Avainsana-arkisto: Love

The Cult (UK), Primal Scream (UK) @ Hollywood Palladium, Los Angeles, CA 20.11.2015

by

 

FullSizeRender-2Hyppäsin Newport Beachilta autokyytiin ja posotimme 50 mailia pohjoiseen kohti Los Angelesia. Isossa maailmassa matka ei ole mitään, mutta Etelä-Kalifornian ruuhkissa se voi tuntua loputtomalta via dolorosalta. Varasin matkaan aikaa reilu kolme tuntia ja sen siihen sain lähes kulutettua. Tuskaiseksi kokemuksen teki kusihätä. Kuusikaistaiselta ruuhkassa jumittavalta moottoritieltä on turha haaveilla poikkeavansa pois. Eikä käyrää ohimolla laskenut se, että kaveri joutuu odottamaan kohteessa meikäläistä toista tuntia.

Jonotus Palladiumiin sujui nopeasti eikä ovella tarkistettu henkilöllisyyttä tai tehty turvatarkastusta kuten monissa aiemmissa Amerikassa käydyissä konserteissa. Tiketin tsekkaus riitti. Olin ostanut lipun jo Suomesta käsin 60 euron hintaan. Kävin melkoisilla kierroksilla ja ajattelin palkita itseni oluella, josta sain pulittaa 14 dollaria. Taalan kurssi on euroon nähden tällä hetkellä korkea, mutta lähtöhinnat olivat huurteisellekin tuplahinta verrattuna kotimaiseen hintatasoon.

FullSizeRender-1Primal Scream oli illan ensimmäinen artisti. Bändiä odotellessa ehti tutkailla ympäristöä ja paikalle saapunutta jengiä. Huvittavaa oli havaita siivooja, joka luuttusi lattiaa yleisön seassa. Järjestysmiehet pitivät kulkuväylät tiukasti auki, mikä auttoi vaihtamaan paikkaa keikan aikana vaivattomasti. Perjantai-ilta näytti yleisöstä myös aggressiivisemman puolen. Aivan vieressäni kaljatuopit läikkyivät kun pari körilästä ottivat toisistaan mittaa. Enkä voinut välttyä pössyn tuoksusta, vaikka sali oli täysin savuton. Hollywoodissa siis kaikki ennallaan.

Primal Scream aloitti osuutensa hieman yli kello 20 parin vuoden takaisella 2013 -biisillä, joka löytyy bändin tuoreimmalta More Light -albumilta. Levyllä biisi rasittaa, mutta livenä se toimi aloittajan roolissa kivasti. 33 vuotta toiminnassa ollut skottibändi on ollut britti-indiepiireissä yksi merkittävimmistä yhtyeistä. Primal Screamilla on mittava ura, jonka kirkkaimmat hetket osuivat 1990-luvulle. Bändi on tuotannossaan monipuolinen ja onnistunut niin tiukoissa konebiiteissä kuin The Rolling Stones -henkisissä pastisseissa, joita edusti kakkosena kuultu Jailbird, poiminta albumilta Give Out but Don’t Give Up (1994). Ilahduttavaa oli kuulla useampi raita bändin industriaalisimmalta ja ehkä eheimmältä albumilta XTRMNTR (2000). Accelerator, Kill All Hippies, Shoot Speed/Kill Light ja etenkin Swastika Eyes virittivät Palladiumin kiihkeään tunnelmaan.

FullSizeRender-7Bobby Gillespie on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta kitaristi Andrew Innes on ollut mukana kaikki aktiiviset vuodet kuten myös lähes yhtä kauan kosketinsoittajana toiminut Martin Duffy. Muu jäsenistö on vaihtunut tiuhaan vuosien varrella. Rumpali Darren Mooney on istunut rumpujen takana vuodesta 1997 ja bändin tuorein jäsen on basisti Simone Butler. Vain Bobby Gillespie onnistuu lavaesiintymisellään nousemaan esiin, kun muut jäsenet vaikuttavat kankeilta rivimuusikoilta. Gillespien honkkeli olemus ei kuitenkaan onnistunut tarjoamaan riittävästi karismaa, mikä olisi räjäyttänyt Palladium ilmiliekkeihin.

