Calexico (US), Huvilateltta, Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta, 23.8.2018

Calexico on ottanut nimensä Kalifornian ja Meksikon rajakaupungista. Se istuu paremmin yhtyeeseen kuin rajan toisella puolella oleva Mexicali. Vaikka yhtye on kotoisin naapuriosavaltio Arizonan Tucsonista, nimi natsaa samalla tavalla kuin Juice Leskinen soittaisi nimellä Manserock. Calexicon musiikki yhdistää Etelä-Kalifornian kaktuksista ja Meksikon tequilasta omintakeisen liemen. Jos Los Lobos sekoitti meksikolaissoundit rockiin ja bluesiin, niin Calexico miksaa texmexin indierockin kanssa.

IMG_5789Joey Burnsin ja John Convertinon johtama yhtye on kulkenut americanan aavikkoja pitkin jo parisenkymmentä vuotta, vaikka kundit tekivät uraa Giant Sandin riveissä ennen kuin Calexicon lippu nostettiin salkoon. Calexicolla on vankka suosio  siitä huolimatta, että se luokitellaan indieyhtyeeksi. Huvilateltta myytiin helposti loppuun, vaikka edellisen kerran Calexico soitti Ruisrockissa vuonna 2009. Yhtye on julkaissut tasalaatuisia albumeja kymmenen ja alkuvuodesta ilmestynyt  Thread That Keeps Us-albumi vakuuttaa bändin elävän edelleen vahvaa luomiskautta. Huvilateltassakin kuultiin runsaasti uusia kappaleita.

Yhtyeen nokkamiehet Burns ja Convertino ovat pääasiallisia biisintekijöitä. Kitaristi Burns on keulilla, koska on päävokalisti, varsinkin kielen ollessa englanti. Espanjaksi laulavat kitaristi Jairo Zavala Ruiz ja trumbetisti Jacob Valezuela. Keikalla yhtye osoitti olevansa soitannan suurta juhlaa. Lähes joka jamppa on multi-instrumentalisti. Repertuaariin kuuluu niin hanuria, koskettimia, pystybassoa kuin vibrafonia. John Convertino on cooleinta mitä olen hetkeen rumpujen takana nähnyt. Vähäeleisen letkeää, mutta tarkkaa. Scott Colberg vetäisi uskomattoman kontrabassosoolon ja osoitti, että bassolla voi soittaa melodiaa muulloinkin kuin jazzissa.

img_5793.jpgCalexico heitti puolentoista tunnin keikan. Se oli arki-iltaan varsin sopiva satsi, vaikka Huvilateltan ehdoton takaraja klo 22 tuntuu keskeyttävän konsertin kuin giljotiini. Taidetta kun ei haluaisi määrittää ajalla, vaan ihanne olisi antaa vapauden päättää keikan pituus yleisön vastaanoton mukaan. Calexicon settiin mahtui kaksi ylimääräistä kappaletta, kun vastaavasti naapurimaiden keikoilla on kuultu neljääkin encorea. Yhtyeen indierock toimii paikoin albumilla paremmin kuin lavalla, mutta taas texmex nostaa livenä tasoaan. Burns on loistava laulaja, jonka äänessä olen kuulevinani hetkittäin sekoitusta Henk Hofstedesta ja Ryan Adamsista. Illan kauneimman hetken tarjosi upea Fortune Teller -kappale. Uudesta materiaalista End of the World With You edustaa kitararockia parhaimmillaan, kun taas Another Space ja Under the Wheels ovat yhtyettä grooveimmillaan. Huvilateltan yleisöä tuntui kuitenkin innostavan eniten Cumbia de Donden ja Flores Y Tamales kappaleiden mariachi meininki.

Yhtyeellä ei ole valovoimaista keskushahmoa, vaikka Joey Burns on kokenut esiintyjä ja ottaa yleisön haltuunsa amerikkalaisen kohteliaasti. Silti seitsenhenkinen yhtye kasvaa osistaan karismaattiseksi kokonaisuudeksi. Keikka oli kaiken kaikkiaan mielettömän hyvä, eikä jää muutaman vuoden takaisen Los Lobosille toiseksi. Molemmat ovat yhtyeitä, joiden musiikin soidessa taivaalle nousee aina täysikuu.

IMG_5792

 

 

Anssi Tikanmäen Orkesteri @ Tavastia, Helsinki, 23.11.2016

Maisemakuvia Suomesta on kotimaisen kevyen instrumentaalimusiikin eittämätön klassikko. Anssi Tikanmäen ensimmäinen sooloalbumi julkaistiin Ikaros-yhtyeestä tutun kokoonpanon kanssa tasan 35 vuotta sitten. Siinäpä riittävästi syytä juhlistaa albumin ajatonta taivalta ja kultalevyrajan ylittävää rajapyykkiä parilla konsertilla Tampereella ja Helsingissä. Tikanmäen mukaan ennen Tavastian keikkaa uupui vielä 400 kappaletta 25.000 myydyn levyn tavoitteesta.

img_0251Anssi Tikanmäki toi Tavastialle käytännössä kaksi orkesteria. Maisemakuvia Suomesta on kestoltaan alle 40 minuutin albumi, joten pelkästään sen läpisoitto olisi ollut nopea suoritus. Ilta käynnistyikin nykyisellä Anssi Tikanmäki Orkesteri (ATO) kokoonpanolla, joka soitti ensiksi juhla-albumin klassikoista kiusoittelevat näytepalat. Sen jälkeen yhtye kahlasi läpi modernimpia maisemia myöhemmin julkaistuilta Tikanmäen albumeilta Tuntematon maa (2006) ja H20.fi (2009). Sitten Tikanmäki kutsui lauteille odotetun alkuperäisen vuonna 1981  levyttäneen kokoonpanon. Vanhasta yhtyeestä puuttui ainoastaan edesmennyt rumpali Upi Sorvali, jota paikkasi nykyisen ATO:n taitava rumpali Sami Kuoppamäki, joka hänkin on saanut oppinsa juuri Sorvalilta.

