The Felice Brothers (US) @ The Horseshoe Tavern, Toronto, 30.4.2019


Legendaarinen The Horseshoe Tavern on Toronton klubiskenen nestori, joka on toiminut samassa tarkoituksessa peräti vuodesta 1947. Talo on rakennettu 1861 ja alun perin tila on toiminut kengittäjän työverstaana. Siitä siis nimi. Klubi toimi joitakin vuosia strippibaarina ja tanssipaikkana 1970-luvun lopulta, mutta palasi elävään musiikkiin 1983 alkaen ja on siitä lähtien profiloitunut eritoten folk/punk/indie-pyhätöksi.


Toronto on pilvenpiirtäjien suurkaupunki, josta löytyy kuitenkin pikkukaupungin tunnelmaa. Korkeiden kliinisten taivaanraapijoiden väleistä pilkistää onneksi vanhaa ja rähjäistäkin rakennuskantaa. Kaupungissa on särmää, mutta kertavisiitiltä en löytänyt sen todellista luonnetta. Kannabiksen haju tarttui useasti nokkaan, sillä sen käyttö on laillistettu Kanadassa viime vuonna. Klubiin oli saapunut kiitettävästi kaikenkarvaista väkeä aina ruutupaitaisista tukkijätkien näköisistä kolleista mimmiporukoihin. Yleisö oli ikäjakaumaltaan varsin laaja, josta vanhimmat ovat käyneet mestassa jo Waylon Jenningsin kulta-aikoina. 

The Horseshoe Tavern on katutason klubi, joka muistuttaa paremminkin valtavaa baaria, jossa pitkän ja suht matalan salin päässä on lava, eikä mikä tahansa lava, sillä siellä on soittanut The Rolling Stones heittäessään yllätyskeikan Bridges to Babylon–kiertueen alle vuonna 1997. Siitä klubi sietääkin olla ylpeä. Tarina kertoo, että tuolloin Dan Aykroyd olisi toiminut baarimikkona ja John Goodman turvamiehinä. Mutta on paikassa moni muukin arvostettu bändi vieraillut kuten Wilco ja The National

The Felice Brohters on yhtye, joka on tahkonut musaa lähes viisitoista vuotta, vaikka nuorilta sällit edelleen näyttivät. Bändillä on nimeä enemmän Pohjois-Amerikassa, mutta uuden Undress-albumin puitteissa kiertue yltää Eurooppaan ja Skandinaviaan asti, vaikka Suomi jää väliin. The Felice Brothers soittaa varsin traditionaalista amerikkalaista folkrokkia. Se ei tarjoa sinänsä mitään uutta, mutta tekee sen varsin virkistävällä tavalla. Uusien biisien esittelyyn keskittynyt keikka antoi bändistä vakuuttavan kuvan.

Bändin tarina alkoi Brooklynin metroasemilla, missä kolme veljestä aloittivat katumuusikkoina. Sittemmin he perustivat sukunimensä mukaisesti nimetyn yhtyeen The Felice Brohters. Nykyään kokoonpanossa on enää kaksi veljestä, kun kolmas Simone perusti oman bändin jo kymmenen vuotta sitten. Keulahahmot IanJames Felice ovat jatkaneet veljeskunnan edustajina. Toki yhtyeessä pari muutakin muusikkoa. Bassoa soittaa Jesske Hume ja rummuissa on Will Lawrence. Kitaristi Ian laulaa enemmistön kappaleista ja James vastaa koskettimista ja välillä myös harmonikasta, joka tuo soundiin täyteläisen lisämausteen. Kun James laulaja, käy Ianilta myös pianon soitto. Yhtyeen musiikki on tyylitajuista folkrokkia, jossa tarinankerronta on keskiössä ja paikoin kantaaottavissa sanoituksissa.

Uudelta levyltä kirkkaimmaksi nousi albumin nimikappale Undress, mutta tarttuvin ralli oli Special Announcement, jonka kertsi kannusti ironisesti pyrkimään presidentiksi. TV Mama maistui myös ja muistutti Rollareiden 1970-luvun alun tuotantoa. The Kid heijasti Bob Dylan-vaikuitteita. Vanhemmista biiseistä hiteimmin toimi Love Me Tenderly. Kaiken kaikkiaan komeita tarinallisia kappaleita. Hevosenkengän majatalossa oli lämmin tunnelma, niin kostea, että hikoilin paitani märäksi, mutta siihen vaikutti enemmän kondis ja kanadalaiset flunssalääkkeet.

