Muse on yliarvostettu bändi. Tämä ajatus on pitänyt valtaa mielessäni, vaikka muutamista bändin biiseistä olen pitänytkin kovasti. Muutama vuosi sitten käytin duuniin liittyvässä demossa bändin erästä biisiä, koska tiesin katsojan siitä oletettavasti pitävän. Kyllä valinta asiayhteydessä toimi hyvin, ei siinä mitään. Onneksi käyttötarkoitus oli yksityinen, muuten voisin olla 500.000 puntaa köyhempi kuten Nestle, joka hävisi oikeudenkäynnin käytettyään mainonnassaan Musen versiota Feeling Good -biisistä ilman lupaa.
Muse on tehnyt lukuisia hitaasti kasvavia mammuteja, jotka laittavat katsojan juoksemaan teollisia käytäviä, pyrkivän pakoon takaa-ajavia cyborgeja. Nämä fiilikset ovat hienoja, mutta enemmän Muse on minulle konsolipelimusiikkia kuin pop-rock-musiikkia. Bändissä on paljon Queen-vaikutteita, mutta silti vertaan bändiä helposti U2 tai Coldplay-orkestereihin. Eihän heissä paljoa samaa ole. Muse on pari pykälää rankempi, progressiivisempi, mutta näissä vertailukohteissa on massasuosion lisäksi mukana enemmän tunnetta. U2 nuolee parhaimmillaan nummia, Coldplay marssii marseljeesin eturintamassa, Queen on aidosti teatraalinen, kun Muse jää mahtipontisuudessaan kliiniseksi. Heidän musiikkinsa on tyylikästä, mutta hieman emootiokoyhää.
Brittiläinen Muse on laulaja-kitaristi Matthew Bellamyn, basisti Chris Wolstenholmen ja rumpali Dominic Horwardin muodostama trio, joka on soittanut kimpassa jo vuodesta 1994. Se näkyy ilmaisuvoimaisessa soitossa. Äärimmilleen tarkaksi hiottu soitanta hipoo täydellisyyttä, mutta siinä virheettömyydessään se on paikoin teflon-pannu. Hyvin kääntyy ja ruskistuu, mutta ei jää kiinni. Musen tuotanto kattaa kuusi albumia, joista itselleni Black Holes and Revelations on merkittävin. Viimeisin The 2nd Law on ollut kuuntelussa, mutta ei ole tahtonut avata purjeitaan täyteen tuuleen. Muse on käynyt ennen eilistä konserttia Suomessa jo seitsemän kertaa, joista en ole nähnyt ainoatakaan. Siksi lähdin suurella uteliaisuudella matkaan ja odotin ennakkoluulot tyrmäävää keikkaa, jotain sellaista, että allekirjoittaisin bändin saaman laajan arvostuksen ja eritoten esiintymiskehut. Onko Muse todella maailman paras live-bändi?
Matkalla Pasilaan huomasin, että bussipysäkkien mainoksissa myytiin jo täyttä häkää ensi kesän Musen stadionkeikkaa. Herranen aika, antakaa jätkien nyt ensiksi soittaa hyvä keikka ja kasvattaa hetki kuulijoiden nälkää nähdä bändi uudestaan. Toki se ilmoitus oli lohtu niille, joille ei lippua konserttiin irronnut. Hartwall areena oli loppuunmyyty. Musea lämppäsi Deap Vally, kalifornialainen naispuoleinen The Black Keys. Kitaristi-laulajan ja rumpalin muodostoma duo on hyvässä nosteessa ja pian julkaistavasta debyyttialbumista on jo pientä kuhinaa. Heitä olisi ollut kiva nähdä, mutta ennätin kuulemaan vain tovin seinien läpi.
Muse astui lauteille klo 21.10. Lähinnä seurasin, miten Matthew Bellamy liikehtii. Bändi oli joutunut peruuttamaan sekä Ruotsin että Norjan keikat Bellamyn murtuneen jalan vuoksi. Helsinki oli myös liipasimella. Oisko varvas mennyt, sillä suht normaalin näköisesti Bellamy lavalla asteli. Ei mitään Mick Jaggerin juoksua tai David Lee Rothin pomppuja, mutta Bellamy merkkasi ympyrän muotoinen lavan reunat muutamaankin otteeseen rauhallisesti kävellen. Yläkatsomon liput maksoivat kohtuullisen 55 euroa. Väkeä oli laitettu myös lavan taakse, joka oli avoin joka suuntaan.
