Dead Kennedys (US) @ Melkweg, Amsterdam, 17.10.2016

 

fullsizerenderPunkin legendat kuuluvat aina bongauslistalle jos vain mahdollista. Dead Kennedys on yksi niistä. Viime maaliskuussa oli todella läheltä piti tilanne, kun meinasin nähdä bändin omilla juurilla San Fransciscossa. Nyt Amsterdamissa pääsin paikkaamaan ohilaukauksen ja vieläpä yhdessä kaupungin legendaarisimmista klubeista. Melkweg on Paradison ohella kaupungin ykkösklubeja. Vuodesta 1970 kulttuurinäyttämönä toiminut klubi vetää 1500 nuppia ja loppuunmyyty se oli myös tällä kertaa. Kanavien välissä toljottava vanha tehdasrakennus on komea julkisivultaan ja sinne jonotti mielissään. Lipun olin hankkinut ennalta Ticketmasterin kautta ja hinta oli maltillinen 22,70€. Tosin ovella piti ostaa vielä jäsenyys 4 eurolla. Toivottavasti se on elinikäinen, sillä Melkwegissä voisin käydä aina. Narikasta sai pulittaa 1,50€ ja ison tuopin sai pulittamalla 5,40€. Varsin kilpailukykyistä Suomen hintoihin verrattuna. Täydessä klubissa ei kuitenkaan tarvinnut pahemmin mihinkään jonottaa. Henkilökuntaa oli riittävästi mikä sekin erittäin kilpailukykyistä Suomen klubeihin verrattuna.

fullsizerender-2Dead Kennedys ei ole koskaan ollut ykkössuosikki ja nykymiehitys ilman alkuperäistä keulahahmoa Jello Biafraa on lisännyt ennakkoluuloja. Vähän kuin näkisi Sex Pistolsin ilman Johnny Rottenia. Näistä epäilyistä huolimatta ilta Dead Kennedysin kanssa osoittautui vallan positiiviseksi kokemukseksi. Melkweg oli täynnä keski-iän ylittäneitä ikipunkkareita ja niitä, joiden mieli on punk, vaikka ovatkin keskiluokkaisen elämän vankeja. Olutta virtasi, sillä hollantilaisille se tiedetään maistuvan. Heinekenin sijaan hanasta tarjottiin belgialaista Jupileria. Lieko oluen tai muiden piristeiden syytä, mutta lavan edustalla jengi villiintyi heti keikan kärkeen armottomaksi pyörremyrskyksi ja raivokas joraus piti loppuun saakka. Itse seurasin keikan takalinjoilta. Ensiksi yläparvelta, mutta heikkojen soundien vuoksi laskeuduin alakertaan. Kuten tiedämme, hollantilaiset ovat keskipituudeltaan maailman pisintä sakkia ja monta hujoppia osui myös eteeni. Yleensä tämä ei ole ongelma meikäläisen kohdalla, mutta nyt piti etsiä hyvää näkyvyyttä lavalle. Soundit alakerrassa olivat kohdillaan.

Bändin nykyinen laulaja Skip ei ole Jello Biafra, mutta hyvin hän tonttinsa hoitaa. Vertailukohtaa ei ole, koska Dead Kennedys ja varsinkaan Jello Biafra ei ole osunut omalle kohdalle aikaisemmin. Videotaltiointeihin verrattuna Skipin olemuksessa on kuitenkin paljon Biafraa. Kennedys-tuotanto ei ole läpikotaisin tuttua ja lähinnä odotukseni kohdistuivat klassikoihin. Toden totta Nazi Punks Fuckk Off ja Too Drunk to Fuck toimivat kuin elettäisiin edelleen 1980-luvun alussa. Mieleen jäävin styge oli kuitenkin Moon Over Marin. Bändin isoimpia kappaleita oleva California Über Alles sai Melkwegin raikumaan yhteishuutona kertosäkeen aikana. Coverina vetäisty Viva Las Vegas oli turha lisäke, mutta minkäs teet kun omia tiukkoja biisejä on rajallinen määrä. Encoressa kuultu Holiday in Cambodia on punkin suurimpia klassikoita ja sai arvoisensa käsittelyn.

