariel Pinkin rumpali teki esityksen shownumeron riisumalla päällysvaatteensa ja ottamalla lavan haltuun pelkissä bikineissä. Koko alkukeikan olin kuvittelut rumpalin naiseksi, mutta pikkuhepeneissä paljastuikin mieheksi. Ariel Pink ei ole itse mikään showmies, mutta tarjosi silti karnevalistisen keikan.Ariel Pink

Matthew E. White on Virginiasta kotoisin oleva lauluntekijä, joka on julkaissut pari kehuttua albumia. Itse olin ennalta tutustunut tuoreeseen Fresh Blood –pitkäsoittoon, joka ei ihan vastannut huutoonsa. White on kiertueella kolmen hengen bändin kanssa. Yhtye heitti odotusten mukaisen keikan ja livenä bändi soitti ilmavammin kuin albumilla, mutta silti jälkimaku oli vähän valju. White on tehnyt muutamia hienosti kasvavia sävellyksiä, mutta suosikkibiisi Holy Moly jäi joko soittamatta tai sitten vaan missasin sen. Festivaaleille tyypillistä, ettei pysty joka artistin keikkaan keskittymään sata lasissa.FullSizeRender-4

Sidewayslavan pääesiintyjänä toimi post-punklegenda Killing Joke, joka on soittanut reilut 35 vuotta. Bändillä on vakaa kulttimaine, mutta edelleen se on elinvoimainen ja joidenkin mukaan parhaassa live-kunnossa aikoihin. Itselläni ei ole vertailukohtaa, koska näin bändin ensimmäistä kertaa. Toivelistallani oli kuulla Love Like Blood, Wardance ja Requiem. Ne bändi soittikin heti neljän ensimmäisen stygen joukossa. Erityisesti keikan käynnistänyt Love Like Blood on järjettömän kova klassikko, jonka bändi soitti tyhjentävästi. Bändin industriaalinen soundi napsahti heti kohdilleen ja vokalisti Jaz Coleman teputteli menemään robottimaisen jäykästi. Kitaristi Kevin ”Geordie” Walker pudotteli riffejä siekailematta kuin olisi soittanut sirkkeliä.

Killing JokeKilling Joken kanssa samaan aikaan soitti Teksti-TV 666, joka on suomipunkin kuumin nimi tällä hetkellä. Ihan samaa höökiä bändi ei tavoittanut kuin Pää Kii, mutta kaukana ei touhu vertauskohdastaan ole. Killing Joke oli siis jätettävä kesken, jotta saisi hieman makua myös Teksti-TV 666:n kehutusta meiningistä. Se oli virhe, sillä bändi soitti aivan väärässä paikassa. Betonilava oli ajatuksena kiva. Ahtaan kujan päähän väsätty lava oli teoriassa hyvä idea marginaalisen yleisön yhtyeelle, mutta Teksti-TV 666, vaikkakin vasta kaksi EP:tä julkaissut, ei ole mikään pikku bändi. Väkeä oli tunkeutunut aivan liikaa betonikujalle ja kaksi järjestysmiestä yritti epätoivoisesti saada lavan edustaa balanssiin. Jengiä tuli pois, mutta vielä enemmän halusi sekaan. Teksti-TV 666:n keikka jäi siis epämääräiseksi kaukaa kurkisteluksi, mutta siitä huolimatta kasvottomat kaiffarit tekivät vaikutuksen. Bändin kolmen kitaran äänivalli veti hypnoottisesti puoleensa niin, että porukka intoutuu pogoamaan ja jopa crowd surffaamaan. Keikan päätösbiisi Sä et tuu enää koskaan takaisin yllytti yleisön lopulta lähes hysteeriseen huutoyhteislauluun, jonka bonuksena tuli lievää tuuppimista.

Kaupunkifestivaalin hyvä puoli on se, että pääsee kotiin pesemään kusisia kenkiä. Sideways –jatkot olisivat tarjonneet Ääniwallissa laadukasta ohjelmaa kuten Ismo Alangon ja Kimmo Pohjosen duoesityksen, mutta se oli jätettävä väliin. Ranneke olisi antanut mahdollisuuden myös lauantaina seurata elävää musiikkia, mutta yksi päivä Sideways-tunnelmaa riitti tällä kertaa. Sen sijaan en jättänyt väliin legendaarisen rock-valokuvaaja Bob Gruenin valokuvanäyttelyä, joka oli nähtävissä festivaalin aikana Kaapelitehtaalla samalla rahalla.