Vaikka lavalla oli ikään kuin kaksi bändiä,  kuulostivat molemmat Tikanmäen hyppysissä lähes identtisiltä. Kuolemattomat sävelet soivat jouhevasti niin nuoremman polven kuin kokeneempien hartioiden käsittelyssä. Nykyinen ATO soitti lämmittelymielessä kolmen vartin setin ja siinä käytiin mm. Jyllinmamman maailmassa Ikaalisissa, Hangon regatassa, Järvenpään asemalla, Kymmenen virran maassa ja Unijoella. Erinomaisia sävellyksiä, mutta samaa klassista kaikua näistä ei löydy kuin juhla-albumin kappaleista. Nykyisessä orkesterissa on myös Anssin kaksi monitaitoista poikaa. Eljas Tikanmäki soittaa koskettimia ja haitaria, kun taas Eemil Tikanmäki vaihtelee kitaran ja viulun välillä. Pitkän linjan muusikko Juuso Nordlund hoitaa basson. Puhaltimista vastaa taitava Masa Orpana. ATO:n yhteisoitosta paistoi kautta linjan soittamisen ilo.img_0258

Tikanmäen esiintymisessä suurta roolia näyttelee hänen vuolaiksi venähtävät välispiikit. Anssi itsekin vitsaili kuulostavansa luettelevalta Wikipedialta, mutta oikeasti hänen turinointinsa ovat se täydentävä mauste. Vanha mestari kertoi laulujen taustoja ja esitteli soittokumppaneidensa aikaansaannoksia. Hauskin hetki oli se, kun Anssi palautti Pentti Lahden unohtaman hammastahnatuubin kaikkien edessä. Samalla kertaa kesävierailulla sukulaispojan unohtunut huppari löysi myös omistajansa.

Mennäänpä sitten varsinaiseen illan pääohjelmaan. Maisemakuvia Suomesta sisältää kahdeksan kappaletta ja ne soitettiin epäkronologisessa järjestyksessä. Albumin tunnetuin kappale Aamu Lakeuksilla säästettiin luonnollisesti encoreksi. Vanhat jermut olivat treenanneet setin niin hyvään iskuun, ettei vuosikymmenet tuntuneet missään. Eipä ihme, sillä kukin muusikko on sarallaan kansallista huippuluokkaa. Kitarassa piipahti muutamassa biisissä Peter Lerche, joka on työskennellyt mm. Pekka Pohjolan ja Vesa-Matti Loirin kanssa. Basson varressa vieraili Reijo Karvonen, joka hoiti laulajan tonttia aikanaan Ikaroksessa. Esa-Markku Juutilainen on kansalle tunnetumpi musiikin oppikirjoista, mutta lavalla hän on mestari huilun ja tenorisaksofonin soitossa. Pentti Lahti soitti komeasti sekä tenori- että alttosaksofonia. Bändin esittäessä ilottelevaa Savolaista metsää saapui lavalle vieraaksi koko kansan Seppo Hovi. TV:n välityksellä kukaan ei ole voinut välttyä bongaamatta miestä, mutta meikäläiselle tämä oli ensimmäinen kerta nähdä hänet livenä. Erinomainen hanuristi, vaikka väitti hieman jännittäneensä esitystä. Lavalla vieraili vielä UMO:n riveistä tuttu Teemu Salminen, joka soitti huilua Aamu Lakeuksilla –kappaleessa. Live-vedoista mieleenpainuvimmaksi nousivat uljas Lapin tunturit, helmeilevä Kesäranta Etelä-Saimaalla sekä Valkeakosken tehtaanpiiput, joka huipentui Sami Kuoppamäen pitkään rumpusooloon. Yleensä en ole puuduttavien rumpusoolojen ystävä, mutta Kuoppamäki paukutti virkistävästi kuin veden virratessa Valkeakosken kanavassa.

img_0256Ilta oli odotetusti historiallinen. Anssi Tikanmäen sävelet ovat tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa siinä kuin Pekka Halosen maalaustaide tai Matti Kassilan ja Kaurismäen elokuvat. Anssi Tikanmäen teoksesta tekee erityisen se, että sillä ei ole korkeakulttuurin pateettista taakkaa, vaan Maisemakuvia Suomesta on puettu samaan katu-uskottavuuteen kuin samaan aikaan syntynyt uuden aallon suomirokki. Jos Anssi juhlistaa vaikkapa 40-vuotista taivalta, niin olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla, miltä kappaleet kuulostaisi sanoitettuina ja laulettuina. Kukapa muu siihen kykenisi kuin edesmennyt Juice Leskinen, jonka Grand Slam-aikojen musiikillinen johtaja Anssi Tikanmäki oli. Toisaalta instrumentaalimusiikin parasta antia on kuulijan mahdollisuus itse kuvittaa ja sanoittaa se oman kokemusmaailmansa mukaisesti. Miltä juhlakonsertti olisi näyttänyt ilman taustakankaalle yksi yhteen projisoituja maisemakuvia?

Mikko Alatalo & Alatalo Brothers Band @ Finlandia-talo, Helsinki 5.11.2015

Alkaa olla klisee, että Mikko Alatalo on aliarvostettu artisti. Hän on yksi 1970-luvulla aloittaneista suomenkielisen pop-musiikin ohittamattomista pioneereista. Varhaistuotantonsa puolesta Alatalo on Juice Leskisen pikkuveli, Hectorin serkku ja Dave Lindholmin pikkuserkku. Sitä puolta hänessä jotkut osaavat arvostaa, mutta useampi on hänen ansionsa unohtanut tai eivät ole tietoisia Alatalon alkutaipaleen onnistumisista. Katu-uskottavien rokkareiden näkökulmasta taisi olla virhe, että Alatalon pitkäaikainen biisintekijäpartneri Harri Rinne kehotti heitä tekemään Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen Väliaikainen –kaltaisia klassikkokappaleita. Siitä alkoi kuplettien voittokulku, tie Syksyn sävelten voittajaksi ja massojen suosikiksi. Eikä sovinnaiseksi TV-ruutukasvoksi ryhtyminen sopinut sen paremmin pirtaan, kun rokkikansa heittäytyi punkin virtaan.Mikko Alatalo Poster

Mikko Alatalo päätti kulkea omaa aikuista polkuansa ja siitä syntyi siirtomaa-Suomesta kertova arvostettu albumitrilogia. Yhteiskunnallisen pohdinnan ja kuplettien lomassa seurasi iskelmää ja lastenlauluja. Känkkäränkkä lienee Maammelaulun jälkeen tunnetuin kappale Suomen maalla. Eikä mainosrallien korvamato numero yksi – Puuhamaa – jää siitä kauaksi. Siihen kun lisää vielä hymyilevän porvarillisen imagon, niin helpompi on Alatalon suuntaan ilkkua kuin kumartaa.