Kurt Vile & The Violators (US), The Sadies (CAN) @ The Civic Theatre, New Orleans, LA, 10.3.2019

New Orleans on jazzin koti ja musadiggarin paratiisi. Tasokasta ja monipuolista elävää musiikkia on tarjolla turistien täyttämillä ranskalaisen korttelin kaduilla ja baareissa. Etenkin legendaarinen Bourbon Street sykkii kellonajasta huolimatta. Onko siis järkeä mennä erikseen maksulliselle live-keikalle?

The Civic Theatre sijaitsee New Orleansin Business Districtin kyljessä. Teatteri on yli 120 vuotta vanha ja varsin toimiva kompleksi kaksikerroksisella parvekkeella. Akustisesti sali ei ollut kovin hyvä, sillä korkeutta on tilassa vähän liikaakin. Joka tapauksessa soundit kuulostivat paremmalta permannolle. The Civic Theatre vetää 1200 henkeä ja osoittautui kuitenkin melko tunnelmalliseksi konserttipaikaksi. 

Illan esiintyjistä The Sadies kiinnosti lähtökohtaisesti enemmän kuin Kurt Vile & The Violators. Lähinnä siksi, että Vile on mahdollista nähdä Suomessakin aika ajoin kuten kesäkuussa Sideways -festivaaleilla, kun taas kanadalaisen vaihtoehtokantrirockin kokeneiden kettujen näkeminen on epätodennäköisempää. Kurt Vilen tuotantoon minulla on kuluneen vuosikymmenen kestävä suhde ja Vilen kauttansa ylipäätään tutustuin pari vuotta sitten The Sadiesiin, jonka kappaleella It’s Easy (Like Walking) Kurt vieraili. Sen jälkeen onkin tullut kahlattua The Sadiesin tuotantoa läpi.

The Sadies soitti 50 minuuttisen setin ja esitti aimo määrän kappaleita. Keikan hyvä puoli oli varsin laaja läpileikkaus yhtyeen tuotantoon, mutta huonoa taas kiireen tuntu. Biisit nimittäin pudoteltiin turhankin nopeaan tahtiin. Yhtyeen keulahahmoina toimivat pitkän huiskeat veljekset Dallas Good ja Travis Good. Dallas komppaa kitaraa ja on päälaulaja, kun taas Travis laulaa ajoittain, mutta pääosin poimii repivällä otteellaan Gretch Tennessian kitarastaan varsin elokuvallisia riffejä. Kontrabassoa soittaa Sean Dean ja rumpalina toimii Mike Belitsky.

The Sadies aloitti osuutensa rouhealla The First 5 Minutes -kappaleella, jonka jälkeen saatiinkin kuulla muutama kappale yhtyeen parhaimmistoa kuten Another Year Again ja Cut Corners. Kitaristi Travis kävi alvariinsa säätämässä vahvistinta, mutta tavallisen kuuntelijan korviin en havainnut mitään suurempaa ongelmaa. Dallas viihtyi myös selin aika ajoin, mikä vähensi luontevaa vuorovaikutusta yleisön kanssa. Basisti ja rumpali tekivät taustalla työnsä eivätkä nousseet missään vaiheessa valokeilaan. Kolhot Goodin veljekset sen sijaan jo pelkällä gangsterimaisella olemuksellaan tekivät vahvan vaikutuksen. Kurt Vile liittyi keikan luonnollisesti päättäneeseen It’s Easy (Like Walking) kappaleen ajaksi.

Kurt Vile & The Vialatorsin omaa vetoa saatiin odottaa puolisen tuntia. Hän kapusi aukinaisessa ruutupaidassaan lavalle seuranaan multi-instrumentalistit Jesse Trbovich ja Rob Laakso sekä rumpali Kyle Spence. Yhtye soitti puolentoista tunnin setin, joka oli paikoin uuvuttava kokemus, ei musiikkinsa puolesta vaan aikaerosta kärsineelle kuulijalle. The Sadiesin keikka oli imenyt mehut ja tällä kertaa Vilen settiä olisi riittänyt vähempikin. En valita, hyvä keikka. Biisivalikoima ei suosinut erityisemmin viime syksynä julkaistua Bottle It In -albumia, vaikka siltä kuultiin viisi kappaletta, vaan keikalla kahlattiin monipuolisesti kuluneen vuosikymmenen tuotantoa. 

Katselin keikan lavan etuoikealta ja yllättäen pisti silmään niinkin ulkomusiikillinen seikka kuin Kurt Vilen ryhti. Valtava tukkapehko painaa varmasti päätä, mutta sitä korosti vielä mikkiteline, jonka Kurt laski yllättävän alhaiseen asentoon ja joutui kumartelemaan lauluosuudet. Kitara on luotu hänen käsiinsä, oli se sitten akustinen tai sähköinen, joita hän vuoroin soitteli, mutta mikään yleisön vangitseva persoona hän ei ole.

