Erja Lyytinen & Harri Taittonen @ Gallows Bird, Espoo, 17.12.2016

Blues on ollut perinteisesti vanhojen setien musiikkia, mutta Kuopiosta lähtöisin oleva Erja Lyytinen on sädehtivä vaihtoehto niin ikäluokkansa kuin sukupuolensa vuoksi. Hän ei ole Eric Claptonia leikkivä Arja Koriseva, vaan sangen taitava laulaja-lauluntekijä, jolla on hallussa slide-kitarointi. Erja Lyytistä voi luokitella lajityyppinsä kärkinimeksi Suomessa ja miksei myös laajemmassa mittakaavassa, sillä purjeet ovat vieneet häntä myös kansainvälisille vesille.

erjalyytinen3

Erja Lyytinen on kiertänyt tänä vuonna keikkalavoja ahkerasti. Rundit ovat ulottuneet Eurooppaan saakka. Takana on huikeat 120 konserttia ja vuoden viimeinen keikka osui olutharrastajien suosikkiravintolaan Gallows Birdiin Espoon Niittykummussa. Lyytinen on tehnyt tänä vuonna mittavan kiertueen Heikki Silvennoisen kanssa, mutta tällä kertaa Erjan aisaparina toimi kosketinsoittaja Harri Taittonen, jota Erja kutsui keikan aikana lempeästi Taittingeriksi. Itse pääsin todistamaan ensimmäistä kertaa Lyytisen taitoja.

Gallows Birdin nettisivuilla ilmoitettiin, että showtime alkaa klo 20. Kiirehdin ajoissa paikalle, sillä ilmaiset keikat pubeissa ja varsinkin pikkujouluaikaan saattaa vetää tuvat helposti täyteen. Samaan aikaan naapuriareenalla järjestetty Raskasta joulua -konsertti hillitsi onneksi potentiaalista tunkua. Kysyin baarimikolta tarkempaa soittoaikaa Lyytiselle, mutta artisti ei ollut kuulemma saapunut vielä taloon. Onneksi Gallows Bird tarjoaa mainiot olutvalikoimat, joten odottelu ei ollut piinaavaa. Lopulta Lyytinen kumppaneineen saapui taloon. Tähti roudasi muiden mukana soittokamat piskuiselle lavalle. Soundcheck ja tekniset viritykset tehtiin rauhassa ja soitto alkoi vasta lähemmäksi iltakymmentä. Duo Lyytinen ja Taittonen soitti kaksi settiä, joten ilta venyi puolille öihin.

erjalyytinenErja Lyytinen istahti lierihatussaan tuolille kuin deltabluesin pioneerit aikoinaan. Hänen karismansa sai puheensorinan sammumaan ja yleisön keskittymään soitantaan. Äänenvoimakkuus oli miksattu varsin maltilliselle tasolle ja varsinkin Lyytisen kitaraa olisin kuunnellut kovempaakin. Toisaalta Taittosen svengaavat hammond-soundit saivat näin tasavertaisemman huomion. Erja soitti ensimmäisessä setissä sekä omaa että muiden tuotantoa. Erja on lähtökohtaisesti blues, mutta illan esityksen perusteella hänen musiikkinsa ei ole järin juurevaa, vaan sielukasta ja monipuolista. Yksi erottuvista kappaleista oli pitkän parisuhteen juonteita käsitellyt Joyful Misery. Covereista mielenkiintoinen valinta oli Curtis Mayfieldin The Impressions -yhtyeen soul-klassikko People Get Ready.

Toisen setin aikana kuultiin illan ainoa suomenkielinen kappale Pohjoinen jää, joka nousi illan mieleenpainuvimmaksi biisiksi. Lyytinen on esittänyt itse säveltämäänsä biisiä aikaisemmin Heikki Silvennoisen kanssa yhteiskeikoilla. Lainakappaleista erityismaininnan arvoiseksi nousee Bill Withersin Just the Two of Us kuten myös Bobby ”Blue” Bland aikanaan esittämä ja sittemmin myös Whitesnaken versioima Ain’t No Love in The Heart of the City. Kosketinsoittaja Taittonen pääsi tulkitsemaan Elvis Presleyn Don’t Be Cruel -klassikon. Perusblues-osastolta kuultiin Muddy Watersia. Illan päättäneessä encoressa hoilattiin ensiksi yhteislaulantaa, mutta lopulta salongissa päästiin myös jouluisen juhlayön tunnelmiin, kun Erja esitti ikivihreän joululaulun Silent Night.erjalyytinen2

