Hardcore Superstar (Swe), Michael Monroe (Fin) @ Whisky a Go Go, West Hollywood, Los Angeles, CA, 12.2.2016

FullSizeRender-3Alkuilta alkoi dinnerillä legendaarisessa Rainbow Bar & Grill –ravintolassa Sunset Stripillä. Ravintola tunnetaan Lemmyn kantakapakkana, mutta myös ravintolana, missä John Belushi söi viimeisen ehtoollisensa. Raflassa ei voi välttyä näkemästä julkkiksia. Tällä kertaa naapuripöydässä istui Ron Jeremy.

Sunset Boulevard on täynnä rokkipyhättöjä. Rainbowsta kun tallailee vajaa parisataa FullSizeRender-2metriä itään päin, niin ohittaa ensiksi The Roxyn ja sitten onkin Whisky a Go Go:n kohdalla. Tänään sinne veti sisään suomalaisen rokin suurlähettiläs Michael Monroe, jonka näkeminen klassisella klubilla on tietenkin erityistä, mutta itse paikan vuoksi olisin mennyt katsomaan melkein mitä vaan. Whiskey a Go Go on nostettu Rock and Roll Hall of Fameen eikä suotta. Jos klubissa on soittanut housebändinä The Doors ja usein on nähty myös The Byrds ja Buffalo Springfield, niin silloin puhutaan jo rokkitemppelistä. Lisäksi lauteilla uransa alkuvaiheilla ovat soittaneet mm. Van Halen, Metallica, Mötley Crüe. Klubi käy tosin kovin nopeasti pieneksi megasuosioon nouseville bändeille, sillä yleisökapasiteetti on vain 250, mutta sekös paikasta tekeekin ainutlaatuisen.

Michael Monroe aloitti illan kakkosbändinä. Edellisenä iltana Hardcore Superstar oli vuorostaan lämmittelijän roolissa. Alkuillan muut lämppärit jäi näkemättä. Monroen bändi nousi lavalle klo 21.45 ja siitä räjähti käyntiin reilu tunnin veto. Hardcore Superstarin kannalta huono juttu, sillä täysi tupa meni sekaisin Michael Monroen vedon aikana. Kenen tahansa keikka Monroen bändin jälkeen tuntuisi  väljähtäneeltä.FullSizeRender

Michael Monroe ei ole Los Angelesissa iso nimi, mutta Hanoi Rocks –myytti tiedetään. Siksi Monroen setti sisälsi kolme Hanoi Rocks klassikkoa sekä pari Demolition 23 –kappaletta, loput olivatkin parhaimmistoa kolmelta viimeisimmältä albumeilta. Ensimmäisenä ilmaan pärähti This Ain’t No Love Song ja bändin kunto näytti olevan kohdillaan. Tuttuun tapaan Michael Monroe heilu lauteilla kuin herhiläinen. Yleisö oli heti kuumana. Sitten putki jatkui tiukasti: Old King’s Road ja Trick of the Wrist, ’78 heittivät löylyä lisää kiukaalle. Hetken päästä kuultu Oriental Beat toi Hanoi Rocks ajat tähän päivään, varsinkin kun bassoa soittaa Sami Yaffa, jota Michael ylisti maailman parhaaksi basistiksi.FullSizeRender-5

Horns and Halos kappaleen jälkeen jouduin jättämään keikan hetkeksi kesken, kun riensin pelastamaan maksuvaikeuksissa olevia kavereita Rainbowhin. Juoksin ja arvaten kovaa, jotta pääsin takaisin mestoille. Menetin hyvän paikan edestä ja katsoin keikan loppuun parvelta. Ei haitannut, sillä siihen aikaan Michael kiipeili yläkerran miksauspöydän ääreen. Keikan loppuputki starttasi Demolition 23 klassikolla Hammersmiht Palais sekä tuoreimmalla sinkulla Going Down With the Ship. Loppukiri otettiin Hanoi Rocksin hengessä kun Tragedy ja Creedence Clearwater Revival cover Up Around the Bend heitti jamit tappiin. Viimeisenä kuultiin tyypillinen keikanpäättäjä Dead, Jail or Rock and Roll. Michael Monroe veti järjettömän kovan keikan.FullSizeRender-6

Pääesiintyjän rooli ei ollut helppo. Ruotsalainen Hardcore Superstar ei ole meikäläiselle ennestään tuttu. Bändillä on Spotify-latauksia huomattavasti enemmän kuin Michael Monroella, mutta silti bändi oli poikanen lämppäriin verrattuna, mutta Hanoi Rocks onkin yksi heidän esikuvistaan. Hardcore Superstar yhdistelee hard rockia ja glam metallia komeasti, ja sikäli ihan hyvä parivaljakko Monroen bändille, mutta lavakarisma jäi kesyksi. Laulaja Jocke Berg pitää yhtyettä pystyssä, ja biisit kuulostivat ihan kelvollisilta ekan kerran kuultuna. Sadistic Girls aloitti setin näppärästi ja Guestlist jatkoi kiinnostavasti. Sitten alkoi into laantua ja siirryin baarin puolelle, minne keikan kuulee ja näkee myös hyvin, koska paikka on kompakti. Loppupuolen hittiputki Moonshine, Last Call for Alchol sai taas kiinnostumaan. We Don’t Celebrate Sundays oli illan tarttuvin styge keikan päättäneen Above the Law’n ohella. Sujuva keikka, mutta eipä Hardcore Superstar noussut uudeksi suosikiksi. Takuuvarma lajityypin edustaja.FullSizeRender-4