The 2nd Law -tour rakentui pitkälti uuden levyn tuotantoon, miltä kuultiin peräti kahdeksan kappaletta. Keikka starttasi The 2nd Law: Unsustainable, joka maalailevan intron tavoin keskittyi esittelemään lähinnä komeaa lavaa, jonka keskelle kohosi myöhemmin hulppea pyramidin muotoinen screeni, välillä täynnä TV-vastaanottimia, välillä vaikka mitä. Pyramidi oli hetken myös päälaellaan ja välitti hillittömiä monster-animaatioita, taloustilanteeseen kantaaottavia videoita ja grafiikkaa. Jokaiseen biisiin oli mietitty tarkka visuaalinen dramaturgia ja siitä kaikki pisteet. Screenitkin oli kekseliäästi sijoitettu lavan takareunaan. En muista ihan vastaavaa kuvallista ilotulitusta nähneeni. Ehkä Elton Johnin The Red Piano oli omassa lajissaan vaikuttava aikanaan Areenalla. Toisaalta visuaalisuuteen panostaminen tekee keikasta jäykän. Yleisölle esitetään show, mitä ei voi improvisoida. Soitetaan samat biisit tietyssä järjestyksessä joka kaupungissa. Tuli vähän ikävä Bruce Springsteenin vuorovaikutteisuutta ja heittäytymistä hetkeen. Muse on eri genreä ja heidän tietokonetyyppinen soundtrackiin sopii tietyllä tavalla etäisyys. Samoin heiltä puuttuvat poliittiset palopuheet. Riittää, että biisit puhuvat puolestaan.
Konsertti tarjosi reilut 20 biisiä, joista pitää nostaa uuden levyn tuotannosta pari stygeä, jotka nousivat kuitenkin varsinaisen vedon parhaimmistoon: princemäinen Panic Station ja keanemainen Explorers. Sen sijaan uusi Madness on pateettinen Queen-pastissi, joka ei vaan lähde käyntiin, ei edes livenä. Vanhoista kappaleista Time Is Running Out ja Plug in Baby sai katsomon innostumaan ja kuten myös edellisen The Resistance-albumin nimibiisi. Muse soitti niin kuin kuvittelin. Mahtipontinen meininki kantoi alusta asti maaliin saakka, joka kattoi kaksi encorea. Uprising starttasi, Knight of Cydonia jatkoi. Toisessa encoressa kuulimme vielä tarttuvan pianoriffin saattelaman Starlightin ja Lontoon olympialaisten virallisen Survival-viisun. Videopelisukupolvi sai mitä tilasi ja poistui tyytyväisenä areenalta kuunnellessaan 1h 50min suosikkiaan.
Matthew Bellamy on tyylikäs laulaja, mutta sama venyttävä tulkintatyyli alkaa värinöissään välillä puuduttamaan. Vielä kun miehellä olisi yleisön kanssa keskusteleva karisma, niin siinä se olisi. Jotain siis puuttuu ja tuskin koskaan parempaan suuntaan muuttuu. Jos tämä kuitenkin riittää, että voi tituleerata maailmaan parhaaksi live-bändiksi, niin sitten on vertailukohtia jäänyt näkemättä. Ehkä on jäänyt katsomatta taakse tai tutkailematta ympärillä olevaa aikalaistarjontaa. Muse on monelle tämän hetken cooleinta musaa. Puitteiden puolesta bändi rullaa A-luokassa, mutta kun kosketuspinta jää teräksiseksi, niin ei se soppakaan ihan parhaalla tavalla maistu ainakaan allekirjoittaneelle. Pikkasen epäilen, että saako Muse stadionia täyteen ensi kesänä. Voisin kuvitella, että fanit ovat aika ähkyinä. Bändi on käynyt Suomessa alvariinsa, ja kun uutta materiaaliakaan tuskin ennen ensi kesää syntyy, on epäilykseni ehkä aiheellinen. Kesäisessä suviyössä Musen vahva visuaalisuuskaan ei saa lisäarvoa.
Brittiläinen Eddie & The Hot Rods on legendaarinen bändi, joka raivasi tietä punkille 1970-luvun brittipubrokin ytimessä. Bändiä on lämmitellyt muuan Sex Pistols ja tukea on annettu keikkalavoilla myös Ramonesille ja Talking Headsille. Kovassa jengissä siis pyöritty. Eddie & The Hot Rods on monelle yhden hitin bändi ja samalla asenteella lähdin Tavastialle tsekkaamaan konkaribändin nykykunnon. The Eddie & Hot Rodsien edellisestä Suomen vierailusta oli kulunut vain reilu vuosi, jonka jostain syystä jouduin skippamaan. Bändi ei tosin ravaa täällä alati, sillä sitä edellinen keikka osui vuoteen 1977. Tätä tilaisuutta ei voinut skipata – oli pakko lähteä kiitämään.
Ketterä Barrie Masters muistuttaa lavaolemukseltaan monella tavalla Mick Jaggeria tai David Johanssenia, mutta hoikan nestorin olemus on kuitenkin vuosien varrella sen verran ikääntynyt, että näinä rocktähtien katovuosien aikaan olen onnekas, että bongasin hänet näinkin kovassa iskussa. Eddie & the Hot Rods valoi uskoa siihen, että elämässä pitää tehdä just sitä mitä haluaa tehdä.
Keikkakeppi 