Alice in Chains (US) @ Kaisaniemi, Helsinki 16.6.2019

Grunge vyörysi päällemme siihen aikaan, kun olin otollisessa iässä altistua sen vietäväksi, mutta jostain syystä se ei koskaan täysin uponnut allekirjoittaneeseen. Seattlesta Sub Popin kautta ponnahtanut aalto oli voimakas ja ruutupaidoilta ei voinut täysin välttyä. Samoihin aikoihin olin enemmän innostunut americanasta ja brittipopista, vaikka samaa sukupolvea olenkin. Toki arvostan, että yhdestä koleasta merenrantakaupungista tuli niin monta kovaa bändiä. Nirvanan klassisen punkahtavat voimakappaleet säväyttivät, mutta eniten innostuin Pearl Jamin hardrockista ja jonkin verran myös Soundgardenista. Kaikista vähiten metallisimmasta Alice in Chains -yhtyeestä, jonka repertuaarista puhutteli vain muutama kappale kuten Would?

Nirvanaa ei ole enää. Pearl Jam ja Soundgarden on nähty. Nyt oli mahdollisuus bongata myös Alice in Chains syntymäpäivälahjaksi saadun lipun myötä Kaisaniemessä. Tuskaa oli lähteminen, koska sisäänajo ei tuottanut suuremmin intoa. Rockin historian perusoppitunteja ei saa kuitenkaan jättää väliin. Uusi albumi sisältää pari mojovaa kappaletta ja pitkään keulilla laulanut William DuVall antoi toivoa, että laulaja ei ainakaan häviä äänessä yliannostukseen kuolleelle alkuperäiselle tulkitsijalle Layne Staleylle. Lopulta sain raahattua itseni Kaisaniemen hiekkakentälle, jolloin keikkaa oli jo hyvän matkaa takana.

Odotukset eivät olleet korkealla eikä ne nousseet keikan mittaan. Jerry Cantrellin johtama kokoonpano soitti tasapaksusti ja ponnettomasti. Alkuperäisrumpali Sean Kinney on oletettavasti takonut dynaamisemminkin sen reilu 30 vuotta mitä yhtye on ollut pinnalla (parin vuoden tauko poislukien). William DuVall omaa tosiaan kilpailukykyisen äänen ja näyttää karismaattiselta, mutta hänen valovoimansa ei riitä klubia isommalle lavalle. Cantrell murjoo leipiintyneen oloisena särösoundeja rumasta kitarastaan, kun basisti Mike Inez pitkässä tukassaan näyttää hommasta ainoana ammattimaisesti innostuneelta.

Yhtye soitti uransa ajalta kattavasti kappaleita, mutta esikoinen Facelift klassisin albumi Dirt saivat eniten huomiota. Viime vuonna ilmestyneeltä Rainier Fog -albumilta kuultiin valikoima kappaleita, joista nimikappale ja Never Fade omaa kestävien kappaleiden piirteitä. Tuhatpäisessä yleisössä näytti olevan pitkän linjan faneja, mutta en ymmärrä vieläkään Alice in Chainsin mainetta. Tajuan Grungen suosion ja tämän osana sitä, mutta ei kaikkea ole tarkoitettukaan hiffattavaksi. Toki heti keikan jälkeen teki mieli katsoa Singles, josta kehkeytyi aikanaan maiharikenkäisten ruutupaitojen x-sukupolvielokuva.

The Cult (UK), Primal Scream (UK) @ Hollywood Palladium, Los Angeles, CA 20.11.2015

 

FullSizeRender-2Hyppäsin Newport Beachilta autokyytiin ja posotimme 50 mailia pohjoiseen kohti Los Angelesia. Isossa maailmassa matka ei ole mitään, mutta Etelä-Kalifornian ruuhkissa se voi tuntua loputtomalta via dolorosalta. Varasin matkaan aikaa reilu kolme tuntia ja sen siihen sain lähes kulutettua. Tuskaiseksi kokemuksen teki kusihätä. Kuusikaistaiselta ruuhkassa jumittavalta moottoritieltä on turha haaveilla poikkeavansa pois. Eikä käyrää ohimolla laskenut se, että kaveri joutuu odottamaan kohteessa meikäläistä toista tuntia.

