Brian Setzer’s Rockabilly Riot (US), John Grant (US), J. Karjalainen (FIN), Dweezil Zappa Plays Frank Zappa (US), Beth Hart (US) @ Pori Jazz, 14.7.2016

Tänä vuonna Pori Jazz järjestettiin jo 51. kertaa. Se on kunnioitettava ikä festivaalille, jonka nimi on harhaanjohtava, mutta juurtunut tismalleen oikeaksi. Pori Jazz on kuitenkin lähes ainoa tapahtuma (muutaman muun ohella), joka tarjoaa sitä ehtaa jatsia. Kirjuriluodon torstain kattauksessa jäi jatsit kuitenkin vähiin, kun fokus oli tarkennettu populaarimpaan musiikkiin.

Torstain iltapäivän tarjonta ei mahtunut aikatauluun, kun saavuin alueelle vasta Beth Hartin soittaessa osuutensa loppupuoliskoa. Los Angelesista kotoisin oleva Beth Hart omaa vahvan äänen ja tulkitsi bluesrokkia tyylikkäästi akustista kitaraa ja hetken myös bassoa ja koskettimia soittaen. Ennen julkaisematon Boogieman nousi melodisista biiseistä esiin kuten myös Bethin siskolle omistama kappale Sister Heroine.

Beth_Hart_01Päälava on Kirjuriluodon helmi. Suomessa ei ole toista vastaavaa ulkoilmakonserttipaikkaa, josta kaksikymmentuhatpäinen yleisö voi kuunnella tähtiartistia niin että sen näkee lähes joka puolelta. Isot screenit auttavat niitä, jotka seuraavat konserttia ylärinteestä. Miksauskoppikin on saatu mahtumaan poikkeuksellisen matalaan telttaan. Digitaalinen taustakangas antaa kullekin artistille mahdollisuuden korostaa esiintymistä omalla visuaalisella materiaalilla.

Lokkilava sijaitsi vanhalla paikallaan, mutta se onkin ongelmallisempi, koska sijaitsee tasamaalla. Lähtökohtaisesti lokkilavan artistit ovat marginaalisempia, joten se ei houkuttele massaa samalla tavalla kuin päälava. Dweezil Zappa Plays Frank Zappa veti kuitenkin väkeä sankasti. Lavan edestä on hyvä tiirata esitystä, jos sinne saa itsensä tungettua, mutta anniskelualueelta ei näe kuin reunoilta, sillä suhteettoman iso miksauskoppi estää näkyvyyden. Dweezil Zappa isoine bändeineen tavoitti hyvin isänsä musiikillisen monipolvisen meiningin, mutta karismaattisen keskushahmon puuttuessa nousee se vain taitavaksi kunnianosoitukseksi edesmenneelle persoonalliselle visionäärille.Zappa_02

Päälavan ohjelma oli myöhässä 15 minuuttia ja tämä kuulemma Beth Hartista johtuen. Näin Hartilta vain keikan loppupuolen, mutta levinneet silmämeikit antoivat vihjeitä, että jotain tunteikasta oli tapahtunut ennen hänen esiintymistään. J. Karjalainen astui siis vartin myöhässä lavalle, mutta oli mitä täydellisin artisti auringon lempimälle yleisölle. J. Karjalainen on kiertänyt ahkerasti viime vuoden lopulla julkaistun Sinulle, Sofia –albumin myötä, mutta Porissa oli tarjoilla spesiaalikeikka isommalla orkesterilla.

JK_01J. Karjalainen astui lauteille hyväntuulisena ja säesti itsekseen uuden albumin nimikappaleen. Sitten perusbändi Pekka Gröhn koskettimissa, Mikko Lankinen kitarassa, Tom Nyman bassossa ja Janne Haavisto rummuissa liittyivät soitantaan Stindebinden tahdissa. Hänen vasen kätensä on uuden albumin jamihelmi ja nousi hienosti taitavan orkesterin käsissä lentoon. Itse J. ei kuitenkaan ollut käsimerkeistään päätellen tyytyväinen miksaukseen. Suurta yleisöä tämä ei haitannut, vaan lanteet keinuivat letkeissä iskusävelmissä. J. Karjalaisen setti oli muutaman uuden biisin jälkeen hittipainotteinen. Kolmen cowboyn aikana lavalle nousivat vieraina Olli Haavisto ja Veli-Matti Järvenpää. Myös Electric Sauna-kokoonpanon aikainen lyömäsoittaja Mouhamadou L. Malang Cissokho nähtiin lavalla. Myöhemmin vielä kolme puhaltajaa toivat lisää potkua musiikkiin. Mukavasti jutusteleva J. Karjalainen otti ison lavan rennolla pienieleisellä otteella haltuun. Vaikka J. ei ole lavalla suurten liikkeiden mies, hänen musiikkinsa on sellaista kansallisperinnettä, josta kukaan ei voi olla pitämättä.

