Father John Misty (US), Hamilton Leithauser (US) @ Cirkus, Stockholm, 28.6.2017

Cirkus rakennettiin Skansenin läheisyyteen akrobaateille ja klovneille 125 vuotta sitten. Talossa ei ole ollut enää vuosikausiin tarjolla jongleerauksia, vaan se toimii nykyään ajanmukaisena konserttisalina. Cirkuksessa on esiintynyt lukuisia merkittäviä länsimaisen pop–musiikin legendoja Neil Youngista lähtien. Kiehtova talo henkii edelleen kattokrumeluureineen ja punaisine penkkiriveineen sirkuksen perinteitä. Permanto on ympyränmuotoinen ja yhdelle sivulla on suuri lava. Korkeudesta huolimatta akustiikka on tilassa hyvä. Saliin mahtuu yleisöä 1650 henkeä. Tällä kertaa sirkustirehtöörin viittaa kantoi amerikkalainen Father John Misty.

FullSizeRenderJosh Tillman on esiintynyt Father John Misty -nimellä viimeiset viisi vuotta. Alter egon myötä hän on noussut vääjäämättömästi itsenäisten lauluntekijöiden eturiviin. Hän teki viime vuosikymmenellä soolouraa nimellä J. Tillman, mutta soitti myös rumpuja muutamien yhtyeiden riveissä. Maineikkaan Fleet Foxesin rumpalin sooloura herätti kiinnostusta täällä peräpohjolassakin. Father John Mistyn kolme albumia Fear Fun (2012), I Love You, Honeybear (2015 ja tänä keväänä julkaistu Pure Comedy ovat kukin julkaisuvuotensa merkkiteoksia. Father John Misty on vakiinnuttanut nopeasti arvostetun artistin aseman ja hänen näkemisensä elävänä on ollut itselläkin toivelistan kärkipäässä. Artisti piipahti Tavastialla syksyllä 2012, mutta sen missaaminen pakotti tällä kertaa matkustamaan Tukholmaan saakka.

Illan pääesiintyjää lämmitteli The Walkmen -yhtyeestä tuttu Hamilton Leithauser, jokaPhoto 28.6.2017 20.45.03 teki viime vuonna Vampire Weekendin riveistä lähteneen Rostamin kanssa kehutun duettoalbumin I Had A Dream That You Were Mine. New Yorkissa vaikuttava Dennis Quaidia ulkoisesti muistuttava Leithauser osoittautui mutkattomaksi esiintyjäksi, vaikka ensivaikutelma loikin hänestä ryppyotsaisen kuvan. Turpakäräjille hän ei tullut, vaan soitti rullaavan keikan kolmihenkisen yhtyeensä kanssa. Keikka alkoi kappaleella Rough Up Going ( I Won’t Let Up). Perään kuultu Sick As A Dog toimi myös mainiosti, mutta Letihauserin paras osuma oli odotetusti albumin raastava avainkappale A 1000 Times. Leithauser tulkitsee laulujaan antaumuksella ja etenkin illan päättäneessä kappaleessa 1959 Hamilton vetäisi komeasti dueton molemmat osuudet. Ilta alkoi mainiosti. Ainoastaan jäin aprikoimaan, mitä Rostamin läsnäolo olisi tuonut lisää.

 

Photo 28.6.2017 21.47.35Father John Misty asteli kahdeksan hengen orkesterinsa kanssa lavalle klo 20:40. Screenille heijastui uuden albumin kuvittaneen Ed Steedin käden jälki. Father John Misty aloitti uuden albumin materiaalilla. Keikan aloitus on aina tärkeä, mutta tämä keikka ei yskinyt, vaan käynnistyi paremmin kuin koskaan. Neljän ensimmäisen biisin putki: Pure Comedy, Total Entertainment Forever, Things It Would Have Been Helpful to Know Before the Revolution ja Ballad of the Dying Man tarjosivat livemusiikin riemujuhlan. Vaikka uusi albumi ei kokonaisuutena tavoita I Love You, Honeybearin tasoa, todisti aloitusnelikko, että uudet biisit toimivat elävänä paremmin.

Josh Tillman voisi olla aikamme John Lennon, mutta vielä on matkaa hänen asemaansa. Tillman on karismaattinen lauluntekijä, joka uskaltaa avata suunsa yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista ironian ja mustan huumorin sävyin. Toisaalta hän on läpinäkyvän avoin ja emotionaalinen, joka ei häpeile avata omaa persoonallisuuttaan ja elämäänsä. Lavalla Josh Tillman kaksirivisessä puvuntakissaan, pillifarkuissaan ja tuuheassa parrassaan on salskea näky. Hän on vakavasti otettava, mutta irrotteleva, hassu heittäytyjä. Kesti jonkin aikaa ennen kuin alkuun varautuneelta vaikuttanut Tillman alkoi jutustella leppoisasti yleisön kanssa. Pitkin keikkaa hän polvistui useita kertoja kosketusetäisyydelle ja aivan lopuksi antautui yleisön syleilyihin.Photo 28.6.2017 22.09.44

Keikan aikana kuultiin parikymmentä kappaletta, jotka kaikki olivat kolmelta albumilta paitsi encoren joukossa kuultu Real Love Baby, joka on vain digitaalisena singlenä julkaistu. Father John Misty todisti, että laadukasta materiaalia riittää kevyesti kahden tunnin keikalle. Encoren startteri ei olisi voinut olla osuvampi. Bored in the USA toimii kuin tykki tällä epävarmuuden ja idiotismin aikakaudella. Josh Tillman keskeytti kappaleen ja sadatteli miten outoa on olla amerikkalainen nykyään. Kappaleen jatkuessa albumilla tutut yleisön hörähdykset kuultiin taustanauhoilta. Tuskin olisi ollut mahdoton tehtävä kaivaa samat reaktiot elävästi paikan päällä. Ruotsalainen yleisö oli maltillista ja jaksoi vihellellä useasti, mutta innokkaampia taputuksia olen kuullut muualla enemmänkin. Encore venähti viiden biisin mittaiseksi, jonka loppuun kuultiin jopa pari toivelaulua. Father John Misty perusteli sillä, ettei aio tulla pitkään aikaan Ruotsiin. Siihen löytyy syy Yhdysvalloista ja irrottautumisesta Pariisin ilmastonsopimuksesta. Oma hiilijalanjälkeni kasvoi tällä reissulla aimo annoksen lentäessäni Ruotsiin, mutta Father John Mistyn vuoksi voisin nousta rakettiin.Photo 28.6.2017 22.59.20

