The Cult (UK), Primal Scream (UK) @ Hollywood Palladium, Los Angeles, CA 20.11.2015

 

FullSizeRender-2Hyppäsin Newport Beachilta autokyytiin ja posotimme 50 mailia pohjoiseen kohti Los Angelesia. Isossa maailmassa matka ei ole mitään, mutta Etelä-Kalifornian ruuhkissa se voi tuntua loputtomalta via dolorosalta. Varasin matkaan aikaa reilu kolme tuntia ja sen siihen sain lähes kulutettua. Tuskaiseksi kokemuksen teki kusihätä. Kuusikaistaiselta ruuhkassa jumittavalta moottoritieltä on turha haaveilla poikkeavansa pois. Eikä käyrää ohimolla laskenut se, että kaveri joutuu odottamaan kohteessa meikäläistä toista tuntia.

Jonotus Palladiumiin sujui nopeasti eikä ovella tarkistettu henkilöllisyyttä tai tehty turvatarkastusta kuten monissa aiemmissa Amerikassa käydyissä konserteissa. Tiketin tsekkaus riitti. Olin ostanut lipun jo Suomesta käsin 60 euron hintaan. Kävin melkoisilla kierroksilla ja ajattelin palkita itseni oluella, josta sain pulittaa 14 dollaria. Taalan kurssi on euroon nähden tällä hetkellä korkea, mutta lähtöhinnat olivat huurteisellekin tuplahinta verrattuna kotimaiseen hintatasoon.

FullSizeRender-1Primal Scream oli illan ensimmäinen artisti. Bändiä odotellessa ehti tutkailla ympäristöä ja paikalle saapunutta jengiä. Huvittavaa oli havaita siivooja, joka luuttusi lattiaa yleisön seassa. Järjestysmiehet pitivät kulkuväylät tiukasti auki, mikä auttoi vaihtamaan paikkaa keikan aikana vaivattomasti. Perjantai-ilta näytti yleisöstä myös aggressiivisemman puolen. Aivan vieressäni kaljatuopit läikkyivät kun pari körilästä ottivat toisistaan mittaa. Enkä voinut välttyä pössyn tuoksusta, vaikka sali oli täysin savuton. Hollywoodissa siis kaikki ennallaan.

Primal Scream aloitti osuutensa hieman yli kello 20 parin vuoden takaisella 2013 -biisillä, joka löytyy bändin tuoreimmalta More Light -albumilta. Levyllä biisi rasittaa, mutta livenä se toimi aloittajan roolissa kivasti. 33 vuotta toiminnassa ollut skottibändi on ollut britti-indiepiireissä yksi merkittävimmistä yhtyeistä. Primal Screamilla on mittava ura, jonka kirkkaimmat hetket osuivat 1990-luvulle. Bändi on tuotannossaan monipuolinen ja onnistunut niin tiukoissa konebiiteissä kuin The Rolling Stones -henkisissä pastisseissa, joita edusti kakkosena kuultu Jailbird, poiminta albumilta Give Out but Don’t Give Up (1994). Ilahduttavaa oli kuulla useampi raita bändin industriaalisimmalta ja ehkä eheimmältä albumilta XTRMNTR (2000). Accelerator, Kill All Hippies, Shoot Speed/Kill Light ja etenkin Swastika Eyes virittivät Palladiumin kiihkeään tunnelmaan.

FullSizeRender-7Bobby Gillespie on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta kitaristi Andrew Innes on ollut mukana kaikki aktiiviset vuodet kuten myös lähes yhtä kauan kosketinsoittajana toiminut Martin Duffy. Muu jäsenistö on vaihtunut tiuhaan vuosien varrella. Rumpali Darren Mooney on istunut rumpujen takana vuodesta 1997 ja bändin tuorein jäsen on basisti Simone Butler. Vain Bobby Gillespie onnistuu lavaesiintymisellään nousemaan esiin, kun muut jäsenet vaikuttavat kankeilta rivimuusikoilta. Gillespien honkkeli olemus ei kuitenkaan onnistunut tarjoamaan riittävästi karismaa, mikä olisi räjäyttänyt Palladium ilmiliekkeihin.