JKarjalainen_LKPäälavan välittömässä läheisyydessä sijaitsevalla jokilavalla oli vuorossa John Grant. Monella tapaa illan odotetuin artisti, joka myös täytti saappaansa komeasti. Olin nähnyt Grantin aiemmin Midlaken lämmittelijänä, jonka kanssa hän teki yhteistyötä ensimmäisen soololevynsä parissa. Sääli, että J. Karjalaispöhnäinen yleisö ei löytänyt John Grantia, vaan hän joutui esiintymään varsin pienelle joukolle. John Grant laulaa komealla baritonilla ja hänen musiikissaan on viitteitä sellaisiin mestareihin kuin Father John Misty, Morrissey, David Bowie tai Elton John. Keikka alkoi rullaavasti viime vuonna julkaistun Grey Tickles, Black Pressure -albumin kappaleella Down Under. Keikan edetessä John Grant tanssahteli kukon askelin vuoroin lavan etualalla, välillä hän laskeutui pianon ääreen. Miehen taustalla soitti mainio orkesteri, joka koostui sekä islantilaisista että briteistä. Itse John Grant on kotoisin Michiganista, josta starttasi uransa The Czars yhtyeensä keulilla. Kun Grant kertoi yleisölle asuvansa nykyään Reykjavikissa, sai hän väkijoukosta välittömästi jalkapallokannustushuudon ! Soolouralla Grant on ollut vuodesta 2010, jolloin hän julkaisi erinomaisen albumin Queen of Denmark. Tältä Grant soitti hyytävän kauniin kappaleen Marz. Kakkoslevyltä Pale Green Ghosts (2013) kuultiin odotetusti merkkiteos GMF. Uudelta albumin kokeilevampi soundi löytyi muun muassa You & Him, Snug Slacks ja Disappointing –kappaleista. John Grant laulaa suorasukaisesti henkilökohtaisista asioista ja juuri siksi hänen musiikkinsa on poikkeuksellisen ajatuksia herättävää.

Grant_01Päälavalle nousi viimeisenä Brian Setzer’s Rockabilly Riot. Bändi on tietyllä tavalla Setzerin paluu Stray Catsiin. Mahtipontinen Brian Setzer Orchestra on vaihtunut pienimuotoiseen kokoonpanoon, jossa kontrabasson ja rumpalin kyljessä kulkee vakituisesti myös pianisti. Ilahduttavaa olikin nähdä, kun neljä jamppaa täyttää hienosti ison lavan soittamalla sitä musiikkia, joka keksittiin 60 vuotta sitten ja joka ei näytä kuolevan koskaan.

Setzer_05Brian Setzerin liidaama Stray Cats oli tärkeässä roolissa, kun fiftarimusiikki nousi 1980 taitteessa taas listojen kärkeen. Rockabilly on simppeliä musiikkia, mutta tuoreella twistillä varustettuna se nousee aika ajoin listoille yhä uudestaan. Hauskaa, että lajityypin hc-harrastajat paneutuvat pieteetillä musiikkiin ja siihen liittyvään kulttuuriin. Brian Setzer bändeineen vaalii myös tarkkaan fiftariperinnettä tötteritukkineen ja asianmukaisine asusteineen. Bändin taustaprojisointi oli visuaalisesti komea, vaikka se hetkittäin muuttuikin teknisten ongelmien vuoksi jättipikseleiksi.

Setzer_03Brian Setzer on 57-vuotiaaksi ehtinyt niittämään peltoa tuhansia hehtaareja ja omaan musiikkityylilleen uskollisena tehnyt sitä komeasti neljättä vuosikymmentä. Jos jostain Setzeriä voi hieman moittia, niin uusiutumiskyvyn puutteesta, sillä edelleen mieheltä eniten odotti niitä tuttuja Stray Cats hittejä. Kaikki siihen asti soitettu oli kuin mukiinmenevää lämmittelyä, vaikka settilistassa kuultiinkin materiaalia kattavasti koko uralta sekä lajityypin klassikoita kuten Jerry Lee Lewisin Great Balls of Fire. Silti Brian Setzer tarjosi massalle takuuvarman esityksen, josta ei voinut lähteä muuta kuin be-pop-a-lula huulillaan pois. Setzer jäi myös illan viimeiseksi aktiksi, sillä Imelda May oli jätettävä väliin.