Mikko Alatalo juhlistaa pitkää taivaltaan siitä kun Maalaispoika oon nousi listoille. Ura oli alkanut aikaisemmin Coitus Intin kanssa, mutta omillaan Alatalo on ollut jo ansiokkaat 40 vuotta. Sinä aikana hän on saanut aikaan yli 600 laulua, joista suurin osa on syntynyt Harri Rinteen kanssa. Eli melkoinen puuhamies. Siihen kun lykkää vielä kiertueet, TV-ohjelmat ja 2000-luvulla alkaneen poliittisen vaikuttamisen, niin eiköhän ole aika hieman juhlistaakin uraansa.

Harmi vaan, että Finlandia-talo ei myynyt täyteen ja paikalle odotettu politiikan kerma pääministeri Sipilää myöten joutuivat jättämään paikkansa tyhjäksi, koska samaan aikaan hallituksella oli sote-neuvotteluista meneillään oma känkkäränkkänsä. Kansanedustajakollegoita kuitenkin salista löytyi. Sen sijaan muualla Suomessa konserttikiertue on vetänyt hyvin väkeä, mutta Mikko Alatalo onkin koko kansan tunteiden tulkki.

Mikko AlataloAlatalo oli kerännyt ympärilleen iskukykyisen kokoonpanon. Pitkäaikaisten muusikkokumppaneiden Masi Luoman ja Jammi Humalamäen lisäksi Alatalo Brothers Bandissa soittivat kuinkas ollakaan Mikon pojat kitaristi Kalle ja basisti Aaro Alatalo. Rumpujen takana vaikutti Oinari Vainionpää. Mikko Alatalon ääni on 64-vuotiaaksi vetreässä kunnossa, mutta silti hänelle teki hyvää antaa ajoittain vuoro orkesterin eteen astuneille vieraille. Rokkilaulajan ja Känkkäränkän kävi laulamassa Mikon pirteä pojantytär Ronja Alatalo, jolla on esiintyjänä valoisa tulevaisuus. Janna kävi tulkitsemassa Maarit Hurmerinnan hitiksi tekemän Hymypojan, jonka klassiset sanat ovat Mikko Alatalon kynästä. Janna lauloi myös pettämättömästi Mikon hienoimman kappaleen Syli. Jannan esittämä oma biisi Tytöt lähtee tanssimaan tuntui oudolta istutukselta, mutta löytyi sillekin lunastus, kun Mikko hoiti toisella puoliajalla Tytöt tahtoo pitää hauskaa –hittinsä. Vieraskatraan ykköseksi nousi Olavi Uusivirta, joka esitti itsekin levyttämänsä version herkästä Hän hymyilee kuin lapsi –ikivihreästä. Se oli komea lämmitys koko illan järisyttävimmälle tulkinnalle kappaleesta Hengitä sisko. Lisäksi lauteilla käväisi väkkärä kitaristipersoona Anton Äikäs, joka vetäisi vauhdikkaasti Sielun miljonäärin. Tuhtien poikien räppikvartetti Mansesteri ylipitkällä kotiseudun nostatusbiisillään Tampere II tuntui ensiksi kömpelöltä aluelobbaukselta, mutta toisaalta Mikko Alatalo näytti jälleen pelkäämättömän heittäytyjän asenteen.Olavi Uusivirta

Vieraat saivat paljon aikaa, mutta ei jäänyt epäselväksi kuka on illan kingi. Mikko Alatalo on viihdetaiteilija, joka osaa välipuheillaan hauskuuttaa yleisöä, mutta myös korostaa omaa arvoaan. Anekdootteja riittää ja etenkin Juice-viittaukset huvittivat yleisöä. Vuosien kypsyttämä varma olemus on parhaimmillaan kantreissa ja balladeissa. Keikka alkoikin vakuuttavasti Yhdentoista virran maalla, joka riisutun orkesterin kanssa nousi yhdeksi kohokohdaksi. Hasardihommia taipui uskollisesti. Coitus Intin Per Vers runoilija ja Juice Leskisen kanssa väsätty Klovni heittää veivin täyttivät odotukset. Jouluisen lattea Hyasinttien aika löysi kauniilla sanomallaan ystävänsä, mutta itse olisin sen jättänyt sen ohjelmistosta pois. Kuudestasadasta kappaleesta on haastavaa valita esitettävät kappaleet ja niinpä Alatalo orkestereineen esitti fiksusti suosituimmat balladit ja kupletit erillisinä potpureina.