Ismo Alanko feat. Jukka Orma & Asa @ Kulttuuritalo 6.12.2013

Itsenäisyyspäivän presidentin vastaanoton aikaan kaksi miljoonaa suomalaista istuu TV-vastaanottimien ääressä, mutta vajaa 1500 henkeä juhlii Suomen synttäreitä kulttuuritalossa, missä Ismo Alanko bändeineen tarjoaa kolmannesvuosisataa juhlistavan konsertin hyvin pitkälti kansallisromanttisissa tai paremminkin kansallisrealistisissa tunnelmissa. Ismo Alangon ensimmäinen julkaisu Täältä tullaan Venäjä ilmestyi Hassisen koneen nimissä 1980 ja siitä alkoikin poikkeuksellisen kirjava ura, joka jatkuu yhä. Toki Ismo verrytteli aiemmin Joensuussa mm. Suck and Fuck All Night Long -bändillä ja monella muulla virityksellä, mutta julkinen ura käynnistyi reilut kolmekymmentä vuotta sitten.  Moni juhlii tasavuosia, mutta Ismolta ne olivat jääneet väliin, joten pitkäsoiton kierrosnopeuden lukema 33 1/3 oli hyvä otsikko uran välitilinpäätökseksi.

Ismo Alanko @ Kulttuuritalo

Ismo Alanko ei ole tyytynyt samoihin turvallisiin kenkiin, vaan on koko ajan tallustellut erilaisilla jalkineilla – onhan miehellä levottamat jalat. Hassisen kone tempasi Alangon uran liikkeelle ja nosti lahjakkuuden heti uuden aallon harjalle sinne Eppu Normaalin vanaveteen. Hassisen kone tikkasi kolme klassista ja toisistaan eroavaa albumia, joiden maisemat vaihtuivat punkahtavasta materiaalista progressiiviseen. Sitten olikin Alangon aika uusiutua ja vuorossa oli Sielun veljet, josta syntyi suomirokin historian  intensiivisin ja legendaarisin livebändi. Tämän jälkeen Alangon kokoonpanot ovat vaihtuneet säännöllisesti, mutta yhtyeet ovat olleet Ismo Alanko etuliitteellä varustettuja. On ollut Säätiötä, Tuonelan lukiota ja Teholla -kokoonpanoja. Alangon ominaispiirre on ollut eteenpäin meneminen, mutta kuitenkin niin, että artistin tunnistettavuus kaikkine maneereineen on läsnä. Ismo Alanko on meikäläiselle ollut merkittävä artisti. Olen seurannut miehen uraa, jos en ihan eturivistä, niin sivusilmällä tarkkaillen lähes alusta asti. En ole suuri fani, mutta toisen asteen diggari, jolle Ismo on tarjonnut sekä mittaamattoman hienoja musiikillisia retkiä, mutta myös joitakin mitäänsanomattomia hetkiä. Lievästä epätasaisuudesta huolimatta kokonaiskuva on kuitenkin kannukset ansaitseva ja jos Alanko on Suomirokin työhevonen, niin aika helppoa on valjastaa hänen repertuaaristaan kattaus yltäkylläiseksi juhlaillaksi.

Ismo Alanko  aloitti setin Värityskirjalla, joka ei sytyttänyt heti liekkeihin. Perään soitettu Hassisen koneen Harsoinen teräs antoi lupauksen koko uraa luotaavasta illasta. Lunastus piti kutinsa. Alanko niputti laaja-alaisesti aikaansaannoksensa juhlapakettiin. Ei epäilystä, etteikö Alanko olisi poiminut ohjelmistostaan itsenäisyyspäivään istuvaa materiaalia kuten vahva kansakunnan muutosta tutkiskeleva laulu Kun Suomi putos puusta. Tämän jälkeen soitettu heikompi rallatus Nokian takana oli kovin ilmeinen ja illan turhin valinta.

