Kraftwerk (Ger) @ Finlandia-talo, Helsinki, 15.2.2018

Kuvahaun tulos haulle kraftwerk helsinkiLänsimaisen populaarikulttuurin historiassa Kraftwerk on yhtä merkittävä kuin Elvis Presley tai The Beatles. Kraftwerk ei ole suosiossa mitattuna lähellekään samaa kaliiberia, mutta yhtä tärkeä edelläkävijä ja suunnannäyttäjä. Saksan Düsseldorfissa lähes viisikymmentä vuotta sitten perustettu yhtye loi sähkökäyttöisillä laitteilla tuotetulla musiikilla pohjan modernille elektroniselle popille mitä kuulemme päivittäin.

IMG_4023Kraftwerkin alkuvuosien kokeellinen elektroninen musiikki ei löytänyt yleisöä, mutta klassisten albumien Autobahn (1974), Radioactivity (1975), Trans-Europe Express (1977) ja The Man-Machine (1978) populaarimpi ote avasivat ovet suuremmalle yleisölle. Alkuperäisestä kokoonpanosta on yhtyeessä mukana edelleen Ralf Hüttner, joka on yhtyeen keulahahmo ja biisintekijä. Hän laulaa myös minimalistiset sanoitukset. Toinen alkuperäinen nokkamies Florian Schneider hyppäsi kelkasta vajaa kymmenen vuotta sitten. Kraftwerk jatkaa edelleen nelimiehisenä, joka on oleellinen osa yhtyeen ilmettä. Muut konevelhot ovat Friz Hilpert, Henning Schmitz, jotka hekin ovat olleet mukana lähes kolmekymmentä vuotta sekä vuonna 2012 linjastolle astunut Falk Grieffenhagen.

img_00961.jpgKraftwerk on vieraillut useasti Suomessa, mutta pari edellistä keikkaa ovat olleet Flow-festivaalilla. Nyt Alvar Aallon suunnittelema Finlandia-talo tuntui tismalleen oikealta paikalta tuplakonsertille, sillä onhan Finlandia-talo aikalaisena vain vuoden Kraftwerkia nuorempi. Kraftwerk veti kaksi parituntista settiä vain reilun tunnin breikillä, joista itse olin todistamassa ensimmäistä vetoa. Kova suoritus vanhoilta herroilta, vaikka patsasmainen esiintyminen ei ole verrattavissa monen yhtyeen fyysiseen live-esitykseen. Molemmat konsertit olivat loppuunmyytyjä.

IMG_4026Kraftwerkin 3D-kiertue starttasi helmikuun alussa Dresdenissä ja jatkoi Venäjän kautta Helsinkiin. Konsertti oli musiikin osalta nippu yhtyeen tunnetuimpia kappaleita tuoreina miksauksina. 3D-pahvilasit päässä katsottuna keikka oli audiovisuaalisesti huikea kokemus, vaikka projisoitu kuvasto visualisoi kappaleet pelkistetysti yksi yhteen teeman mukaan.  Moderni teknologiayhteiskunta on aina ollut se perusaineisto, jota Kraftwerk insinöörin tarkasti ihannoi ja toisaalta kritisoi.

IMG_4024

Kraftwerkin vaikutus musiikin eri tyylilajeihin on vertaansa vailla. Ilman heitä ei olisi 1980-luvun syntpop-yhtyeitä kuten Depeche Mode. Ilman Kraftwerkia ei olisi teknomusiikkia, jossa elektroninen musiikki yhdistyi funkin poljentoon. Eikä 2000-luvun Daft Punkin robottipoppia olisi syntynyt ilman Kraftwerkin olemassaoloa. Yhtye on myös melodisten elektroriffien isä. Tuskin Gösta Sundqvist olisi keksinyt koko kansan rakastamaa hoilauslaulua Pohjois-Karjala kuuntelematta Kraftwerkia.

IMG_4032Konsertti alkoi klo 19. Settilista oli tismalleen sama kuin aikaisemmin kiertueella. Tarkkaan visuaalisuuteen nojaava esitys ei anna tilaa improvisaatiolle. Yhtye soitti kappaleita kattavasti, mutta moni kuultiin potpurin muodossa, joka on tuttua The Mix ­-ja 3D The Catalogue -kokoelmilta. Ensimmäinen biisi yhdisteli pedagogisesti Numbers ja Computer World -kappaleita. Sen jälkeen huomasi osaavansa laskea saksaksi kymmeneen. Kolmantena kuultu Computer Love on parhaita esimerkkejä yksinkertaisen tarttuvasta riffistä, joka on massalle tutumpi Coldplayn Talk –kappaleen modifikaatiosta.