Konsertti kesti ilman väliaikaa 2h 20minuuttia, joten Alatalon monipuolisesta repertuaarista mahtui iltaan rutkasti biisejä, niin niitä ikivihreitä kuin nolompia kuplettejakin. Alatalolle pitää nostaa erityisesti hattua, että hänellä on itseironiaa ja hän seisoo suoraselkäisesti kaiken tekemänsä takana. Konsertti huipentui hittitrilogiaan Ihmisen ikävä toisen luo, Maalaispoika oon ja Viivy vielä hetki, mutta niiden päälle kuultiin vielä yksi illan odotetuimmista kappaleista. Nimittäin lavalle astui Alatalon kolmas poika Eero Alatalo, joka on knallihatussaan kuin ilmetty nuori Juice. Hän liidasi Anna mulle lovee –klassikon muiden vieraiden tukemana.Mikko Alatalo & vieraat

Mikko Alatalo tarjosi urastaan komean kattauksen ja ainoa mitä jäi kaipaamaan, on Tabula Rasa. Täydelliseen iltaan olisi kuulunut tietenkin Heikki Silvennoinen, jonka proge-biiseihin Mikko Alatalo teki 1970-luvulla asiaankuuluvan huuruisia tekstejä. Yhteenvetona voi sanoa, että 40-vuotta Maalaispojasta –juhlakiertue todisti Alatalon merkityksen keskeisenä artistina suomalaisessa musiikkimaisemassa ja sen kaikkein monipuolisimpana ja häpeämättömimpänä varsinkin mitä tulee hänen levynkansitaiteeseensa. Siitä Alatalo on saanut maksaa sen, ettei tule elinaikanaan saamaan sitä arvostusta mikä hänelle kuuluisi. Hän on joviaali ilmiö.

Kolumbus Kris @ Rock Café, Tallinna, 23.11.2013

Tallinnan yö on marraskuussa on yhtä tumma kuin Helsingissä, mutta ei niin tulinen, jos puhutaan live-musiikkitarjonnasta. Helsingissä on näinä aikoina kirjava kattaus, mutta etelämeren tuolla puolen on huomattavasti hiljaisempaa. Viron asema on parantunut keikkamaana viime vuosina harppauksin, mutta silti eestiläiset jäävät pikkuveljen varjoon kuten on ollut suomalaisten osa ruotsalaisten rinnalla. Toki viime kesänä Robbie Williams väisti sekä Suomen että Ruotsin ja esiintyi 70.000 hengelle Tallinnan laululavalla.

Ei ollut helppoa löytää Tallinnasta keikkaohjelmistoa lauantai-illaksi edes pikkujouluaikana. Maineikas vanhan kaupungin Von Krahl ei tarjonnut mitään. Sen sijaan Tallinnan Tavastiaksi kehutun Rock Cafén ohjelmassa oli illan ainoa täky. Nimittäin Viron Popedaksi ja ZZ Topiksi tituleerattu Kolumbus Kris soitti ihan mukiinmenevän keikan. Popeda on kuitenkin huono vertaus, sillä Kolumbus Kris on puhtaasti bluesista ponnistava orkesteri. Näin ollen Texasin partanaamat ovat oikeampi vertaus. Popeda vetää Tavastian täyteen, mutta Kolumbus Kris sai salin tuskin puolilleen. Lipuista joutui pulittamaan ovelta 10€, jotka ennakkoon olisi saanut pari euroa halvemmalla. Kallista ei rockin renkutus ole Tallinnassa ja vielä kun kaikki muu härpäke panimotuotteista lähtien on edullista.

Kolumbus Kris ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Joskus jotain lukenut ja pari youtube-clippiä tsekannut. Nähnyt en ollut, vaikka pumppu on kiertänyt useasti Suomessa. Odotukset olivat kuitenkin innostuneet. Kolumbus Kris on pitkän linjan kokoonpano, jonka taival alkoi 1987. Vuodet ovat tehneet yhteissoitosta mutkatonta. Laulajan virkaa hoitaa Urmas Vare, jonka hieman jäykkä lavapreesens hohkaa kuitenkin karismaa ja ajettuja kilometrejä. Kitaristi Aivar Ojan bluesranteessa on ruista eivätkä rytmiryhmä Jaanus Raudkats basson varressa ja Anders Oja rummuissa ole yhtään sen löysempiä. Kolumbus Kris on aktiivinen kombo, vaikka miehet käyvätkin päivätöissä. Yhtyeen tuorein albumi Suured Rattad on kuluneelta vuodelta.

IMG_3558

Kolumbus Krisin materiaalista suurin osa oli meikäläiselle täysin uutta ja vaikka sukulaiskansasta kyse, sain selvää lähinnä laulujen otsakkeista. Alkoholi tarvitades biisin viesti oli selvä. Muuten setti oli boogiepainotteista omaa tuotantoa. Disko jäi mieleen yleisöä hytkyttävänä rallina. Kooliansambal voisi olla Juice Leskisen kynästä, ja kipuaisi Suomessakin iskelmällisen rock-kansan sydämiin. Muusta materiaalista ei kerta kuulolta noussut erityisiä huippuhetkiä, mutta perusboogiena keikka oli tasalaatuinen kokemus.

Kiehtovinta Tallinnan myöhäisillassa oli kuitenkin itse venue. Rock Cafe tai rock  kohviik, kuten paikalliset sitä kutsuvat. En ollut klubissa ensi kertaa, sillä pari vuotta aiemmin piti matkustaa mestoille Sielun veljien perässä. Rock Café sijaitsee reilun parin kilsan päässä keskustasta Tarton suuntaan. Bussilla pääsee, mutta kätevämmin taksilla, joka ei hintatasoltaan huimaa. Eikä kävelykään ole mahdoton rasti. Rock Café on miellyttävä klubi, missä baaritiskeille ei tarvitse jonottaa, vessat on suht siistit, mutta tupakoitsijoille on varattu tunkkainen, pimeä savuluola, missä ilmanvaihdosta ei ole tietoa. Parasta on kuitenkin salia reunustava parvi. Akustiikasta en osaa sanoa yläkerran osalta, sillä kuuntelin keikan permannolta. Näkymät ovat eittämättä paremmat kuin esimerkiksi Tavastialla. Nyt väkeä oli sen verran naftisti, että kaikki mahtuivat heiluivat lavan edustalla. Koko ajan tuli kuitenkin vilkuiltua yläparvelle, jos siellä olisi nähnyt legendaarinen Villu Tammen, joka suomalaisten sielun veljiensä keikalla taannoin heilui antaumuksellisesti.

