Hardcore Superstar (Swe), Michael Monroe (Fin) @ Whisky a Go Go, West Hollywood, Los Angeles, CA, 12.2.2016

FullSizeRender-3Alkuilta alkoi dinnerillä legendaarisessa Rainbow Bar & Grill –ravintolassa Sunset Stripillä. Ravintola tunnetaan Lemmyn kantakapakkana, mutta myös ravintolana, missä John Belushi söi viimeisen ehtoollisensa. Raflassa ei voi välttyä näkemästä julkkiksia. Tällä kertaa naapuripöydässä istui Ron Jeremy.

Sunset Boulevard on täynnä rokkipyhättöjä. Rainbowsta kun tallailee vajaa parisataa FullSizeRender-2metriä itään päin, niin ohittaa ensiksi The Roxyn ja sitten onkin Whisky a Go Go:n kohdalla. Tänään sinne veti sisään suomalaisen rokin suurlähettiläs Michael Monroe, jonka näkeminen klassisella klubilla on tietenkin erityistä, mutta itse paikan vuoksi olisin mennyt katsomaan melkein mitä vaan. Whiskey a Go Go on nostettu Rock and Roll Hall of Fameen eikä suotta. Jos klubissa on soittanut housebändinä The Doors ja usein on nähty myös The Byrds ja Buffalo Springfield, niin silloin puhutaan jo rokkitemppelistä. Lisäksi lauteilla uransa alkuvaiheilla ovat soittaneet mm. Van Halen, Metallica, Mötley Crüe. Klubi käy tosin kovin nopeasti pieneksi megasuosioon nouseville bändeille, sillä yleisökapasiteetti on vain 250, mutta sekös paikasta tekeekin ainutlaatuisen.

Michael Monroe aloitti illan kakkosbändinä. Edellisenä iltana Hardcore Superstar oli vuorostaan lämmittelijän roolissa. Alkuillan muut lämppärit jäi näkemättä. Monroen bändi nousi lavalle klo 21.45 ja siitä räjähti käyntiin reilu tunnin veto. Hardcore Superstarin kannalta huono juttu, sillä täysi tupa meni sekaisin Michael Monroen vedon aikana. Kenen tahansa keikka Monroen bändin jälkeen tuntuisi  väljähtäneeltä.FullSizeRender

Michael Monroe ei ole Los Angelesissa iso nimi, mutta Hanoi Rocks –myytti tiedetään. Siksi Monroen setti sisälsi kolme Hanoi Rocks klassikkoa sekä pari Demolition 23 –kappaletta, loput olivatkin parhaimmistoa kolmelta viimeisimmältä albumeilta. Ensimmäisenä ilmaan pärähti This Ain’t No Love Song ja bändin kunto näytti olevan kohdillaan. Tuttuun tapaan Michael Monroe heilu lauteilla kuin herhiläinen. Yleisö oli heti kuumana. Sitten putki jatkui tiukasti: Old King’s Road ja Trick of the Wrist, ’78 heittivät löylyä lisää kiukaalle. Hetken päästä kuultu Oriental Beat toi Hanoi Rocks ajat tähän päivään, varsinkin kun bassoa soittaa Sami Yaffa, jota Michael ylisti maailman parhaaksi basistiksi.FullSizeRender-5

Horns and Halos kappaleen jälkeen jouduin jättämään keikan hetkeksi kesken, kun riensin pelastamaan maksuvaikeuksissa olevia kavereita Rainbowhin. Juoksin ja arvaten kovaa, jotta pääsin takaisin mestoille. Menetin hyvän paikan edestä ja katsoin keikan loppuun parvelta. Ei haitannut, sillä siihen aikaan Michael kiipeili yläkerran miksauspöydän ääreen. Keikan loppuputki starttasi Demolition 23 klassikolla Hammersmiht Palais sekä tuoreimmalla sinkulla Going Down With the Ship. Loppukiri otettiin Hanoi Rocksin hengessä kun Tragedy ja Creedence Clearwater Revival cover Up Around the Bend heitti jamit tappiin. Viimeisenä kuultiin tyypillinen keikanpäättäjä Dead, Jail or Rock and Roll. Michael Monroe veti järjettömän kovan keikan.FullSizeRender-6