IMG_0094The Model oli ensimmäinen kappale, jossa taustavisuaalisuus rakentui vanhoihin arkistomateriaaleihin mallimaailmasta. Tällöin kolmiulotteisuuden funktio ei ollut niin merkittävä. Samaan tapaan arkistomateriaaliin tukeutui Tour de France -osuus. Viimeisen kappaleen jälkeen Kraftwerk nousi vielä vartiksi lauteille ja esitti kärkeen ehkä sen tunnetuimman kappaleensa The Robots. Ylimääräinen osuus päättyi osuvasti Music Non Stopin ehtymättömyyteen. Yhtä loputonta on Kraftwerkin resonoiva taival tässä kosmoksessa. Aika voi jättää Kraftwerkin, mutta sen luoma musiikki ei jää koskaan ajasta.

img_0091.jpg

Settilista:

Numbers / Computer World

It’s More Fun to Compute / Home Computer

Computer Love

The Man Machine

Spacelab

The Model

Neon Lights

Autobahn

Airwaves

Geiger Counter / Radioactivity

Electric Café

Tour de France / Prologue / Etape 1 / Chrono / Etape 2

Trans-Europe Express / Metal on Metal / Abzug

Encore

The Robots

Aérodynamik

Planet of Visions

Boing Boon Tschak / Techno Pop / Music Non Stop

img_0088.jpg

 

 

Brian Wilson Presents Pet Sounds, Devendra Banhart (US), Wilco (US), Pimeys (FIN), Tuomari Nurmio (FIN), Canned Heat (US) @ Pori Jazz 13.7.2017

Festivaalitunnelma ei ollut korkea koleassa kelissä, jossa tuuli puhalsi navakkana ja roiski vettä aika ajoin harvalukuisen yleisön niskaan. Kirjurinluoto ei ole koskaan ollut näin autio. Torstaina ilmaantui niin vähän väkeä, ettei lukemia ole edes julkistettu. Pori Jazzin toimitusjohtaja totesikin YLE:n haastattelussa, että aikuiset tekevät ostopäätöksen lipunhankinnasta sään mukaan nuorten ostaessa omiin festivaaleihinsa liput talvella tietämättä edes esiintyjäkaartista.

En paneudu raportissani varsinaiseen jazz-tarjontaan vieläkään, sillä aion perehtyä lajityypin saloihin vasta eläkevuosinani. Fokus on valtavirralle suunnatussa populaarimusiikissa.

Canned_heat


Canned Heat
oli soittanut jokilavalla jonkin aikaa keikastaan ennen kuin ehdin alueelle. Canned Heat on pettämätön bluesrock-veteraani. Bändi on soittanut Woodstockin legendaarisilla festivaalilla ja Ruisrockissa vuonna 1971. 50-vuotiaan bändin riveissä soittaa edelleen likimain alkuperäiset rumpali Adolfo ”Fito” de la Parra ja basisti Larry ”The Mole” Taylor. Bändin repertuaarista löytyy kolme ikivihreätä kappaletta: On the Road Again, Going Up To the Country ja Let’s Work Together, joita kelpaa veivata vuosikymmenestä toiseen. Veteraanit soittavat boogieta edelleen hyvällä sykkeellä.  Vieressäni päivystänyt tummapukuinen kaveri nappi korvassaan ei vaikuttanut keskivertoiselta boogiemieheltä, mutta pian selvisikin, että hän oli turvamies edessäni jalkaansa letkeästi hytkyttäneelle entiselle valtion päänaiselle.

Illan seuraava anti oli päälavalla suomirokin poppamies Tuomari Nurmio, jonka ohjelma oli otsikoitu uran kattavasti Tuomarista Dumariin. Aluksi kuultiin kronologisesti miehen tunnetuimpia kappaleita mm. Kurja matkamies maan, Rion satamassa, Punainen planeetta, Lasten mehuhetki ja Paha kuu. Homma toimi varsin letkeästi, mutta ei tavoittanut sitä kaljanhuuruista intensiteettiä, jonka koin pari kuukautta samalla Spuget ja Blosarit -kokoonpanolla lähikapakassa. https://keikkakeppi.com/2017/05/08/dumari-ja-spuget-blosarit-gallows-bird-espoo-5-5-2017/

DumariKeikan yllättävin valinta oli Ramonasta soitettu englanninkielinen versio. Harmi, sillä kappale toimii alkukielellä sävykkäämmin. Keikan loppupuolella kuultiin tuoreempaa kamaa ja blosarien liityttyä remmiin dumarillumareimeininki toimi isolla lavalla paremmin.

Pimeys aloitti välittömästi Dumarin jälkeen jokilavalla. Bändi kantaa edelleen tulokkaan viittaa ja odottaa suurempaa läpimurtoa. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia olivat erinomaisia. Talvella julkaistu kolmas albumi Silkkitie maistui aavistuksen verran pettymykseltä, vaikka sekin suomenkielisen nykypopin seassa erottuu edukseen. Pimeys kärsi yleisön vähyydestä ja sateesta. Keikan alkupuolen bändi soitti biisejä Silkkitieltä. Uudet laulut toimivat ilahduttavasti elävinä paremmin. Viimeinen mahdollisuus ja Odotus palvelivat radiosoittoystävällisinä kappaleina isoa lavaa mainiosti. Albumilla junnaavalta kuulostava Meidän huoneeseen sai livenä raikasta ilmaa siipiensä alle. Keikan loppupuolella paino oli vanhemmassa materiaalissa, joista bändin nimikappale Pimeys ja Muistin sen toisin nousivat selkeimmin esiin. Bändi esiintyy ahkeran keikkailun myötä varmaotteisesti lavalla. Pekka Nisu ja Joel Mäkinen pitävät keulahahmoina hyvän grooven yllä alusta loppuun. Pimeys kantaa valtakunnan potentiaaleimman bändin viittaa vielä toistaiseksi.