img_0007Bändin basisti Klaus Flouride varoitteli jo keikan alkuun, että musiikkia he ovat tulleet soittamaan, mutta eivät tee sitä erityisen hyvin. Kitaristi East Bay Ray on kuitenkin surf-otteellaan persoonallinen punkkitaristi. Rumpali D.H. Peligro on pitkässä rastatukassaan kaukana punk-olemuksesta, mutta soitto oli väkevää. Jello Biafra puuttuu, mutta muuten bändi on miltei alkuperäinen. Peligrokin ollut matkassa jo vuodesta 1981. Tähän vuoteen on osunut paljon bändejä, joiden keulakuva on poissa kuvioista, mutta kukapa sitä on muiden rivijäsenten ammattitaidon harjoittamista kieltämään. Leipä se on heidänkin ansaittava. Mielelläni näen Dead Kennedysin ilman Jello Biafraa kuin en ollenkaan.

 

 

Shearwater (US), Cross Record (US) @ The Independent, San Francisco, CA, 4.3.2016

Taas kaksi kiinnostavaa keikkaa samalle illalle. Yltiöoptimistinen tavoitteeni oli nähdä molemmat pääesiintyjät, koska toisella oli peräti kolme lämmittelijää. Ostin ennalta Shearwaterin keikalle lipun ja toivoin, että soitto alkaisi ja loppuisi ajoissa, jotta ehtisin The Filmoreen katsomaan San Franciscon punkveteraaanibändiä Dead Kennedys. Suunnitelma ei toteutunut, sillä Shearwaterin lämppäri aloitti myöhässä ja niin myös itse pääesiintyjä. Keskiyöllä vesisateessa oli turha rynnätä enää riskikeikalle. Dead Kennedys jäi näkemättä kuten myös äärimmäisen legendaarinen klubi.

FullSizeRenderThe Independent ei ole The Filmoren maineen arvoinen, mutta vasta reilu kymmenen vuoden ikäisenä se on noussut nopeasti kaupungin tärkeimmäksi indierokin näyttämöksi, jossa sekä kuumat uudet tulokkaat että kokeneemmat bändit vierailevat tiuhaan. Klubi vetää 374 henkeä, mutta punaisten seinien sisällä on isomman venuen tuntu. Takaseinää koristaa baaritiski, jonka nurkasta pääsee myös ylös parvelle. Puuterointitilat on hauskasti lavan takana. Lipun sai kohtuulliseen 15$ (+ verot) hintaan. Näin kynnys keikoille pidetään Kaliforniassa matalana, mutta siitä huolimatta sali oli vain sopivasti täynnä.

FullSizeRender-1Illan aloitti Cross Record, joka on pariskunnan Emily Cross ja Dan Duszynski muodostama indieyhtye Austinista, Texasista. He ovat julkaisseet pari pitkäsoittoa, joista jälkimmäinen vastikään helmikuussa. Wabi-Sabi sai mm. Pitchforkissa hyvän arvion. Emily laulaa ja välillä soittaa sähkökitaraa, vaikka San Franciscon illassa hän valitti väsynyttä kättään ja keräsi yleisöltä empatiapisteitä. Dan vastaa kitaroista ja lyömäsoittimista sekä taustalaulusta. Duettobändin esiintyminen on eleetöntä, musiikki melankolisen laiskaa kenkiintuijottelua, mutta Emilyn äänessä ja Danin kitaroinnissa on jotain vangitsevaa. Ennestään tuntemattoman bändin biisit eivät auenneet täysin, mutta niitä kuunteli pakottamatta sen puolisen tuntia minkä keikka kesti.