Jonna Tervomaa @ Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo 24.9.2013

Jos viime viikkoinen Kauko Röyhkän ja Nartun salikonsertti ja erityisesti ympäristö asetti ristiriitaisia tunnelmia, niin tänään tilanne oli huomattavasti parempi Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa, minne tuoreen Eläköön -albuminsa kylkiäiseksi pystytetty Jonna Tervomaan kiertue saapui. Espoo sai olla tourin kärkipäässä ja pienestä alkukankeudesta huolimatta illasta kehkeytyi miellyttävä ilta. Ensinnäkin Louhisalista oli tehty Louhi café. Tunnelmallisen klubiympäristön kaltaista tilaa ei salista saatu, mutta iso askel otettiin Sellosalin kankeudesta. Nimittäin Louhisalin penkkirivejä oli poistettu niin, että lattialle oli kasattu 15 pöytäryhmää, missä jengi saattoi istua kuin ravintolassa. Etuoikealla sijaitsevasta baarista saattoi tilata juomia keikan aikanakin. Tämä on poikkeuksellista konserttisali-iltamissa. Itse tosin saavuin tapojeni mukaan viime tippaan, jotta piti istua katsomon takaosaan. Sieltä onkin hankalampi piipahtaa baarin puolelle, joten tämä keikka mentiin kuivin suin. Muuten mentiinkin konserttisalin protokollan mukaan. Keikka alkoi klo 19 ja jengi istui hissukseen, kylläkin kappaleiden välissä innokkaasti taputtaen. Jonna totesikin parin ekan biisin jälkeen: ”Kiesus, että ootte hiljaa… tähän sopisi yskimistauko”. Siihen joku yskäisikin. Jonna oli muutenkin puheliaalla tuulella ja höpötteli mukavia itseironisia läppiä.

Jonna Tervomaa @ Louhisali, Espoo

Tervomaa lupaili keikan kattavan pääosin uuden albumin biisejä. Ja niinhän siinä kävikin, että uusi platta soitettiin läpikotaisin. Keikka alkoi hienosti hauraasta hitaasti uljaaksi teokseksi kasvavalla Vastaranta -biisillä. Kakkosena kuultu Tulta päin haki muotoaan ja osoittautui uutukaisen vähiten kiinnostavammaksi biisiksi. Sitten olikin vuoro parilla vanhemmalla rallilla. Parempi loppu (2007) -albumilta kuultiin Läpikulkumatkalla ja heti perään road-biisien äiti Tänään lähdetään, joka sai yleisön kaivamaan kännykkäkameroitaan tähtäysasemiin. Hassu yhteensattuma meikäläisen keikkakokemusten lähihistoriassa, sillä  Jonna kertoi biisin tuovan mieleen Kauko Röyhkän ja yleisö hörähtikin kun Jonna jatkoi mielikuvan olevan nuoren naisen fantasiaa. Niin. Jonnahan on vasta 40 -vuotias nuorukainen. Meno jatkui rapsakkaasti, kun Halo (2004) -pitkäsoiton klassikko Se ei kuulu mulle sai yleisön jo laulamaan hoosiannaa, tosin Jonnan kannustamana.

Jonnan ääni oli kunnossa. Ääni tuntuu iän myötä vaan saavan entistä enemmän karismaa, sitä käheyden ja puhtauden harmoniaa, joka on suomalaisten naislaulajien joukossa poikkeuksellista.  Jonna joutui kuitenkin kostuttamaan kurkkuaan tiuhaan välihuikilla. Taitaa useamman vuoden keikkatauko vaatia vielä rutiinia. Keikka jatkui kuitenkin tasokkaalla uudella materiaalilla. Täällä ei ole mitään nähtävää osoittautui levyversiota rikkaamaksi. Mainio Kirkonrotat vei Jonnan lapsuuden maisemiin Forssaan ja se Sydän-Hämeen verkkaus hohkaakin Jonnan esiintymisessä positiivisena harkitsevaisuutena. Helmiä ja Sikoja -leffaan tehty Juice Leskis-tulkinta Rakkauden haudalla on kasvanut kestäväksi Tervomaa-klassikoksi. Sitä kuulee mieluummin kuin alkuperäistä.

Uuden levyn tarttuvampia ralleja oleva Ihme aloitti menevämmän osuuden, jota jatkoi Aika kultainen ja ehkä Jonnan discoin biisi Yhtä en saa, joka on kansalle tuttu hitti kakkosalbumilta Neljä seinää (1999). Tuoreen tulkinnan sai myös  Et tahdo tietää, joka on ehkä Jonnan uran punkeimpia, vaikkei punkista sinänsä ole kyse. Biisin sanoituksessa on vaan jotain poikkeuksellista kaunistelematonta suoruutta. Ja kappas, siihen osui myös täysin vahingossa tapahtunut mikkitemppu. Mikrofoni oli pudota statiivilta, mutta hyvillä reaktiolla varustettu Jonna nappasi mikin käteen ja hämmensi itsensä ehkä enemmän kuin yleisön.

Jonna Tervomaan historia on pitkä. Matkaa on taitettu tenavatähteydestä saakka, mutta varsinainen aikuisiän ura on sekin kestänyt jo 15 vuotta.  Jonna teki yhteistyötä pitkään Jussi Jaakonahon kanssa ja parivaljakosta tuntuikin kehkeytyvän jotain ikiaikaista. Työparin viimeinen yhteinen tuotos Parempi loppu -albumi oli kuitenkin päätepiste tai alku pitkälle tauolle, joka toivottavasti ei ole pitävä. Menneisyys sikseen. Nyt Jonna on palannut kuuden vuoden tauon jälkeen kehiin ja ilman Jaakonahoa. Uusi albumi on synnytetty uusin voimin ja tuottajaksi on valittu Eppu Kosonen, jolla on historiaa mm. Samuli Putron kanssa. Ensireaktio uuteen albumiin ei ollut estoton. Ensi singejulkaisut olivat lupaavia, mutta kokonaisuuden sulattaminen on vaatinut enemmän aikaa kuin aikaisemmat. Nyt puhuu kuitenkin Jonna Tervomaa -fani.