PimeysHenkilökohtaisesti illan pääartisti oli Wilco. Olen yhtyeen nähnyt pari kertaa aiemmin. Huvilateltan keikka kahdeksan vuotta sitten on helposti yksi top 5 keikoista ikinä. Eikä tämä parituntinen jazzeillakaan ollut huonompi. Ainoastaan olosuhteet laskivat tunnelmaa. Kiitos vähäisen väenpaljouden, pääsin seuraamaan esitystä hyviltä paikoilta. Alkuun ajatus oli kuunnella puolet keikasta edestä ja loppu taaempaa, mutta Wilco imaisi mukaansa ja katsoin samoilta asemilta koko keikan. Jeff Tweedyn johtama Wilco syntyi vaihtoehtokantriyhtye Uncle Tupelon rauniolle 1994. Uncle Tupelo oli lyönyt jo itsensä läpi alt country -piireissä, joten Wilcon ulostulolla oli jo odotusarvonsa. Wilco ei ole polkenut puhtaasti alt countryn pyörillä, vaan on sekoittanut koko ajan pinnojen väliin avantgardistisia räpättimiä. Wilcon yleisilme on laiskanletkeä, mutta jo pitkään yhteen soittanut kokoonpano osaa myös leikitellä ja singahdella yllättäviin suuntiin. Jeff Tweedy sööteissä leteissään oli pitkään hiljaa, mutta loppupuolen jaksoi pitää jutuillaan sateessa hytisevää yleisöä lämpimänä.

Wilco_2Keikka oli festarivedoksi pitkä. Pari tuntia ja reilu parikymmentä kappaletta on sen verran tuhti satsi, että väistämättä siitä kärsivät seuraavat heti perään aloittavat artistit. Wilcon ystäviä tämä ei häirinnyt. Keikan aloitti kuin varkain Ashes of American Flags, jonka hiipivä tunnelma kasvoi lopussa jo lupaavan katrartiseksi. Viime vuonna julkaistulta Schmilco -albumilta kuultiin alkupuolella pari kappaletta, joista If I Ever Was A Child mahtuu bändin mittakaavassa klassikko-osastoon. The Whole Love (2011) -albumilta kuultu Art of Almost esitteli kokeellisemman linjan tyylikkäästi. Illan armottomin esitys oli Impossible Germany, joka kasvaa kappaleen päätteeksi kitaristi Nels Clinen huikeaksi yksilösuoritukseksi – maailmanluokan kitarasooloksi, jonka rinnalla kalpenee moni mestari. Loppupuolella alkoi jo tuntua hieman ähkyltä, sillä hienoja biisejä riitti toinen toisen perään. Ja vaikka bändi ei ole koskaan ollut hittitehdas, niin kuultiinhan se bändin suosituin biisi Jesus, Etc, joka oli pitkään Radio Helsingin soitetuin kappale.

Devendra Banhart soitti heti perään jokilavalla ja vastaanottovalmius ei ollut ihan sataprosenttinen, joten heti kärkeen toivon uutta mahdollisuutta kuunnella amerikkalais-venezuelalaisen lauluntekijän tuotantoa. Devendra jäi taustamusiikin rooliin jo pelkästä inhimillisestä syystä, kun piti toimittaa Wilcon aikana kertyneet tyhjennys- ja ravitsemustarpeet. Torstain Kirjurinluodon tarjonnan ongelma oli siinä, että hyvää artistia riitti niin paljon, ettei tauolle ehtinyt. Devendra Banhart on parhaiten tunnettu sooloartistina, vaikka onkin ollut hetken myös Vetiver –yhtyeen riveissä. Banhart soitti kappaleita koko uraltaan, mutta myös muutamia paloja viime vuonna julkaistulta albumilta Ape In Pink Marble. Hassu yksityiskohta oli havaita, että keltapipoinen Devendra Banhart bändeineen olivat pukeutuneet Pori Jazz Crew –takkeihin. Se ei ollut heidän uniformunsa, vaan oletettavasti pakonsanelema vaatetus hampaita kalisuttavan sään vuoksi. Devendran soitto toi onneksi hieman lämpöä. Erityisesti Mala (2013) –albumilta löytyvä Never Seen Such Good Things soljuu vastustamattomasti kehoon kuin punaviini, joka taisikin olla festivaalin suosituin juoma samasta syystä kuin talven pakkasilla. Keikan loppupuolella Devendra Banhart soitti hauskan espanjankielisen version David Bowien Sound and Visionista.

DevandraIllan odotetuin nähtävyys oli Brian Wilson presents Pet Sounds. The Beach Boys on 1960-luvun legendaarisia yhtyeitä, jonka albumi Pet Sounds on valittu monessa yhteydessä maailman parhaaksi albumiksi. 1966 julkaistu teemalevy oli esikuva myös The Beatlesin Sgt. Pepper and Lonely Hearts Club Bandille. Brian Wilson kiertää albumin 50-vuotisjuhlan vuoksi maailman konserttilavoja jo toista vuotta. The Beach Boys on käynyt Suomessa useasti, mutta bändin johtaja ja lauluntekijä Brian Wilson vieraili vasta nyt ensi kertaa. Siihen on syynsä. Mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä niitä hoitaneet kyseenalaiset terapiamenetelmät veivät Wilsonin työkyvyn vuosikymmeniksi. Brian Wilson on niitä populaarikulttuurin suuria neroja, jonka The Beach Boysille säveltämät surffihitit ovat monelle tuttuja iskusäveliä, mutta Wilsonin jättäydyttyä pois kokoonpanosta hänen persoonansa on harvalle tuttu. Karismaattista kaiken kansan tuntemaa johtohahmoa olisi varmasti tullut katsomaan jokunen tuhat enemmän.