Settilista:

Pure Comedy

Total Entertainment Forever

Things It Would Have Been Helpful to Know Before the Revolution

Ballad of the Dying Man

When You’re Smiling and Astride Me

Strange Encounter

Nothing Good Ever Happens at the Goddamn Thirsty Crow

Funtimes in Babylon

Nancy From Now On

Chateau Lobby #4 (in C for Two Virgins)

Birdie

When the God of Love Returns There’ll Be Hell to Pay

True Affection

Hollywood Forever Cemetery Sings

I Love You, Honeybear

 

Encore

 

Bored in the USA

The Memo

Real Love Baby

Only Son of the Ladiesman

Holy Shit

Photo 28.6.2017 21.58.00

Drew Holcomb & The Neighbors (US), Sean McConnell (US) @ Troubadour, West Hollywood, Los Angeles, CA, 24.2.2016

FullSizeRender-1Maailmassa ei ole monta yhtä merkittävää rokkiklubia kuin Troubadour. Santa Monica Avenuella sijaitseva pyhättö omaa historian, josta pelkästä mestasta voisi raportoida näkemättä ainuttakaan bändiä. Ajan patinoima Troubadour on pitkälti samassa kunnossa kuin se oli  Jim Morrison hengatessa siellä 1960-luvulla. Paikan virstanpylväitä on muun muassa se, kun Elton John löi itsensä läpi vuonna 1970 myymällä kuutena iltana talon täyteen. Samaisessa paikassa ovat uraansa aloittaneet ties ketkä. Los Angelsin omista bändeistä Guns N’ Roses veti ensimmäisen keikkansa Troubadourissa 1985. Nimilista klubille on pohjaton, joten ei siitä sen enempää. Rolling Stone -lehtikin on nostanut Troubadourin”Venues that Rock” -listalle numero kaksi.

Suomalaisten rokkiklubien ei tarvitse hävetä kokojensa puolesta. Nimittäin suurin osa legendaarisista Hollywoodin klubeista on suht pieniä. Troubadour on myös yllättävän intiimi ja vetää yleisöä neljäsataa, josta osa hajautuu parvelle. Olen yrittänyt päästä klubille aikaisemmin, mutta vasta nyt osui kohdalle kiinnostavaa kuultavaa. Tennesseestä kotoisin oleva kokoonpano nimeltä Drew Holcomb & The Neighbors sai liikkeelle. Ostin liput ennakolta sillä olin juuri missannut DIIVin keikan The Echo-klubilla, kun ovella sanottiin sold out.

Troubadouriin saavuttuani sali oli täynnä ja juuri illan aloittanut bostonFullSizeRender-3ilainen Sean McConnell soitti ensimmäistä biisiään. Yhden miehen singer-songwriter tarjonta kaatuu maailmanlaajuisesti jopa ylitarjonnan puolelle, mutta tällä kertaa osui eteen jotain varsin kiinnostavaa. McConnellilla on reilun kymmenen vuoden ura takanaan ja hän on ehtinyt julkaista muutaman pitkäsoiton. Herran seuraan oli poikkeuksellisen helppo heittäytyä ja esitys vakuutti, että hyviä lauluntekijöitä ei ole liikaa. Sean soitti 45 minuuttia sellaisella intensiteetillä, ettei ole hetkeen tullut nähtyä. McConnel esitti folk-tarinansa pelkistetysti, mutta yksinkertainen on kaunista varsinkin kun lauluääni on poikkeuksellisen vahva. Biisejä kuultiin matkan varrelta kuten bluesballadi Closing Time, joka löytyy albumilta Saints, Thieves & Liars (2009) mutta myös pari kappaletta vielä julkaisemattomalta uudelta albumilta, joista esiin nousivat Ghost Town  ja erityisen vaikuttava Queen of St. Mary’s Choir.

Drew Holcomb & The Neighbors aloitti oman osuutensa ajallaan tasan yhdeksältä ja soitti reilun puolentoista tunnin keikan. Bändi oli tällä kertaa liikkeellä ilman artistin vaimoa Ellie Holcombia, joka on keskeinen osa kokoonpanoa. Vuosi sitten julkaistu albumi Medicine sai hyvät arvostelut ja nousi Bilboardin listoille. Drew Holcomb osoittautui karismaattiseksi esiintyjäksi, jolta laulujen lomassa luisti jutustelu vastaanottavaisen yleisön kanssa. Nelihenkinen bändi oli treenattu sujuvaan kuntoon ja kevätkiertueen startti sujui rennosti paineitta. Keikka alkoi herkästi American Beauty – biisillä ja yleisö otti bändin varauksettomasti vastaan. On ilo seurata jenkkiyleisöä, joka eläytyy biiseihin isosti niin laulaen, huutaen kuin taputtaen. Suomalainen pystyy samaan vasta hittiputken loppusuoralla parin promillen humalassa.

FullSizeRenderMustapartainen Drew Holcomb tekee mutkatonta ja hyvällä tavalla konservatiivista musiikkia: kantrahtavaa folkrokkia, jota on helppo kuunnella, mutta mukana on kuitenkin sen verran persoonallisia melodiakulkuja ja koukkuja, että se nousee keskivertoa paremmaksi tavaraksi. Tuorein materiaali Medicine –albumilta oli vahvasti esillä, mutta myös edellinen mainio Good Light (2013) sai ison osan settilistassa. Drew Holcombin puolison Ellien soolotuotanto on gospelia, mutta Drew Holcomb vetää maallisemmissa vesissä, tosin puhtautensa vuoksi ei jäädä kauaksi kristillisestä sanomasta. Välispiikeissä Drew mainosti World Visionin kummilapsitoimintaa.

Tightrope vielä käynnisteli, mutta kappaleet Good Light ja Nothing But Trouble saivat jengin FullSizeRender
innostumaan. Ryan Adamsin tuotantoa muistuttava Avalanche taisi napata illan komeimman vedon tittelin, etenkin loppujamittelu osoitti bändin soittavan hienosti yhteen. Hallelujah laski tunnelmaa ja eikä sitä parantanut kun väliin soitettu Counting Crows klassikko Mr. Jones. Siitä seurasikin rauhallisempi balladiputki, jonka kaunein biisi oli You’ll Always Be My Girl. Meno nousi taas Live Forever kappaleen myötä, joka on miehen Chasing Someday -albumilta (2011), jolta kuultiin myös väkevä Fire and Dynamite. Keikan päätti Shine Like Lightning, joka on komea radiosoittoa huutava hitti.