Illan pääesiintyjää saatiin odottaa puoli tuntia ja silloin tuli myös viimeistään selväksi, FullSizeRender-2ettei The Filmoreen ole mahdollisuutta ehtiä, varsinkaan, kun Shearwaterin keikka venyi lähes keskiyölle. Jonathan Meiburgin johtama yhtye on myös kotoisin Austinista. Meiburgin ura alkoi Okkervil Riverissä kosketinsoittajana, mutta vuonna 1999 rinnalle perustettu Shearwater vei Meiburgin kokonaan vasta 2008. Jonathan Meiburg on multi-instrumentalisti, mutta The Independentissä hän pärjäsi vuorottelemalla kahta kitaraa. Miehen taustalla soittanut kyvykäs bändi koostui rumpalista nimeltä Josh Halpern, bassoa soitti Sadie Powers, koskettimia Emily Lee ja kitaraa Lucas Harrison Oswald. Shearwaterilla on Euroopan kiertue takana ja se näkyi hallitussa soitannassa, toisaalta suoraan Sveitsistä San Franciscoon lentänyt bändi oli jetlageissaan hieman nuutuneen oloinen. Bändi soitti kappaleita pääosin uudelta tammikuussa Subpopin nimissä julkaistulta albumilta Jet Plane and Oxpow ja sehän kelpasi, sillä Meiburgin protestialbumiksi nimetty pitkäsoitto on alkuvuoden parhaimmistoa. Etenkin Quiet Americans, Wildlife in America, Filaments ja Pale Kings ovat komeita lauluja. Harmitti, ettei albumin paras kappale Only Child soinut San Franciscon illassa.

FullSizeRenderShearwater on Jonathan Meiburgin bändi eikä hänkään ole sädekehällä varustettu pyhimys, varsinkaan kun virittää kitaraa lähes joka biisin välissä. Meiburg on lavalla kuin kuka tahansa naapurin heppu, mutta välillä hän päästää puuman irti ja ottaa stagen haltuun kuin Peter Gabriel. Erityisesti hänen jylhä lauluäänensä on iso osa Shearwaterin lavakarismaa. Meiburg säveltää pätevää musiikkia ja nostaa Shearwaterin yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmista indiebändeistä.

Varsinaisen setin jälkeen bändi palasi nopeasti lavalle ja yleisö sai kuulla pari yllättävää coveria. Meiburg kertoi kuunnelleensa viime aikoina David Bowien Lodger (1979) –albumia, jolta Sherwater soitti kappaleet D.J. ja Look Back In Anger. Meiburgin ääni istui erinomaisesti Bowien klassikoihin ja versiot olivat uskollisia, mutta sävykkäitä. Mielenkiintoinen lopetus keikalle ja komea kunnianosoitus edesmenneelle mestarille.

FullSizeRender-4Dead Kennedys olisi keikkabongauslistalla ollut kova juttu, mutta bändi ilman Jello Biafraa on kuin Sex Pistols ilman Johnny Rottenia. Siten harmitus ei ollut niin suuri. Shearwater tarjosi kuitenkin ensikosketuksen tuoreeseen tämän hetken musiikkiin, mutta tuskin sillä on kuitenkaan samaa klassista asemaa 35 vuoden päästä kuin Dead Kennedysin biiseillä.

 

Jerrod Niemann (US) @ House of Blues, Anaheim, CA 18.9.2012

Anaheim Los Angelin kyljessä on kuin Espoo Helsingin kupeessa. Kaikki ajavat autoilla, 6-kaistaisia valtateitä riittää. Anaheim on vähän särmätön varakkaampien alue, missä ei ole Los Angelesin hurjimpien lähiöiden pelkoa. Kaupunki tunnetaan lätkästä ja baseballista, mutta erityinen maamerkki kaupungille on se alkuperäinen Disneyland. Jättimäisen huvittelualueen keskellä sijaitsee klubi nimeltä House of Blues. Samannimisiä rokkisaleja löytyy liuta ympäri Amerikkaa. Ketjuravintoloista on aina vähän nihkeä ensivaikutelma, mutta tätä klusteria on ollut perustamassa itse Blues Brother  Dan Aykroyd.  Rahaa tiskiin ovat lyöneet myös Aerosmithin jäbät ja James Belushi. Näin ne ennakkoluulot karisevat nopeasti.