Brian_Wilson1Brian Wilson astui yhtyeineen päälavalle klo 22.30. Maestro on juuri täyttänyt 75 vuotta ja istui arvonsa mukaisesti flyygelin takana keskellä lavaa. Ilman screeniä Brian Wilsonin harmaata olemusta ei olisi pointannut, sillä huomion nappasi sähkönsinisessä takissaan kitaraa soittanut valovoimainen Al Jardine. Hän on alkuperäinen The Beach Boys –jäsen ja kiertueen virallinen vieras. Tästä ei olisi ollut pitkä matka esiintyä rantapoikien nimellä, sillä Wilsonin veljeksistä Carl ja Dennis ovat jo autuaimmilla hiekkarannoilla. Lavalla esiintynyt kiertueen toinen tähtivieras Blondie Chaplin on ollut myös 1970-luvun alussa yhtyeen virallinen jäsen. Ei olisi Brian Wilsonin tarvinnut soittaa enää paikalle kuin Mike Love ja Bruce Johnston, jotka soittelevat omillaan The Beach Boys -nimellä edelleen.

Brian_Wilson2Nimestä viis, sillä konsertti oli ehtaa aurinkoista The Beach Boysia. Keikan alkupuolella kuultiin ensiksi kymmenkunta hittiä mm. California Girls, I Get Around ja Help Me Rhonda. Brian Wilson starttasi useat kappaleet ja lauloi ensimmäisen värssyn, mutta onneksi muut bändin jäsenet kantoivat laulusta ja stemmoista suuremman vastuun. Brian Wilsonin väsähtäneestä olemuksesta tulee mieleen kymmenen vuoden takainen Sly & The Family Stonen keikka, jolloin itse Sly Stone käväisi lavalla vartin verran antaen muiden hoitaa työt. Brian Wilson istui arvokkaasti koko keikan lavalla, mutta  johtajuus oli lähinnä position mukaista. Laulusoolot ja laadukkaat stemmat jakautuivat usealle, mutta Al Jardinen poika Matt Jardine kantoi perinnettä parhaiten. Blondie Chaplin oli myös elementissään, etenkin Sail On, Sailor –biisissä, joka kuultiin ennen kuin illan teemallinen osuus alkoi. Pet Sounds soitettiin otsakkeen mukaisesti läpi kokonaisuudessaan. Encoressa kuultiin vielä Good Vibrationsin kylkiäisenä muutama kappale. Brian Wilson yhtyeineen esitteli komean satsin Kalifornian sädehdittävää historiaa sateisessa Kirjurinluodossa. Voi kun lämpökin olisi lempinyt torstain huippuesiintyjien päivää. Sää olikin sitten aivan toinen parina seuraavana päivänä Kirjurinluodolla ja festivaalikin löysi yleisönsä.

Kuvat: tiaka.

 

 

 

 

Kari Peitsamo @ Semifinal, Helsinki 26.12.2015

Kari Peitsamon legendaarinen joulushow on Semifinalissa vuodesta toiseen toistuva perinne, jonne en ole joulumenoiltani koskaan ehtinyt. Joulupukin tuoma lahjakirja Kari Peitsamo: Rokkari ja saarnamies kannusti liikkeelle. Nyt jos koskaan oli paras hetki tarkistaa onko perinteinen joulushow maineensa veroinen. Saavuin kymmenen minuuttia ennen ilmoitettua alkamisaikaa ja ulko-oven takana riitti jonoa. Hetken pelkäsin, että mahdunko sisään, mutta yhden miehen varassa toiminut lipunmyynti ja narikka vei oman aikansa. Pääsin sisälle pulitettuani pääsylipusta huokeat kahdeksan euroa ja narikasta kolme euroa.

Kari Peitsamo astui lavalle vartin ilmoitettua myöhässä klo 21.45. Tavaramerkiksi noussut liina kiersi miehen päätä, jonka alta harmaantunet hiukset kertoivat, että omintakeista matkaa on takana lähes 40 vuotta. Kari Peitsamo on suomalaisen rokkiskenen pisin vitsi, joka on otettava vakavasti. Hän parodisoi koko rokin historiaa oman persoonansa kautta. Siksi ujosta Nokian takametsien pojasta on kasvanut yksi viihdyttävimmistä suomirokin koomikoista. Hän on lonely rider, joka ei ole koskaan istunut mihinkään muottiin, ei suomirokkiin, ei punkkiin, uuteen aaltoon, ei mihinkään. Kari Peitsamo on musiikillisesti yhden hitin mies ja siten ehkä yhdentekevä, mutta sanoituksellisesti satojen pelkistettyjen oivallusten taituri. Absurdius tai ehkä kosmisuus on sana, joka parhaiten kuvaa miehen aforistisia lyriikoita. FullSizeRender-1

Perinteinen joulushow alkoi maailman myydyimmällä laululla White Christmas, mutta siihen joulumusiikki sitten jäikin. Hitusen yli tunnin kestäneessä setissä kuultiin kattavasti Peitsamon tuotantoa, josta ihailtavan suuri osa osui miehen siniselle kaudelle eli vuosille 1977-1979. Peitsamon mukaan se toinen musta kausi alkoi vuonna 1980 ja jatkuu edelleen. Keikka oli vuorovaikutuksen juhlaa. Vastaavaa toivekonserttia en ole aiemmin päässyt näkemään. Peitsamo oli yleisön vastaanotosta mielissään ja jutusteli asiaan perehtyneen fanijoukon kanssa välittömästi. Intiimi tunnelma pisti Peitsamon toteamaan pariin kertaan, että kotiin ei ole syytä lähteä keikan jälkeen lepäämään, vaan nyt vedetään perseet.