Drew Holcomb & The Neighbors on soittanut kerran aikaisemmin Los Angelesissa, mutta silloin he olivat Greek Theatressa lämppärin roolissa. Nyt Drew nautiskeli tilanteesta kun sai soittaa niin pitkään kuin haluaa. Illan kruunasi parin biisin encore, jonka Drew aloitti yksin soittamalla tunnetuimman kappaleensa What Would I Do Without You. Viimeisenä yleisön huudattajana kuultiin bändin kanssa soitettu Here We Go, joka päätti sopivan yhteisöllisesti kahden bändin illan.

Troubadour on nyt nähty ja helppo kuvitella miten ainutlaatuista olisi ollut kuunnella Elton Johnin tai John Lennonin esitystä. Tämän illan kaksikko tarjosi laadukkaan illan ja muistutuksen, että hienoja biisejä ja niiden tulkitsijoita riittää. Musiikki elää, mutta paikka, vaikka onkin sama, elää aina mukana. Eikä sitä tiedä, vaikka tulevaisuudessa jompikumpi olisi nimi, joka mainitaan legendojen jatkumossa.FullSizeRender-2

 

Kari Peitsamo @ Semifinal, Helsinki 26.12.2015

Kari Peitsamon legendaarinen joulushow on Semifinalissa vuodesta toiseen toistuva perinne, jonne en ole joulumenoiltani koskaan ehtinyt. Joulupukin tuoma lahjakirja Kari Peitsamo: Rokkari ja saarnamies kannusti liikkeelle. Nyt jos koskaan oli paras hetki tarkistaa onko perinteinen joulushow maineensa veroinen. Saavuin kymmenen minuuttia ennen ilmoitettua alkamisaikaa ja ulko-oven takana riitti jonoa. Hetken pelkäsin, että mahdunko sisään, mutta yhden miehen varassa toiminut lipunmyynti ja narikka vei oman aikansa. Pääsin sisälle pulitettuani pääsylipusta huokeat kahdeksan euroa ja narikasta kolme euroa.

Kari Peitsamo astui lavalle vartin ilmoitettua myöhässä klo 21.45. Tavaramerkiksi noussut liina kiersi miehen päätä, jonka alta harmaantunet hiukset kertoivat, että omintakeista matkaa on takana lähes 40 vuotta. Kari Peitsamo on suomalaisen rokkiskenen pisin vitsi, joka on otettava vakavasti. Hän parodisoi koko rokin historiaa oman persoonansa kautta. Siksi ujosta Nokian takametsien pojasta on kasvanut yksi viihdyttävimmistä suomirokin koomikoista. Hän on lonely rider, joka ei ole koskaan istunut mihinkään muottiin, ei suomirokkiin, ei punkkiin, uuteen aaltoon, ei mihinkään. Kari Peitsamo on musiikillisesti yhden hitin mies ja siten ehkä yhdentekevä, mutta sanoituksellisesti satojen pelkistettyjen oivallusten taituri. Absurdius tai ehkä kosmisuus on sana, joka parhaiten kuvaa miehen aforistisia lyriikoita. FullSizeRender-1

Perinteinen joulushow alkoi maailman myydyimmällä laululla White Christmas, mutta siihen joulumusiikki sitten jäikin. Hitusen yli tunnin kestäneessä setissä kuultiin kattavasti Peitsamon tuotantoa, josta ihailtavan suuri osa osui miehen siniselle kaudelle eli vuosille 1977-1979. Peitsamon mukaan se toinen musta kausi alkoi vuonna 1980 ja jatkuu edelleen. Keikka oli vuorovaikutuksen juhlaa. Vastaavaa toivekonserttia en ole aiemmin päässyt näkemään. Peitsamo oli yleisön vastaanotosta mielissään ja jutusteli asiaan perehtyneen fanijoukon kanssa välittömästi. Intiimi tunnelma pisti Peitsamon toteamaan pariin kertaan, että kotiin ei ole syytä lähteä keikan jälkeen lepäämään, vaan nyt vedetään perseet.

Kakkosbiisinä kuultu muutaman vuoden takainen Kuulehan –biisi osui napakasti ensimmäiseen talvikeliin, jonka Tapaninpäivä vihdoin meille toi tänne Etelä-Suomeen. Kari muistutti talvirenkaiden tärkeydestä. Takametsä piti pintansa vielä tuoreimmassa aineistossa, mutta sen jälkeen laskeuduttiinkin varhaisen materiaalin pariin. Vedestä nousee kasvi hoilattiin yhteislauluna. Fanaattinen yleisö osasi sanat ja se helpotti Peitsamoa kaivamaan aarteita arkiston perukoilta. Itse en ole Peitsamon fani, mutta aina olen helsinkiläistynyttä Nokian miestä arvostanut. Tätä ennen olen nähnyt miehen vain pari kertaa livenä ja yhtään albumia en ole koskaan kuunnellut kokonaan läpi. Peitsamo heitti tunnin setissä reilut kaksikymmentä biisiä, joita kuunteli huulet korvissa. Enpä muista nauraneeni näin paljon kenenkään keikalla. Hirtehisimmät hetket tarjosivat Ice Hockey For You ja Porno With Whiskey. Kari Peitsamo on eittämättä intellektuelli, joka katsoo maailmaa omintakeisten aurinkolasiensa takaa. Jatkuvasti yllättävä Peitsamo on toiminut haudankaivajana, tunnustautunut kommunistiksi ja pari vuotta sitten aloittanut teologian opinnot. Musiikki on välillä jäänyt, mutta ei koskaan loppunut.FullSizeRender-2

Kari Peitsamo synnyttää taiteensa populaarikulttuurin uudelleen vääntäjänä, jonka esikuvat ovat selkeitä. Creedence Clearwater Revival on läsnä aina kuten myös The Beatles, joista John Lennon on eittämättä miehen suurin esikuva. Idolit saavat Peitsamon käsittelyssä aina hienon kohtelun. Peitsamo on tribuuttien mestari. J.J. Calen Cocaine-väännös Ilpo on hatunnosto taksikuskeille. Mustanaamio kumartaa sarjakuvasankarille yhtä lailla kuin Peer Günt ei saa lopettaa kouvolalaiselle legendalle tai Sibeliuksen musiikkipallo 150 vuotta sitten syntyneelle Suomen Beethovenille.