 

 

Mikko Alatalo & Alatalo Brothers Band @ Finlandia-talo, Helsinki 5.11.2015

Alkaa olla klisee, että Mikko Alatalo on aliarvostettu artisti. Hän on yksi 1970-luvulla aloittaneista suomenkielisen pop-musiikin ohittamattomista pioneereista. Varhaistuotantonsa puolesta Alatalo on Juice Leskisen pikkuveli, Hectorin serkku ja Dave Lindholmin pikkuserkku. Sitä puolta hänessä jotkut osaavat arvostaa, mutta useampi on hänen ansionsa unohtanut tai eivät ole tietoisia Alatalon alkutaipaleen onnistumisista. Katu-uskottavien rokkareiden näkökulmasta taisi olla virhe, että Alatalon pitkäaikainen biisintekijäpartneri Harri Rinne kehotti heitä tekemään Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen Väliaikainen –kaltaisia klassikkokappaleita. Siitä alkoi kuplettien voittokulku, tie Syksyn sävelten voittajaksi ja massojen suosikiksi. Eikä sovinnaiseksi TV-ruutukasvoksi ryhtyminen sopinut sen paremmin pirtaan, kun rokkikansa heittäytyi punkin virtaan.Mikko Alatalo Poster

Mikko Alatalo päätti kulkea omaa aikuista polkuansa ja siitä syntyi siirtomaa-Suomesta kertova arvostettu albumitrilogia. Yhteiskunnallisen pohdinnan ja kuplettien lomassa seurasi iskelmää ja lastenlauluja. Känkkäränkkä lienee Maammelaulun jälkeen tunnetuin kappale Suomen maalla. Eikä mainosrallien korvamato numero yksi – Puuhamaa – jää siitä kauaksi. Siihen kun lisää vielä hymyilevän porvarillisen imagon, niin helpompi on Alatalon suuntaan ilkkua kuin kumartaa.

Mikko Alatalo juhlistaa pitkää taivaltaan siitä kun Maalaispoika oon nousi listoille. Ura oli alkanut aikaisemmin Coitus Intin kanssa, mutta omillaan Alatalo on ollut jo ansiokkaat 40 vuotta. Sinä aikana hän on saanut aikaan yli 600 laulua, joista suurin osa on syntynyt Harri Rinteen kanssa. Eli melkoinen puuhamies. Siihen kun lykkää vielä kiertueet, TV-ohjelmat ja 2000-luvulla alkaneen poliittisen vaikuttamisen, niin eiköhän ole aika hieman juhlistaakin uraansa.

Harmi vaan, että Finlandia-talo ei myynyt täyteen ja paikalle odotettu politiikan kerma pääministeri Sipilää myöten joutuivat jättämään paikkansa tyhjäksi, koska samaan aikaan hallituksella oli sote-neuvotteluista meneillään oma känkkäränkkänsä. Kansanedustajakollegoita kuitenkin salista löytyi. Sen sijaan muualla Suomessa konserttikiertue on vetänyt hyvin väkeä, mutta Mikko Alatalo onkin koko kansan tunteiden tulkki.

Mikko AlataloAlatalo oli kerännyt ympärilleen iskukykyisen kokoonpanon. Pitkäaikaisten muusikkokumppaneiden Masi Luoman ja Jammi Humalamäen lisäksi Alatalo Brothers Bandissa soittivat kuinkas ollakaan Mikon pojat kitaristi Kalle ja basisti Aaro Alatalo. Rumpujen takana vaikutti Oinari Vainionpää. Mikko Alatalon ääni on 64-vuotiaaksi vetreässä kunnossa, mutta silti hänelle teki hyvää antaa ajoittain vuoro orkesterin eteen astuneille vieraille. Rokkilaulajan ja Känkkäränkän kävi laulamassa Mikon pirteä pojantytär Ronja Alatalo, jolla on esiintyjänä valoisa tulevaisuus. Janna kävi tulkitsemassa Maarit Hurmerinnan hitiksi tekemän Hymypojan, jonka klassiset sanat ovat Mikko Alatalon kynästä. Janna lauloi myös pettämättömästi Mikon hienoimman kappaleen Syli. Jannan esittämä oma biisi Tytöt lähtee tanssimaan tuntui oudolta istutukselta, mutta löytyi sillekin lunastus, kun Mikko hoiti toisella puoliajalla Tytöt tahtoo pitää hauskaa –hittinsä. Vieraskatraan ykköseksi nousi Olavi Uusivirta, joka esitti itsekin levyttämänsä version herkästä Hän hymyilee kuin lapsi –ikivihreästä. Se oli komea lämmitys koko illan järisyttävimmälle tulkinnalle kappaleesta Hengitä sisko. Lisäksi lauteilla käväisi väkkärä kitaristipersoona Anton Äikäs, joka vetäisi vauhdikkaasti Sielun miljonäärin. Tuhtien poikien räppikvartetti Mansesteri ylipitkällä kotiseudun nostatusbiisillään Tampere II tuntui ensiksi kömpelöltä aluelobbaukselta, mutta toisaalta Mikko Alatalo näytti jälleen pelkäämättömän heittäytyjän asenteen.Olavi Uusivirta