Kakkosbiisinä kuultu muutaman vuoden takainen Kuulehan –biisi osui napakasti ensimmäiseen talvikeliin, jonka Tapaninpäivä vihdoin meille toi tänne Etelä-Suomeen. Kari muistutti talvirenkaiden tärkeydestä. Takametsä piti pintansa vielä tuoreimmassa aineistossa, mutta sen jälkeen laskeuduttiinkin varhaisen materiaalin pariin. Vedestä nousee kasvi hoilattiin yhteislauluna. Fanaattinen yleisö osasi sanat ja se helpotti Peitsamoa kaivamaan aarteita arkiston perukoilta. Itse en ole Peitsamon fani, mutta aina olen helsinkiläistynyttä Nokian miestä arvostanut. Tätä ennen olen nähnyt miehen vain pari kertaa livenä ja yhtään albumia en ole koskaan kuunnellut kokonaan läpi. Peitsamo heitti tunnin setissä reilut kaksikymmentä biisiä, joita kuunteli huulet korvissa. Enpä muista nauraneeni näin paljon kenenkään keikalla. Hirtehisimmät hetket tarjosivat Ice Hockey For You ja Porno With Whiskey. Kari Peitsamo on eittämättä intellektuelli, joka katsoo maailmaa omintakeisten aurinkolasiensa takaa. Jatkuvasti yllättävä Peitsamo on toiminut haudankaivajana, tunnustautunut kommunistiksi ja pari vuotta sitten aloittanut teologian opinnot. Musiikki on välillä jäänyt, mutta ei koskaan loppunut.FullSizeRender-2

Kari Peitsamo synnyttää taiteensa populaarikulttuurin uudelleen vääntäjänä, jonka esikuvat ovat selkeitä. Creedence Clearwater Revival on läsnä aina kuten myös The Beatles, joista John Lennon on eittämättä miehen suurin esikuva. Idolit saavat Peitsamon käsittelyssä aina hienon kohtelun. Peitsamo on tribuuttien mestari. J.J. Calen Cocaine-väännös Ilpo on hatunnosto taksikuskeille. Mustanaamio kumartaa sarjakuvasankarille yhtä lailla kuin Peer Günt ei saa lopettaa kouvolalaiselle legendalle tai Sibeliuksen musiikkipallo 150 vuotta sitten syntyneelle Suomen Beethovenille.

Kari Peitsamon settilistat eivät ole tuttuja eikä niitä pahemmin löydä netistä. Ymmärtäähän sen, jos järjettömästä biisimassasta poimii esitettäväksi biisejä, on vaihtelu hurjaa. Perinteinen joulushow antoi mahdollisuuden kirjata biisit talteen, koska Kari alusti joka ainoan kappaleen. Keikka päättyi Frank Sinatran My Way-klassikkoon, sillä Peitsamo on vihdoin kasvanut kappaleen mittaiseksi. Biisiin sisältyi myös lainaus Peitsamon ainoasta hitistä Kauppaopiston naiset. Ennen kuin Karin oli aika vetää ne luvatut perseet, hän heitti vielä encoreksi hersyvän Koira –kappaleen. Keikka päättyi hurmiollisesti ja yhteenvetona voisi todeta, että Kari Peitsamo, jos kuka, tekee parhaat lastenlaulut aikuisille. Hän on suomirokin naivisti numero yksi.FullSizeRender.jpg

Settilista:

White Christmas

Kuulehan

Takametsä

Vedestä nousee kasvi

Tuhatkaunon tapaus

Blub Blump molskis

Mustanaamio

Kari vanhana

Oliivinvihreä Dodge Dart vm. -75

Ice Hockey For You

Sibeliuksen musiikkipallo

Perseitä, Perseitä, Perseitä

Puoliksi palanut pikkusikari

Setä Ben ja hänen syntetisaattorinsa: Minut lukittiin vahingossa galleriaan

Mekaaninen susi

Peer Günt ei saa lopettaa

Porno With Whiskey

Checkin’ and bowlin’

Funky shit

Ilpo

Lennon elää

Hello kottarainen

My way (sis. Kauppaopiston naiset)

Encore

Koira

 

 

The Orchestra (UK/US) @ Kulttuuritalo, Helsinki 7.8.2015

Yhtye nimeltä The Orchestra myi kaksi iltaa loppuun Kulttuuritalolla. Jos julisteessa olisi mainostettu vain bändiä ilman muuta täsmennystä, kulttuuritalo olisi ollut kovin tyhjä. Markkinoinnissa onnistuttiin kuitenkin laittamaan päähuomio siihen, että kokoonpano koostuu entisistä Electric Light Orchestran ja ELO Part II:n jäsenistä, jotka soittavat kaikki heidän hittinsä, joten liput myytiin nopeasti loppuun.image

