Nina Hagen (Ger) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 26.4.2016

Nina Hagen hämmensi jo edellisellä Suomen vierailullaan 2010 Kaisaniemessä, niin keikan nähneet väittävät. En ollut paikalla, mutta nyt ymmärrän miksi. Punkin ylipapittaren uskoontulo on muuttanut keikkojen luonteen. Ennen räävitön ja rienaava eri musiikkityyleillä teatraalisesti leikittelevä artisti on tänä päivänä gospelsaarnaaja, jolla on suora puhelinyhteys taivaaseen. Nina Hagen laukoo pokkana: ”Jumala on olemassa ja Darwin oli väärässä.”

NinaH_5Ei keikka pelkkää gospelia ollut, vaikka We Shall Overcome -tyyliset viisut jäivät päällimmäisenä mieleen. Illan aikana kuultiin myös Boney M –diskokombon hitiksi coveroima rastafariklassikko Rivers of Babylon, mutta Nina Hagenin käsittelyssä sekin muuttui gospeliksi. Settilista sisälsi myös aimo annoksen kabaree-hengessä Bertolt Brechtiä, jota Nina Hagen ylisti niin teatterin kuin historiankin suurimpana oppi-isänään.

NinaH7Eipä ole helppoa olla Nina Hagenin bändissä, sillä settilista näytti tulevan Hagenin päästä mielen mukaan. Useaan otteeseen kakkosriviltä katsottuna niin kosketinsoittaja, basisti kuin kitaristikin näytti olevan pihalla, että mihin kappaleeseen pitäisi päästä kiinni. Nina soitti itse akustista kitaraa ja istui baarijakkarallaan suurimman osan keikasta. Silloin tällöin hän nousi seisaalleen kuten David Bowien poismenoa kunnioittavalla tulkinnallaan Better Future. Sääli vain, että esitys oli fiasko, kun Hagen ei tahtonut muistaa sanoja. Lukulasit taisivat jäädä backstagelle, sillä lattialla olevasta lunttilapusta hän ei saanut selvää. Onneksi kitaristi kannatteli apulaulullaan häntä ja biisi saatiin vaivoin loppuun.

Kuusikymppinen Nina Hagen on fyysisesti hyvässä kunnossa ja pukeutuu edelleen huomiota herättävästi. Ääniala on vuosien saatossa kaventunut, mutta matala viskibasso on oiva keino viihdyttää yleisöä. Nina Hagen esitys oli settilistansa osalta pettymys, koska hän ei soittanut sitä musiikkia mistä hänet 1970- ja 1980-luvuilla opittiin tuntemaan. Parasta Nina Hagenin keikassa olivatkin välipuheet, vaikka  liturgia saneltiin pääosin saarnastuolista. Kiinnostavaa oli kuulla Hagenin tarinoita keskitysleirillä kuolleesta isoisästä, omasta puberteetistaan kuten myös fasismin ja rasismin vastaisista kannanotoista. Hän väitti myös, että rock’n rollin keksi Sister Rosetta Tharpe. Ei ihan tuulesta temmattu.

NinaH_2

Keikan päätteeksi Nina Hagen soitti odotetusti My Wayn, mutta keskeytti sen välittääkseen harmituksensa, että promoottorit olivat karsineet kiertuebudjettia pudottamalla rumpalin pois. Yleisö olisi kuunnellut mielellään myös rumpalia, sillä lipusta joutui pulittamaan lähes 60€. Ennakkolipunmyynti oli sen verran heikkoa, että sali täyttyi vain reilun puolen salin verran, mutta paikalla oli sitäkin innokkaampaa yleisöä. Enpä muista hetkeen nähneeni, että yleisöstä olisi ojennettu artistille kiitokseksi suuri kukkakimppu. Hieno ele tosifanilta.