Pääesiintyjän rooli ei ollut helppo. Ruotsalainen Hardcore Superstar ei ole meikäläiselle ennestään tuttu. Bändillä on Spotify-latauksia huomattavasti enemmän kuin Michael Monroella, mutta silti bändi oli poikanen lämppäriin verrattuna, mutta Hanoi Rocks onkin yksi heidän esikuvistaan. Hardcore Superstar yhdistelee hard rockia ja glam metallia komeasti, ja sikäli ihan hyvä parivaljakko Monroen bändille, mutta lavakarisma jäi kesyksi. Laulaja Jocke Berg pitää yhtyettä pystyssä, ja biisit kuulostivat ihan kelvollisilta ekan kerran kuultuna. Sadistic Girls aloitti setin näppärästi ja Guestlist jatkoi kiinnostavasti. Sitten alkoi into laantua ja siirryin baarin puolelle, minne keikan kuulee ja näkee myös hyvin, koska paikka on kompakti. Loppupuolen hittiputki Moonshine, Last Call for Alchol sai taas kiinnostumaan. We Don’t Celebrate Sundays oli illan tarttuvin styge keikan päättäneen Above the Law’n ohella. Sujuva keikka, mutta eipä Hardcore Superstar noussut uudeksi suosikiksi. Takuuvarma lajityypin edustaja.FullSizeRender-4

Keikan jälkeen pääsin takahuoneeseen ja siellä Michael Monroe show jatkui arvatenkin miltei samalla tohinalla. Hieno ilta Hollywoodin sydämessä. Tulipa legendaariseen mestaan tutustuttua niin maan perusteellisesti.

 

Patti Smith and Her Band @ Tampere-Talo, Tampere 8.7.2013

Patti Smith on yhtä kuin New York City. Hänen olemuksestaan, musiikistaan, sanoituksistaan muotoutuu se maailman kulttuuripääkaupunki, se henki ja elämä, mitä iso omena ylipäätään voi tarjota. Patti ei ole ainoa New Yorkissa vaikuttanut nero. Niitä on satapäin, joista samaa statusta tavoittelevat vaikkapa Ramones ja Blue Öyster Cult.

New Jerseyssä syntynyt Patti muutti New Yorkiin 1969. Ensimmäiset vuodet Patti haki paikkaansa runoilijana ja eleli vuosikausia legendaarisen valokuvaaja Robert Maplethornin kanssa poikkeuksellisessa ystävyyssuhteessa. Näistä ajoista Patti on kirjoittanut pettämättömän muistelman Ihan kakaroita – Just Kids (2010). Suosittelen. Patti Smithistä voisi kirjoittaa monesta kulmasta niin runoilijana, kirjailijana kuin yhteiskunnallisena vaikuttajana, mutta annetaan nyt musiikille vuoro.

Patti pörräsi aktiivisesti kulttuuripiireissä, asui Hotel Chelseassa ja alkoi jossain vaiheessa seurustella Blue Öyster Cultin Allen Lanierin kanssa, jonka kanssa alkoi syntyä biisejä, jopa BÖCin albumeille. Pattin ensimmäinen oma single Piss Factory julkaistiin 1974, jossa viesti oli heti vihainen. Patti Smithiä on rinnastettu protopunkin pioneereihin, mutta paremminkin Patti edustaa perinteisempää rockia tosin punk-asenteella, kun kultaisella 1970-luvulla se oli vielä enemmän äijäosaston hommia. Pattin debyyttialbumi Horses (1975) on klassikko jo Maplethorpin kuvaaman kantensa vuoksi, mutta myös sisällön. Pattin versio Gloria -biisistä on niitä harvoja, jotka nousevat esikuvansa edelle. Ei ole Van Morrisonin omalle Them -orkesterilleen säveltämä originaali huono, mutta Patti Smith tuottaa tulkinnassaan kappaleeseen messiaanisen tunnelman.

Tampere-talon illan varsinainen setti päättyi juuri mainittuun Gloriaan. Siihen monumentaaliseen hetkeen olisi pitänyt loppua koko keikka ja todellakin ilman encoreita. Glorian kaltaisia huipennuksia ei kovin usein pääse kokemaan. Mielessä kävi, että Jim Morrison olisi johdattanut The Doorsin aikanaan samoihin sfäärein, ja mihin olisi Patti Smith Groupin päässyt legendaarisella, mutta edesmenneellä CBGB-klubilla New Yorkissa. Jos oli Patti keskeinen artisti 1970-luvulla CBGB:n lauteilla, niin hän oli myös se joka esiintyi klubin hautajaisissa 2006. CBGB-klubista on tänä vuonna julkaistu muuten samanniminen draamaelokuva, jonka tyyli on vähän hakusessa, mutta välittää kuitenkin autenttisia hetkiä menneistä ajoista.