Kari Peitsamon settilistat eivät ole tuttuja eikä niitä pahemmin löydä netistä. Ymmärtäähän sen, jos järjettömästä biisimassasta poimii esitettäväksi biisejä, on vaihtelu hurjaa. Perinteinen joulushow antoi mahdollisuuden kirjata biisit talteen, koska Kari alusti joka ainoan kappaleen. Keikka päättyi Frank Sinatran My Way-klassikkoon, sillä Peitsamo on vihdoin kasvanut kappaleen mittaiseksi. Biisiin sisältyi myös lainaus Peitsamon ainoasta hitistä Kauppaopiston naiset. Ennen kuin Karin oli aika vetää ne luvatut perseet, hän heitti vielä encoreksi hersyvän Koira –kappaleen. Keikka päättyi hurmiollisesti ja yhteenvetona voisi todeta, että Kari Peitsamo, jos kuka, tekee parhaat lastenlaulut aikuisille. Hän on suomirokin naivisti numero yksi.FullSizeRender.jpg

Settilista:

White Christmas

Kuulehan

Takametsä

Vedestä nousee kasvi

Tuhatkaunon tapaus

Blub Blump molskis

Mustanaamio

Kari vanhana

Oliivinvihreä Dodge Dart vm. -75

Ice Hockey For You

Sibeliuksen musiikkipallo

Perseitä, Perseitä, Perseitä

Puoliksi palanut pikkusikari

Setä Ben ja hänen syntetisaattorinsa: Minut lukittiin vahingossa galleriaan

Mekaaninen susi

Peer Günt ei saa lopettaa

Porno With Whiskey

Checkin’ and bowlin’

Funky shit

Ilpo

Lennon elää

Hello kottarainen

My way (sis. Kauppaopiston naiset)

Encore

Koira

 

 

The Orchestra (UK/US) @ Kulttuuritalo, Helsinki 7.8.2015

Yhtye nimeltä The Orchestra myi kaksi iltaa loppuun Kulttuuritalolla. Jos julisteessa olisi mainostettu vain bändiä ilman muuta täsmennystä, kulttuuritalo olisi ollut kovin tyhjä. Markkinoinnissa onnistuttiin kuitenkin laittamaan päähuomio siihen, että kokoonpano koostuu entisistä Electric Light Orchestran ja ELO Part II:n jäsenistä, jotka soittavat kaikki heidän hittinsä, joten liput myytiin nopeasti loppuun.image

Kovimmille Electric Light Orchestra -faneille The Orchestra on vain cover-bändi. Siitäkin huolimatta, että joka jampalla on yhteys ELO -yhtyeisiin. Täysiverinen Electric Light Orchestra ole mitään ilman Jeff Lynneä. Se on sama kuin The Wailers ilman Bob Marleyta tai mikä tahansa bändi ilman biisintekijäänsä ja dynamoaan. Jeff Lynne omistaa nykyään yksin ELO:n nimioikeudet ja esiintyy sillä harvakseltaan, mutta silloinkin ilman Kulttuuritalossa esiintyneen The Orchestran jäseniä. Lähtökohta originaliteettia arvostavalle oli siis kehno.

The Orchestrassa soittaa kuitenkin pari tyyppiä, jotka ovat olleet mukana myös alkuperäisessä Jeff Lynnen ja Roy Woodin perustamassa ELO:ssa, eivät ihan alusta asti, mutta melkein kuten Mik Kaminsk, joka soitti viulua vuodesta 1973 lähtien läpi kaikki bändin tärkeimmät menestyksen vuodet. Popmusiikkiin yhdistetyt jousisovitukset olivat nimenomaan ELO:n tunnusomainen piirre ja Mik Kaminskin veikeä lavakarisma oli silloisessa ELOssa kuten nyt myös The Orchestrassa keskeistä. Kosketinsoittaja Lou Clark oli tärkeä vierailija ELO:n läpimurtolevyllä Eldorado (1974), millä hän teki jousi- ja kuorosovitukset. Myöhemmin 1980-luvun alussa hän toimi myös vakituisena jäsenenä.Orchestra

Jeff Lynne on hyvä laulaja ja hänellä on tunnistettava ääni, mutta laulut demokraattisesti jakanut eturivin trio hoiti vokaaliosuudet jopa monipuolisemmin. Kosketinsoittaja/kitaristi Eric Troyer lauloi vuoroin basisti Glen Burtnikin ja kitaristi Parthenon Huxleyn kanssa. He kaikki ovat ELO Part II:n entisiä jäseniä. Rumpujen takana Gordon Townsend hoiti hommansa hyvin ja hänen taustansa on myös ELO Part II:ssa. Rutinoitunut Bändi toimi kokonaisuudessaan moitteettomasti, vaikka hittibiisit pudotettiin aika yllätyksettömästi. Kappaleista ei kuultu rohkeita sovituksia vaan uskollisesti mentiin Lynnen hengessä. The Orchestran ongelma on se, että siltä puuttuu selkeä keulahahmo. Parthenon Huxley kiitteli muutaman kerran yleisöä ja kehui Helsinkiä, mutta eipä paljon kummempia jutustellut.

Kulttuuritalo on upea talo, mutta F-katsomon takalinjoille soundit kuulostivat kolkoilta. Koulun jumppasalivertaus ei ole siis kaukana. Alvar Aalto ei vaan konserttisalia suunnitellessaan tiennyt, että talossa tullaan soittamaan sähköisesti vahvistettua musiikkia. Onneksi soundeihin tottui, kun biisit veivät mukanaan.

Orchestra2The Orchestra soitti peräti 21 kappaletta. Keikka starttasi tunnustelevasti All Over The World ja Rock ‘n’ Roll is King –kappaleilla, mutta rouvakaksikko Sweet Talkin’ Woman ja Evil Woman aukaisivat purjeet, joiden voimalla mentiin paria suvantokohtaa lukuun ottamatta loppuun asti. Oma kestosuosikkini Showdown jäi muiden rinnalla vähän valjuksi, mutta muuten hittipotpuri ei jättänyt kylmäksi. Tulipa taas todistettua, että Jeff Lynne on säveltänyt liudan iskusävelmiä. Standing in the Rain nousi muiden ilmeisten kappaleiden seasta esiin progressiivisuudellaan. Ei kenelläkään yllätys, että loppupuolella Mr. Blue Sky ja Don’t Bring Me Down laulattivat eniten yleisöä.