Jonotus Palladiumiin sujui nopeasti eikä ovella tarkistettu henkilöllisyyttä tai tehty turvatarkastusta kuten monissa aiemmissa Amerikassa käydyissä konserteissa. Tiketin tsekkaus riitti. Olin ostanut lipun jo Suomesta käsin 60 euron hintaan. Kävin melkoisilla kierroksilla ja ajattelin palkita itseni oluella, josta sain pulittaa 14 dollaria. Taalan kurssi on euroon nähden tällä hetkellä korkea, mutta lähtöhinnat olivat huurteisellekin tuplahinta verrattuna kotimaiseen hintatasoon.

FullSizeRender-1Primal Scream oli illan ensimmäinen artisti. Bändiä odotellessa ehti tutkailla ympäristöä ja paikalle saapunutta jengiä. Huvittavaa oli havaita siivooja, joka luuttusi lattiaa yleisön seassa. Järjestysmiehet pitivät kulkuväylät tiukasti auki, mikä auttoi vaihtamaan paikkaa keikan aikana vaivattomasti. Perjantai-ilta näytti yleisöstä myös aggressiivisemman puolen. Aivan vieressäni kaljatuopit läikkyivät kun pari körilästä ottivat toisistaan mittaa. Enkä voinut välttyä pössyn tuoksusta, vaikka sali oli täysin savuton. Hollywoodissa siis kaikki ennallaan.

Primal Scream aloitti osuutensa hieman yli kello 20 parin vuoden takaisella 2013 -biisillä, joka löytyy bändin tuoreimmalta More Light -albumilta. Levyllä biisi rasittaa, mutta livenä se toimi aloittajan roolissa kivasti. 33 vuotta toiminnassa ollut skottibändi on ollut britti-indiepiireissä yksi merkittävimmistä yhtyeistä. Primal Screamilla on mittava ura, jonka kirkkaimmat hetket osuivat 1990-luvulle. Bändi on tuotannossaan monipuolinen ja onnistunut niin tiukoissa konebiiteissä kuin The Rolling Stones -henkisissä pastisseissa, joita edusti kakkosena kuultu Jailbird, poiminta albumilta Give Out but Don’t Give Up (1994). Ilahduttavaa oli kuulla useampi raita bändin industriaalisimmalta ja ehkä eheimmältä albumilta XTRMNTR (2000). Accelerator, Kill All Hippies, Shoot Speed/Kill Light ja etenkin Swastika Eyes virittivät Palladiumin kiihkeään tunnelmaan.

FullSizeRender-7Bobby Gillespie on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta kitaristi Andrew Innes on ollut mukana kaikki aktiiviset vuodet kuten myös lähes yhtä kauan kosketinsoittajana toiminut Martin Duffy. Muu jäsenistö on vaihtunut tiuhaan vuosien varrella. Rumpali Darren Mooney on istunut rumpujen takana vuodesta 1997 ja bändin tuorein jäsen on basisti Simone Butler. Vain Bobby Gillespie onnistuu lavaesiintymisellään nousemaan esiin, kun muut jäsenet vaikuttavat kankeilta rivimuusikoilta. Gillespien honkkeli olemus ei kuitenkaan onnistunut tarjoamaan riittävästi karismaa, mikä olisi räjäyttänyt Palladium ilmiliekkeihin.

FullSizeRender-4Primal Screamin rooli lämmittelijänä ei antanut bändille sen ansaitsemaa arvoa. Loppusuora alkoi raikkaalla valinnalla I’m Losing More Than I’ll Ever Have Play. Sitä seurasi hittiputki, joka starttasi läpimurtohitillä Loaded ja jatkui Country Girl, Movin’ On Up ja Rocks – klassikoilla. Primal Scream veti kuitenkin komean keikan, mutta ihan hurmosta se ei tavoittanut, koska yleisö oli tullut katsomaan enemmän illan pääesiintyjää.