NinaH6

Ismo Alanko @ Kulttuuritalo, Helsinki 13.11.2015

On tullut näillä sivuilla aikaisemminkin hehkutettua, että Ismo Alanko on yksi elinvoimaisimmista 1980-luvun alun uuden aallon rockin pioneereista. Hänen luovuutensa ei ole hyytynyt 35 –vuotta kestäneen uransa aikana, eikä Alanko ole koskaan hiihtänyt samoja latuja pitkin. Matkalle mahtuu useita osumia, mutta huteja vähemmän. Syksyllä ilmestynyt Ismo Kullervo Alanko on paras albumi aikoihin. Alanko on saanut erinomaisen yhtyeensä ja tuottaja Artturi Tairan kanssa aikaan kypsän teoksen, joka tutkiskelee moniulotteisesti elämän kauneutta ja säröjä.

Ismo Alanko soitti kahtena iltana peräkkäin miltei täysille saleille Kulttuuritalossa. Jahkailin keikalle lähtöä sen verran, että liput kelvollisille paikoille olivat jo huvenneet. Ampaisin liikkeelle vasta puoli tuntia ennen keikan alkua ja tiketti tuli hankittua ensimmäistä kertaa Tori.fi:n kautta. Sain liput paikan päällä tasan 20:00, jolloin keikan piti alkaa. Valitettavasti parkkipaikan etsimiseen tuhlautui aikaa sen verran, että ensimmäinen biisi Lintuperspektiivi jäi kuulematta. Mikrokosmoksen alkaessa istuin jo suht hyvillä paikoilla ja pääsin keskittymään Ismo Alangon ja bändin soitantaan.

Ismo

Keikan ensimmäinen puolisko oli pyhitetty uudelle albumille, joka soitettiin kokonaisuudessaan läpi. Se oli ehdottomasti illan kiinnostavin osuus, jonka valkokauluspaitoihin sonnustautunut orkesteri soitti tyylipuhtaasti. Odotukset uuden albumin kappaleisiin olivat kovat ja niistä erityisesti Kieli jolla vaikenen, Unelmia ja valheita ja Liikemies nappasivat varmat paikat myös Alangon tulevien vuosien keikoilla. Mikrokosmos on äänilevyllä suosikkeja, mutta livenä jäi jostain syystä vähän kesyksi. Keskittyminen on olennaista kaikessa tekemisessä ja todennäköisesti en vain viime hetkellä saapuneena ollut siihen vielä valmis. Aivokääpiö on taas ristiriitainen biisi. Melodia on vangitseva, mutta kertosäe lamaannuttava. Jos on parjattu monet kerrat Kultsan akustiikkaa, niin nyt on vuoro kehua talon arkkitehtuuria. Alanko on panostanut visuaalisuuteen aiemminkin, mutta nyt taustalle projisoidut taideteokset ja videokuva korostivat keikan fiilistä ja Kulttuuritalon uljautta.

Väliajan jälkeen lavalle palasi vaatteet vaihtanut kokoonpano. Jos ensimmäinen osuus kattoi kymmenen biisiä, niin toisella puoliajalla kuultiin peräti 20 kappaletta. Viisi niistä oli liikaa. Fanihan jaksaa kuunnella sankariaan vaikka koko illan, mutta tällä kertaa työviikon väsyttämänä vastaanottokyky olisi ollut passeli kahden ja puolen tunnin vetoon. Konsertti kesti kaikkineen kolme tuntia ja 20 minuuttia, josta vajaa puoli tuntia meni turhauttavaan taukojonotteluun. Vielä kun keksittäisiin keino miten väliajalla ehtisi nauttimaan rauhassa lasin viiniä eikä hermostuneesti jonottamaan ja lopulta horaista litkut naamaansa, kun on pitäisi olla jo takaisin salin puolella.