Pori Jazz jäi tänä vuonna poikkeuksellisesti yhden päivän varaan. Sään puolesta torstai oli onnekkain. Esiintyjäkaartikin oli ennakolta laadukkain. Tosin perjantain Richard Ascroftin ja lauantain Charles Bradley and His Extraordinairesin esityksiä jäi kaipaamaan. Pori Jazz piti jälleen pintansa ja on joka kesäisenä tapahtumana se kiinnostavin, jonka ohjelmiston julkistamista odottaa aina innolla. Loppuun vielä erityismaininta: enpä muista olleeni festivaaleilla, missä 21.000 hengen yleisön ei tarvinnut jonottaa vessoihin.

Drew Holcomb & The Neighbors (US), Sean McConnell (US) @ Troubadour, West Hollywood, Los Angeles, CA, 24.2.2016

FullSizeRender-1Maailmassa ei ole monta yhtä merkittävää rokkiklubia kuin Troubadour. Santa Monica Avenuella sijaitseva pyhättö omaa historian, josta pelkästä mestasta voisi raportoida näkemättä ainuttakaan bändiä. Ajan patinoima Troubadour on pitkälti samassa kunnossa kuin se oli  Jim Morrison hengatessa siellä 1960-luvulla. Paikan virstanpylväitä on muun muassa se, kun Elton John löi itsensä läpi vuonna 1970 myymällä kuutena iltana talon täyteen. Samaisessa paikassa ovat uraansa aloittaneet ties ketkä. Los Angelsin omista bändeistä Guns N’ Roses veti ensimmäisen keikkansa Troubadourissa 1985. Nimilista klubille on pohjaton, joten ei siitä sen enempää. Rolling Stone -lehtikin on nostanut Troubadourin”Venues that Rock” -listalle numero kaksi.

Suomalaisten rokkiklubien ei tarvitse hävetä kokojensa puolesta. Nimittäin suurin osa legendaarisista Hollywoodin klubeista on suht pieniä. Troubadour on myös yllättävän intiimi ja vetää yleisöä neljäsataa, josta osa hajautuu parvelle. Olen yrittänyt päästä klubille aikaisemmin, mutta vasta nyt osui kohdalle kiinnostavaa kuultavaa. Tennesseestä kotoisin oleva kokoonpano nimeltä Drew Holcomb & The Neighbors sai liikkeelle. Ostin liput ennakolta sillä olin juuri missannut DIIVin keikan The Echo-klubilla, kun ovella sanottiin sold out.

Troubadouriin saavuttuani sali oli täynnä ja juuri illan aloittanut bostonFullSizeRender-3ilainen Sean McConnell soitti ensimmäistä biisiään. Yhden miehen singer-songwriter tarjonta kaatuu maailmanlaajuisesti jopa ylitarjonnan puolelle, mutta tällä kertaa osui eteen jotain varsin kiinnostavaa. McConnellilla on reilun kymmenen vuoden ura takanaan ja hän on ehtinyt julkaista muutaman pitkäsoiton. Herran seuraan oli poikkeuksellisen helppo heittäytyä ja esitys vakuutti, että hyviä lauluntekijöitä ei ole liikaa. Sean soitti 45 minuuttia sellaisella intensiteetillä, ettei ole hetkeen tullut nähtyä. McConnel esitti folk-tarinansa pelkistetysti, mutta yksinkertainen on kaunista varsinkin kun lauluääni on poikkeuksellisen vahva. Biisejä kuultiin matkan varrelta kuten bluesballadi Closing Time, joka löytyy albumilta Saints, Thieves & Liars (2009) mutta myös pari kappaletta vielä julkaisemattomalta uudelta albumilta, joista esiin nousivat Ghost Town  ja erityisen vaikuttava Queen of St. Mary’s Choir.

Drew Holcomb & The Neighbors aloitti oman osuutensa ajallaan tasan yhdeksältä ja soitti reilun puolentoista tunnin keikan. Bändi oli tällä kertaa liikkeellä ilman artistin vaimoa Ellie Holcombia, joka on keskeinen osa kokoonpanoa. Vuosi sitten julkaistu albumi Medicine sai hyvät arvostelut ja nousi Bilboardin listoille. Drew Holcomb osoittautui karismaattiseksi esiintyjäksi, jolta laulujen lomassa luisti jutustelu vastaanottavaisen yleisön kanssa. Nelihenkinen bändi oli treenattu sujuvaan kuntoon ja kevätkiertueen startti sujui rennosti paineitta. Keikka alkoi herkästi American Beauty – biisillä ja yleisö otti bändin varauksettomasti vastaan. On ilo seurata jenkkiyleisöä, joka eläytyy biiseihin isosti niin laulaen, huutaen kuin taputtaen. Suomalainen pystyy samaan vasta hittiputken loppusuoralla parin promillen humalassa.