John Lennon mainitsi joskus, että The Beatles olisi voinut kuulostaa jatkaessaan toimintaansa 1970-luvulla Electric Light Orchestralta. Ei huono vertaus, sillä Jeff Lynnen sävelissä on samankaltaisia melodiakulkuja. Eikä viittaus The Beach Boysiin stemmalaulujen osalta ole pahasti pielessä, varsinkaan jos siihen vielä lisää vielä inasen ABBAa. The Orchestra tarjosi viihdyttävän ELO-iltaman, jossa oli paikoin hurmoksellinen meininki. Keski-ikäiset mimmit nousivat penkeistään ja jorasivat hittien mukana käytävillä. Yleisö sai mitä halusi. Jeff Lynne tulee tuskin koskaan virallisen ELO:n kanssa Suomeen, joten ei siinä mitään pahaa, että The Orchestra tuuraa, jos tekee sen näin onnistuneesti. Muusikot tarvitsevat myös elantonsa, sillä heille ei kerry massia tekijänoikeuskorvauksista kuten kappaleiden säveltäneelle Jeff Lynnelle. Liput Kultsalle maksoivat suolaiset 46-69€ riippuen paikasta, onneksi itse sain tiketit nimikaima vakuutusyhtiö ELOn kilpailusta.95465969a935e9524d267ab565983059

Jonathan Wilson (US), Antero Lindgren (FIN) @ Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta 22.8.2014

Jonathan Wilson3

Jonathan Wilson @ Huvilateltta

Kuvittele itsesi junaan halki karun autiomaan ja tuijota loputonta maisemaa. Korvanapeistasi kuuluu silloin Jonathan Wilsonin musiikki. Elokuinen perjantai-ilta Tokoinrannassa meren äärellä on kaukana autiomaasta, mutta parhaimmillaan musiikki maalaa missä tahansa mieleisen maisemansa. Jonathan Wilson saapui ensimmäistä kertaa Suomeen keikalle ja päätti kuukauden mittaisen Tokiosta alkaneen kiertueen Helsinkiin. Näin reilu kaksi vuotta sitten Wilsonin lämmittelemässä Tom Petty & The Heartbreakersia Tukholman Globenissa. Mies oli tuolloin julkaissut kehutun debyyttisooloalbuminsa Gentle Spirit ja hyvässä nosteessa pääsi Pettyn seurassa isoille areenoille. Kymmentuhatpäiset hallit eivät vaan tee oikeutta Wilsonin kaktustunnelmista ja nyansseista ammentavalle psykedeeliselle kitararockille.

Jonathan WilsonJonathan Wilson on hyvällä tavalla vanhanaikainen Neil Youngin ja Ry Cooderin hengenheimolainen. Vaikka Wilson edustaa tyypillistä singer-songwriter –koulukuntaa, on hän kuitenkin bändi. Koko soolourakin lähti käyntiin hänen kotistudiollaan järjestetyistä jameista, joissa on vieraillut kovia nimiä aina Bruce Springsteenistä ja Chris Robinsonista lähtien. Jonathan Wilsonin bändin esiintymisestä välittyy harkiten treenattu groovy meininki. Wilsonilla on multi-instrumentalistin maine, mutta Huvilateltassa mies käsitteli vain sähkö- ja akustista kitaraa, tosin pari kertaa tarttui puiseen pullonmuotoiseen lyömäsoittimeen. Wilsonin aisaparina kitarassa soitti Omar Velasco, joka hoiti myös stemmalaulun ja komeasti hoitikin. Rummuissa Richard Gowen ja bassossa Dan Horne pitivät soiton komeasti kasassa. Jason Borgerin urku- ja pianokuviot raikastivat sopivasti aavikon karua soitantaa.

Jonathan Wilson esitti vain kymmenen biisiä puolentoista tunnin keikan aikana, mikä selittyy biisien pitkillä rakenteilla ja soveltavuudella improvisointiin. Biisit oli harjoiteltu tarkkaan, joten aivan aitoa jamitusmeininkiä biiseistä ei välittynyt. Keikka alkoi vaikuttavasti viime vuonna ilmestyneen Fanfare –albumin herkällä nimikappaleella. Heti kakkosena kuultiinkin illan komein veto, kun vanha Fleetwood Mac cover Angel soi alkuperäistä tyylikkäämpänä versiona. Wilsonin tunnetuin biisi Desert Raven sai yleisöltä luonnollisesti illan raikuvimmat aplodit. Dear Friend- biisissä taas Wilsonin ja Velascon yhteislaulu näytti vahvuutensa. Can We Really Party Today nousi myös illan väkevimpiin vetoihin. Gentle Spirit vei esikoisalbumin hallitusti maisemiin ja Future Vision jatkoi John Lennonin hengessä. Illan ainoa rennompi menopala on kakkosalbumin sinkkubiisi Love to Love ja toisenkin samanmoinen olisi tehnyt illan dramaturgialle hyvää vaihtelua, sillä muissa biiseissä vaellettiin välillä liiankin pitkissä kanjoneissa. Psykedeelisen rockin pioneerin Sopwith Camelin Fazonista kuultiin mainio versio ennen illan päättänyttä järkälemäistä Valley of the Silver Moonia. Encorena Wilson bändeineen soitti mielenkiintoisen coverin Gordon Lightfootin The Way I Feel –biisistä.Jonathan Wilson 2

Jonathan Wilson on kova luu muusikkona, mutta biisintekijänä hän ei ole ihan esikuviensa luokkaa, mutta mielenkiintoiset tulkinnat muiden harvemmin kuulluista biiseistä paikkaavat puutteita. Eikä ihme, että Wilson on työllistetty tuottaja. Hän saa bändinsä kanssa musiikin toimimaan vahvoina autiomaasta kimpoavien mielikuvien soundtrackina.