Alangon toinen setti alkoi tunnelmallisesti Sielun Veljien Sumuista Hymyä kappaleella, jota en muista aikaisemmin kuulleeni ainakaan Ismon soolokeikoilla. Lokaa ja kuita, joka on Ismo Alangon Radio –kokoonpanon sinkkuherkku, on myös harvemmin kuultuja, mutta nousi miltei illan hienoimmaksi stygeksi. Pari Harsoiselta teräkseltä (1982) kuultua Hassisen kone –biisiä Kupla Kimaltaa ja Pelko olivat myös illan kohokohtia. Sitten alkoikin puuduttavampi jakso, vaikka eihän Ismo koskaan kohtele kappaleitaan saatika yleisöään välinpitämättömästi. Hän pistää aina itsensä likoon ja harva uskoisi, että rokkikukko on jo 55-vuotias ukko. Ismossa ei ollut vikaa, joitakin biisivalintoja olisin tehnyt toisin, jotta ilta olisi ollut täydellinen. Värityskirja ja Rakkaus on ruma sana eivät taaskaan päässeet ei-suosittujen kappaleiden listalta pois, vaikka Juho Viljasen pasuuna nostikin biisit lentoon. Myös Pulu olisi saanut jäädä lentämättä. Keikka päättyi trioon: Piste, Kuka teki huorin ja Ekstaasiin. Ismon bändi on pysynyt samana Maailmanlopun sushibaarista (2013) lähtien ja yhteen hitsaantuminen alkaa hipoa virheettömyyttä. Jussi Jaakonaho taipuu kitaran varressa mihin vaan. Niko Votkin rummuissa ja Mikko Mäkelä bassossa ovat sekä tiukka rytmiryhmä että taustalaulukööri. Multi-instrumentalisti Joakim Berghäll maustaa biisin kuin biisin joko saksofonilla tai vaikka poikkihuilulla.

Ismo Alanko

Ismo Alanko yhtyeineen on iskussa ja konserttisalit ympäri maan täyttyvät; Kulttuuritalokin kahtena iltana peräkkäin, joista olin todistamassa jälkimmäistä iltaa. Ismon tuntien molemmat illat olivat varmasti tasavahvat, mutta kuitenkin ohjelmistonsa puolesta hieman erilaiset. Perjantain encore kasvoi peräti neljän biisin mittaiseksi. Sen aloitti aina niin ajankohtainen Kun Suomi putos puusta. Perään kuultiin Hassisen kone –klassikko Tällä tiellä. Ismo Alanko Teholla tuotannosta poimittu Antaudutaan ja Siekkareiden Laulu eivät olleet ilmeisimmät päätöskappaleet, vaikka aina Ismo on tupannut laulaen keikkansa päättämään.

 

 

 

 

The Orchestra (UK/US) @ Kulttuuritalo, Helsinki 7.8.2015

Yhtye nimeltä The Orchestra myi kaksi iltaa loppuun Kulttuuritalolla. Jos julisteessa olisi mainostettu vain bändiä ilman muuta täsmennystä, kulttuuritalo olisi ollut kovin tyhjä. Markkinoinnissa onnistuttiin kuitenkin laittamaan päähuomio siihen, että kokoonpano koostuu entisistä Electric Light Orchestran ja ELO Part II:n jäsenistä, jotka soittavat kaikki heidän hittinsä, joten liput myytiin nopeasti loppuun.image

Kovimmille Electric Light Orchestra -faneille The Orchestra on vain cover-bändi. Siitäkin huolimatta, että joka jampalla on yhteys ELO -yhtyeisiin. Täysiverinen Electric Light Orchestra ole mitään ilman Jeff Lynneä. Se on sama kuin The Wailers ilman Bob Marleyta tai mikä tahansa bändi ilman biisintekijäänsä ja dynamoaan. Jeff Lynne omistaa nykyään yksin ELO:n nimioikeudet ja esiintyy sillä harvakseltaan, mutta silloinkin ilman Kulttuuritalossa esiintyneen The Orchestran jäseniä. Lähtökohta originaliteettia arvostavalle oli siis kehno.