Louhisalin keikka mursi ennakkoluuloja ja todisti, että uudet biisit toimivat elävänä väkemämmin kuin ehkä hitusen keskitempoiseksi jääneessä albumituotannossa. Uusi bändi on toimiva ja ei eroa paljoa edellisestä kokoonpanosta. Kitaristi Jaakko Murros on Jonnan sanoin kitaransoiton tohtori ja ei häviä Jaakonaholle. Basisti Mikko Määttä ja rumpali Santeri Saksala luovat turvallisen pohjan, johon kosketinsoittaja Jere Ijäksen on helppo sormeilla biisien lihalliset osuudet. Uusi kokoonpano ei yllättänyt, mutta toi kuitenkin uskoa, että muutos on hyväksi – kenelle tahansa.

Jonna Tervomaa @ Louhisali, Espoo

Keikka kesti  puolitoista tuntia ja onneksi ilman väliaikaa. Saatiin kuulla eheä lauluilta, jota Jonna Tervomaan bändi lopetteli uuden levyn sinkkujulkaisuilla. Minä toivon sai jengin jo taputtamaan alkutahdeista lähtien. Uuden albumin kirkkain helmi Tikapuut, johon muuten Mika Ronkainen on tehnyt vuoden parhaan lähihoitaja-aiheisen musiikkivideon, toimi yllättäen rankempana kuin levytettynä ja parempana. Varsinaisen setin päätti kestosuosikki Myöhemmin.

Jonna Tervomaa huilasi kuusi vuotta. Se on pitkä aika. Toki mimmi teki erilaisia projekteja ja teki satunnaisesti pienimuotoisia keikkoja. Silti tauko on tehnyt hyvää. Jos käy tietyn tien päähän, on hyvä ottaa henkeä ja tarkastella elämää muilta kanteilta. Ja niitä riittää. Uusi albumi ei voittanut kestoihailijaa heti puoleensa, mutta antoi merkin, että uusiutuminen on paikallaan. Harvoin sitä ottaa askelia taaksepäin, korkeintaan sivuaskelia, jotka kuitenkin lopulta vievät eteenpäin.

Varsinaisen setin päätteeksi bändi kävi takahuoneessa piipahtamassa pienellä tauolla, kunnes yleisö taputti soittajat takaisin lauteille. Jonna manaili amatöörimäisyyttä, kun ei ollut varannut vettä takahuoneesen. Encore alkoi siis vedenjuonnilla, johon Jonna toivoi lisää aplodeja. Tiistai-ilta päätyi hienoissa tunnelmissa. Jälkisoitot aloitti uuden albumin tyylikäs Saa kukoistaa ja sitten laitettiinkin hetkeksi puntit lepattamaan Päästä yli -biisin voimin. No, ei siellä penkkirivissä sen kummempaa yltymistä lahkeissa tapahtunut. Viimeisenä kuultiin myös uutuusalbumin päätävä kaunis Lopulta aina. Se oli tyylikäs päätös keikalle – ja paljon parempi kuin loppuun kaluttu Suljettu sydän, jota jengi varmasti odotti, mutta ei kuultu mitään muutakaan raitaa läpilyonnin tehneeltä esikoisalbumilta. Jonna elää tässä hetkessä. Paluu oli odotettu ja lunastettu.

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone, Äkäslompolo 10.4.2013

Muutama viikko sitten tarttui Stockmannin levyosaston poistokorista käteen Pave Maijasen Kaikki nämä vuodet – boxi. En tuntenut ihan samaa intoa kuin Kristoffer Kolumbus aikoinaan, mutta joka tapauksessa plattapaketti lähti matkaan tuopin hinnalla (6,95€). Ensimmäinen henkilökohtainen kosketukseni Paven tuotantoon on Mistakes -yhtyeen hitti Pidä huolta, joka oli Maijasen ässäkortti punkin jälkeiseen uuden aallon pöytään 1980-luvun alussa. Hieman myöhemmin kukaan suomalainen ei voinut olla kuulematta Lähtisitkö -herkkishittiä eikä niitä muitakaan iskelmäpoppishittejä, joita mies on puskenut eetteriin vuosien varrella. Pave ei tehnyt silloin suurinta vaikutusta, ei vienyt mukanaan, mutta nyt levyboxi pakotti ottamaan selvää millaisen tien mies on matkannut. Jos levylöytö oli munkki, niin sain vielä sokerikuorrutuksen päälle, kun Äkäslompolon keikkakartta kertoi Paven saapuneen sattumoisin seuduille konsertoimaan.

Pave aloitti muusikon työt jo 1960-luvulla, joista maineikkain rooli oli toimia Pepe & Paradisen basistina. Sitten koittikin Dave Lindholmin ja Affe Forsmanin (joka on kansalle paremmin tuttu Sielun veljien kannuttajana)  kanssa lyhytaikainen supertrio Rock’n’Roll Band, jonka riveissä Pave tulkitsi yhden kaikkien aikojen komeimmasta kotimaisista rock-biiseistä I’m Gonna Roll. Seuraava remmi ei hävinnyt edelliselle, sillä Pave laittoi Albert Järvisen ja Ippe Kätkän kanssa hynttyyt yhteen, josta syntyi The Royals. Pave on armoitettu muusikko, mutta myös arvostettu tuottaja. Jos tuottaa mm. Wigwamin Nuclear Nightclubin, Hurriganesin Fortissimon ja kolme ensimmäistä merkittävää Dingo-albumia, niin sitä voi luokitella itsensä Suomen Steve Lillywhiteksi.

Ylläksen kaivohuoneen lauteet narahtivat, kun Pave Maijanen tasan puoli yhdeksän istui baarijakkaralleen. Pave innostui hehkuttamaan aikaista aloitusaikaa, sillä varttuneempana kaverina ei jaksa aloitella keikkoja enää puolen yön jälkeen. Pave kertoi hauskan anekdootin missä Juice Leskinen oli kuitannut aikoinaan keikkajärjeställe, joka oli pyytänyt aloittamaan 00.30, että tilasitteko minut 4. vai 5. päivä soittamaan. Siihen loppui neuvottelu ja Juice soitti edellisen vuorokauden puolella.