Bändissähän ei ole mitään vikaa. Tuottaja/kitaristi Jussi Jaakonaho on valtakunnan keskeisimpiä tuottajahahmoja monen artistin kuten Jonna Tervomaan taustalla. Hienosti Jaakonaho häärää myös Ismon ympärillä. Silmiin pistävää lava-asetelmassa oli se, että Ismo oli selkeästi lavan edessä ja bändi taustalla kaukana. Tänä iltana ei ollut epäselvää kuka oli stara. Basisti Mikko Mäkelä on pitkän linjan basisti joka on ansioitunut myös elokuvaäänen parissa. Mikossa on lavakarismaa ja sitä on kerätty aina Egotripistä lähtien. Rumpujen takana kapulamestarina toimii Niko Votkin, joka on myös Knucklebone Oscarin lattiatomeja kaatava voima. Mies on ulkoisesti ilmiselvä sielun veli. Juhlakonsertista kun on kyse, oli kokoonpanoon otettu myös laajan skaalan puhaltimia soittava Joakim Berghäll ja Juho Viljanen, joka koskettimien ohessa hoiteli myös suuren huomion ilmeestä vienyttä pasuunaa.

Ensimmäisellä puoliskolla päästiin paikoin balkanilaisiin tunnelmiin, varsinkin kun hienosti yhteen hitsaantunut bändi heitti sähäkän sovituksen Sielun veljien Totuus vai Teguilasta. Kohokohdaksi nousi Onnellisuus, joka ison bändin sovituksena soi kuin stadionrock. Tuoreimman albumin nimibiisi Maailmanlopun sushibaari riisui Alangon kuin alastomaksi yleisön edessä. Väkevä kokemus.  Siekkariklassikko Rakkaudesta soitettiin yllättävän aikaisin, olisin veikannut encore-biisiksi. Ismon nkybändin veto ei kalvennut alkuperäisyhtyeen versiolle muuta kuin lavapreesenssissä. Ennen taukoa Ismo hitusen mokasi, kun kertoi seuraavan kappaleen jälkeen alkavasta väliajasta. Johan siitä ahnaimmat alkoivat valua pois salista baaritiskille saman tein. Ehkä fiksua, mutta niille jotka haluavat nähdä  setin loppuun saakka, teki levoton liikuskelu keskittymisen Ennakkoluuloja ja vainoharhoja -kappaleeseen vaikeaksi.

Keikka kesti lähes kolme tuntia, jos vähentää kulttuuritalon väkinäisen pakollisen väliajan. Teattarissa väliaikakonjakit on osa paikallaan, mutta rokkikonsertissa se on rasite, varsinkin jos toista tuhatta ihmistä puskee samaan aikaan baaritiskille ja sanetiittitiloihin. Se on valittava jompi kumpi. Näin väliajasta jää Kulttuuritalolla hapan maku, kun olut pitää horasta hätäisesti naamaan.

kuva-13

Asa & Ismo Alanko

Toinen puoliaika alkoi mielenkiintoisesti kun Ismo istui kosketinsoittimen ääreen ja veti yksin ironisen vollotuksen Masentunut ameeba. Bändi liittyi kahden biisin jälkeen Ismon seuraan ja sitten alkoi liuta vanhaa klassikokamaa kuten Hassisen koneen Tällä tielläHiljaa virtaa veri ja Levottamat jalat. Keski-ikäisen yleisön lahkeet alkoivat auttamatta lepattaa. Soolouran tuotannosta Ekstaasiin toimi mainiosti Joakim Berghällin poikkihuilulla varustettuna. Sitten suunta muuttui, kun keikan ensimmäinen vieras Asa saapui räppäämään Narrin pestiä. Ei Asan jeesikään saanut vielä Kultsaa räjähtämään, mutta kun Sielun veljien ydin Jukka Orma otti lavan haltuun, niin enää ei ollut epäselvää kuka on lavan kingi. Samalla taitava Jussi Jaakonaho haihtui taustakööriin. Jukka Orman läsnäolo on millä tahansa mauserilla mitattuna poikkeuksellista, mutta kenenkään muun kuin Ismo Alangon vieressä, hän ei samaa valovoimaa tavoita. Jukka Orma on lavaesiintymisensä ja miksei myös kitaransoittonsa puolesta Suomen Wilco Johnson. Tajuttoman energian ja rytmikkään kitaransoiton omaava kaveri. Hassisen koneen Muoviruusuja omanapuissa sai Orman kitaroinnissa jämäkän käsittelyn. Muu bändi soitti korkealla tasollaan, mutta jäi varjoon. Asa ryntäili aina välillä vetämään molotuksensa, mutta tuntuivat irrallisilta muissa kuin Narrin pestissä. Lopulta Aina nälkä sai  jengin villiintymään ja On mulla unelma oli perseeseen pyyhittävän siniristilipun myötä se itsenäisyyspäivän huipennus. Peltirummun laitettua Siekkariosuus nippuun tuntui, että olisi nähnyt Sielun veljet minikeikalla. Tähän jos mihin oli hyvä päättää varsinainen setti.

