Eddie & The Hot Rods (UK) @ Tavastia, Helsinki, 30.1.2016

FullSizeRender-3Brittiläinen Eddie & The Hot Rods on legendaarinen bändi, joka raivasi tietä punkille 1970-luvun brittipubrokin ytimessä. Bändiä on lämmitellyt muuan Sex Pistols ja tukea on annettu keikkalavoilla myös Ramonesille ja Talking Headsille. Kovassa jengissä siis pyöritty. Eddie & The Hot Rods on monelle yhden hitin bändi ja samalla asenteella lähdin Tavastialle tsekkaamaan konkaribändin nykykunnon. The Eddie & Hot Rodsien edellisestä Suomen vierailusta oli kulunut vain reilu vuosi, jonka jostain syystä jouduin skippamaan. Bändi ei tosin ravaa täällä alati, sillä sitä edellinen keikka osui vuoteen 1977. Tätä tilaisuutta ei voinut skipata – oli pakko lähteä kiitämään.

FullSizeRender-1
Epäilin bändin olevan jo väsähtänyt pumppu, mutta tällä kertaa senioriosasto yllätti ja näytti millaista on rokin riemu. Ainoa alkuperäinen jäsen laulaja Barrie Masters on olemukseltaan kuin kuivan kesän orava, mutta laulajana edelleen tiukassa kunnossa. Kitarakaksikko Richard Holgarth ja Chris Taylor hoitivat hommansa tyylikkäästi, rumpuja takoi poikkeuksellisen väkevästi Simon Bowley ja oman tonttinsa seremoniamestari basisti Dipster piti meininkiä yllä. Eddie & The Hod Rods sijoittuu rockin maailmankartalla jonnekin Dr. Feelgoodin, The Skidsin ja Buzzcocksin välimaastoon. Pubrockia ja melodista punkia samassa paketissa.

FullSizeRender-4

Pääesiintyjää lämmitteli kotimainen Anal Thunder, jota en ehtinyt tarkastamaan. Saavuin Tavastialle täsmällisesti showtimen mukaan. Keikka ilmoitettiin alkavaksi 21.30, mutta kymmenen minuuttia Eddie & The Hot Rods antoi odottaa itseään. Barrie Masters heitti kärkeen ”We’re back” ja soitto alkoi Get Across to You –biisillä ja komeasti alkoikin. Vaikka bändi on ollut telakalla pitkiäkin aikoina, niin viisihenkinen bändi toimitti asiansa rutiinilla ja ensikertalaisen näkökulmasta katsottuna erinomaisen viihdyttävästi. Jos bändi on yhden hitin bändi, niin muu tuotanto ei kalpene rinnalla. Erityisesti neljäntenä kuultu Quit this town on klassinen styge, ja Michael Monroelle, jos kenelle biisi sopisi coveroitavaksi. Vuoden 1979 tuotos The Power and The Glory ei vaimentanut tunnelmaa. Uudemmasta tuotannosta Better Without You ja Bad Time Again toimivat myöskin mallikkaasti. Keikan toiseksi viimeisenä kuultiin se ainoa top 10 -hitti Do Anything You Wanna Do, jonka Pelle Miljoona on versioinut nimellä Lähdetään kiitämään. Yleisö otti ikivihreän vastaan niin kuin pitääkin; kädet tanassa yhdessä laulaen. Viimeisenä kuultiin Van Morrisonin kynästä alun perin lähtenyt Gloria, mutta Eddie & The Hot Rodsille versio muistutti enemmän Patti Smithin tulkintaa. Encorena kuultiin vielä osuva The Beginning of the End.

FullSizeRender-2Ketterä Barrie Masters muistuttaa lavaolemukseltaan monella tavalla Mick Jaggeria tai David Johanssenia, mutta hoikan nestorin olemus on kuitenkin vuosien varrella sen verran ikääntynyt, että näinä rocktähtien katovuosien aikaan olen onnekas, että bongasin hänet näinkin kovassa iskussa. Eddie & the Hot Rods valoi uskoa siihen, että elämässä pitää tehdä just sitä mitä haluaa tehdä.