Sisäänmeno oli amerikkalaisten turvasäädösten mukaista. Kaikilta kysyttiin paperit jopa reilusti keski-iän ylittäneiltä, vaikka ikäraja mestaan oli vain 21 vuotta. Sitten alkoi turvatarkastuskopelointi samalla pieteetillä kuin olisit ollut lentokentällä. Kun astuin klubiin sisään olin aika innoissani, vaikka rupisen rokkiluolan henkeä ei mestassa ollutkaan. Paikka hohti uutuuttaan ja raihnasuudesta ei ollut tietoakaan. Kohderyhmä lienee sitä varakkaampaa turistisakkia, jolla on varaa jäädä Disneylandiin bilettämään. Yllätys oli kuitenkin se, että liput illan keikalle maksoi vain 22 taalaa, vaikka kantrilistan kärkipaikalla piipahtunut esiintyjä olikin kyseessä. Klubi on erinomaisesti suunniteltu. Tila on lyhyt, mutta korkea, jota reunustaa parvi. Alakerran lattiallakin on korkeuseroa, jotta kaikki näkevät miksauspöydän takaa. Lava on Tavastiaa muutaman metrin leveämpi, mihin mahtuu isompikin orkesteri komeasti. Yleisökapasiteetti on 1050 henkeä.

House of Blues -klubiketjun esiintyjäkaarti on yllättävän laaja-alaista aina punkpioneeri Dead Kennedys -orkesterista turvalliseen Santanaan. Klubilla saa myös safkaa ja dinnerillä se ilta sitten alkoikin. Kysyin henkilökunnalta milloin pääesiintyjä aloittaa ja vastaukseksi kerrottiin showtime klo 22. Rauhallinen evästäminen ja tarjoilijaan uskominen oli käydä kalliiksi, sillä tasan kymmenen siirryin salin puolelle. Nimittäin keikkaa oli jo jonkin matkaa soitettu. Pientä pettymystä heti kärkeen.

Illan artisti oli Jerrod Niemann, joka on jopa kavunnut kantrilistan kärkeen pari vuotta sitten Judge Jerrod & the Hung Jury – albumillaan. Miehestä ei ollut ennalta mitään tietoa mitä nyt muutaman rallin ehti Youtubesta kuulemaan. Suuria innostuksen väreitä ei antanut reilun viiden ja puolen mijoonan latauksen Lover, Lover -hittikään.

Jerrod Niemann ei ole ihan perinteinen stetsonpäinen kantriheppu, vaikka tyylinmukaiset jämäkät leukaperät mieheltä löytyykin. Luokittelisin musiikin paremminkin moderniksi lippalakkikantriksi. Niemann on puuhastellut musiikin parissa reilun kymmenen vuotta ja tehnyt pari omakustannealbumia ennen kuin pääsi Arista Nashville -labelin alle. Biisintekotaitoja hän on näyttänyt myös muutamalla Garth Brooksin raidalla.

Keikka ei ollut parempien aikojen perään mouruavaa kantria, vaan kumarsi jopa soulahtavampaan heartlandrockin suuntaan, sillä miehellä oli lauteilla perus rock-combon lisäksi torvia kolmin kappalein. Keikkasettiin mahtui omien vanhojen hittien lisäksi lokakuussa julkaistavan uutukaisen Free the Music -albumin materiaalia sekä muutamia yllättävämpia covereita kuten Stevie Ray Vaughanin Pride & joy ja Bob Marleyn Every Little Thing Gonna Be Allright.

Jerrod Niemann veti ihan hyvin ja sai jengin hytkymään. Jos vertaa suomikeikkojen yleisöä, niin kyllä ne amerikkalaiset saavat paremman meiningin aikaan. Tanner tömisi ja kädet vispasivat ärhäkämmin kuin härmän perukoilla. Encoren jälkeen yleisöstä lyötiin tuoppi olutta Jerrodin käteen, mutta eipä mies uskaltanut ottaa hörppyä, vaan kantoi sen lavan sivuun. Niemannin lopetettua jengi tungeksi ulos saman tein, sillä klubin puoli suljettiin välittömästi keikan jälkeen. Sikäli harmi, koska salissa jos missä olisi ollut nastaa fiilistellä kuulemaansa.