Turha ehkä lähteä jankkaamaan vääryydestä, jolle ei voi enää mitään. Se, että Patti Smith yhtyeineen kiertää Suomea konserttisaleissa Tampere-talossa ja kahdesti Helsingin Musiikkitalossa on virhe. Pattia pitää kuunnella seisaaltaan ja valmiudessa heittäytyä mukaan kurottaviin kädennostoihin ja tanssiliikkeisiin, joita Patti vielä 66-vuotiaana vetää kaikkein kiehtovimmin. Aikaisemmat kokemukset ovat valitettavasti audiovisuaalisilta tallenteilta, sillä tämä Tampere-talon ilta oli neitsytkeikka. Huvilateltta ja Provinssirock muutamien vuosien takaa jäivät selittämättömästä syystä väliin. Kulttuuritalon keikkaa vuonna 1976 olisi ollut ilo olla todistamassa, jos se olisi ollut mahdollista. Nyt keskellä kesää Patti Smith olisi voinut soittaa vaikka puistossa, joka sekin olisi voittanut konserttisalin kolkkouden. Näillä leveyspiireillä pöpelikköä nimittäin riittää, kun muutaman tuhannen vetävää klubia ei maasta tahdo löytyä vieläkään.

Patti Smith

Patti Smith @ Tampere-Talo

Kaikesta huolimatta Tampere-Talon keikka oli järisyttävä kokemus. Viimeiset viisi biisiä kansa uskalsi jo heilua seisaaltaan, muutamaa varttuneempaa jästipäätä lukuunottamatta. Dancing Barefoot oli aloitteen tekevä, Pissing In A River piti pystyssä ja tajunnan räjäyttävä Because the Night muutti salin raikuvaksi massalauluksi. Bruce Springsteenin kanssa yhdessä kynäilty biisi on maailman luokkaa ja melkein väitän Pattin version olevan voimakkaampi. Se on kova väite Springsteen-diggarilta. Jo aiemmin hehkutettu Gloria vei keikan lopun spirituaalisiin fiiliksiin ja sen encoren aloittanut koiraulvontaan yllyttänyt Banga ja aikamme hippigospel People Have the Power laskivat  hitusen jälkilämpöä. Hienoja biisejä molemmat, mutta dramaturgisesti olisin kuullut mieluummin keikan alkupuolella.

Tästä onkin hyvä siirtyä keikan alkupuoleen, jota kuunneltiin vielä pakarat penkeissä. Keikka alkoi svengaavasti letkeällä Redondo Beachilla ja viime vuonna ilmestyneen Banga -albumin tarttuvimmalla raidalla April Fool. Juhlava tunnelma jatkui Privilege (Set Me Free) ja Frederick -biiseillä. Kohokohtia olivat myös hypnoottinen Ghost Dance ja This is the Girl, joka on omistettu edesmenneelle Amy Winehouselle. Poliittinen ajankohtaisuus oli myös tapetilla, kun Edward Snowden sai huomion Pattilta lauluin ja riimein. Tiukasti soittanut nelihenkinen taustaorkesteri sai myös oman hetkensä kun Lenny  Kaye, joka on muuten alusta asti soittanut musiikkia Pattin taustalla, johdatti pienen medleyn, jolloin päätähti sai huilata. Ei Patti tietenkään lähtenyt  takahuoneeseen, vaan jäi palloilemaan yleisön sekaan välillä istuen eturiviin kuulemaan poikain soitantaa. Patti Smithin laulu toimi tunnistettavan komeasti ja ikä oli vain tehnyt äänihuulille hyvää.

Patti Smithin näkeminen oli kauan odotettu ja Tampere-talon kaakelivessan kolkkoutta hohkaava tunnelma ei pilannut iltamia. Lipusta sai maksaa 64€ plus toimituskulut. Hinta on kova, mutta normaalia tasoa konserttisalikeikkoihin. Koreat seinät nostavat heti hintaa, mutta jos kohde on jouluakin odotetumpaa, kustannushuolet ei haittaa. Klubissa Patti olisi ollut oikeassa ympäristössä ja varmasti säädyllisemmällä hinnalla. Eilinen oli kuitenkin väärti ja hetken Tampere tuntui  kuin New Yorkilta, mutta siltä tuntuu mikä tahansa maailman kolkka, jos paikalle leijailee harmaatukkainen menninkäiskaunotar nimeltä Patti Smith.