 

 

Buzzcocks (UK), First Times (Fin) @ Tavastia, Helsinki 26.4.2012

Punk-rockin pioneerehin laskettava Buzzcocksin keikka tuli merkittyä kalenteriin ajoissa. Bändi kuuluu listaan pakko tilaisuuden tullen nähdä, mutta mitään suurempaa rakkaussuhdetta yhtyeeseen ei ole. Lippua ei hankittu ennakosta, sekin kertoo suhteen vakavuudesta. H-hetken lähestyttyä kasvoi tarve nähdä Buzzcocks ja tuli jopa kotona fiilisteltyä Singles Going Steady -kokoelmalevyä. Referenssinä keikalle oli lukuisat huhukehut viime kesäisestä Ilosaarirockin keikasta. 1970-luvun lopulla aloittanut Boltonilaispumppu on tehnyt muutaman unohtumattoman punkrallin, jotka ansaitsevat muistolaattan kiviseinään. Ever Fallin in Love (with Someone You Shouln’t’ve) ja Harmony in My Head, ovat helmiä siinä kuin The Undertonesin Teenage Kicks. Itse en niitä ollut alle kouluikäisenä tietenkään tuoreeltaan kuulemassa, mutta mihinkä sitä hyvä viisu vanhenisi. Koskaan ei ole myöhäistä löytää bändiä, vaikka se olisi kauan sitten rullattu Beethoven. Buzzcocks on Pete Shelleyn alusta asti johtama combo, jonka legendaarinen keikka Sex Pistolsin lämppärinä Manchesterin Lesser Free Trade Hallissa on ikuistettu monen tärykalvoon. Vajaa 36 vuotta myöhemmin Tavastialla Buzzcoksista päälimmäiseksi jäi mieleen liian lujalle miksattu soitto ja tuhnut soundit, jotka kolhivat klassisia biisejä.

Buzzcoksin lämmittelijäksi oli merkattu First Times. Aloin ennalta surffata netissä ja etsimään tietoa bändistä. Aika nopeasti pääsin Seattlelaisen yhtyeen jäljille nimeltä The First times. Bändin Myspace-saitilla ei ollut mainintaa tulevista eikä menneistäkään keikoista, mutta esikuvaksi he mainitsivat Buzzcoksin. Kuuntelin The First Timesin 2010 julkaistua esikoisplattaa ja aloin todella innostua luoteisrannikon kokoonpanosta. Nyt on kova lämppäri tiedossa.

Punk-rock -keikalle pitää mennä katu-uskottavasti, sehän selvä. Niinpä astelin banaani kourassa Urho Kekkosen katua. Takana oli kympin juoksulenkki ja hiilaritankkaus oli suoritettava, että pysyisi keikan tolpillaan. Nakkasin banaaninkuoret stökikseen ja astuin ovesta sisään ostaakseni 27€ tiketin. Kerrankin kävi tsägä. Vastaan käveli mies, joka kysyi haluanko lipun. Tottakai, mihin hintaan? No, maksa pari olutta, mies vastasi. Maksoin lopulta kolme euroa käteistä ja yhden Budvar-oluen, joten kybä lipusta antoi lupauksia onnistuneeseen iltaan. Olin kerrankin ajoissa ja painelin tsekkaamaan lämppäriä. Valtava pettymys. Seattlelaisbändi olikin valitettavasti kotimainen nimikaima. Tunsin oloni typeräksi. Jos The First Times olisi ollut lämppäämässä ehkä julisteessakin olisi ollut maininta (US) ja edessä määre The, mutta eipä ollut. Suomalainen First Times menetti mahdollisuutensa jo ennakko-odotusten romahtamiseen, mutta eipä se ilmankaan olisi kovin korkealle noussut, nippanappa kelvannut Semifinalin lavalle.

Buzzcocks astui yleisön eteen klo 22.10 ja heitti aika tasan tunnin keikan. Setti starttasi säpsäkkäästi, mutta puolivälissä notkahti ja vasta paria biisiä ennen encorea meininki tarttui taas meikän lahkeeseen. Punkrockin perinteen mukaisesti keikka eteni välipuheitta ja seuraava biisi astui jo kärkkäästi edellisen hännän päälle. Yleisöksi oli kertynyt pääosin äijävoittoista väkeä. Senköhän takia Tavastialla oli tunkkaisen saundin lisäksi varsin paha dunkkis. 35 vuotta punkin juurilta on pitkä matka. Silloinen räkäinen meininki näytti nyt vain sakkaavalta soitannalta. Kotona pyöräytin pätkän What Do I Get? -biisiä 11-v tyttärelleni ja hän totesi, että eihän tämä ole edes rockia. Lähestulkoon alkuperäinen kitaristi Steve Diggle tosin välillä näytti nuoruuden anarkiaa sylkemällä seinille Pete Shelleyn tyydyttyä vain coolisti soittamaan ja laulamaan, ja enpä muuten ole aikoihin nähnyt kenenkään uskaliaan tulevan rööki huulessa encoreen näinä tupakointi-sisätiloissa-kieltoaikoina, mutta Diggle uskalsi. Hänen 55-vuotiaan into revitellä ja laulattaa yleisöä piristi muuta soitantaa, mutta jotenkin siitä jäi vaivaantunut maku. Kokonaisuus jäi silti positiivisen puolelle, vaikka encoren vika biisi tuli kuunneltua narikasta. Ei koukuttanut Orgasm Addict.