Drew Holcomb & The Neighbors (US), Sean McConnell (US) @ Troubadour, West Hollywood, Los Angeles, CA, 24.2.2016

FullSizeRender-1Maailmassa ei ole monta yhtä merkittävää rokkiklubia kuin Troubadour. Santa Monica Avenuella sijaitseva pyhättö omaa historian, josta pelkästä mestasta voisi raportoida näkemättä ainuttakaan bändiä. Ajan patinoima Troubadour on pitkälti samassa kunnossa kuin se oli  Jim Morrison hengatessa siellä 1960-luvulla. Paikan virstanpylväitä on muun muassa se, kun Elton John löi itsensä läpi vuonna 1970 myymällä kuutena iltana talon täyteen. Samaisessa paikassa ovat uraansa aloittaneet ties ketkä. Los Angelsin omista bändeistä Guns N’ Roses veti ensimmäisen keikkansa Troubadourissa 1985. Nimilista klubille on pohjaton, joten ei siitä sen enempää. Rolling Stone -lehtikin on nostanut Troubadourin”Venues that Rock” -listalle numero kaksi.

Suomalaisten rokkiklubien ei tarvitse hävetä kokojensa puolesta. Nimittäin suurin osa legendaarisista Hollywoodin klubeista on suht pieniä. Troubadour on myös yllättävän intiimi ja vetää yleisöä neljäsataa, josta osa hajautuu parvelle. Olen yrittänyt päästä klubille aikaisemmin, mutta vasta nyt osui kohdalle kiinnostavaa kuultavaa. Tennesseestä kotoisin oleva kokoonpano nimeltä Drew Holcomb & The Neighbors sai liikkeelle. Ostin liput ennakolta sillä olin juuri missannut DIIVin keikan The Echo-klubilla, kun ovella sanottiin sold out.

Troubadouriin saavuttuani sali oli täynnä ja juuri illan aloittanut bostonFullSizeRender-3ilainen Sean McConnell soitti ensimmäistä biisiään. Yhden miehen singer-songwriter tarjonta kaatuu maailmanlaajuisesti jopa ylitarjonnan puolelle, mutta tällä kertaa osui eteen jotain varsin kiinnostavaa. McConnellilla on reilun kymmenen vuoden ura takanaan ja hän on ehtinyt julkaista muutaman pitkäsoiton. Herran seuraan oli poikkeuksellisen helppo heittäytyä ja esitys vakuutti, että hyviä lauluntekijöitä ei ole liikaa. Sean soitti 45 minuuttia sellaisella intensiteetillä, ettei ole hetkeen tullut nähtyä. McConnel esitti folk-tarinansa pelkistetysti, mutta yksinkertainen on kaunista varsinkin kun lauluääni on poikkeuksellisen vahva. Biisejä kuultiin matkan varrelta kuten bluesballadi Closing Time, joka löytyy albumilta Saints, Thieves & Liars (2009) mutta myös pari kappaletta vielä julkaisemattomalta uudelta albumilta, joista esiin nousivat Ghost Town  ja erityisen vaikuttava Queen of St. Mary’s Choir.

Drew Holcomb & The Neighbors aloitti oman osuutensa ajallaan tasan yhdeksältä ja soitti reilun puolentoista tunnin keikan. Bändi oli tällä kertaa liikkeellä ilman artistin vaimoa Ellie Holcombia, joka on keskeinen osa kokoonpanoa. Vuosi sitten julkaistu albumi Medicine sai hyvät arvostelut ja nousi Bilboardin listoille. Drew Holcomb osoittautui karismaattiseksi esiintyjäksi, jolta laulujen lomassa luisti jutustelu vastaanottavaisen yleisön kanssa. Nelihenkinen bändi oli treenattu sujuvaan kuntoon ja kevätkiertueen startti sujui rennosti paineitta. Keikka alkoi herkästi American Beauty – biisillä ja yleisö otti bändin varauksettomasti vastaan. On ilo seurata jenkkiyleisöä, joka eläytyy biiseihin isosti niin laulaen, huutaen kuin taputtaen. Suomalainen pystyy samaan vasta hittiputken loppusuoralla parin promillen humalassa.

FullSizeRenderMustapartainen Drew Holcomb tekee mutkatonta ja hyvällä tavalla konservatiivista musiikkia: kantrahtavaa folkrokkia, jota on helppo kuunnella, mutta mukana on kuitenkin sen verran persoonallisia melodiakulkuja ja koukkuja, että se nousee keskivertoa paremmaksi tavaraksi. Tuorein materiaali Medicine –albumilta oli vahvasti esillä, mutta myös edellinen mainio Good Light (2013) sai ison osan settilistassa. Drew Holcombin puolison Ellien soolotuotanto on gospelia, mutta Drew Holcomb vetää maallisemmissa vesissä, tosin puhtautensa vuoksi ei jäädä kauaksi kristillisestä sanomasta. Välispiikeissä Drew mainosti World Visionin kummilapsitoimintaa.

Tightrope vielä käynnisteli, mutta kappaleet Good Light ja Nothing But Trouble saivat jengin FullSizeRender
innostumaan. Ryan Adamsin tuotantoa muistuttava Avalanche taisi napata illan komeimman vedon tittelin, etenkin loppujamittelu osoitti bändin soittavan hienosti yhteen. Hallelujah laski tunnelmaa ja eikä sitä parantanut kun väliin soitettu Counting Crows klassikko Mr. Jones. Siitä seurasikin rauhallisempi balladiputki, jonka kaunein biisi oli You’ll Always Be My Girl. Meno nousi taas Live Forever kappaleen myötä, joka on miehen Chasing Someday -albumilta (2011), jolta kuultiin myös väkevä Fire and Dynamite. Keikan päätti Shine Like Lightning, joka on komea radiosoittoa huutava hitti.