FullSizeRender-4Primal Screamin rooli lämmittelijänä ei antanut bändille sen ansaitsemaa arvoa. Loppusuora alkoi raikkaalla valinnalla I’m Losing More Than I’ll Ever Have Play. Sitä seurasi hittiputki, joka starttasi läpimurtohitillä Loaded ja jatkui Country Girl, Movin’ On Up ja Rocks – klassikoilla. Primal Scream veti kuitenkin komean keikan, mutta ihan hurmosta se ei tavoittanut, koska yleisö oli tullut katsomaan enemmän illan pääesiintyjää.

Itsekin latasin odotukseni The Cultin keikkaan, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Brittitaustainen The Cult on samaa ikäluokkaa Primal Screamin kanssa, mutta Ian Astburyn ja Billy Duffyn luotsaama bändi saavutti kultakautensa jo 1980-luvulla. Sen jälkeen orkesteri on kulkenut vanhojen hittiensä varassa, koska uusi materiaali on ollut ponnetonta. Vuoden vaihteen jälkeen julkaistavan uutukaisen Hidden City (2016) ensisingle Dark Energy vaikuttaa lupaavalta. Ian Astbury asuu tätä nykyä Los Angelesissa, joten bändi nousi ikään kuin kotiyleisön eteen.

FullSizeRender-6Bändi asteli lavalle Horse Nationin tahdissa, mutta komea Rain käynnisti varsinaisen keikan. Hyvin homma nytkähti liikkeelle, mutta ajoittain oli havaittavissa pientä yskintää. Billy Duffy hoiti kitaroinnin rutinoituneesti ja Ian Astbury meuhkasi teennäisellä uholla. Valitettavasti hänen kiihkeä äänensä on vuosien saatossa menettänyt parhaan teränsä. Klassisen Love –albumin (1985) biisit toimivat moitteettomasti ja Nirvana jatkoi Rainin kastelemaa tietä. The Cultin astetta tiukempi rock oli yleisön mieleen, mutta itselle 1980-luvun jälkeen sävelletty tuotanto on paikoin puuduttavaa hard rockia. Hienoja hetkiä riitti kuitenkin sen verran, että ulos lähdin tyytyväisenä. Lil’ Devil, Wild Flower tarjoavat maailman luokan riffejä, joiden esikuvat löytyvät AC/DC:n suunnalta, mutta ovat The Cultin käsissä jalostuneet persoonallisiksi voimakappaleiksi. Uudemmasta materiaalista Honey From A Knife esiintyi edukseen. Keikka huipentui bändin kovimpiin hitteihin Fire Woman ja She Sells Sanctuary, jolloin Palladiumin parketti tärähteli kuin maanjäristyksestä yleisön takoessa nyrkkiä ilmaan.

FullSizeRender-8Illan pääesiintyjä palasi vielä kahden kappaleen verran lavalle. Ensimmäisenä kuultiin The Phoenix, jonka aikana lauteille kapusi vieraana Alice in Chainsista tuttu Jerry Cantrell. Toisena encorena kuultu Love Removal Machine sai tuekseen itse alkuperäisen Sex Pistols kitaristin Steve Jonesin, joka hänkin majailee Los Angelesissa. Paikallinen tuttava kertoikin minulle, että hyvin tavallista, että Losissa lavalla saattaa piipahtaa artistia kovempia vierailijoita. Enpä olisi uskonut tässä elämässä näkeväni Steve Jonesia, mutta joskus onni on puolellani.

Palladium vetää vajaa neljätuhatta ihmistä ja perjantai-iltana se ei ollut aivan loppuunmyyty, mutta lähes täynnä. Jengi purkautui ulos nopeasti ja kyyti takaisin majapaikkaan sujui reilusti alle tunnissa. Yksi klassinen rokkiluola on nyt bongattu kahdella kovalla kestosuosikilla. Legendaarisia klubeja Los Angelesissa riittää vielä useita ja jos sinne vielä tie vie, niin esteiden on oltava suuria, etten niitä ottaisi haltuun.FullSizeRender-3

The Cult Setlist:

Horse Nation

Rain

Nirvana

Lucifer

Lil’ Devil

Dark Energy

The Witch

Honey From A Knife

Gone

Wild Flower

Wonderland

Sweet Soul Sister

Fire Woman

She Sells Sanctuary

Encore:

The Phoenix

Love Removal Machine

 

Primal Scream setlist

2013

Jailbird

Accelerator

Kill All Hippies

Shoot Speed/Kill Light

(I’m Gonna) Cry Myself Blind

Swastika Eyes

I’m Losin More Than I’ll Ever Have Play

Loaded

Country Girl

Movin’ On Up

Rocks

 

Peter Demian (Can) @ Venice Beach, Los Angeles, CA 19.9.2012

Peter Demian @ Venice Beach

Katusoittajien keikoista ei ole ollut tapana kirjoittaa, mutta yleensä sitä paineleekin ohi ja saattaa vain nakata kolikon skittakoteloon. Tällä kertaa oli alkuillan dinnerimestana The Sidewalk Café Venice Beachillä ja kappas siihen ravintolan eteen boardwalkille pamahti mies kitaransa kanssa vetämään biisejä. Tietenkin covereita.