Kovimmille Electric Light Orchestra -faneille The Orchestra on vain cover-bändi. Siitäkin huolimatta, että joka jampalla on yhteys ELO -yhtyeisiin. Täysiverinen Electric Light Orchestra ole mitään ilman Jeff Lynneä. Se on sama kuin The Wailers ilman Bob Marleyta tai mikä tahansa bändi ilman biisintekijäänsä ja dynamoaan. Jeff Lynne omistaa nykyään yksin ELO:n nimioikeudet ja esiintyy sillä harvakseltaan, mutta silloinkin ilman Kulttuuritalossa esiintyneen The Orchestran jäseniä. Lähtökohta originaliteettia arvostavalle oli siis kehno.

The Orchestrassa soittaa kuitenkin pari tyyppiä, jotka ovat olleet mukana myös alkuperäisessä Jeff Lynnen ja Roy Woodin perustamassa ELO:ssa, eivät ihan alusta asti, mutta melkein kuten Mik Kaminsk, joka soitti viulua vuodesta 1973 lähtien läpi kaikki bändin tärkeimmät menestyksen vuodet. Popmusiikkiin yhdistetyt jousisovitukset olivat nimenomaan ELO:n tunnusomainen piirre ja Mik Kaminskin veikeä lavakarisma oli silloisessa ELOssa kuten nyt myös The Orchestrassa keskeistä. Kosketinsoittaja Lou Clark oli tärkeä vierailija ELO:n läpimurtolevyllä Eldorado (1974), millä hän teki jousi- ja kuorosovitukset. Myöhemmin 1980-luvun alussa hän toimi myös vakituisena jäsenenä.Orchestra

Jeff Lynne on hyvä laulaja ja hänellä on tunnistettava ääni, mutta laulut demokraattisesti jakanut eturivin trio hoiti vokaaliosuudet jopa monipuolisemmin. Kosketinsoittaja/kitaristi Eric Troyer lauloi vuoroin basisti Glen Burtnikin ja kitaristi Parthenon Huxleyn kanssa. He kaikki ovat ELO Part II:n entisiä jäseniä. Rumpujen takana Gordon Townsend hoiti hommansa hyvin ja hänen taustansa on myös ELO Part II:ssa. Rutinoitunut Bändi toimi kokonaisuudessaan moitteettomasti, vaikka hittibiisit pudotettiin aika yllätyksettömästi. Kappaleista ei kuultu rohkeita sovituksia vaan uskollisesti mentiin Lynnen hengessä. The Orchestran ongelma on se, että siltä puuttuu selkeä keulahahmo. Parthenon Huxley kiitteli muutaman kerran yleisöä ja kehui Helsinkiä, mutta eipä paljon kummempia jutustellut.

Kulttuuritalo on upea talo, mutta F-katsomon takalinjoille soundit kuulostivat kolkoilta. Koulun jumppasalivertaus ei ole siis kaukana. Alvar Aalto ei vaan konserttisalia suunnitellessaan tiennyt, että talossa tullaan soittamaan sähköisesti vahvistettua musiikkia. Onneksi soundeihin tottui, kun biisit veivät mukanaan.

Orchestra2The Orchestra soitti peräti 21 kappaletta. Keikka starttasi tunnustelevasti All Over The World ja Rock ‘n’ Roll is King –kappaleilla, mutta rouvakaksikko Sweet Talkin’ Woman ja Evil Woman aukaisivat purjeet, joiden voimalla mentiin paria suvantokohtaa lukuun ottamatta loppuun asti. Oma kestosuosikkini Showdown jäi muiden rinnalla vähän valjuksi, mutta muuten hittipotpuri ei jättänyt kylmäksi. Tulipa taas todistettua, että Jeff Lynne on säveltänyt liudan iskusävelmiä. Standing in the Rain nousi muiden ilmeisten kappaleiden seasta esiin progressiivisuudellaan. Ei kenelläkään yllätys, että loppupuolella Mr. Blue Sky ja Don’t Bring Me Down laulattivat eniten yleisöä.

John Lennon mainitsi joskus, että The Beatles olisi voinut kuulostaa jatkaessaan toimintaansa 1970-luvulla Electric Light Orchestralta. Ei huono vertaus, sillä Jeff Lynnen sävelissä on samankaltaisia melodiakulkuja. Eikä viittaus The Beach Boysiin stemmalaulujen osalta ole pahasti pielessä, varsinkaan jos siihen vielä lisää vielä inasen ABBAa. The Orchestra tarjosi viihdyttävän ELO-iltaman, jossa oli paikoin hurmoksellinen meininki. Keski-ikäiset mimmit nousivat penkeistään ja jorasivat hittien mukana käytävillä. Yleisö sai mitä halusi. Jeff Lynne tulee tuskin koskaan virallisen ELO:n kanssa Suomeen, joten ei siinä mitään pahaa, että The Orchestra tuuraa, jos tekee sen näin onnistuneesti. Muusikot tarvitsevat myös elantonsa, sillä heille ei kerry massia tekijänoikeuskorvauksista kuten kappaleiden säveltäneelle Jeff Lynnelle. Liput Kultsalle maksoivat suolaiset 46-69€ riippuen paikasta, onneksi itse sain tiketit nimikaima vakuutusyhtiö ELOn kilpailusta.95465969a935e9524d267ab565983059