Drew Holcomb & The Neighbors on soittanut kerran aikaisemmin Los Angelesissa, mutta silloin he olivat Greek Theatressa lämppärin roolissa. Nyt Drew nautiskeli tilanteesta kun sai soittaa niin pitkään kuin haluaa. Illan kruunasi parin biisin encore, jonka Drew aloitti yksin soittamalla tunnetuimman kappaleensa What Would I Do Without You. Viimeisenä yleisön huudattajana kuultiin bändin kanssa soitettu Here We Go, joka päätti sopivan yhteisöllisesti kahden bändin illan.

Troubadour on nyt nähty ja helppo kuvitella miten ainutlaatuista olisi ollut kuunnella Elton Johnin tai John Lennonin esitystä. Tämän illan kaksikko tarjosi laadukkaan illan ja muistutuksen, että hienoja biisejä ja niiden tulkitsijoita riittää. Musiikki elää, mutta paikka, vaikka onkin sama, elää aina mukana. Eikä sitä tiedä, vaikka tulevaisuudessa jompikumpi olisi nimi, joka mainitaan legendojen jatkumossa.FullSizeRender-2

 

Peter Demian (Can) @ Venice Beach, Los Angeles, CA 19.9.2012

Peter Demian @ Venice Beach

Katusoittajien keikoista ei ole ollut tapana kirjoittaa, mutta yleensä sitä paineleekin ohi ja saattaa vain nakata kolikon skittakoteloon. Tällä kertaa oli alkuillan dinnerimestana The Sidewalk Café Venice Beachillä ja kappas siihen ravintolan eteen boardwalkille pamahti mies kitaransa kanssa vetämään biisejä. Tietenkin covereita.

Peter Demian saapui Los Angelesiin Kanadasta 1978. Demian ajeli 69 vuoden Valiantilla kitara takapaksissa, kunnes moottoripyöräpoliisi pysäytti epäilyttävän veijarin Mulholland Driven kupeessa ja peräsi mikä heppu on miehiään. Demian selitti olevansa muusikko. Poliisi vaati todistaa asian, joten Demian nappasi kitaran esiin ja alkoi soittaa. Poliisi kuunteli hetken ja totesi, että jos uskot siihen mitä teet, on sinun paikkasi Venice Beachilla. Siellä Peter Demian on trubadoinut sen 34 vuotta. Välillä mies esiintyy kadulla Street Smart -bändinsä kanssa.

Peter Demian ei ole vain katumuusikko, sillä on hän on levyttänyt ainakin pari pitkäsoittoa. Toinen platta Greetings From Venice Beach on sitä coveristoa mitä hän nytkin soitti, mutta toinen albumi on hänen omia biisejään ja kulkee nimellä Paloma Serenade. Nämä levyt tuli hankittua miehen keikan jälkeen. Muusta tuotannosta ei ole varmuutta, mutta tuskin levytyksiä on paljon enempää, muutenhan kaveri soittelisi sisätiloissa.

Keikka alkoi Leonard Cohenin Hallelujah -biisillä. Monen muunkin coveroima klassikko ei noussut mitenkään ihmeelliseksi esitykseksi ehkä vain ylipituutensa vuoksi. Bob Dylanin Like A Rolling Stone -kappaleessa sen sijaan lierihattuisen ja hieman nuhjaantuneen oloisen Demianin karhea tulkinta pääsi paremmin oikeuksiinsa. Välillä ääni löysi Joe Cocker -tyyppistä karheutta, välillä taas tarjosi yllättävästi laajemman ääniskaalan. Setti oli klassikkokamaa ja omia biisejä ei tähän sisältynyt. Nyt kun olen kuunnellut jälkeenpäin Paloma Serenadea, olisi niistä hyvinkin mahtunut viisu jos toinenkin ohjelmistoon.

Venice Beach on kuuluisa hassuista persoonistaan. Kadulla tallailee jos minkälaista friikkiä aina hare krisna-väestä, hippeihin ja narkkareihin. Kylläpä ne trimmatut rullaluistelijatytötkin koristaa katukuvaa kuten myös Muscle Beachin bodarit. Demianin eteen kokoontui muutamia vanhempia ikihippejä joraamaan. Kamaa oli vedetty sen verran, että muuvit olivat vanhoilla sulkahatuilla aika viihdyttäviä. Eräs nainen veti balettiaskelia ja kävi välillä Demianin taustalla laulamassa. Taitavat olla tanssijat trubaduurin kumppaneita, jotka havittelevat osinkoja kitaralaukun almuista.

Keikan loppupuolella sattui huvittava välikohtaus, kun katusoittajakollega alkoi pimputtaa pianoaan etuajassa. Demian tästä hermostui ja kovalla sanalla kehotti miestä häipymään, sillä nyt oli hänen vuoronsa. Todennäköisesti katusoittobisnes on sen verran järjestäytynyttä, että kullakin on omat soittovuoronsa ravintolan edessä. Keikan jälkeen Peter Demian kävi keräämässä kolehtiinsa kolikot ja setelit, joita jengi aika avomielisesti jakoi. Taisi saada mies kelpo tilin. Keikan jälkeisestä jutustelusta selvisi, että Demian on kasvanut Kanadassa suomalaisten keskuudessa ja hänelle oli jäänyt hauska sanonta mieleen: ”Napa keskellä mahaa”. Tähän oli mukava lopettaa keikkatunnelmat Venice Beachin auringonlaskussa.