Keikan jälkeen pääsin takahuoneeseen ja siellä Michael Monroe show jatkui arvatenkin miltei samalla tohinalla. Hieno ilta Hollywoodin sydämessä. Tulipa legendaariseen mestaan tutustuttua niin maan perusteellisesti.

 

Lost Angels (US), Dirty Passion (Swe) @ Virgin Oil, Helsinki 11.1.2013

Virgin Oil tarjosi perjantai-illalle hard rock -kokoontumisajot. Lähtölaukausta ja kotimaista Santa Cruz -yhtyettä en ennättänyt kuulemaan, mutta kakkosruudusta startannutta Dirty Passionia näin sen verran, että voin todeta ihan potentiaaliseksi bändiksi hard rockin jokamiesluokassa. Malmösta kotoisin oleva Dirty Passion on julkaissut kaksi albumia perinteitä kunnioittavaa 70-80 -lukujen melodista rockia. Sekä Different Tomorrow (2010) että tuore In Wonderland (2012) ovat kivunneet Ruotsissa albumilistojen top 10 -listalle, joten käyrä on orkesterilla nouseva. Mitään uutta ja ihmeellistä bändi ei tarjoa, mutta omasta sävelkynästä syntyvät biisit ovat turvallisen tarttuvia. Etenkin uuden albumin singlenostot When Darkness Falls ja Daughter of the Reaper panevat veren kiertämään. Sopii Hellacoptersin ja Backyard Babiesin ystäville.

Harvemmin pääesiintyjä on cover-biiseillä ratsastava pumppu. Lost Angels otsakkeen alle mahtuu neljä kohtuukovan historian omaavaa heppua. Takalinjoilla kattiloiden takana istuu Troy Patrick Farrel, jonka päätyönantaja on White Lion. Bassoa sormeilee Eric Brittinghham, joka muistetaan kuontalostaan hiusheavy-genren konkariyhtye Cinderellan alkuperäisjäsenänä. Cinderellasta sen enempää, mutta Hearbreak Station (1990) on yhtyeen tuotannosta erottuva helmi. Lost Angelsin puhemiehiä olivat Eric Dover ja Ryan Roxie, jotka hoitivat laulut ja kitaroinnit. Dover on soitellut Alice Cooperin kanssa Eyes of Alice Cooper (2003) ja Dragontown (2001) -albumeilla. Mies muistetaan äänestään Slash’s Snakepit -orkesterin vuonna 1995 julkaistulta ykkösalbumilta It’s Five O’clock Somewhere, millä Dover liidasi laulut. Ryan Roxie on pyörinyt Doverin kanssa samoissa ympyröissä Alice Cooperin ja niin ikään Slashin kanssa. Roxie ei ole porukan vakimiehistöä, vaan tuuraa John Corabia Euroopan rundilla. Corabilla on epäkiitollinen menneisyys Mötley Crüen rivistössä seistä hetken Vince Neilin pallilla. Kelpo ansioluettelo miehistöllä, mutta omaa tuotantoa kuultiin naftisti. Ilta oli pyhitetty kadonneiden enkeleiden osalta muiden mestariteoksille.IMG_0408

Lost Angels on poikain terapia- ja ajanvietetoimintaa muiden työnantajien pitäessä huilia. Eikä siinä mitään, hyvin homma luonnistuu.  Puolitäyteinen sali sai 15€ hintaan maittavaa antia. Lost Angles pudotteli varmaotteisesti klassikkokappaleita kuin lunta kerrostalon katolta. Settilistaan koostui katraasta rennon sähäköitä tulkintoja mm. Beatles Helter Skelter, Alice Cooper No More Mr Nice Guy ja Wings Band on the Run, Thin Lizzy Jailbreak, Queen Under Pressure, Golden Earring Radar Love. Sanotaan, että eilinen ruoka ei ole mikron lämmittämänä ihan samaa kuin suoraan liedeltä, mutta hyvistä raaka-aineista tehty soppa toimii aina. Niin tapahtui Virgin Oilissa. Ilta huipentui encoressa vedettyihin henkilökohtaisiin ikisuosikkeihin. Ensiksi jamiversio lyömättömästä Faces-klassikosta Stay With Me. Ihan ei tavoitettu Rod Stewartin raspia, mutta siitä viis. Päätösstygenä kuultiin antaumuksellinen veto Cheap Trick-helmestä Surrender. Jepujep, sitä sai sitten koikkelehtia hyvissä moodeissa narikkajonoon.