The Orchestrassa soittaa kuitenkin pari tyyppiä, jotka ovat olleet mukana myös alkuperäisessä Jeff Lynnen ja Roy Woodin perustamassa ELO:ssa, eivät ihan alusta asti, mutta melkein kuten Mik Kaminsk, joka soitti viulua vuodesta 1973 lähtien läpi kaikki bändin tärkeimmät menestyksen vuodet. Popmusiikkiin yhdistetyt jousisovitukset olivat nimenomaan ELO:n tunnusomainen piirre ja Mik Kaminskin veikeä lavakarisma oli silloisessa ELOssa kuten nyt myös The Orchestrassa keskeistä. Kosketinsoittaja Lou Clark oli tärkeä vierailija ELO:n läpimurtolevyllä Eldorado (1974), millä hän teki jousi- ja kuorosovitukset. Myöhemmin 1980-luvun alussa hän toimi myös vakituisena jäsenenä.Orchestra

Jeff Lynne on hyvä laulaja ja hänellä on tunnistettava ääni, mutta laulut demokraattisesti jakanut eturivin trio hoiti vokaaliosuudet jopa monipuolisemmin. Kosketinsoittaja/kitaristi Eric Troyer lauloi vuoroin basisti Glen Burtnikin ja kitaristi Parthenon Huxleyn kanssa. He kaikki ovat ELO Part II:n entisiä jäseniä. Rumpujen takana Gordon Townsend hoiti hommansa hyvin ja hänen taustansa on myös ELO Part II:ssa. Rutinoitunut Bändi toimi kokonaisuudessaan moitteettomasti, vaikka hittibiisit pudotettiin aika yllätyksettömästi. Kappaleista ei kuultu rohkeita sovituksia vaan uskollisesti mentiin Lynnen hengessä. The Orchestran ongelma on se, että siltä puuttuu selkeä keulahahmo. Parthenon Huxley kiitteli muutaman kerran yleisöä ja kehui Helsinkiä, mutta eipä paljon kummempia jutustellut.

Kulttuuritalo on upea talo, mutta F-katsomon takalinjoille soundit kuulostivat kolkoilta. Koulun jumppasalivertaus ei ole siis kaukana. Alvar Aalto ei vaan konserttisalia suunnitellessaan tiennyt, että talossa tullaan soittamaan sähköisesti vahvistettua musiikkia. Onneksi soundeihin tottui, kun biisit veivät mukanaan.

Orchestra2The Orchestra soitti peräti 21 kappaletta. Keikka starttasi tunnustelevasti All Over The World ja Rock ‘n’ Roll is King –kappaleilla, mutta rouvakaksikko Sweet Talkin’ Woman ja Evil Woman aukaisivat purjeet, joiden voimalla mentiin paria suvantokohtaa lukuun ottamatta loppuun asti. Oma kestosuosikkini Showdown jäi muiden rinnalla vähän valjuksi, mutta muuten hittipotpuri ei jättänyt kylmäksi. Tulipa taas todistettua, että Jeff Lynne on säveltänyt liudan iskusävelmiä. Standing in the Rain nousi muiden ilmeisten kappaleiden seasta esiin progressiivisuudellaan. Ei kenelläkään yllätys, että loppupuolella Mr. Blue Sky ja Don’t Bring Me Down laulattivat eniten yleisöä.

John Lennon mainitsi joskus, että The Beatles olisi voinut kuulostaa jatkaessaan toimintaansa 1970-luvulla Electric Light Orchestralta. Ei huono vertaus, sillä Jeff Lynnen sävelissä on samankaltaisia melodiakulkuja. Eikä viittaus The Beach Boysiin stemmalaulujen osalta ole pahasti pielessä, varsinkaan jos siihen vielä lisää vielä inasen ABBAa. The Orchestra tarjosi viihdyttävän ELO-iltaman, jossa oli paikoin hurmoksellinen meininki. Keski-ikäiset mimmit nousivat penkeistään ja jorasivat hittien mukana käytävillä. Yleisö sai mitä halusi. Jeff Lynne tulee tuskin koskaan virallisen ELO:n kanssa Suomeen, joten ei siinä mitään pahaa, että The Orchestra tuuraa, jos tekee sen näin onnistuneesti. Muusikot tarvitsevat myös elantonsa, sillä heille ei kerry massia tekijänoikeuskorvauksista kuten kappaleiden säveltäneelle Jeff Lynnelle. Liput Kultsalle maksoivat suolaiset 46-69€ riippuen paikasta, onneksi itse sain tiketit nimikaima vakuutusyhtiö ELOn kilpailusta.95465969a935e9524d267ab565983059