Itsekin latasin odotukseni The Cultin keikkaan, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Brittitaustainen The Cult on samaa ikäluokkaa Primal Screamin kanssa, mutta Ian Astburyn ja Billy Duffyn luotsaama bändi saavutti kultakautensa jo 1980-luvulla. Sen jälkeen orkesteri on kulkenut vanhojen hittiensä varassa, koska uusi materiaali on ollut ponnetonta. Vuoden vaihteen jälkeen julkaistavan uutukaisen Hidden City (2016) ensisingle Dark Energy vaikuttaa lupaavalta. Ian Astbury asuu tätä nykyä Los Angelesissa, joten bändi nousi ikään kuin kotiyleisön eteen.

FullSizeRender-6Bändi asteli lavalle Horse Nationin tahdissa, mutta komea Rain käynnisti varsinaisen keikan. Hyvin homma nytkähti liikkeelle, mutta ajoittain oli havaittavissa pientä yskintää. Billy Duffy hoiti kitaroinnin rutinoituneesti ja Ian Astbury meuhkasi teennäisellä uholla. Valitettavasti hänen kiihkeä äänensä on vuosien saatossa menettänyt parhaan teränsä. Klassisen Love –albumin (1985) biisit toimivat moitteettomasti ja Nirvana jatkoi Rainin kastelemaa tietä. The Cultin astetta tiukempi rock oli yleisön mieleen, mutta itselle 1980-luvun jälkeen sävelletty tuotanto on paikoin puuduttavaa hard rockia. Hienoja hetkiä riitti kuitenkin sen verran, että ulos lähdin tyytyväisenä. Lil’ Devil, Wild Flower tarjoavat maailman luokan riffejä, joiden esikuvat löytyvät AC/DC:n suunnalta, mutta ovat The Cultin käsissä jalostuneet persoonallisiksi voimakappaleiksi. Uudemmasta materiaalista Honey From A Knife esiintyi edukseen. Keikka huipentui bändin kovimpiin hitteihin Fire Woman ja She Sells Sanctuary, jolloin Palladiumin parketti tärähteli kuin maanjäristyksestä yleisön takoessa nyrkkiä ilmaan.

FullSizeRender-8Illan pääesiintyjä palasi vielä kahden kappaleen verran lavalle. Ensimmäisenä kuultiin The Phoenix, jonka aikana lauteille kapusi vieraana Alice in Chainsista tuttu Jerry Cantrell. Toisena encorena kuultu Love Removal Machine sai tuekseen itse alkuperäisen Sex Pistols kitaristin Steve Jonesin, joka hänkin majailee Los Angelesissa. Paikallinen tuttava kertoikin minulle, että hyvin tavallista, että Losissa lavalla saattaa piipahtaa artistia kovempia vierailijoita. Enpä olisi uskonut tässä elämässä näkeväni Steve Jonesia, mutta joskus onni on puolellani.

Palladium vetää vajaa neljätuhatta ihmistä ja perjantai-iltana se ei ollut aivan loppuunmyyty, mutta lähes täynnä. Jengi purkautui ulos nopeasti ja kyyti takaisin majapaikkaan sujui reilusti alle tunnissa. Yksi klassinen rokkiluola on nyt bongattu kahdella kovalla kestosuosikilla. Legendaarisia klubeja Los Angelesissa riittää vielä useita ja jos sinne vielä tie vie, niin esteiden on oltava suuria, etten niitä ottaisi haltuun.FullSizeRender-3

The Cult Setlist:

Horse Nation

Rain

Nirvana

Lucifer

Lil’ Devil

Dark Energy

The Witch

Honey From A Knife

Gone

Wild Flower

Wonderland

Sweet Soul Sister

Fire Woman

She Sells Sanctuary

Encore:

The Phoenix

Love Removal Machine

 

Primal Scream setlist

2013

Jailbird

Accelerator

Kill All Hippies

Shoot Speed/Kill Light

(I’m Gonna) Cry Myself Blind

Swastika Eyes

I’m Losin More Than I’ll Ever Have Play

Loaded

Country Girl

Movin’ On Up

Rocks