Orma & Alanko

Jukka Orma & Ismo Alanko

Encorena kuultiin yllättäen Pop-musiikkia, jonka Ismo teki yhden biisin projektiksi jääneelle Neljä baritonia -kokoonpanolle (Ilkka Alkanko, A.W Yrjänä, Kalle Ahola). Biisin on kulunut karaokeralli, mutta hauskahan tämä oli kuulla livevetona. Ikivetreä Rappiolla piti meiningin takuuvarmasti katossa ja pienen breikin jälkeen kuultiin vielä toisessa encoressa Vittu kun vituttaa, josta mietiskelin komeaa juntti-Suomen t-paitatekstiä. Ja kappas, keikan jälkeen paitamyyntipisteessä eniten meni kaupaksi juuri vitutus-paitoja. Onneksi keikka ei päättynyt kuitenkaan vitutukseen, vaan siihen ainoaan oikeaan juhlakiertueeseen sopivaan päätöskappaleeseen Taiteilijaelämää. Se on uhmakas luovan boheemiuden ylistyslaulu. Tähän moni kuvitteli keikan päättyvän, mutta tuli sieltä vielä annos satiiria, kun Tuulipuvun tuolla puolen pisti laiskanletkeästi hommaan pakettiin. Se olisi ollut keikan startterina täysosuma, mutta nyt jälkijälkiruokana vähän hukkapala. Alangon keikka oli kuin joulun ruokapöytä, jossa on vaikea olla syömättä itseään ähkyksi. Laskin Ismon  soittaneen kolmekymmentäkolme kappaletta. Sopivan harkittua 33 1/3 juhlakonserttiin.  Ja jos liput maksaa 35€, niin sehän tekee aika lailla euron kipale.

Thåström (Swe) @ Tavastia, Helsinki 18.4.2012

Tästä lähtee eka blogini keikkakokemuksista. Olen ravannut eri rock-luolissa ja venueilla vuodesta 1988 saakka ja nyt keikkagurun innoittaman blogin ansiosta (keikkaguru.wordpress.com) päätin itsekin alkaa kirjoittaa alas sattumuksia aina silloin tällöin. Jos tästä jäisi muillekin jotain kuin vain merkintä omiin listoihini.

Musiikkia kuten mitä tahansa kulttuuria kannattaa suosia käymällä live-tapahtumissa. Levymyynti on laskenut, joten pidetään muusikot hengissä ja retkeillään keikoille. Nimesin sivuston keikkakepiksi, sillä sitä on kiva heittää ja sellaisena tuppaan tönöttää lavojen edustoilla – ja englanniksi gigstick on koomisen katu-uskottava. Näissä blogeissa focus ei ole musiikin analysoinnissa tai kritiikissä, vaan omissa havainnoissa ja fiiliksissä, mitkä liittyvät koko keikkakulttuuriin aina lipunostosta vessajonoihin. Antaa mennä ekan kerran näin.