FullSizeRenderMustapartainen Drew Holcomb tekee mutkatonta ja hyvällä tavalla konservatiivista musiikkia: kantrahtavaa folkrokkia, jota on helppo kuunnella, mutta mukana on kuitenkin sen verran persoonallisia melodiakulkuja ja koukkuja, että se nousee keskivertoa paremmaksi tavaraksi. Tuorein materiaali Medicine –albumilta oli vahvasti esillä, mutta myös edellinen mainio Good Light (2013) sai ison osan settilistassa. Drew Holcombin puolison Ellien soolotuotanto on gospelia, mutta Drew Holcomb vetää maallisemmissa vesissä, tosin puhtautensa vuoksi ei jäädä kauaksi kristillisestä sanomasta. Välispiikeissä Drew mainosti World Visionin kummilapsitoimintaa.

Tightrope vielä käynnisteli, mutta kappaleet Good Light ja Nothing But Trouble saivat jengin FullSizeRender
innostumaan. Ryan Adamsin tuotantoa muistuttava Avalanche taisi napata illan komeimman vedon tittelin, etenkin loppujamittelu osoitti bändin soittavan hienosti yhteen. Hallelujah laski tunnelmaa ja eikä sitä parantanut kun väliin soitettu Counting Crows klassikko Mr. Jones. Siitä seurasikin rauhallisempi balladiputki, jonka kaunein biisi oli You’ll Always Be My Girl. Meno nousi taas Live Forever kappaleen myötä, joka on miehen Chasing Someday -albumilta (2011), jolta kuultiin myös väkevä Fire and Dynamite. Keikan päätti Shine Like Lightning, joka on komea radiosoittoa huutava hitti.

Drew Holcomb & The Neighbors on soittanut kerran aikaisemmin Los Angelesissa, mutta silloin he olivat Greek Theatressa lämppärin roolissa. Nyt Drew nautiskeli tilanteesta kun sai soittaa niin pitkään kuin haluaa. Illan kruunasi parin biisin encore, jonka Drew aloitti yksin soittamalla tunnetuimman kappaleensa What Would I Do Without You. Viimeisenä yleisön huudattajana kuultiin bändin kanssa soitettu Here We Go, joka päätti sopivan yhteisöllisesti kahden bändin illan.

Troubadour on nyt nähty ja helppo kuvitella miten ainutlaatuista olisi ollut kuunnella Elton Johnin tai John Lennonin esitystä. Tämän illan kaksikko tarjosi laadukkaan illan ja muistutuksen, että hienoja biisejä ja niiden tulkitsijoita riittää. Musiikki elää, mutta paikka, vaikka onkin sama, elää aina mukana. Eikä sitä tiedä, vaikka tulevaisuudessa jompikumpi olisi nimi, joka mainitaan legendojen jatkumossa.FullSizeRender-2

 