Vieraat saivat paljon aikaa, mutta ei jäänyt epäselväksi kuka on illan kingi. Mikko Alatalo on viihdetaiteilija, joka osaa välipuheillaan hauskuuttaa yleisöä, mutta myös korostaa omaa arvoaan. Anekdootteja riittää ja etenkin Juice-viittaukset huvittivat yleisöä. Vuosien kypsyttämä varma olemus on parhaimmillaan kantreissa ja balladeissa. Keikka alkoikin vakuuttavasti Yhdentoista virran maalla, joka riisutun orkesterin kanssa nousi yhdeksi kohokohdaksi. Hasardihommia taipui uskollisesti. Coitus Intin Per Vers runoilija ja Juice Leskisen kanssa väsätty Klovni heittää veivin täyttivät odotukset. Jouluisen lattea Hyasinttien aika löysi kauniilla sanomallaan ystävänsä, mutta itse olisin sen jättänyt sen ohjelmistosta pois. Kuudestasadasta kappaleesta on haastavaa valita esitettävät kappaleet ja niinpä Alatalo orkestereineen esitti fiksusti suosituimmat balladit ja kupletit erillisinä potpureina.

Konsertti kesti ilman väliaikaa 2h 20minuuttia, joten Alatalon monipuolisesta repertuaarista mahtui iltaan rutkasti biisejä, niin niitä ikivihreitä kuin nolompia kuplettejakin. Alatalolle pitää nostaa erityisesti hattua, että hänellä on itseironiaa ja hän seisoo suoraselkäisesti kaiken tekemänsä takana. Konsertti huipentui hittitrilogiaan Ihmisen ikävä toisen luo, Maalaispoika oon ja Viivy vielä hetki, mutta niiden päälle kuultiin vielä yksi illan odotetuimmista kappaleista. Nimittäin lavalle astui Alatalon kolmas poika Eero Alatalo, joka on knallihatussaan kuin ilmetty nuori Juice. Hän liidasi Anna mulle lovee –klassikon muiden vieraiden tukemana.Mikko Alatalo & vieraat

Mikko Alatalo tarjosi urastaan komean kattauksen ja ainoa mitä jäi kaipaamaan, on Tabula Rasa. Täydelliseen iltaan olisi kuulunut tietenkin Heikki Silvennoinen, jonka proge-biiseihin Mikko Alatalo teki 1970-luvulla asiaankuuluvan huuruisia tekstejä. Yhteenvetona voi sanoa, että 40-vuotta Maalaispojasta –juhlakiertue todisti Alatalon merkityksen keskeisenä artistina suomalaisessa musiikkimaisemassa ja sen kaikkein monipuolisimpana ja häpeämättömimpänä varsinkin mitä tulee hänen levynkansitaiteeseensa. Siitä Alatalo on saanut maksaa sen, ettei tule elinaikanaan saamaan sitä arvostusta mikä hänelle kuuluisi. Hän on joviaali ilmiö.

Mikko Alatalo @ Olarin kamelit, Espoo 1.2.2013

Keikkavainu pitää liikkeellä. Osuipa silmään mainos, jossa kerrottiin keidasravintola Olarin kameleissa esiintyvän herra nimeltä Mikko Alatalo, joten ei auttanut muuta kuin tehdä ekskursio Espoon lähiöön. Ilmainen sisäänpääsy ei myöskään jarruttanut lähtöaikeita. Kansanedustajan ei varmaan tarvitsisi kiertää pikkuräkälöitä leivän vuoksi. Eipä taida ollla Alatalolla muuta vaihtoehtoa kuin heittää keikkaa puhtaasti sydämestään. Käsi lippaan siis.