FullSizeRender-4Primal Screamin rooli lämmittelijänä ei antanut bändille sen ansaitsemaa arvoa. Loppusuora alkoi raikkaalla valinnalla I’m Losing More Than I’ll Ever Have Play. Sitä seurasi hittiputki, joka starttasi läpimurtohitillä Loaded ja jatkui Country Girl, Movin’ On Up ja Rocks – klassikoilla. Primal Scream veti kuitenkin komean keikan, mutta ihan hurmosta se ei tavoittanut, koska yleisö oli tullut katsomaan enemmän illan pääesiintyjää.

Itsekin latasin odotukseni The Cultin keikkaan, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Brittitaustainen The Cult on samaa ikäluokkaa Primal Screamin kanssa, mutta Ian Astburyn ja Billy Duffyn luotsaama bändi saavutti kultakautensa jo 1980-luvulla. Sen jälkeen orkesteri on kulkenut vanhojen hittiensä varassa, koska uusi materiaali on ollut ponnetonta. Vuoden vaihteen jälkeen julkaistavan uutukaisen Hidden City (2016) ensisingle Dark Energy vaikuttaa lupaavalta. Ian Astbury asuu tätä nykyä Los Angelesissa, joten bändi nousi ikään kuin kotiyleisön eteen.

FullSizeRender-6Bändi asteli lavalle Horse Nationin tahdissa, mutta komea Rain käynnisti varsinaisen keikan. Hyvin homma nytkähti liikkeelle, mutta ajoittain oli havaittavissa pientä yskintää. Billy Duffy hoiti kitaroinnin rutinoituneesti ja Ian Astbury meuhkasi teennäisellä uholla. Valitettavasti hänen kiihkeä äänensä on vuosien saatossa menettänyt parhaan teränsä. Klassisen Love –albumin (1985) biisit toimivat moitteettomasti ja Nirvana jatkoi Rainin kastelemaa tietä. The Cultin astetta tiukempi rock oli yleisön mieleen, mutta itselle 1980-luvun jälkeen sävelletty tuotanto on paikoin puuduttavaa hard rockia. Hienoja hetkiä riitti kuitenkin sen verran, että ulos lähdin tyytyväisenä. Lil’ Devil, Wild Flower tarjoavat maailman luokan riffejä, joiden esikuvat löytyvät AC/DC:n suunnalta, mutta ovat The Cultin käsissä jalostuneet persoonallisiksi voimakappaleiksi. Uudemmasta materiaalista Honey From A Knife esiintyi edukseen. Keikka huipentui bändin kovimpiin hitteihin Fire Woman ja She Sells Sanctuary, jolloin Palladiumin parketti tärähteli kuin maanjäristyksestä yleisön takoessa nyrkkiä ilmaan.

FullSizeRender-8Illan pääesiintyjä palasi vielä kahden kappaleen verran lavalle. Ensimmäisenä kuultiin The Phoenix, jonka aikana lauteille kapusi vieraana Alice in Chainsista tuttu Jerry Cantrell. Toisena encorena kuultu Love Removal Machine sai tuekseen itse alkuperäisen Sex Pistols kitaristin Steve Jonesin, joka hänkin majailee Los Angelesissa. Paikallinen tuttava kertoikin minulle, että hyvin tavallista, että Losissa lavalla saattaa piipahtaa artistia kovempia vierailijoita. Enpä olisi uskonut tässä elämässä näkeväni Steve Jonesia, mutta joskus onni on puolellani.