Ismo Alanko feat. Jukka Orma & Asa @ Kulttuuritalo 6.12.2013

Itsenäisyyspäivän presidentin vastaanoton aikaan kaksi miljoonaa suomalaista istuu TV-vastaanottimien ääressä, mutta vajaa 1500 henkeä juhlii Suomen synttäreitä kulttuuritalossa, missä Ismo Alanko bändeineen tarjoaa kolmannesvuosisataa juhlistavan konsertin hyvin pitkälti kansallisromanttisissa tai paremminkin kansallisrealistisissa tunnelmissa. Ismo Alangon ensimmäinen julkaisu Täältä tullaan Venäjä ilmestyi Hassisen koneen nimissä 1980 ja siitä alkoikin poikkeuksellisen kirjava ura, joka jatkuu yhä. Toki Ismo verrytteli aiemmin Joensuussa mm. Suck and Fuck All Night Long -bändillä ja monella muulla virityksellä, mutta julkinen ura käynnistyi reilut kolmekymmentä vuotta sitten.  Moni juhlii tasavuosia, mutta Ismolta ne olivat jääneet väliin, joten pitkäsoiton kierrosnopeuden lukema 33 1/3 oli hyvä otsikko uran välitilinpäätökseksi.

Ismo Alanko @ Kulttuuritalo

Ismo Alanko ei ole tyytynyt samoihin turvallisiin kenkiin, vaan on koko ajan tallustellut erilaisilla jalkineilla – onhan miehellä levottamat jalat. Hassisen kone tempasi Alangon uran liikkeelle ja nosti lahjakkuuden heti uuden aallon harjalle sinne Eppu Normaalin vanaveteen. Hassisen kone tikkasi kolme klassista ja toisistaan eroavaa albumia, joiden maisemat vaihtuivat punkahtavasta materiaalista progressiiviseen. Sitten olikin Alangon aika uusiutua ja vuorossa oli Sielun veljet, josta syntyi suomirokin historian  intensiivisin ja legendaarisin livebändi. Tämän jälkeen Alangon kokoonpanot ovat vaihtuneet säännöllisesti, mutta yhtyeet ovat olleet Ismo Alanko etuliitteellä varustettuja. On ollut Säätiötä, Tuonelan lukiota ja Teholla -kokoonpanoja. Alangon ominaispiirre on ollut eteenpäin meneminen, mutta kuitenkin niin, että artistin tunnistettavuus kaikkine maneereineen on läsnä. Ismo Alanko on meikäläiselle ollut merkittävä artisti. Olen seurannut miehen uraa, jos en ihan eturivistä, niin sivusilmällä tarkkaillen lähes alusta asti. En ole suuri fani, mutta toisen asteen diggari, jolle Ismo on tarjonnut sekä mittaamattoman hienoja musiikillisia retkiä, mutta myös joitakin mitäänsanomattomia hetkiä. Lievästä epätasaisuudesta huolimatta kokonaiskuva on kuitenkin kannukset ansaitseva ja jos Alanko on Suomirokin työhevonen, niin aika helppoa on valjastaa hänen repertuaaristaan kattaus yltäkylläiseksi juhlaillaksi.

Ismo Alanko  aloitti setin Värityskirjalla, joka ei sytyttänyt heti liekkeihin. Perään soitettu Hassisen koneen Harsoinen teräs antoi lupauksen koko uraa luotaavasta illasta. Lunastus piti kutinsa. Alanko niputti laaja-alaisesti aikaansaannoksensa juhlapakettiin. Ei epäilystä, etteikö Alanko olisi poiminut ohjelmistostaan itsenäisyyspäivään istuvaa materiaalia kuten vahva kansakunnan muutosta tutkiskeleva laulu Kun Suomi putos puusta. Tämän jälkeen soitettu heikompi rallatus Nokian takana oli kovin ilmeinen ja illan turhin valinta.