Keikka alkoi uutukaisen komealla Loading Zones – kappaleella, joka on niitä harvoja miehen kappaleita, joissa taustalaululla on rooli. Biisi rullasi komeasti. Uusista biiseistä hypnoottinen Bassackwards yllätti akustisuudellaan. Vanhemmista kappaleista I’m an Outlaw ja yksin akustisesti esitetty Peeping Tomboy erottuivat edukseen. Encoresta nousi esiin ylivoimaisesti isoin hitti Pretty Pimpin’ joka pisti lousianalaiset alligaattoritkin nyökyttelemään. Setti päättyi Baby’s Arms kappaleeseen, joka otti syliinsä hellän väkevästi. 30 dollarin illaksi varsin laadukas paketti.

Kurt Vile & The Violators

Settilista

Loading Zones

Jesus Fever

Bassackwards

I’m an Outlaw

Check Baby

Girl Called Alex

Cold Was the Wind

Peeping Tomboy

Wheelhouse

Wakin’ On a Pretty Day

KV Crimes

Skinny Mini

Wild Imagination

Encore

Pretty Pimpin’

Puppet to the Man

Baby’s Arms

Steve Gunn (US) @ Loppen, Copenhagen, Denmark, 22.5.2016

 

IMG_8968Legendaarinen Christiania syntyi Kööpenhaminan vanhalle kasarmialueelle hippien ja talonvaltaajien toimesta 45 vuotta sitten. Jos vapaakaupungissa on tuoksunut vahvasti suvaitsevaisuus ja kannabis, on siellä soinut myös aina musiikki. Christianian pääportin kupeessa sijaitseva legendaarinen Loppen starttasi vuonna 1973, mutta nykyisen nimensä se nappasi myöhemmin alakerran kirpputorin mukaan.

Christianiaan minut houkutteli sunnuntai-iltana amerikkalainen kitaristiguru Steve Gunn. Pennsylvaniasta kotoisin oleva, mutta brooklynilaistunut kitaristi on tehnyt muutaman kiitetyn albumin ja on kaveri soittanut hetken Kurt Vile & The Violatorsin live-kokoonpanossakin. En ollut varma Steve Gunnin suosiosta Kööpenhaminassa, joten ostin 17,5€ lipun ennakkoon. Turhaan, sillä 400 henkeä vetävään ullakkokapakkaan oli kerääntynyt ehkä satakunta ihmistä. Samaisessa kapakassa ovat soittaneet mm. Smashing Pumpkins ja The National. Kööpenhaminalaisia käy vähän kateeksi.

IMG_8969Loppenin fasadi on itsessään jo nähtävyys. Patinoitunutta kasarmirakennusta ei ole vuosien saatossa pahemmin ehostettu. Sisäänkäynti kaarioven alta vie mystisesti kuin mustanaamion luolaan. Klubi sijaitsee yläkerrassa, mihin natisevat rappuset johdattavat. Tästä ei rokkiklubi katu-uskottavammaksi nouse. WC-tilat ovat täynnä kirjoituksia ja tägejä. Hirsipalkkien alle levittyvä intiimi klubi on kapean pitkulainen, jonka pitkällä seinällä on lava. Miksauspöydän ja lavan väliin jää vain muutama metri tilaa, joten fiksumpaa oli seurata keikkaa sivustalta.

IMG_8959Illan pääesiintyjä nousi lavalle hitusen yli kymmenen. Lämppäri jäi näkemättä, kun alkuilta piti seurata jääkiekon maailmanmestaruusfinaalia. Steve Gunn varoitti keikan alkuun soittavansa tänään lujaa. No, soundit kuulostivat varsin miellyttäviltä niin volyymiltaan kuin akustiikaltaan, mutta mies soitti kovaa. Gunn aloitti uudella singlellään Ancient Jules, jonka vangitseva riffi orientoi hienosti keikan sävykkääseen tunnelmaan. Steve Gunn luokitellaan usein folk/country artistiksi, mutta hänen näppäilevä kitaransoittotyylinsä tuo assosiaatioita enemmän Grateful Deadin suunnasta yhdistellä psykedeliaa ja free jazzia perinteiseen bluesiin ja countryrockiin. Siis ihan hippikamaa, joten voiko parempaa ympäristöä kuvitella kuin Loppen.