Palladium vetää vajaa neljätuhatta ihmistä ja perjantai-iltana se ei ollut aivan loppuunmyyty, mutta lähes täynnä. Jengi purkautui ulos nopeasti ja kyyti takaisin majapaikkaan sujui reilusti alle tunnissa. Yksi klassinen rokkiluola on nyt bongattu kahdella kovalla kestosuosikilla. Legendaarisia klubeja Los Angelesissa riittää vielä useita ja jos sinne vielä tie vie, niin esteiden on oltava suuria, etten niitä ottaisi haltuun.FullSizeRender-3

The Cult Setlist:

Horse Nation

Rain

Nirvana

Lucifer

Lil’ Devil

Dark Energy

The Witch

Honey From A Knife

Gone

Wild Flower

Wonderland

Sweet Soul Sister

Fire Woman

She Sells Sanctuary

Encore:

The Phoenix

Love Removal Machine

 

Primal Scream setlist

2013

Jailbird

Accelerator

Kill All Hippies

Shoot Speed/Kill Light

(I’m Gonna) Cry Myself Blind

Swastika Eyes

I’m Losin More Than I’ll Ever Have Play

Loaded

Country Girl

Movin’ On Up

Rocks

 

Travellin’ Brothers (ES) @ Clamores, Madrid 26.4.2015

by

Sala Clamores

Madridin keskustan pohjoispuolella Chamberín kaupunginosassa sijaitsee yksi kaupungin legendaarisimmista jazzklubeista nimeltä Sala Clamores. Taianomainen klubi on ollut toiminnassa 34 vuotta ja jazz-leimasta huolimatta se tarjoaa monipuolisesti elävää musiikkia jazzista funkiin ja flamencosta indierockiin.

TBMadrid on tunnettu vilkkaasta yöelämästään ja siihen kuuluu olennaisena osana elävä musiikki. Keväisin kaupungissa on järjestetty yli 20 vuoden ajan vaihtoehtoisen musiikin Festimad –festivaalia, joka reilun kahden viikon ajan tarjoaa mielenkiintoista uutta ja vanhaa vaihtoehtoista musiikkia kaupungin eri klubeilla. Festimad ulottui myös Clamoresiin, missä soitti kahtena iltana peräkkäin Baskimaalta kotoisin oleva Travellin’ Brothers. Bändi perustettiin Leioan kaupungissa vuonna 2003 ja on ollut siitä lähtien nimensä mukaisesti tien päällä. Bändi on julkaissut kuusi englanninkielistä albumia, jotka sisältävät sekä omia sävellyksiä että cover-versioita afroamerikkalaisista blues, swing ja soul –klassikoista.

Madridin huhtikuu on epävakaa sään puolesta, mutta auringon lämmittäessä plazoja, kerääntyvät trubaduurit soittamaan kahviloiden ympärille. Ilman Festimadia sateinen Madrid olisi sunnuntai-iltana ollut musiikin osalta poikkeuksellisen hiljainen. Travellin’ Brothers soitti miltei ainoan kiinnostavan keikan koko kaupungissa. Siksi pelasinkin varman päälle ja hankin liput Suomesta käsin varsin edulliseen 9,20€ hintaan.

Keikka oli ilmoitettu alkavaksi espanjalaisittain poikkeuksellisen aikaisin klo 20.00, kun bändin lauantain veto oli käynnistynyt vasta puolilta öin. Saavuin varttia vaille paikalle, mutta ovimies ei päästänyt sisään. Hän kertoi ystävällisesti klubin avautuvan vasta parinkymmenen minuutin päästä. Tippa ei tullut linssiin, vaikka Clamores tarkoittaakin itkemistä. Ei auttanut muu kuin odottaa hetki naapuribaarissa.