Eric Clapton (UK) @ Budokan, Tokyo, Japan 20.02.2014

Tokion Nippon Budokan on legendaarinen konserttipaikka. Siellä on tallennettu useita live-taltiointeja kuten Cheap Thrickin ylistetty Cheap Thrick at Budokan (1978), Bob Dylanin parjattu Bob Dylan at Budokan (1979), Eric Claptonin tykätty Just One Night (1980) sekä kauhukeiju Ozzy Osbournen Live at Budokan (2002). Budokan ei alunperin pystytetty rockin riemua varten, vaan vuoden 1964 olympialaisten judoareenaksi. Kaksikymmentä tuhatta katsojaa vetävällä areenalla on varmasti ilo katsoa budolajien mittelöä, mutta jestas, se on myös uljas rock-pyhättö. EC3 Puhdasta sattumaa, että Eric Clapton osui Tokioon samaan aikaan. Huomasin mestarin soittavan kaupungissa pari päivää ennen reissua, mutta Suomesta käsin en onnistunut saamaan lippuja. Pelko loppuunmyydystä konsertista oli realistinen, vaikka Clapton oli varannut Budokanin useammalle illalle. Tästä huolimatta en antanut periksi. Jos yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä blueskepittäjistä on kaupungissa ja soittaa vielä Budokanissa, se nyt vaan olisi tyhmää jättää tilaisuus väliin.  Nimittäin tuo edellämainittu Cheap Trick -platta on jäytänyt mieleen haaveen, että Budokan on joskus koettava. Eric Claptonia olen seurannut jannusta saakka, mutta mikään ukko ylijumala mies ei ole koskaan ollut allekirjoittaneelle. The Yardbirds ja Cream ovat ansainneet paikkansa rockin hall of famessa, mutta Blind Faith ja etenkin Derek and The Dominos ovat olleet Claptonin uralla myös huippuhetkiä. Ei Eric Claptonin soolourakaan ole pettänyt, hän on saanut ihan itsenäänkin paikan hall of famessa. Kolminkertaiseen kreditointiin ei ole kukaan muu artisti yltänyt koskaan. Näistä meriiteistä huolimatta Clapton on lykkinyt vähän yllätyksettömän konttoribluesin latuja. Reilu kaksikymmentä vuotta sitten Claptonin Unplugged -albumi (1992) oli akustisena irtiotto virkamiesbluesrockista, mutta megasuosion saavuttanut Tears in Heaven sai raikkaudesta ja traagisesta taustastaan  huolimatta ottamaan pari askelta taakse. Sen jälkeen en ole paljon intoillut Claptonin projekteista. Näin ollen en ole myöskään koskaan ollut kovin kiinnostunut näkemään miestä elävänä. Kunnes koitti mahdollisuus nähdä hänet Tokiossa. Saavuttuani hotelliin aloin ensimmäisenä tutkia miten saada tiketti Claptonin keikalle. Netin kautta tiketin etsintä ei tuottanut tulosta toivomassani aikataulussa, vaikka jälkeenpäin selvisi, että olisin saanut lipun yksityisen jannun pitämän japanconcerttickets.com kautta, minne jätin viestiä. Seuraavana ryntäsin hotellin respaan kysymään jeesiä miten päästä Budokaniin kätevimmin. Viimeinen vaihtoehto oli lähteä ovelle tsekkaamaan lippuja. Matka Budokaniin kolmen metrovaihdon kanssa kesti tuskaisen kauan ja myöhästyminen oli mahdollista klo 19 alkavaksi merkitystä konsertista. Olin lukenut, että Japanissa keikat alkavat varsin jämptisti. Lopulta nousin maanpinnalle 18.55 ja aloin tähyämään missä suunnassa Budokan seisoo. Suurkaupungissa on helppo lähteä aivan väärään suuntaan varsinkin pimeässä. Tutka päälle ja läheisen puiston keskeltä Budokan pilkotti japanilaisine harjakattoineen. Käveltyäni 100m huomasin naisen myymässä kotiin sairastamaan jääneen miehensä lippua. Toisen onnettomuus oli toisen onni. Maksoin 12.000 jenin tiketistä 10.000 jeniä, joka on aika tarkkaan 75 euroa. kuva-6Budokanin edustalle valui väkeä ja järjestysmiehet jakoivat ohjeita megafonien kautta. En ymmärtänyt mitään katkeamattomasta pölinästä, mutta tunnelma oli kihelmöivä. Sisään pääsy sujui ilman turvatarkastuksia joutuisasti. Lipunrepijä tenttasi vain kuskaanko mukanani kameraa. En tietenkään, mutta voi tätä nykyaikaa, kun kaikilla on taskuissaan kännykkäkamerat. Sisään päästyäni ensimmäisenä hämmästelin 50-vuotiaan areenan hohkaamaa ajan patinaa, vaikka joka paikka oli tip top-kunnossa kuten muuallakin Tokiossa.  