Pave Maijanen on Suomen pop-taivaan aatelinen, miehellä on hienostunut ilme niin viimeistellyssä habituksessaan kuin kuulaassa tulkinnassaan. Välispiikeissäkin hohkaa herrasmiehen kohteliaisuus. Hovi ympäriltä tosin puuttuu, sillä Pave esiintyi yksin ja hoiteli miksauspöydän ja osittain valotkin siinä samalla. Tilaisuus oli show & dinner -tapahtuma, mutta keittiön mennessä tukkoon, sai esitystä katsoa syömättäkin. Vajaa satapäinen yleisö oli esiintyjän ikäluokkaa ja yllättävän aktiivinen osallistumaan Paven laulatuksiin.

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone

Keikka alkoi Lilja, ruusu ja kirsikkapuu –suomennoksella englantilaisesta kansansävelmästä Scarborough Fair, jonka teki suurelle yleisölle tunnetuksi Simon & Garfunkel -duo. Heti kärkeen Pave osoitti olevansa sekä laulajana että akustisen kitaransa kanssa hyvässä kuosissa. Ohjelma jatkui Elämän nälkä -biisillä ja Paven ensimmäisellä omalla singellä Fever (1975), joka on cover Little Willie Johnin klassisesta alkuperäiskappaleesta. Maijasen edellisestä soololabumista on kulunut kolme vuotta ja Kaikessa rauhassa on nimensä mukaisesti jäänyt pimentoon. Levyltä kuultiin pari biisiä, joista Rikkinäinen villasukka jäi kepeänä mieleen.

Pave on ollut tuottelias lauluntekijänä, mutta tuottajuus ja kumppanuus muiden eturivin artistien kanssa oikeuttaa hänet myös heittämään versioita toisten biiseistä. Valinnat eivät olleet lainkaan hassumpia. Pääsääntöisesti illasta jäi fiilis, että Pave oli funtsinut huolella mitä yleisölleen soittaa. Keikalla oli selkeä dramaturgia ja se toimi hienosti. Hectorin Juodaan viinaa johdatti välihuikkaan, johon Pave humoristisesti kehotti yleisöä useampaankin otteeseen. Samaan laariin asettui oma hitti Jano. Dingon Levoton tuhkimo sai yleisön naiset ulvomaan, ei luonnostaan, vaan käskystä, mutta vuorovaikutteisuus toimi hyvin. Humoristin perikuva Pave ei koskaan ole ollut, mutta yllätti senkin suhteen, kun vetäisi Tuhkimosta Pietarinkatu Oilers-version vitsiksi väännetyillä sanoilla. Kunnian Pave soi sanoista Sakari Kuosmaselle, mutta täytyypä todeta Pavelle, että keikkakepillä on luotettavaa tietoa, sillä pelleilysanojen isä on oikeasti Jope Ruonansuu. Näin hän itse kertoi.

Keikka jatkui covereilla, joista Mercury Blues soi hitusen väkinäisenä Pakko saada BMW-versiona. Sen sijaan yllättävä stygevalinta oli Kari Peitsamon  Kauppaopiston naiset, joka pisti kelaan mikä on Peitsmon ja Maijasen yhteys. Kaukana ovat toisistaan, mutta hilpeän version Pave kuitenkin soitti. Pidä huolta sai riisutun, mutta arvonsa mukaisen version. Sen perään uudempi biisi Ihme tuntui kesyltä. Sitten koitti illan kohokohta, kun I’m Gonna Roll pamahti. Pitäisi ehkä sanoa tussahti, sillä sen verran herkkä versio kuultiin jytästandardista. Keikan loppusuoralle lähdettiin oivilla cover-valinnoilla. Enpä olisi uskonut kuulevani Pave Maijaselta kelpo versioita Doors-klassikko Roadhouse Bluesista tai Little Featin Teenage Nervous Breakdownista.  Malja täyttyi Maijashiteistä Ikävä, Lähtisitkö ja Jos tahdot. Viimeisenä ennen encorea Pave soitti keski-iän ylittäneeseen yleisöön napsahtaneen Ystävän laulun, joka on ties kuinka monen versioima venäläissävelmä ja tietenkin Junnu Vainion sanoilla.

Pienen breikin jälkeen Pave yllätti. Se ei pelaa joka pelkää, sanotaan. Yksi universumin tärkeimmistä biiseistä John Lennonin Working Class Hero sai Paven käsissä tuoreen suomennoksen Aikamme tarvitsee sankareitaan. Jestas, käännöshän pelitti, ja tulkintakin olisi saanut Lennonin nyökyttelemään. Keikka päättyi Paven sanojen mukaan  perinteiden mukaisesti Junnu Vainion Vanhoja poikia viiksekkäitä -iskelmäklassikkoon. Ei voinut ilta letkeämmin päättyä. On kova laji soittaa yksin 1h 50min keikka, mutta Maijasen Pave teki sen kivuttomasti ja osoitti kattavalla setillään ja hiotulla esiintymisellään olevansa tyylitajuinen artisti, kelpo kitaristi ja erityisesti huima sovittaja. Kaikesta kuulemastani pidin, mutta todennäköistä, että Maijasen meno jatkuu edelleen kaikesssa rauhassa pienissä kuppiloissa. Vaikka Kirka nousisikin haudastaan, Mestarit-areenakiertuetta emme enää kaipaa.

Mikko Alatalo @ Olarin kamelit, Espoo 1.2.2013

Keikkavainu pitää liikkeellä. Osuipa silmään mainos, jossa kerrottiin keidasravintola Olarin kameleissa esiintyvän herra nimeltä Mikko Alatalo, joten ei auttanut muuta kuin tehdä ekskursio Espoon lähiöön. Ilmainen sisäänpääsy ei myöskään jarruttanut lähtöaikeita. Kansanedustajan ei varmaan tarvitsisi kiertää pikkuräkälöitä leivän vuoksi. Eipä taida ollla Alatalolla muuta vaihtoehtoa kuin heittää keikkaa puhtaasti sydämestään. Käsi lippaan siis.