Peter Demian saapui Los Angelesiin Kanadasta 1978. Demian ajeli 69 vuoden Valiantilla kitara takapaksissa, kunnes moottoripyöräpoliisi pysäytti epäilyttävän veijarin Mulholland Driven kupeessa ja peräsi mikä heppu on miehiään. Demian selitti olevansa muusikko. Poliisi vaati todistaa asian, joten Demian nappasi kitaran esiin ja alkoi soittaa. Poliisi kuunteli hetken ja totesi, että jos uskot siihen mitä teet, on sinun paikkasi Venice Beachilla. Siellä Peter Demian on trubadoinut sen 34 vuotta. Välillä mies esiintyy kadulla Street Smart -bändinsä kanssa.

Peter Demian ei ole vain katumuusikko, sillä on hän on levyttänyt ainakin pari pitkäsoittoa. Toinen platta Greetings From Venice Beach on sitä coveristoa mitä hän nytkin soitti, mutta toinen albumi on hänen omia biisejään ja kulkee nimellä Paloma Serenade. Nämä levyt tuli hankittua miehen keikan jälkeen. Muusta tuotannosta ei ole varmuutta, mutta tuskin levytyksiä on paljon enempää, muutenhan kaveri soittelisi sisätiloissa.

Keikka alkoi Leonard Cohenin Hallelujah -biisillä. Monen muunkin coveroima klassikko ei noussut mitenkään ihmeelliseksi esitykseksi ehkä vain ylipituutensa vuoksi. Bob Dylanin Like A Rolling Stone -kappaleessa sen sijaan lierihattuisen ja hieman nuhjaantuneen oloisen Demianin karhea tulkinta pääsi paremmin oikeuksiinsa. Välillä ääni löysi Joe Cocker -tyyppistä karheutta, välillä taas tarjosi yllättävästi laajemman ääniskaalan. Setti oli klassikkokamaa ja omia biisejä ei tähän sisältynyt. Nyt kun olen kuunnellut jälkeenpäin Paloma Serenadea, olisi niistä hyvinkin mahtunut viisu jos toinenkin ohjelmistoon.

Venice Beach on kuuluisa hassuista persoonistaan. Kadulla tallailee jos minkälaista friikkiä aina hare krisna-väestä, hippeihin ja narkkareihin. Kylläpä ne trimmatut rullaluistelijatytötkin koristaa katukuvaa kuten myös Muscle Beachin bodarit. Demianin eteen kokoontui muutamia vanhempia ikihippejä joraamaan. Kamaa oli vedetty sen verran, että muuvit olivat vanhoilla sulkahatuilla aika viihdyttäviä. Eräs nainen veti balettiaskelia ja kävi välillä Demianin taustalla laulamassa. Taitavat olla tanssijat trubaduurin kumppaneita, jotka havittelevat osinkoja kitaralaukun almuista.

Keikan loppupuolella sattui huvittava välikohtaus, kun katusoittajakollega alkoi pimputtaa pianoaan etuajassa. Demian tästä hermostui ja kovalla sanalla kehotti miestä häipymään, sillä nyt oli hänen vuoronsa. Todennäköisesti katusoittobisnes on sen verran järjestäytynyttä, että kullakin on omat soittovuoronsa ravintolan edessä. Keikan jälkeen Peter Demian kävi keräämässä kolehtiinsa kolikot ja setelit, joita jengi aika avomielisesti jakoi. Taisi saada mies kelpo tilin. Keikan jälkeisestä jutustelusta selvisi, että Demian on kasvanut Kanadassa suomalaisten keskuudessa ja hänelle oli jäänyt hauska sanonta mieleen: ”Napa keskellä mahaa”. Tähän oli mukava lopettaa keikkatunnelmat Venice Beachin auringonlaskussa.