Permanto oli tatamin päällä eikä jääkiekkokaukalon mihin ollaan totuttu. Siis jonkin verran pienempi lattia, ja sekös teki areenasta poikkeuksellisen intiimin tuntuisen, vaikka väkeä riitti loppuunmyydyn areenan täydeltä. Istumapaikkaa ei tahtonut heti löytyä, kun tikettikin oli kirjailtu informaatio japanilaisella merkistöllä. Onneksi avulias kansa ei jätä muukalaista pulaan. Viisi yli seiskan istuin paikallani, tutkailin tummatukkaista yleisöä ja keskelle kattoa värkättyä jättilippua, jossa verenpunainen aurinko teki nousua valkoisesta taustasta. Clapton kunniotti japanilaista täsmällisyyttä ja aloitti keikkansa kello 19.11 Pretending -biisillä, joka on mukiinmenevää aikuisrockia Journeyman -albumilta (1989). Keikka lähti rullaamaan mutkattomasti, vaikka Claptonin laulu ei tahtonut ihan alkuun osua mikrofoniin. Ensi kuussa 69-vuotta täyttävältä kitaralegendalta ei kestänyt kauan, että laulukin alkoi kuulua. Lava oli koruton. Claptonin jalkojen alle oli levitetty ainoastaan itämainen matto, kun muun somistuksen hoitivat valot. Claptonin bändissä oli hänen lisäkseen viisi henkeä, joista kukin oli pukeutunut kuin arkimenoihinsa. Claptonin sinisen farkkupaidan päällä sentään lepäsi tumma liivi. Ulkomuoto oli toisisijaista. Puheenvuoro oli musiikilla. Claptonin taustalla soitti pianoa ja koskettimia Chris Stainton, joka on pitkän linjan arvostettu sessiomuusikko. Stainton on tehnyt duunia myös The Whon ja Brian Ferryn kanssa. Mies on Claptonin lisäksi ainoa nykykokoonpanosta, joka soitti Budokanin lauteilla Just One Night -levylle päätyneessä konsertissa. Vaikka Claptonin kitarointi otti joka biisissä pääosan, sai Stainton vetää myös monta iloluontoista pianosooloa.IMG_3790 Kakkosbiisinä lähti bluesstandardi Key to the Highway, jonka Clapton on levyttänyt bluesin kartanonherra B.B. Kingin kera, mutta alunperin Derek and the Dominos kanssa. Klassikon perään tuli toinenkin armopala mestarillista Dominosien Layla and Other Assorted Love Songs -albumilta (1971), kun illan ilahduttavimpia hetkiä tarjonnut Tell the Truth tärähti Budokanin ilmatilaan. Dominos-ajoilta kuultiin vielä akustisena Bessie Smithin tunnetuksi tekemä masennusmessu Nobody Knows You When You’re Down and Out sekä se tunnetuin helmi Layla, josta Clapton irroitteli unplugged-sovituksen. Voi kun olisivatkin soittanut sen originaalin sähköisen version. Layla on harvoja biisejä joka on noussut hittilistoille sekä sähköisenä että akustisena. Kun Eric Clapton ottaa tutun takakenon, kevyen haara-asennon, nostaa leukansa pystyyn ja sulkee silmänsä, tietää mitä on tulossa. Silloin miehen sormet nousevat pääosiin ja liikkuvat Stratocasterin varressa herkästi mutta hallitusti. Ja niiissä biiseissä missä mies ei itse laula, on ikämiehen sormipeli edelleen ilmiömäistä. Näin tapahtui esimerkiksi harvinaisen Honest Man kappaleen aikana, jonka lauluosuuden nappasi bändin urkuri Paul Carrack, joka varsinainen kultakurkku onkin. Mies on tehnyt soolouraa, soittanut Roxy Musicissa, laulanut Squeezen Tempted -hitin, mutta ollut pidetty kumppani monien mestareiden kuten Elton Johnin ja Ringo Starrin projekteissa. Carrack lauloi kaikkiaan kolme viisua illan setistä ja antoi Claptonin äänihuulten huilia. Toinen Carrackin vetämä biisi oli hänen oman Ace bändinsä How Long. Ainokaisena encorena vetäisty Joe Cockerin ja pianisti Chris Staintonin kyhäämä High Time We Went kuultiin Carrackin tulkintana ennen valtaisat aplodit saaneita kimppakumarruksia. kuva-4Tokiolaiset elävät vahvasti mukana keikan käänteissä ja heti kun kuulevat tuttuja alkusointuja, kiljahteleavat ja taputtavat kiivaasti. Näin tapahtui lavallesaapumisen jälkeen ensimmäisen kerran Wonderful Tonight -klassikossa. Samaa ilakointia kuultiin JJ Cale -covereiden After Midnightin ja varsinaisen setin päättäneen Cocainen aikana, jossa jengi jorasi antaumuksella. Muuten biisivalikoima koostui Robert Johnsonin, Bo Diddleyn ja Muddy Watersin bluesstandardeista, jotka Clapton yhtyeineen esittää taitavasti, mutta paikoin itseään toistavasti. Voi kun settilistaan olisi mahtunut joku Yardbirds tai Cream -klassikko sekaan, olisi soppa ollut maukkaampi. Eric Clapton soitti 1h 50 min aikana kaikkiaan 18 biisiä. Show’ssa edettiin musiikin ehdoilla. Clapton muisti  muutamaan otteeseen sanoa thank you, mutta muuta lätinää oli turha toivoa, vaikka yleisöstä kovaäänisesti vaadittiin: say something. Pelkistetyn lava-asetelman laidoilla levittäytyivät screenit, joista kauempana istuneenkin oli ilo seurata vanhojen herrojen soitantaa. Etenkin rumpali Steve Gaddin raskaalta näyttänyt soitto kuulosti rennon ilmavalta. Mies on hakannut kannuja ties kenenkä kanssa aina Frank Sinatrasta Kate Bushiin saakka. Ei ole rytmiryhmän toisen puoliskon basisti Nathan Eastin CV myöskään yhtään heikompi, ansiolistalta löytyy Michael Jacksonia ja Phil Collinsia. Claptonin takalinjoille oli kasattu maailmanluokan soittajapoikia ja kun taustalla lauloivat vielä sielukkaat mimmit Michelle John ja Sharon White, niin ei voi kuin onnitella japanilaisia, jotka olivat saaneet oman pikkukiertueen juhlistamaan Claptonin 40-vuotista konserttitaivalta nousevan auringon maassa.