Clamores sijaitsee osoitteessa Calle de Alburquerque 14

Palattuamme Clamoresiin, oli klubien pöytien ääreen kertynyt jo kymmenittäin ihmisiä. Kaikki pöydät lavan edustalla olivat varustettu reservado –kylteillä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi katsoa keikkaa baaritiskiltä. Pian kaikki pöydät täyttyivät ja paikalla oli arviolta 60-70 ihmistä. Baarin puolella korokkeella oli vain yksi pöytä ja sekin varattuna, mutta onneksi se vapautettiin ja pääsimme seuraamaan konserttia aitiopaikalta. Lava ei ollut kovin suuri, mutta kuusihenkinen orkesteri mahtui kelvollisesti. Travellin’ Brothers esiintyi peruskokoonpanossa, mutta välillä he heittävät myös big band -konsertteja. Jos sisäänpääsy ei rasittanut lompakkoa, niin madridilaisittain baarin hinnat olivat tyyriitä. Viidellä eurolla irtosi lasillinen viiniä tai pullo Mahou-olutta. Suomen tariffeihin verrattuna silti huokeaa. Ajan patinoima Clamores miellytti silmää ja samanhenkisiä autenttisen klubien tunnelma olen havainnut vain New Yorkissa.

Travellin' BrothersTravellin’ Brothers nousi lavalle kuin skiffle-bändi pesulautoineen ja kontrabassoineen. Soittajat asettuivat riviin lavan eteen ja nappasivat yleisön lämminhenkisellä meiningillä mukaan. Bändi antoi itsestään sympaattisen kuvan, joka taitaa yleisön viihdyttämisen. Bändin nokkamies mafiapomon näköinen laulaja Jon Careaga osaa vetää oikeista naruista ja hän viettikin pitkän tovin yleisön seassa, koska päätti kiittää jokaista paikalle saapunutta. Naiset saivat suudelmia poskille ja Careaga antoi halauksen myös takarivin muukalaisille – Thank you for coming.

Travellin’ Brothers on aika klassinen swing-blues bändi, eikä se tarjoa mitään kovin persoonallista edes nimessään. Siitä huolimatta yli 700 sadan keikan kokemus takasi Clamoresissakin laadukkaan iltaman. Karismaattisen Jon Careagan lauluääni on hänen kookkaaseen ulkonäköönsä nähden hentoinen, mutta silti mieheltä taittuu laaja skaala erilaista tulkintaa. Saksofonisti Alan Sancho tuo bändin standardibluesiin svengiä ja kosketinsoittaja Ander Unzaga taas syventää juuri sopivasti. Erinomainen piirre bändissä on se, että rumpali Isi Redondon kanssa soitannan peruskiven luo Eneko Cañibanon jämäkkä kontrabasso.Jon Careaga

Bändin settilistaan kuului omasta tuotannosta melodisesti etenevä Midnight Train. Hyvin toimi myös Song For You (Always There). Illan mielenkiintoisimman biisin tittelin nappasi uljas versio Stevie Ray Vaughan kappaleesta Leave My Girl Alone ja Shirley & Co klassikko Shame, Shame, Shame rullasi takuuvarmasti. Jon Careaga osasi laulattaa myös yleisöä ja parhaiten siihen saumaan passasi Blind Willie Johnsonin Let Your Light Shine on Me ja loppuun kaluttu Louis Armstrong ikivihreä What A Wonderful World.

Keikka kesti tunnin ja kolme varttia ja musiikin lisäksi kuultiin myös pitkiä välipuheita. Etenkin etevä kitaristi Aitor Cañibano piti espanjankielisen palavan monologin, josta saattoi arvella, että matkustaville veljeksille bändi on enemmän kuin sydämen asia. Klubin henkilökuntakin antoi arvoa Aitorin kilometrihöpinöille, koska tulivat moittimaan käymääni kommentointia matkakumppanin kanssa. Puheenvoimakkuus oli normitasoa, jotta häiriköksi en itseäni lähtisi luokittelemaan. Keikka päättyi Love, Joy & Happiness –biisin evankelistisissa tunnelmissa. Luikimme saman tein ulos ja jatkoimme olutasiantuntijakaverini opastamana ensiluokkaiseen likeiseen Irreale –olutravintolaan, joten en tiedä miten touhu Clamoresissa jatkui keikan jälkeen. Mahdollisesti sunnuntai-ilta saattoi kaikenikäisen yleisön nopeasti koteihinsa.TB

Procol Harum (UK) @ Kulttuuritalo, Helsinki 8.10.2013

by

Kun nuorena poikana aloin käydä pop- ja rock-historian peruskoulua, istuin usein kirjaston musiikkiosaston kuuntelukopissa ja kahlasin läpi albumi albumilta tärkeitä 1960-luvun klassikoita. Jossain vaiheessa beat- ja rhythm&blues -pohjainen musiikki alkoi kallistua myös psykedeelisemman rockin suuntaan. Levylautaselle astuivat Love, The Moody Blues ja Procol Harum. Kukin teki tavallaan vaikutuksen ja jonkin verran fiilistelin orkestereiden repertuaaria. Sitten vanhat mestarit jäivät sivuun, eivät unholaan, mutta sinne ylähyllylle pölyttymään.