Dan Baird @ Homemade Sin @ Virgin Oil, Helsinki, 22.5.2015

Dan BairdDan Baird on mullantuoksuisen rockin tyylitajuisin häiskä. Mies oli perustamassa The Georgia Satellites –orkesteria 1980-luvulla, joka eteläisellä ränttärockillaan yllättäen ylsi aina Billboardin kakkossijalle asti. Keep Your Hands to Yourself oli jättihitti marginaalibändiltä. Toista yhtä suurta hittiä ei tullut ja energisen bändin kurssi hyytyi kolmen tasokkaan albumin jälkeen. Dan Baird heittäytyi soolouralle ja legendaariselle Def Americanille duunattu albumi Love Songs for Hearing Impaired (1991) nosti Bairdin jälleen kansan huulille. Sinkkujulkaisu I Love You Period nousi sekin listoille ja tiiviiseen radiosoittoon. Brendan O’Brienin ja Rick Rubinin tuottama platta pitää edelleen ykköspallia miehen repertuaarissa.

Dan Baird on yksi universumin iloisimmista veikoista mitä tulee rokkareihin. Kun karismaattinen Baird koikkelehtii lavalla Fenderinsä kanssa, hänen hammasrivistönsä paistaa aina kuin Atlantan aurinko. Baird on takuuvarma viihdyttäjä. Olen nähnyt hänet kahdesti aikaisemmin, joista ensimmäisen kerran Dan Bairdin The Yayhoos –kokoonpanon kanssa lähes parikymmentä vuotta sitten. Jälkimmäinen kerta osui Homemade Sin –bändin kera edesmenneille Vanhoille makasiineille vuonna 2005, joka jäi meikäläisen osalta viimeiseksi keikaksi ennen kuin rakennus tyhmästi purettiin. Dan Baird

Tällä kertaa Dan Baird johdatti orkesterinsa Virgin Oiliin, joka on tänä päivänä ainoa paikka Helsingissä missä keikat alkavat vasta puolilta öin. Siinä on puolensa: hitaampikin jahkailija ehtii, mutta myöhäiseksi hippailu menee, jos orkesteri kuten Dan Baird & Homemade Sin soittaa pitkän keikan. Baird kumppaneineen sai homman toimimaan heti ensitahdilta ja saivat pienenkin stagen näyttämään isolta. Dan Bairdilla on aiheesta sirkustirehtöörin hattu päässä, mutta rottinkia on myös kitaristi/laulaja Warner E. Hodgesin rinta. Välihuomiona, että kaksi ja puoli vuotta sitten Warner soitti Jason & The Scorchersin kanssa samassa paikassa. Silloin pidin Hodgesia vähän väsähtäneenä kun ei kitara lentänyt kaulan ympäri entiseen tapaansa, mutta Dan Bairdin seurassa mies pyöräytti kitarabravuurinsa jo kahden ensimmäisen biisin aikana.

Dan Baird Dan Baird & Homemade Sin soitti kattavasti biisejä koko Bairdin uralta. Kuultiin The Georgia Satellites klassikoita kuten heti kakkosena soitettu I Dunno. Myöhemmin Dan Baird suolsi lisää rouheita satelliittisäveliä kuten Mon Cheri, Railroad Steel, All Over But the Cryin’ ja tietenkin Keep Your Hands to Yourself. Soolotuotannon parhaita maistiaisia olivat Julie & Lucky ja edellä mainittu I Love U Period. Dan Baird & Homemad Sin on tehnyt kaksi studioalbumia, joista samanniminen debyytti julkaistiin 2008. Siltä kuultiin väkevä Damn Thing to Be Done ja Tuesday for Two, johon sekoitettiin rullaavasti Creedence Clearwater Revival -klassikkoa Proud Mary. Tuorein pitkäsoitto Circus Life (2013) oli myös hyvin esillä ja siltä kuultiin mm. Long Way Down, Breakdown and Cry. Warner E. Hodges lauloi myös pari biisiä, joista veikeä Messwithmycranium Girl kuultiin keikan loppupuolella ja The Beatles-cover Don’t Pass Me By toisena encorena. Varsinainen setti päättyi The Georgia Satellites klassikkoon Sheila, jota maustettiin Do You Wanna Dance ikivihreällä.

FullSizeRender-3Virgin oilin lavalla nähty Dan Baird & Homemade Sin oli täyttä dynamiittia. Dan Baird vitsaili välispiikissään, ettei saa valita ravintoloita ja takseja, mutta saa päättää biisit mitä soittaa. Niinpä settilista oli pitkä ja parituntisesta keikasta tuli ähky. Bändi soitti myös lujaa. The Georgia Satellitesta asti Dan Bairdin kanssa soittanut tymäkkä rumpali Mauro Magellan mäiski kannuista kaiken irti, eikä Hodgesin ja Bairdin murea kitaravalli tai ruotsalaisen Micke Nilsson (ex-Bonafide) bassottelu säälinyt korvia sen vähempää. Totta kai rokkia pitää kuunnella kovaa ja ilman kuulosuojaimia, mutta tällä kertaa miksaaja olisi voinut säätää äänenvoimakkuutta inasen alaspäin.Dan Baird

Matchbox (UK) @ Waltikka, Valkeakoski 23.3.2013

Matchbox on Carl Perkinsin vuonna 1956 legendaarisella Sun-studiolla rykäisemä rockabilly-klassikko. Biisin vetovoimaa ei vähennä myöskään se, että The Beatles tekaisi siitä oman version. Matchbox, jos mikä, natsaa myös bändin nimeksi. Brittein saarelta ponnistava Matchbox on raapinut rockabillyrasiasta perinteikkäitä liekkejä jo reilut 40 vuotta.