IMG_8972
Steve Gunn on lavalla vähäsanainen. Hän soittaa raukealla otteella ja laulukin kuulostaa ponnettomalta, mutta jostain syystä tästä kombinaatiosta syntyy dynaamista musiikkia. Tähän vaikuttaa isosti taitava trio miehen taustalla, jonka toimesta biisit löysivät paikoin riemukkaan jamivaihteen päälle. Setin alkupuolella kuultiin uutta materiaalia kesäkuun alussa julkaistavalta Eyes on the Lines – albumilta. Sieltä täkyinä Park Bench Smile ja Conditions Wild osoittivat Gunnin kynäilevän helmeilevän aaltoilevia säveliä. Muu kappaleet olivat pääosin edelliseltä kriitikoiden kehumalta Way Out Weather (2014) –albumilta, josta nimikappaleen ohella Milly’s Garden nousi esiin. Myös ensimmäisenä encorena Steve Gunnin yksin esittämä Wildwood toimi hienosti.

Steve Gunn on hengenheimolaistensa Kurt Vilen ja The War On Drugs –yhtyeen keulahahmon Adam Granducielin tavoin mestarillinen kitarisi, joka pitää matalaa profiilia lavalla. Gunn on vielä kollegoidensa varjossa, mutta tätä menoa, tällä ahkeruudella ja alati rikkaammalla luovuudella mies nousee vinhaa vauhtia indienörttien kestosuosikiksi.FullSizeRender-3

 

 

 

 

 

 

Julia Holter (US) @ Tavastia, Helsinki 1.11.2015

Julia HolterSmokkikuvioiseen paitaan pukeutunut Julia Holter astui bändin kanssa lavalle kaksi minuuttia ilmoitettua myöhemmin. Hän asettui kainosti koskettimien taakse ja testasi mikrofonin korkeutta kevyesti hyppäämällä. Se oli liian korkealla. Yleisö seurasi aivan hiljaa Holterin liikkeitä. Sitten Julia kääntyi katsomaan soittajakavereitaan ja alkoi mitään sanomatta esittää vangitsevaa musiikkiaan. Kului pari kappaletta ennen kuin vähäeleinen Holter alkoi pudotella humoristisia välispiikkejään. Hän paljastui leppoisaksi jutustelijaksi, joka samalla nosteli hiuksiaan häpeilemättä sotkuun kuin luonnon lapsi.

Julia Holter poster

Los Angelesista kotoisin oleva Julia Holter vieraili toistamiseen Suomessa. Edellinen visiitti osui Flow-festivaaleille pari vuotta sitten, mutta nyt oli aika omalle klubikeikalle Helsingin rokkipyhätössä. Tiketti Tavastialle maksoi 20 euroa ja veikkaan, että seuraavasta kerrasta saakin maksaa jo tuplahinnan. Holterin barokkipop ei avaudu helposti massoille, mutta jos 30-vuotiaan säveltäjän kappaleiden taso kehittyy samaa vauhtia, voi hän eräänä kauniina päivänä napata valtikan Kate Bushilta.

Julia Holter on tuoreella albumillaan Have You In My Wilderness saavuttanut kriitikoiden suosion ja sitä myöten laajentanut yleisöään. Kaikkiaan Holter on julkaissut neljä albumia. Edellinen albumi Loud City Song (2013) sai yhtä lailla komean vastaanoton, mutta siltä kuultiin keikalla vain kaksi kappaletta Horns Surrounding Me ja In the Green Wild. Reilun tunnin setti sisälsi lähinnä musiikkia uudelta albumilta. Kappaleet tarjosivat kuulaita, intiimejä ja välillä ilmavia melodiakulkuja. Hienoimmat hetket synnyttivät Feel you, Everytime Boots, Silhouette sekä melodramaattinen Vasquez, joka päätti varsinaisen keikan.

J-holterJulia Holterin ääni solisee kuin kevätpuro, mutta alttoviulisti Deanna Maccaben keskeiseen rooliin noussut taustalaulu laittoi harmoniat vasta virtaamaan. Holterin taustalla soitti pätevä rytmikaksikko. Devin Hoff on velho basistiksi ja Corey Fogel Los Angelesin arvostetuimpia kannuttajia. Bändi pystyi välittämään albumin vivahteikkaan tunnelman livenä tyylikkäästi. Osa biiseistä toimi jopa paremmin elävänä kuten jälkimmäisenä encorena soitettu koukuttava Sea Calls Me Home, joka laittoi uimataidottomankin pulikoimaan. Siinä fiiliksessä oli hyvä lähteä kotiin tiedostaen, että uutta laadukasta musiikkia syntyy niin kauan kuin tällä pallolla riittää tallaajia.FullSizeRender