Vuonna 2013 edellä mainitut dinosaurikset ovat yhä voimissaan. Tosin Love toimii ilman edesmennyttä johtohahmoansa. Nimittäin Arhtur Lee menehtyi 2006 ja bändi kulkee nyttemmin Love Revisited nimellä. Sen sijaan  The Moody Blues ja Procol Harum kiertävät edelleen elinvoimaisina alkuperäisten poppamiestensä vetäminä. Procol Harumin pääjehu on käytännössä aina ollut bändin perustaja Gary Brooker. Vuonna 1967 aloittaneista bändikavereista urkuri Matthew Fisher lähti lätkimään 2003. Muutama vuosi tämän jälkeen Fisher nosti kanteen koskien tekijänoikeusriitaa, jotka liittyivät orkesterin kansallishymniin A Whiter Shade of Pale. Mielikuva Procol Harumin musiikista syntyy Gary Brookerin vahvasta persoonallisesta laulannasta, mutta myös Hammond -uruilla luodusta soundista, jonka alkuperäinen seppä taas on Matthew Fisher. Hän oli myös yksi ikonisimman kappaleen tekijöistä, mutta sai siitä krediitin vasta oikeuden päätöksen turvin 42 vuotta myöhemmin. Siihen asti kuusi miljoonaa kopiota myyneen jättihitin puntatukot olivat menneet Brookerin ja bändin hovisanoittajan Keith Reidin taskuun.

Kulttuuritalo on suomalaisen populaarimusiikin keikkapaikkojen tärkeimpiä temppeleitä jos puhutaan paikassa esiintyneistä artisteista. Mainittakoon Jimi Hendrix ja Led Zeppelin esimerkkeinä. Alvar Aallon suunnittelema talo on kaunis arkkitehtuuriltaan ja vajaat 1400 henkeä vetävänä salina varsin toimiva. Kulttuuritalo oli remontissa reilut puolitoista vuotta ja palasi ruotuun vasta vähän aikaa sitten. Nyt olikin mielenkiintoista tarkastaa millaisen ilmeen talo oli saanut. Kultsaa on haukuttu aina akustiikastaan kaikuisaksi, mutta täytyy muistaa, että Alvar Aalto suunnitteli talon 1950-luvulla akustisille konserteille. Tänä päivänä kaikuongelma koskee nimenomaan sähköisiä esityksiä. Remontin jäljistä ei osunut mitään silmiin pistävää, mutta tavoite onkin ollut saada paikka näyttämään alkuperäiseltä. Akustiikan eteen ei suunnitelmista huolimatta tehty mitään ja se sama jumppasalimainen kaiku häiritsikin edelleen ainakin laitamille F-katsomoon, missä kuuntelin keikan. Äänentoistoon ja tekniikkaan oli kuitenkin satsattu, joten akustiikan voi sanoa himpun verran parantuneen.

IMG_3349

Procol Harumin keikalla akustiikkaongelmat eivät haitanneet kuin ajoittain. Sävykkäästi Shine on Brightly -biisillä alkanut keikka vei mukanaan. Kakkosena kuultu Pandora’s Box on kestävä klassikko ja siitä mieleen nousi mainio cover-tulkinta Hermes, jonka Pepe Willberg teki Suomeksi. Homburg toi vahvimmin mieleen ne ensihetket Procol Harumin kanssa kirjaston kopissa. Kaleidoscope ja As Strong as Samson vakuuttivat vahvoina versioina. Keikan kohokohdaksi nousi aina niin eeppinen Grand Hotel.