Mikko Alatalo ura on huikea, vaikka miehen maineelle ja sinisille silmälaiselle pääkaupunkiseudulla lähinnä naureskellaan. Katu-uskottavuus taisi murtua kun Mikko alkoi kynäillä Syksyn sävel-hittejä 1970-luvun lopulla. Huumori-iskelmä osui kansaan, mutta ei siihen jengiin, joka arvosti Mikon ensimmäisiä Love Recordsin julkaisemia soololevyjä Maalaispoika oon (1973), Hasardi (1976), Rokkilaulaja (1977) tai Juice Leskistä tai Heikki Silvennoisen progepumppu Tabula Rasaa, joiden kanssa Alatalo oli tehnyt jo komeaa jälkeä. Iskelmä vei Alataloa, mutta ei täysin. 1980-luvun alussa syntyi lastenlauluja kuten Känkkäränkkä, mainosmusiikkiaa Puuhamaalle, mutta myös vakavampaa iskelmää sekä sävelmiä Mikko Niskasen Ajolähtö -elokuvaan. Kappaleet Alatalo on kirjoittanut pääosin Harri Rinteen kanssa. Musiikin ohessa Mikko Alatalo teki myös toimittajanuraa yhtä kirjavasti Yleisradiossa. Parhaiten mies muistetaan Hittimittarista ja laulattajana Tammerkosken sillalla -ohjelmasta.

Yhteislaulutunnelmissa Mikko aloitti keikkansa Olarin kameleissakin puoli kymmeneltä. Heti kärkeen kaljanhuuruisen baarin väki kannustettiin laulamaan mukana kaunis Viivy vielä hetki. Sitten annettiinkiin kunniaa Juice Leskiselle, jonka Syksyn sävel pohjusti Mikon ensimmäistä Syksyn sävel -voittobiisiä Vicky Lee. Ihan tuoppiinmenevän meiningin Alatalo kauluspaidassaan sai kapakkaan. Hänen vierellään soitti hanuria Jarmo ”Jammi” Humalamäki, joka veti Juicen lauluosuudetkin Mä lähden maalle-duetossa. Hanuri toimi varsinkin hyvin vähän harvinaisemmassan kappaleessa Jolsa jätkä, joka on tuttu Ajolähtö-leffasta. Yleisöstä aneltiin Tytöt tahtoo pitää hauskaa-rallia, mutta eipä saatu vielä ekaan settiin. Sen sijaan baarin kauneimmaksi kehutun neidin toive toteutui, kun Alatalo sai lapun häneltä käteensä. Hieno Hengitä sisko päästi Alatalon breikille jakamaan nimikirjoituksia. Eräs iäkkäämpi äityli otti Mikon signeerauksen käsivarteen ja esitteli sitä ylpeänä kuin teinityttö.

Kuivaniemeltä kotoisin oleva Mikko Alatalo lähti Tampereen yliopistoon opiskelemaan ja Manseen myös jäi. Manserokin aateliin mies ei ole koskaan oikein istunut. Oman tien kulkija kun on  tavallaan. Kolmas kausi kansanedustajana ei ole himmentänyt miehen pispalalaisleimaa, vaikka työt tehdäänkin Arkadianmäellä. Muusikkous on jäänyt politikoinnin varjoon, vaikka aikaansaavampi Alatalo on ollut musiikin saralla. Lintubongari kerää kirjaansa niin satakielen kuin variksenkin. Samasta syystä lähdin Mikon keikalle. Ei Alatalo ole koskaan ollut suuri suosikkini eikä pyörinyt levylautasella, mutta kaikesta huolimatta olen aina häntä arvostanut ja varsinkin muutamista kansallishymnin arvoon nousseista sävellyksistä ja sanoituksista. Parhaat sanoituksensa Alatalo on tehnyt Maaritille. Jäätelökesä ja Hymypoika ovat ehkä hieman aliarvostettuja mestariteoksia. Toisaalta Tabula Rasalle kynäilty Gryf kertoo taas Alatalon taitavan genreen kuin genreen istuvia lyriikoita.

Toinen setti tarjosi koko uraa luotaavan kattauksen. Tuli herkempää Ihmisen ikävä toisen luo, rempseämpää Leuhkat eväät ja ällöttävämmältä osastolta Taitaa tulla kesä. Saatiinhan se Tytöt tahtoo pitää hauskaa loppujen lopuksi ja encoressa kuultiin Känkkäränkkä ja Maalaispoika oon. Juopuneeseen varttuneeseen olarilaiskaraokekansaan rallit istuivat mallikkaasti. Osa tosin oli kiinnostunut enemmän kaljankittaamisesta kuin Mikosta. Ei sitä itsekään rauhassa saanut toljottaa Alatalon esitystä, kun aina joku tuli länkyttämään. Eräs metriheikki vihjaisi, että kohta täällä tapellaan. Eipä tarvinnut jäädä kapakkaan viettämään iltaa pitempään, vaan luikin keikan päätyttyä pois.

Mikko veti aika odotusten mukaisen keikan. Olisin kaivannut coveria Spencer Davis Groupin soulklassikosta Gimme Some Lovin’. Eipä tohtinut senaattori kiekua sielukasta vonkausbiisiä. Hyvin Alatalon ääni vielä toimii, mutta Anna mulle lovee -biisin äärirevittelyyn ei taida ääni enää taipua. Pari tuntia pubin nurkassa perjantai-iltana on päivän jo eduskunnassa istuneelle kansanedustajalle kelpo suoritus. Keikkakokemus oli virkistävä ja lähiöseikkailu näytti taas erään kulman Suomen kansasta. Alatalo osaa jutustelun yleisön kanssa ja kupletin perinteen, kyllä kansa tykkää. Mikko Alatalon kaltaista ja yhtä monipuolista muusikon uraa ei taida kukaan olla Suomessa tehnyt. Alatalo ei ota pois sinisiä silmälasejaan varmaan saunassakaan, mutta kaikki epäilijät voisivat riisua sinisilmäisyyden ja katsoa Alataloa yhtä laajasta perspektiivistä kuin mies katsoo maailmaa itsekin.