Mikko Alatalo ura on huikea, vaikka miehen maineelle ja sinisille silmälaiselle pääkaupunkiseudulla lähinnä naureskellaan. Katu-uskottavuus taisi murtua kun Mikko alkoi kynäillä Syksyn sävel-hittejä 1970-luvun lopulla. Huumori-iskelmä osui kansaan, mutta ei siihen jengiin, joka arvosti Mikon ensimmäisiä Love Recordsin julkaisemia soololevyjä Maalaispoika oon (1973), Hasardi (1976), Rokkilaulaja (1977) tai Juice Leskistä tai Heikki Silvennoisen progepumppu Tabula Rasaa, joiden kanssa Alatalo oli tehnyt jo komeaa jälkeä. Iskelmä vei Alataloa, mutta ei täysin. 1980-luvun alussa syntyi lastenlauluja kuten Känkkäränkkä, mainosmusiikkiaa Puuhamaalle, mutta myös vakavampaa iskelmää sekä sävelmiä Mikko Niskasen Ajolähtö -elokuvaan. Kappaleet Alatalo on kirjoittanut pääosin Harri Rinteen kanssa. Musiikin ohessa Mikko Alatalo teki myös toimittajanuraa yhtä kirjavasti Yleisradiossa. Parhaiten mies muistetaan Hittimittarista ja laulattajana Tammerkosken sillalla -ohjelmasta.

Yhteislaulutunnelmissa Mikko aloitti keikkansa Olarin kameleissakin puoli kymmeneltä. Heti kärkeen kaljanhuuruisen baarin väki kannustettiin laulamaan mukana kaunis Viivy vielä hetki. Sitten annettiinkiin kunniaa Juice Leskiselle, jonka Syksyn sävel pohjusti Mikon ensimmäistä Syksyn sävel -voittobiisiä Vicky Lee. Ihan tuoppiinmenevän meiningin Alatalo kauluspaidassaan sai kapakkaan. Hänen vierellään soitti hanuria Jarmo ”Jammi” Humalamäki, joka veti Juicen lauluosuudetkin Mä lähden maalle-duetossa. Hanuri toimi varsinkin hyvin vähän harvinaisemmassan kappaleessa Jolsa jätkä, joka on tuttu Ajolähtö-leffasta. Yleisöstä aneltiin Tytöt tahtoo pitää hauskaa-rallia, mutta eipä saatu vielä ekaan settiin. Sen sijaan baarin kauneimmaksi kehutun neidin toive toteutui, kun Alatalo sai lapun häneltä käteensä. Hieno Hengitä sisko päästi Alatalon breikille jakamaan nimikirjoituksia. Eräs iäkkäämpi äityli otti Mikon signeerauksen käsivarteen ja esitteli sitä ylpeänä kuin teinityttö.

Kuivaniemeltä kotoisin oleva Mikko Alatalo lähti Tampereen yliopistoon opiskelemaan ja Manseen myös jäi. Manserokin aateliin mies ei ole koskaan oikein istunut. Oman tien kulkija kun on  tavallaan. Kolmas kausi kansanedustajana ei ole himmentänyt miehen pispalalaisleimaa, vaikka työt tehdäänkin Arkadianmäellä. Muusikkous on jäänyt politikoinnin varjoon, vaikka aikaansaavampi Alatalo on ollut musiikin saralla. Lintubongari kerää kirjaansa niin satakielen kuin variksenkin. Samasta syystä lähdin Mikon keikalle. Ei Alatalo ole koskaan ollut suuri suosikkini eikä pyörinyt levylautasella, mutta kaikesta huolimatta olen aina häntä arvostanut ja varsinkin muutamista kansallishymnin arvoon nousseista sävellyksistä ja sanoituksista. Parhaat sanoituksensa Alatalo on tehnyt Maaritille. Jäätelökesä ja Hymypoika ovat ehkä hieman aliarvostettuja mestariteoksia. Toisaalta Tabula Rasalle kynäilty Gryf kertoo taas Alatalon taitavan genreen kuin genreen istuvia lyriikoita.