Rockabilly on pysynyt 1950-luvun lopun valtaisan suosion jälkeen elinvoimaisena alakulttuurina tähän päivään asti. Poikkeuksena 1970/80-lukujen taite, jolloin punkin ja poliittisen 70-luvun vastavoimaksi noussut Rockabilly saavutti hetkeksi suuren suosion. Menestyksen etulinjassa marssi Matchbox, jonka hitit Rockabilly Rebel ja Midnight Dynamos raikuivat härmää myöten. Samassa rivissä kulkivat Crazy Cavan N’ The Rhythm’ Rockers ja hieman myöhemmin myös Amerikan maalta tykittänyt Stray Cats. Nämä ajat ovat meikäläisellekin varsin tuttuja. Kiitos isosysterin, jonka c-kaseteilta tuli veivattua Matchboxin Settin’ the Woods on Fire ja Midnite Dynamos -albumeja. Sitä oli sen verran juniori silloin, että enemmän Matchbox merkitsi leikkiautojen valmistajana, mutta kyllä bändikin teki lähtemättömän vaikutuksen. Sitä innostui niin, että piti askarrella Etelävaltioiden lippu farkkutakin selkään. Noh, teddy-huumaa kesti hetken, kunnes sitten taas joidenkin vuosien päästä iski neo-rockabilly ja Restless sen keskeisimpänä nimenä. Pitkistä tauoista huolimatta rockabilly on kulkenut musiikin kuuntelussa mukana kaikki nämä vuodet ja toki lajityypin luojat siellä Memphisissä ovat suurimmat syypäät, mutta Matchbox oli se, joka sytytti kipinän.

Matchbox @ Waltikka, Valkeakoski

Matchbox edustaa rockabillyn siistiä skrakabilly-osastoa. Viimeistelty ulkoasu on oleellinen osa koko toimintaa. Kledjut pitää olla kuosissa ja tukka tötteröllä, mutta kyllä soittokin sujuu hallitusti vaikka vuosia on joukkueella roimasti takana. Eilen Valkeakosken Waltikassa teddy-veteraanit osoittivat olevansa vetreässä kondiksessa. Bändi nousi lavalle tasan puolelta öin ja lauluosuudet aloitti yllättäen komppikitaristi Gordon Scott. Hetkeä myöhemmin päävokalisti Graham Fenton nousi messiin lauteille ja otti mustissa hansikkaissaan mikrofonista jämäkän otteen. Kyllä Fentonilta boogie vielä lähtee. Ainoat alkuperäisjäsenet rumpali Jimmy Readhead ja basisti Fred Poke saivat härkävaunut kulkemaan tanakassa tahdissa. Lajityypin perinteisiin kuuluva kontrabasso loisti poissaolollaan, mutta Poke länkytti tahdikkaasti puoliakustista bassoa. Kai se on niin, jos roudaa kamansa itse, on ymmärrettävää, että läskibassosta tinkii ensimmäisenä. Ykköskitaristi Steve Bloomfield ei ollut myöskään kohmeessa. Hän kuten kaikki muutkin ovat vatkanneet bändin rivistössä jo buumivuosista lähtien. Sitäpaitsi herran sävelkynästä ovat lähteneet nuo suurimmat hitit ja jostain kumman syystä eleetön Bloomfield osoittautui porukan parhaimmaksi laulajaksi.

Keikka kesti 1h 20 minuuttia ja settiin mahtui liuta bändin omaa tuotantoa ja muutamia standardi-covereita, kuten Gene Vincentin Be Bob A Lula, Hank Williamsin Settin’ the Woods on Fire, Jerry Lee Lewisin Whole Lotta Shaking Going On ja Webb Piercen Teenage Boogie. Ei siis hassumpaa. Keikan päätti bändin viimeisimmän studioalbumin Coming Home (1998) nimibiisi I’m Coming Home. Luomisvoima on ehtynyt, mutta mikäpä siinä kun soitto maistuu ja omaa tuotantoa on ihan riittävästi ja tarvittaessa rockabillyn arkistosta voi aina lainata klassikoita. Valkeakoskelainen hotelli järjestää Waltikka Goes Revival -tapahtumia säännöllisesti ja paikalle raahautuu genren ystäviä etäämmältäkin tietenkin viimeistellyn outfitin kera. Itse satuin seuduille muista syistä, mutta tällaista tilaisuutta ei voinut jättää tietenkään väliin. Waltikan peileillä ympäröity sali oli valitettavan vajaalukinen, mutta sitäkin innokkaampi jengi sai kuitenkin timmit iltamat aikaan. Pääsylipusta sai maksaa 20€ , mikä ei paha, koska samaan rahaan olisi saanut vielä pari kotimaista lämppäriäkin, mutta ne jäivät tällä kertaa näkemättä.