Kuten Huvilateltan tapoihin kuuluu, illan aloitti lämmittelijäesiintyjä. Antero Lindgren oli nappivalinta. Hän on myöskin kaksi albumia julkaissut kriitikoiden kehuma, mutta ei vielä ison yleisön löytämä. Lindgren soittaa amerikkalaisperinteitä kunnioittavaa keskitien kitaravetoista pop-rockia. Lindgrenillä on vahva lauluääni ja mikä tärkeintä liuta tarttuvia biisejä. Last Summer on kerrassaan mainio kappale, jonka voima on helmeilevässä kitarariffissä. Rullaava Highway Hallelujah vie nimensä mukaisesti tien päälle ja voisi olla hyvinkin Ryan Adamsin repertuaarista. It Felt Like Life ja Bells of Liberty jäivät myös mieleen tasokkaina lauluina. Antero Lindgrenin ja nelihenkisen bändin melkoisen ilmeettömässä esiintymisessä häiritsi vain yksi pikkuseikka. Olisin halunnut nähdä bändin keskitettynä lavalle, mutta heidän asetelmansa olikin epätasapainoinen. Kosketinsoittaja Topi Saha oli lavan oikealla laidalla kun muut hassusti nipussa vasemmalla laidalla. Pieni ehkä turhakin huomio, mutta pakko sanoa kun pisti silmään, sillä muutenkaan jätkien lavapreesenssi ei ollut kovin eläväinen. Tästä huolimatta Antero Lindgrenin mutkaton musiikki sai minusta uuden seuraajan. Perjantai-illan kahden artistin setti oli onnistunut ja tästä pitää kiittää Huvilateltan taiteellista neuvonantaja Lasse Kurkea. Tänäkään iltana juhlaviikkojen anti ei pettänyt. Lipun hintakin oli varsin maltillinen 31 euroa ja ilmankos väkeä oli lähes teltan täydeltä.

Lindgren Antero

Antero Lindgren @ Huvilateltta

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone, Äkäslompolo 10.4.2013

Muutama viikko sitten tarttui Stockmannin levyosaston poistokorista käteen Pave Maijasen Kaikki nämä vuodet – boxi. En tuntenut ihan samaa intoa kuin Kristoffer Kolumbus aikoinaan, mutta joka tapauksessa plattapaketti lähti matkaan tuopin hinnalla (6,95€). Ensimmäinen henkilökohtainen kosketukseni Paven tuotantoon on Mistakes -yhtyeen hitti Pidä huolta, joka oli Maijasen ässäkortti punkin jälkeiseen uuden aallon pöytään 1980-luvun alussa. Hieman myöhemmin kukaan suomalainen ei voinut olla kuulematta Lähtisitkö -herkkishittiä eikä niitä muitakaan iskelmäpoppishittejä, joita mies on puskenut eetteriin vuosien varrella. Pave ei tehnyt silloin suurinta vaikutusta, ei vienyt mukanaan, mutta nyt levyboxi pakotti ottamaan selvää millaisen tien mies on matkannut. Jos levylöytö oli munkki, niin sain vielä sokerikuorrutuksen päälle, kun Äkäslompolon keikkakartta kertoi Paven saapuneen sattumoisin seuduille konsertoimaan.

Pave aloitti muusikon työt jo 1960-luvulla, joista maineikkain rooli oli toimia Pepe & Paradisen basistina. Sitten koittikin Dave Lindholmin ja Affe Forsmanin (joka on kansalle paremmin tuttu Sielun veljien kannuttajana)  kanssa lyhytaikainen supertrio Rock’n’Roll Band, jonka riveissä Pave tulkitsi yhden kaikkien aikojen komeimmasta kotimaisista rock-biiseistä I’m Gonna Roll. Seuraava remmi ei hävinnyt edelliselle, sillä Pave laittoi Albert Järvisen ja Ippe Kätkän kanssa hynttyyt yhteen, josta syntyi The Royals. Pave on armoitettu muusikko, mutta myös arvostettu tuottaja. Jos tuottaa mm. Wigwamin Nuclear Nightclubin, Hurriganesin Fortissimon ja kolme ensimmäistä merkittävää Dingo-albumia, niin sitä voi luokitella itsensä Suomen Steve Lillywhiteksi.

Ylläksen kaivohuoneen lauteet narahtivat, kun Pave Maijanen tasan puoli yhdeksän istui baarijakkaralleen. Pave innostui hehkuttamaan aikaista aloitusaikaa, sillä varttuneempana kaverina ei jaksa aloitella keikkoja enää puolen yön jälkeen. Pave kertoi hauskan anekdootin missä Juice Leskinen oli kuitannut aikoinaan keikkajärjeställe, joka oli pyytänyt aloittamaan 00.30, että tilasitteko minut 4. vai 5. päivä soittamaan. Siihen loppui neuvottelu ja Juice soitti edellisen vuorokauden puolella.

Pave Maijanen on Suomen pop-taivaan aatelinen, miehellä on hienostunut ilme niin viimeistellyssä habituksessaan kuin kuulaassa tulkinnassaan. Välispiikeissäkin hohkaa herrasmiehen kohteliaisuus. Hovi ympäriltä tosin puuttuu, sillä Pave esiintyi yksin ja hoiteli miksauspöydän ja osittain valotkin siinä samalla. Tilaisuus oli show & dinner -tapahtuma, mutta keittiön mennessä tukkoon, sai esitystä katsoa syömättäkin. Vajaa satapäinen yleisö oli esiintyjän ikäluokkaa ja yllättävän aktiivinen osallistumaan Paven laulatuksiin.

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone

Keikka alkoi Lilja, ruusu ja kirsikkapuu –suomennoksella englantilaisesta kansansävelmästä Scarborough Fair, jonka teki suurelle yleisölle tunnetuksi Simon & Garfunkel -duo. Heti kärkeen Pave osoitti olevansa sekä laulajana että akustisen kitaransa kanssa hyvässä kuosissa. Ohjelma jatkui Elämän nälkä -biisillä ja Paven ensimmäisellä omalla singellä Fever (1975), joka on cover Little Willie Johnin klassisesta alkuperäiskappaleesta. Maijasen edellisestä soololabumista on kulunut kolme vuotta ja Kaikessa rauhassa on nimensä mukaisesti jäänyt pimentoon. Levyltä kuultiin pari biisiä, joista Rikkinäinen villasukka jäi kepeänä mieleen.

Pave on ollut tuottelias lauluntekijänä, mutta tuottajuus ja kumppanuus muiden eturivin artistien kanssa oikeuttaa hänet myös heittämään versioita toisten biiseistä. Valinnat eivät olleet lainkaan hassumpia. Pääsääntöisesti illasta jäi fiilis, että Pave oli funtsinut huolella mitä yleisölleen soittaa. Keikalla oli selkeä dramaturgia ja se toimi hienosti. Hectorin Juodaan viinaa johdatti välihuikkaan, johon Pave humoristisesti kehotti yleisöä useampaankin otteeseen. Samaan laariin asettui oma hitti Jano. Dingon Levoton tuhkimo sai yleisön naiset ulvomaan, ei luonnostaan, vaan käskystä, mutta vuorovaikutteisuus toimi hyvin. Humoristin perikuva Pave ei koskaan ole ollut, mutta yllätti senkin suhteen, kun vetäisi Tuhkimosta Pietarinkatu Oilers-version vitsiksi väännetyillä sanoilla. Kunnian Pave soi sanoista Sakari Kuosmaselle, mutta täytyypä todeta Pavelle, että keikkakepillä on luotettavaa tietoa, sillä pelleilysanojen isä on oikeasti Jope Ruonansuu. Näin hän itse kertoi.