Toinen setti tarjosi koko uraa luotaavan kattauksen. Tuli herkempää Ihmisen ikävä toisen luo, rempseämpää Leuhkat eväät ja ällöttävämmältä osastolta Taitaa tulla kesä. Saatiinhan se Tytöt tahtoo pitää hauskaa loppujen lopuksi ja encoressa kuultiin Känkkäränkkä ja Maalaispoika oon. Juopuneeseen varttuneeseen olarilaiskaraokekansaan rallit istuivat mallikkaasti. Osa tosin oli kiinnostunut enemmän kaljankittaamisesta kuin Mikosta. Ei sitä itsekään rauhassa saanut toljottaa Alatalon esitystä, kun aina joku tuli länkyttämään. Eräs metriheikki vihjaisi, että kohta täällä tapellaan. Eipä tarvinnut jäädä kapakkaan viettämään iltaa pitempään, vaan luikin keikan päätyttyä pois.

Mikko veti aika odotusten mukaisen keikan. Olisin kaivannut coveria Spencer Davis Groupin soulklassikosta Gimme Some Lovin’. Eipä tohtinut senaattori kiekua sielukasta vonkausbiisiä. Hyvin Alatalon ääni vielä toimii, mutta Anna mulle lovee -biisin äärirevittelyyn ei taida ääni enää taipua. Pari tuntia pubin nurkassa perjantai-iltana on päivän jo eduskunnassa istuneelle kansanedustajalle kelpo suoritus. Keikkakokemus oli virkistävä ja lähiöseikkailu näytti taas erään kulman Suomen kansasta. Alatalo osaa jutustelun yleisön kanssa ja kupletin perinteen, kyllä kansa tykkää. Mikko Alatalon kaltaista ja yhtä monipuolista muusikon uraa ei taida kukaan olla Suomessa tehnyt. Alatalo ei ota pois sinisiä silmälasejaan varmaan saunassakaan, mutta kaikki epäilijät voisivat riisua sinisilmäisyyden ja katsoa Alataloa yhtä laajasta perspektiivistä kuin mies katsoo maailmaa itsekin.

The Petrovic Blasting Company (US), SF Blues (Fin), Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani (FIN), Erin (Fin), Pariisin kevät (Fin) @ Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski 27.7.2012

Lapsuudessa kun ajeli Valkeakosken ohi, paikan muistaa luotaantyöntävän lemunsa vuoksi. Paperitehdaskaupunki jäi mieleen, vaikkei siellä tullut pysähdyttyä kovinkaan usein. Nyttemmin kaupunki on tullut tutuksi ja uskallan väittää, että se on yksi viehättävämmistä pikkukaupungeista koko maassa – kompakti koko, tehdasmiljöö, jalkapallo, tennis, höyrylaiva m/s Lokki ja upea vesistö molemmin puolin.

Työväen Musiikkitapahtuma järjestettiin jo 40. kerran. Tapahtuman menneisyyteen en ole perehtynyt, mutta uskoakseni aikanaan tapahtuma on ollut kovinkin punainen. Itse olen ravannut vaihtelevasti kyseisillä festareilla vuodesta 2004  ja siitä lähtien se on ollut täysin nykyaikainen ja toimiva musiikkifestivaali ilman poliittista päälleliimausta. Toki Työväen musiikkijuhlien sponsorit ovat nytkin sieltä vasemmalta laidalta. Muutaman viime vuoden aikana juhlat ovat järjestetty Tervasaaren tehtaan ympäristössä. Edelleen täydessä iskussa töräyttelevä tehdas ei päästele enää karmeita hajuja, vaan on ainutlaatuinen maisema festareille.

Artistit ovat pääosin eturivin suomalaisia ja vähän takarivinkin. Ohjelma on tehty ihan mielenkiintoiseksi ajatuksella jokaiselle jotakin. Joka vuosi ohjelmistosuunnittelijat ovat löytäneet myös kiinnostavia ulkomaisia nimiä listoille kuten henkilökohtaisen listan startterina nähty The Petrovic Blasting Company. Orkesteri tulee rapakon takaa, mutta musiikkilliset piirteet ja juuret löytyvät Balkanilta. Ennakkotietojen mukaan odotin Balkan Fever -bileiden kaltaista infernaalista bailumeininkiä, mutta kauaksi jäivät ennankkoluulot. Hyvin oli Balkanin tunnelmat tavoitettu, mutta kovin lempeässä temmossa edettiin. Veljesten, Josh ja Justin Petrovic, perustama bändi soitti taidokkaasti torveineen, hanureineen ja lyömäsoittimineen, mutta näin alkuillan fiiliksissä jätti hieman valjun maun. Voi kun tätä olisi saanut kuunnella pari tuntia myöhemmin pienessä klubissa.