Keikan aloituksessa on tärkeä olla läsnä. Se millainen sisääntulo artistilla tai orkesterilla on,  luo hyvin pitkälti pohjan koko keikkkakokemukselle. Jos sen missaa, on aika vaikea saada kiinni meiningistä. Hankalaa sitä on saada romaanistakaan otetta sivulta 15 alkaen. Nyt missasin alun, sillä saavuin pelipaikoille vartin myöhässä. Omaa saamattomuutta kaikki, sillä tiesin showtimen alkavan 21.30. Lavalle nousi yksi Ruotsin arvostetuimmista artisteista heppu nimeltä Joakim Thåström, jota usein on sanottu naapurimaan Ismo Alangoksi ja se pitää kutinsa, kun vertaa kavereiden lavakarismaa ja maneereita. Paikoin minimaaninen liikehdintä toi Sielun veljien ohella mieleen myös Wilco Johnsonin nykivän aaltoilun. Itselle Thåström ei ole kovin tuttu. Ainuttakaan levyä ei löydy hyllystä, mutta lapsuudesta muistan kuulleeni Ebba Gröniä ja teinivuosilta tiedän Imperietin joitakin biisejä kuten Var e vargen. Lähdin siis keikalle pienin odotuksin. Thåströmin tuoretta Beväpna dig med vingar -albumia ehdin sahata pariin kertaan Spotifyssa.

Yleensä ostan liput ennakosta, mutta nyt lähtö oli spontaani ja saavuin liputta. Ovelta löytyi aika suolaiseen 34€ hintaan. Pidin tiketin hintaa ennalta suht kovana, vaikka Ruotsin tähtiä onkin. Astuin miltein täyteen tupaan, vaalea Budvar-baaritiskiltä kainaloon ja änkeydyin takabaarin seutuville, sinne rock-poliisien paikoille kuuntelemaan kädet puuskassa. Eteenpäin ei arvannut heti mennä ja tunnelmasta piti saada koppi etäämmältä. Eikä vienyt kauan. Thåströmin karhea tulkinta veti nopeasti pauloihinsa. Rock ja nuoruus kulkevat käsikkäin, ainakin jos 55-vuotiasta Thåströmiä katsoo ja kuuntelee. Artistin taustalla musisoi viisi tasokasta muusikkoa: kitaristi, basisti, rumpali ja kaksi kosketinsoittajaa. Mustissa asuissaan he pysyivät statistin lestissä, mutta mitä olisi laulajan esitys ilman asianmukaista orkesteria.  Hattupäinen Thåström valkoisessa paidassaan ja olkaimissaan oli kuitenkin se keskipiste. Hän tosiaan nojasi ja ripustui standiin kuin Mika Myllylä sauvoihinsa Pohjanmaan nevoilla. Thåströmin esiintymisessä oli ne samat elkeet kuin Imperiet ja Ebba Grön aikoina, ainakin näin voin väittää mitä olen katsellut youtube-pätkissä. Lava oli koruton, mutta pääosin valkoiset valostriidat loivat jylhän ja väkevän maiseman musiikille, jossa välillä käytiin punkin juurilla ja sieltä noustiin akustisista herkemmistä hetkistä aina industriaalisiin sfääreihin. Skaala oli laaja, mutta junnaavan johdonmukainen. Ilta päättyi vaikuttavaan Samarkandaan ja valotkin saivat sinisiä sävyjä. Setti jatkui vielä kahdella encorella ja yleisölle tarjottiin pari Imperiet-klassikkoa. Ebba Gröniä ei mahtunut iltaan ellei sitten ekan vartin aikana soinut Die Mauer tai vastaava. Keikan kokonaiskesto oli vajaan parin tunnin brutto, mulla tosin multa vartin verot pois. Siitä huolimatta monella tavalla palkitseva kokemus.

Menin ilman ennakko-odotuksia ja astuin eri ilmeellä ovesta ulos. Ruotsalainen ikoni teki kokemuksesta erilaisen myös siinä mielessä, että enpä muista kuulleeni ympärilläni lähestulkoon ainoastaan puhuttavan ruotsia. Joakim oli kutsunut rantaruotsalaiset laajalla ikähaitarilla koolle. Hienoa, että tänne löytävät muutkin naapurimaan tähdet kuin The Sounds tai Kent, jotka käyvät alvariinsa. Thåström on hyvä muistutus, että Ruotsissa on myös vankka ja laaja rock-historia, johon on ihan yhtä hyvä perehtyä kuin mihin tahansa härmäläiseen tai anglosaksiseen populaarimusiikkiin. Vaikka auttava ruotsinkielentaitoni avasi vain lauseita sieltä täältä, niin se oli jälleen osoitus siitä, että lyyrikat ovat tärkeitä, mutta itse biisi sävelineen ja melodioineen menee kuitenkin edelle. Fanfanfan det skulle varit du.