Keikka jatkui covereilla, joista Mercury Blues soi hitusen väkinäisenä Pakko saada BMW-versiona. Sen sijaan yllättävä stygevalinta oli Kari Peitsamon  Kauppaopiston naiset, joka pisti kelaan mikä on Peitsmon ja Maijasen yhteys. Kaukana ovat toisistaan, mutta hilpeän version Pave kuitenkin soitti. Pidä huolta sai riisutun, mutta arvonsa mukaisen version. Sen perään uudempi biisi Ihme tuntui kesyltä. Sitten koitti illan kohokohta, kun I’m Gonna Roll pamahti. Pitäisi ehkä sanoa tussahti, sillä sen verran herkkä versio kuultiin jytästandardista. Keikan loppusuoralle lähdettiin oivilla cover-valinnoilla. Enpä olisi uskonut kuulevani Pave Maijaselta kelpo versioita Doors-klassikko Roadhouse Bluesista tai Little Featin Teenage Nervous Breakdownista.  Malja täyttyi Maijashiteistä Ikävä, Lähtisitkö ja Jos tahdot. Viimeisenä ennen encorea Pave soitti keski-iän ylittäneeseen yleisöön napsahtaneen Ystävän laulun, joka on ties kuinka monen versioima venäläissävelmä ja tietenkin Junnu Vainion sanoilla.

Pienen breikin jälkeen Pave yllätti. Se ei pelaa joka pelkää, sanotaan. Yksi universumin tärkeimmistä biiseistä John Lennonin Working Class Hero sai Paven käsissä tuoreen suomennoksen Aikamme tarvitsee sankareitaan. Jestas, käännöshän pelitti, ja tulkintakin olisi saanut Lennonin nyökyttelemään. Keikka päättyi Paven sanojen mukaan  perinteiden mukaisesti Junnu Vainion Vanhoja poikia viiksekkäitä -iskelmäklassikkoon. Ei voinut ilta letkeämmin päättyä. On kova laji soittaa yksin 1h 50min keikka, mutta Maijasen Pave teki sen kivuttomasti ja osoitti kattavalla setillään ja hiotulla esiintymisellään olevansa tyylitajuinen artisti, kelpo kitaristi ja erityisesti huima sovittaja. Kaikesta kuulemastani pidin, mutta todennäköistä, että Maijasen meno jatkuu edelleen kaikesssa rauhassa pienissä kuppiloissa. Vaikka Kirka nousisikin haudastaan, Mestarit-areenakiertuetta emme enää kaipaa.

Nits (NL) @ Savoy, Helsinki 18.5.2012

Jämpti aikataulu tuntuu kuuluvan jokapäiväiseen elämääni, nimittäin taas meni tiukille ehtiä tapahtumapaikalle ajoissa. Vielä pari tuntia ennen keikan alkua  olin vielä Kanta-Hämeessä urheiluhommissa. Lievän ylinopeuden ja erilaisten velvoitteiden jälkeen hyppäsin kotona taksiin ja päräytin Savoyn eteen tasan minuutti ennen konsertin alkua. Nits oli odotettu vieras, joten lippukin löytyi lompakosta. Konsertti alkoi teattariesitysten tapaan klo 19 ja sisälsi väliajan.

Vuonna 1974 perustettu amsterdamilaisyhtye sai minusta ystävän niin kuin monesta muustakin suurempaan kansainväliseen suosioon yhtyeen saattaneella In the Dutch Mountains -albumilla vuonna 1987. Nimibiisi ja J.O.S Days ovat bändin komeimpia sävellyksiä edelleen. Nykykokoonpanossa laulaja-kitaristi-kosketinsoittaja Henk Hofsteden lisäksi soittavat alkuperäisrumpali Rob Kloet ja vuodesta 1981 remmissä vaihdellen kokoonpanossa soittanut kosketinvelho Robert Jan Stips.

Savoy-teatteri vetää 750 katsojaa, mutta yllätyin kun parvekkeelta puuttui väkeä parisen sataa. Nitsillä on Suomessa suppea, mutta uskollinen kannattajakunta ja olisi voinut kuvitella tuvan täyttyvän. Käykö Nits täällä liian usein? Bändi on vieraillut jo 30 vuoden ajan ja  esiintymisiä mahtuu liuta. Onko lipun hinta korkea? No, kyllä 37€ menee kipurajoille, mutta kun kuulijakunta on pääosin keski-ikäistä keskiluokkaista musiikin kuluttajaa, niin ei se ole rahasta aina kiinni, varsinkaan kun tietää miten takuuvarma esiintyjä Nits on. Onko uusi albumi mennyt ohi? Malpensa julkaistiin maaliskuussa ja eihän Nitsillä ole mitään asiaa Suomessa soittolistoille tai levykauppojen näyteikkunoille. Levyn löytää vain, jos etsii. Entä tiedotus ja markkinointi? Savoyn markkinointi on paikoin näkymätöntä. Kivat kotisivut, mutta harva sinne eksyy. Helsingin kaupungin omistamana kulttuurilaitoksena Savoylla on kyky haalia mielenkiintoisia esiintyjiä, mutta olematon markkinointibudjetti tekee väistämättä tilanteen, että moni kiinnostava nimi menee ohi. Tuoreessa muistissa on on reilun kolmen vuoden takaa The Men They Couldn’t Hangin keikka, missä oli juuri ja juuri sata kuulijaa, mutta potentiaalia olisi ollut saada sali lähes täyteen, jos vaan Poguesin perintöprinsessasta olisi tiedotettu. Nitsistä huomasin yhden pienen mainoksen Hesarissa, mutta ei se ollut minua varten, sillä osaan käydä Savoyn sivuilla. Jos orkesterissa ei ole uutuusarvoa, niin eipä mediakaan hehkuta. Kiitos tosin Hesarille, että nosti päivän tärpiksi. Ei siinä mitään, minulle Nits kelpaa sen kokoisena kuin se nyt on.