Kakkosaktina näin Heikki Silvennoisen, Dave Lindholmin ja Pepe Ahlqvistin liidaaman SF Blues -nimisen kokoonpanon. 10-vuotis juhlakiertueella oleva heppujen sivuprojektibändi kiertää nyt alkuperäiskokoonpanolla rummuissa Janne Rajala ja bassossa Mikko Löytty. Toki välillä riveissä on nähty muitakin mestareita kuten Eero Raittinen, Mikko Kuustonen ja Jukka Gustavson. SF Blues mättää taattua perusbluesia, mutta jestas miten patrioottisella nimellä. Pahimmillaan orkesterin voisi kuvitella näkevänsä – tiedätte kyllä missä. Ehkä nimessä on jotain sarkasmia, jota en ymmärrä. Siitä huolimatta demokraattisesti vuoron perään lauluvuoron saaneet Silvennoinen, Lindholm ja Ahlqvist hoitivat hommansa tyylikkäästi. Bändi ei yllättänyt, mutta takuuvarmat bluesjamit saivat aikaan. Varsinkin Lindholmin karisma kestää säässä kuin säässä, ja kappas, olin kuvitellut Pepe Ahlqvistin vain taitavaksi laulajaksi ja huuliharpunimijäksi, mutta mieshän osaa soittaa myös kitaraa. Siihen voisi kiinnittää kovastikin huomiota, jos se ei taittuisi sutjakkaasti Silvennoisen tai Lindholmin vieressä. Keikan päätti uljaasti Jimi Hendrixin Hey Joe –cover.

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani on noussut parin viime vuoden aikana käsittämättömään suosioon etnoiskelmillään. Olen kerran nähnyt bändin intiimeissä hääbileissä ja hyvän grooven he saivat aikaan. Itselle Tuure on tuttu jo yli kymmenen vuoden takaa ja miehen kolme ensimmäistä soololevyä ovat erittäin laadukkaita -kuin miespuolista jonnatervomaata. Harmi vaan, ettei Tuure lyönyt näillä sooloplatoilla läpi. Ei olisi ollut kaukana, että hänestä olisi tullut uusi Aki Sirkesalo. No, löihän se Tuure sitten läpi ja sai suuren iskelmäyleisön polvillensa. Tuure on raahannut kuitenkin mukanaan rock-uskottavuutta, ja eivät häntä kaikki rokkaritkaan ole hylänneet. Puusali pullisteli pinkeänä kun Tuure veteli Valon pisaroita ja Ystävänpäivää. Minäkin olisin ollut tyytyväinen jos oisin kuullut viisun tai pari Just tai Kysymyksiä sudelle -albumeilta.

Erin, se Nylon Beatin nasaalimmin laulanut puolisko, sai pitkän hiljaiselon jälkeen tehtyä sen ensimmäisen soololevynsä. Jonnalla on useampia yrityksiä, mutta ei kummoisella menestyksellä. Erin taitaa tehdä hyvinkin pian Tuuret. Ihan samaa sukseeta yleisön edessä folk-pohjaista poppisiskelmää soittanut Erin ei vielä saanut, mutta kun kansa saa kuullakseen vielä pari muuta Vanha nainen hunningolla kaltaista hittiä, niin luulenpa Erin jää jämäkästi kansan suosikiksi.

Pariisin kevät on kovassa huudossa. Illan pääesiintyjää jäin kuuntelemaan kiinnostuneena, että mikä tässä Arto Tuunelan johtamassa poppisyhtyeessä oikein ihmisiä vetää puoleensa. Taannoin en voinut minäkään välttää kuulemasta hittiä Tämän kylän poikii, joka soi radiossa alvariinsa, enkä myöskään lukematta Hesarin käsittämättömän ylistävää Ilosaaren keikka-arvostelua. Näistä huolimatta en ollut törmännyt yhtyeeseen livenä aikaisemmin. Siistiä, nättiä ja paikoin eteeristä  ja  mahtipontista elektorinista pop-musiikkia, joka vei aika monet mukaansa, muttei minua.

Taisi olla sään puolesta kesän komein päivä, ja kun aurinko laski tehtaan taakse, oli mukava tassutella alueelta pois odottamaan seuraavan päivän antia.