Muse (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki 10.12.2012

Muse on yliarvostettu bändi. Tämä ajatus on pitänyt valtaa mielessäni, vaikka muutamista bändin biiseistä olen pitänytkin kovasti. Muutama vuosi sitten käytin duuniin liittyvässä demossa bändin erästä biisiä, koska tiesin katsojan siitä oletettavasti pitävän. Kyllä valinta asiayhteydessä toimi hyvin, ei siinä mitään. Onneksi käyttötarkoitus oli yksityinen, muuten voisin olla 500.000 puntaa köyhempi kuten Nestle, joka hävisi oikeudenkäynnin käytettyään mainonnassaan Musen versiota Feeling Good -biisistä ilman lupaa.

Muse on tehnyt lukuisia hitaasti kasvavia mammuteja, jotka laittavat katsojan juoksemaan teollisia käytäviä, pyrkivän pakoon takaa-ajavia cyborgeja. Nämä fiilikset ovat hienoja, mutta enemmän Muse on minulle konsolipelimusiikkia kuin pop-rock-musiikkia. Bändissä on paljon Queen-vaikutteita, mutta silti vertaan bändiä helposti U2 tai Coldplay-orkestereihin. Eihän heissä paljoa samaa ole. Muse on pari pykälää rankempi, progressiivisempi, mutta näissä vertailukohteissa on massasuosion lisäksi mukana enemmän tunnetta. U2 nuolee parhaimmillaan nummia, Coldplay marssii marseljeesin eturintamassa, Queen on aidosti teatraalinen, kun Muse jää mahtipontisuudessaan kliiniseksi. Heidän musiikkinsa on tyylikästä, mutta hieman emootiokoyhää.

Brittiläinen Muse on laulaja-kitaristi Matthew Bellamyn, basisti Chris Wolstenholmen ja rumpali Dominic Horwardin muodostama trio, joka on soittanut kimpassa jo vuodesta 1994. Se näkyy ilmaisuvoimaisessa soitossa. Äärimmilleen tarkaksi hiottu soitanta hipoo täydellisyyttä, mutta siinä virheettömyydessään se on paikoin teflon-pannu. Hyvin kääntyy ja ruskistuu, mutta ei jää kiinni. Musen tuotanto kattaa kuusi albumia, joista itselleni Black Holes and Revelations on merkittävin. Viimeisin The 2nd Law on ollut kuuntelussa, mutta ei ole tahtonut avata purjeitaan täyteen tuuleen. Muse on käynyt ennen eilistä konserttia Suomessa jo seitsemän kertaa, joista en ole nähnyt ainoatakaan. Siksi lähdin suurella uteliaisuudella matkaan ja odotin ennakkoluulot tyrmäävää keikkaa, jotain sellaista, että allekirjoittaisin bändin saaman laajan arvostuksen ja eritoten esiintymiskehut. Onko Muse todella maailman paras live-bändi?

Matkalla Pasilaan huomasin, että bussipysäkkien mainoksissa myytiin jo täyttä häkää ensi kesän Musen stadionkeikkaa. Herranen aika, antakaa jätkien nyt ensiksi soittaa hyvä keikka ja kasvattaa hetki kuulijoiden nälkää nähdä bändi uudestaan. Toki se ilmoitus oli lohtu niille, joille ei lippua konserttiin irronnut. Hartwall areena oli loppuunmyyty. Musea lämppäsi Deap Vally, kalifornialainen naispuoleinen The Black Keys. Kitaristi-laulajan ja rumpalin muodostoma duo on hyvässä nosteessa ja pian julkaistavasta debyyttialbumista on jo pientä kuhinaa. Heitä olisi ollut kiva nähdä, mutta ennätin kuulemaan vain tovin seinien läpi.