Nits on tunnettu konserttiensa hiotusta visuaalisesta ilmeestä. Tällä kertaa lavalle oli kattoon ripustetuista valokannuista kytketty kettinkejä kuin amppeleita. Taustalla oli viritetty kaksi epäsymmetristä screeniä, joissa oli viljalti erilaista videomateriaalia. Viidentenä kuultu suorasukainen sovitus J.O.S Days -hitistä sai kuvituksekseen tuoretta lätkämateriaalia Suomi-USA -ottelusta. Tiedä häntä, oliko lupa oikeudenomistajilta kunnossa. Yleisössä tuskin löytyy ketään vasikoimaan. Henk Hofstede on tunnettu Suomi-diggarina, mutta nyt yleisön kosiskelu lätkällä oli mielestäni turhaa. Yhtä luonnotonta Nitsille on laulattaa yleisöä. Ensimmäisen encoren vikana biisinä kuultu In the Dutch Mountains meni läskiksi aika pitkälle siitä syystä, että Henk yritti saada monotonisen Mountains-sanan yleisöstä irti oikealla hetkellä. Ei taimannut sitten millään ja muutaman harjoittelun jälkeen se onnistui kohtuullisesti.

Aika usein Nits-nokkamies Henk Hofsteden ääni muistuttaa John Lennonia. Tuskin olen ainoa, joka tätä on pohdiskellut, mutta vielä vahvemmin hänen äänenkäyttönsä tuo mieleen Neil Finnin, joka tunnetaan paremmin Crowded Housen keulilta. Olkoonkin niin, että Henk on tulkitsijana laaja-alaisempi. Eikä myöskään voi välttyä hetkistä verrata miestä Leonard Coheniin. Näistä referensseistä olisi moni suunaukoja kateellinen. Vertailuista huolimatta Henk Hofstede on oma persoonallisuus, vaikkakin olemukseltaan näyttää virkamiesmäisen laimealta. Eikä 61-vuotiaan harmaus ole tuonut yhtään lisää väriä ilmeeseen, mutta tästä huolimatta hän onkin valjuista kaikkein karismaattisin.

Nitsin musiikki on leimattu taidepopiksi, mutta mielestäni se on varsin iisiä kamaripoppia, jossa on beatles-vaikutteita ja uuden aallon vivahteita. Vertailukohtia voisivat olla Talking Heads, XTC tai vaikkapa Wilco, mutta Nits pärjää ihan omillaankin. Nitsin tuotannossa on kokeellisia elementtejä, avantagardista leikkisyyttä, välillä kilkettä, kalketta, suhinaa, mutta alusta on rakennettu aina selkeälle pop-kaavalle. Taide on vaan musapuolella tuppaa sanana olemaan helposti liian tuomitseva ja nostaa valtavirrassa kulkevalle lähestymiskynnyksen turhan korkeaksi. Nitsin pariin soisi uusien ystävien astuvan rohkeasti, tämä bändi jos joku hipstereiden pitäisi löytää.

Henk Hofsteden mukaan faaraon kiroukseen sairastunutta Robert Jan Stipsiä saapui tuuraamaan Titia van Krieken. Tosiasiassa Stipsin kädessä on jokin tulehdus, jonka kanssa on aika vaikea vetää Cars & Carsin über-kaunista pianomelodiaa. Tuuraaja luo luonnollisesti lieviä ennakko-odotuksia, koska niin kivenkova muusikko Stips on. Eipä huolta, sillä Titia oli 6 vuotta bändin riveissä viime vuosituhannen vaihteessa ja biisit olivat hallussa. Titia toi itseasiassa moniin biiseihin lisäarvoa taustalaulullaan, sillä useissa Nits-levytyksissä on oleellista taustalla kuuluva naislaulu kuten nyt kuulimme hienossa Ivory Boyssa.

Savoyn hyvä puoli on sen akustiikka. Parvekkeelta jos jotain möläyttää, voi olla varma, että Henk sen kuulee ja dialogia syntyy helposti yleisön välille. Nitsin musa on täynnä hienoja nyansseja, ja siksipä makuni olisi mieltynyt hieman matalammasta äänentasosta. Korvatulpista ei tarvitse edes puhua, sen verran asiallinen meininki miksauspöydän takana kuitenkin oli. Silti jaksan ihmetellä miten iso soundi lähtee puoliakustisesta kitarasta, koskettimista ja rummuista. Harva pystyy samaan. Keikka kesti reilun kaksi tuntia ja teatterin väliaika oli paikallaan.  Varsinainen setti päätyi Sister Rosaan, jonka loppuun oli näppärästi sovitettu pätkä Beatles -klassikkoa The Ballad of John and Yoko. Tällä Henk tosiaan piti huolen, että Lennon on huulilla, kun hänen lauluansa kuuntelee. Yleisö jaksoi taputtaa Nitsin kahteen kertaan lavalle. Vikana kuultiin tyylikäs veto Sketches of Spain -biisistä.

Nits on minulle on aina ensisijaisesti rautatieasemamusiikkia. Kyllä Savoyssakin asemille puksutettiin varsinkin kauniissa valssissa Adieu, Sweet Bahnhof. Sanoittajana Henk Hofstede on ikiaikainen matkailija, joka hakee fiiliksiä keski-eurooppalaisista maisemista ja punoo lyriikoita peilaavista ikkunoista kuten huumaavassa The Train -biisissä, joka ei taaskaan valitettavasti mahtunut settilistaan. Ja vielä yksi detalji, jos joku ihmettelee, miksen kirjoita The Nits, niin siihen vaan sellainen selitys, että bändi jätti the-määreen jo aika päiviä sitten pois.

Nits on mielestäni paras manner-eurooppalainen yhtye melkein millä mittapuulla mitattuna tahansa. Se on iso väite. Bändi ei ole millään tavalla trendikäs, vaan ulkoisesti konservatiivinen epäpoppispumppu. Arvokkaasti vanhentuneet herrasmiehet  ja nainen jaksavat kuitenkin yllättää nuorekkaalla soitannallaan ja Henkin lämpimällä jutustelulla. Näin Nitsin edellisen kerran Savoyssa 2005 ja tuo konsertti on edelleen suurten suosikkien joukossa. Nyt sama paikka seitsemän vuotta myöhemmin ei ihan tavoittanut samaa kokemusta, mutta ei sillä niin väliä.