Keikka alkoi 19.30, joka on itse asiassa arki-iltaan mainio aloitusaika. Puoli kahdeksaksi ehtii töistä kiirehtimättä ja ilta ei veny liian pitkäksi. Kulttuuritalon konserteissa on usein väliaika, mikä paikoin istuu ohjelmaan, mutta usein se on pakollinen voimistelu, jossa jengi tungeksii baaritiskille, vessaan ja tupakalle ehtimättä tehdä mitään kunnolla, kun ympärillä velloo toistatuhatta ihmistä ja kapasiteetit ovat vajavaisia. Ilman väliaikaa keikalle kertyi kestoa reilu tunti ja kolme varttia.

Toinen setti tuntui ekaa puoliskoon verrattuna aavistuksen laimeammalta, vaikka väkevästi starttatiin The VIP Room -biisillä, joka on bändin tuoreinta materiaalia kymmenen vuoden takaa. Sitten meno vähän rauhoittui, kunnes Broken Barricades nosti taas leukaa ylöspäin. Millä mittakaavalla mitattuna tahansa A Whiter Shade of Pale on ansainnut paikkansa Telluksen rock-klassikoiden Hall of Famessa, mutta valitettavasti mestariteos on myös puhki kulutettu ja rutkasti coveroitu, vaikkakin Paleface teki raikkaan version Kalpeaakin kalpeampaa vuonna 2010. Yli-ilmeisyydestään huolimatta A Whiter Shade of Pale esitettiin kuitenkin arvonsa mukaisesti ja nykyinen urkuristi Josh Phillips taikoi Hammondista taatut äänivyöryt. Varsinaisen setin päätti tyylikäs A Salty Dog. Sitten Gary Brooker ja kumppanit kumarsivat pitkään ja saivat ansaitut taputukset. Enpä muista kuulleeni yhtä vaativaa encoren vonkausta. Jälkiruokaa saatiin odottaa pitkä tovi, mutta lopulta Conquistador hyvästeli tyytyväisen yleisön.

Ilta Kulttuuritalossa oli onnistunut. Sali oli täynnä, taisi ainoa vapaa paikka olla vieressäni. Lava oli koruton, vain valojen ja yhden taustakankaan somistama. Taustafondissa hämmensi alkuun Shine on Brightly -albumin kannesta jäljitelty ”flyygelikitara”, jonka ylle oli rukattu Yhdysvaltain lippu. Procol Harum on erittäin brittiläinen bändi, mutta Gary Brooker paljasti, että kangas oli valmistettu taannoista jenkkikiertuetta varten. Kiertuebudjetti on oltava nihkeä, jos ei Eurooppaa varten pystytä visuaalisuutta päivittämään. Olkoonkin niin, että bändi luottaa auditiivisuuteensa, joka maalaa mielikuviin vahvat maisemat.

Jos huitelee Gary Brooker lähempänä seitsemääkymmentä, niin sen huomaa ainostaan herrasmiehen charmantista olemuksesta. Laulu ja pianon soitto kulkee,  juttu luistaa ja ironiset vitsit putoavat katsomon puolelle. Ei ihme, että kunniaa tehtiin seisaaltaan. Yleisö oli luonnollisesti varttuneempaa, mutta oli ilo bongata joukosta myös populaarimusiikinhistoriasta kiinnostunutta nuorempaa sakkia. Juniorimman väen keskuudessa tapahtuu muuten paljon vähemmän rasittavaa möläyttelyä, mihin taas muutama vanha humaltunut jäärä sortui Kultuuritalossa saadakseen huomiota. Konserttisalin hiljaiset suvannot on helppo keskeyttää huutamalla jotain älyvapaata, vaikkakin yrittäisi olla kunnioittava. Onneksi Brooker otti yleisöstä tulleet möläytykset huumorilla. Yhden jampan hän epäili olevan Turusta, koska ei saanut mitään selvää äijän Turkish-kielestä.