Muse astui lauteille klo 21.10. Lähinnä seurasin, miten Matthew Bellamy liikehtii. Bändi oli joutunut peruuttamaan sekä Ruotsin että Norjan keikat Bellamyn murtuneen jalan vuoksi. Helsinki oli myös liipasimella. Oisko varvas mennyt, sillä suht normaalin näköisesti Bellamy lavalla asteli. Ei mitään Mick Jaggerin juoksua tai David Lee Rothin pomppuja, mutta Bellamy merkkasi ympyrän muotoinen lavan reunat muutamaankin otteeseen rauhallisesti kävellen. Yläkatsomon liput maksoivat kohtuullisen 55 euroa. Väkeä oli laitettu myös lavan taakse, joka oli avoin joka suuntaan.

The 2nd Law -tour rakentui pitkälti uuden levyn tuotantoon, miltä kuultiin peräti kahdeksan kappaletta. Keikka starttasi The 2nd Law: Unsustainable, joka maalailevan intron tavoin keskittyi esittelemään lähinnä komeaa lavaa, jonka keskelle kohosi myöhemmin hulppea pyramidin muotoinen screeni, välillä täynnä TV-vastaanottimia, välillä vaikka mitä. Pyramidi oli hetken myös päälaellaan ja välitti hillittömiä monster-animaatioita, taloustilanteeseen kantaaottavia videoita ja grafiikkaa. Jokaiseen biisiin oli mietitty tarkka visuaalinen dramaturgia ja siitä kaikki pisteet. Screenitkin oli kekseliäästi sijoitettu lavan takareunaan. En muista ihan vastaavaa kuvallista ilotulitusta nähneeni. Ehkä Elton Johnin The Red Piano oli omassa lajissaan vaikuttava aikanaan Areenalla. Toisaalta visuaalisuuteen panostaminen tekee keikasta jäykän. Yleisölle esitetään show, mitä ei voi improvisoida. Soitetaan samat biisit tietyssä järjestyksessä joka kaupungissa. Tuli vähän ikävä Bruce Springsteenin vuorovaikutteisuutta ja heittäytymistä hetkeen. Muse on eri genreä ja heidän tietokonetyyppinen soundtrackiin sopii tietyllä tavalla etäisyys. Samoin heiltä puuttuvat poliittiset palopuheet. Riittää, että biisit puhuvat puolestaan.

Konsertti tarjosi reilut 20 biisiä, joista pitää nostaa uuden levyn tuotannosta pari stygeä, jotka nousivat kuitenkin varsinaisen vedon parhaimmistoon: princemäinen Panic Station ja keanemainen Explorers. Sen sijaan uusi Madness on pateettinen Queen-pastissi, joka ei vaan lähde käyntiin, ei edes livenä. Vanhoista kappaleista Time Is Running Out ja Plug in Baby sai katsomon innostumaan ja kuten myös edellisen The Resistance-albumin nimibiisi. Muse soitti niin kuin kuvittelin. Mahtipontinen meininki kantoi alusta asti maaliin saakka, joka kattoi kaksi encorea. Uprising starttasi, Knight of Cydonia jatkoi. Toisessa encoressa kuulimme vielä tarttuvan pianoriffin saattelaman Starlightin ja Lontoon olympialaisten virallisen Survival-viisun. Videopelisukupolvi sai mitä tilasi ja poistui tyytyväisenä areenalta kuunnellessaan 1h 50min suosikkiaan.

Muse

Matthew Bellamy on tyylikäs laulaja, mutta sama venyttävä tulkintatyyli alkaa värinöissään välillä puuduttamaan. Vielä kun miehellä olisi yleisön kanssa keskusteleva karisma, niin siinä se olisi. Jotain siis puuttuu ja tuskin koskaan parempaan suuntaan muuttuu. Jos tämä kuitenkin riittää, että voi tituleerata maailmaan parhaaksi live-bändiksi, niin sitten on vertailukohtia jäänyt näkemättä. Ehkä on jäänyt katsomatta taakse tai tutkailematta ympärillä olevaa aikalaistarjontaa. Muse on monelle tämän hetken cooleinta musaa. Puitteiden puolesta bändi rullaa A-luokassa, mutta kun kosketuspinta jää teräksiseksi, niin ei se soppakaan ihan parhaalla tavalla maistu ainakaan allekirjoittaneelle. Pikkasen epäilen, että saako Muse stadionia täyteen ensi kesänä. Voisin kuvitella, että fanit ovat aika ähkyinä. Bändi on käynyt Suomessa alvariinsa, ja kun uutta materiaaliakaan tuskin ennen ensi kesää syntyy, on epäilykseni ehkä aiheellinen. Kesäisessä suviyössä Musen vahva visuaalisuuskaan ei saa lisäarvoa.