Bändissähän ei ole mitään vikaa. Tuottaja/kitaristi Jussi Jaakonaho on valtakunnan keskeisimpiä tuottajahahmoja monen artistin kuten Jonna Tervomaan taustalla. Hienosti Jaakonaho häärää myös Ismon ympärillä. Silmiin pistävää lava-asetelmassa oli se, että Ismo oli selkeästi lavan edessä ja bändi taustalla kaukana. Tänä iltana ei ollut epäselvää kuka oli stara. Basisti Mikko Mäkelä on pitkän linjan basisti joka on ansioitunut myös elokuvaäänen parissa. Mikossa on lavakarismaa ja sitä on kerätty aina Egotripistä lähtien. Rumpujen takana kapulamestarina toimii Niko Votkin, joka on myös Knucklebone Oscarin lattiatomeja kaatava voima. Mies on ulkoisesti ilmiselvä sielun veli. Juhlakonsertista kun on kyse, oli kokoonpanoon otettu myös laajan skaalan puhaltimia soittava Joakim Berghäll ja Juho Viljanen, joka koskettimien ohessa hoiteli myös suuren huomion ilmeestä vienyttä pasuunaa.

Ensimmäisellä puoliskolla päästiin paikoin balkanilaisiin tunnelmiin, varsinkin kun hienosti yhteen hitsaantunut bändi heitti sähäkän sovituksen Sielun veljien Totuus vai Teguilasta. Kohokohdaksi nousi Onnellisuus, joka ison bändin sovituksena soi kuin stadionrock. Tuoreimman albumin nimibiisi Maailmanlopun sushibaari riisui Alangon kuin alastomaksi yleisön edessä. Väkevä kokemus.  Siekkariklassikko Rakkaudesta soitettiin yllättävän aikaisin, olisin veikannut encore-biisiksi. Ismon nkybändin veto ei kalvennut alkuperäisyhtyeen versiolle muuta kuin lavapreesenssissä. Ennen taukoa Ismo hitusen mokasi, kun kertoi seuraavan kappaleen jälkeen alkavasta väliajasta. Johan siitä ahnaimmat alkoivat valua pois salista baaritiskille saman tein. Ehkä fiksua, mutta niille jotka haluavat nähdä  setin loppuun saakka, teki levoton liikuskelu keskittymisen Ennakkoluuloja ja vainoharhoja -kappaleeseen vaikeaksi.

Keikka kesti lähes kolme tuntia, jos vähentää kulttuuritalon väkinäisen pakollisen väliajan. Teattarissa väliaikakonjakit on osa paikallaan, mutta rokkikonsertissa se on rasite, varsinkin jos toista tuhatta ihmistä puskee samaan aikaan baaritiskille ja sanetiittitiloihin. Se on valittava jompi kumpi. Näin väliajasta jää Kulttuuritalolla hapan maku, kun olut pitää horasta hätäisesti naamaan.

kuva-13

Asa & Ismo Alanko

Toinen puoliaika alkoi mielenkiintoisesti kun Ismo istui kosketinsoittimen ääreen ja veti yksin ironisen vollotuksen Masentunut ameeba. Bändi liittyi kahden biisin jälkeen Ismon seuraan ja sitten alkoi liuta vanhaa klassikokamaa kuten Hassisen koneen Tällä tielläHiljaa virtaa veri ja Levottamat jalat. Keski-ikäisen yleisön lahkeet alkoivat auttamatta lepattaa. Soolouran tuotannosta Ekstaasiin toimi mainiosti Joakim Berghällin poikkihuilulla varustettuna. Sitten suunta muuttui, kun keikan ensimmäinen vieras Asa saapui räppäämään Narrin pestiä. Ei Asan jeesikään saanut vielä Kultsaa räjähtämään, mutta kun Sielun veljien ydin Jukka Orma otti lavan haltuun, niin enää ei ollut epäselvää kuka on lavan kingi. Samalla taitava Jussi Jaakonaho haihtui taustakööriin. Jukka Orman läsnäolo on millä tahansa mauserilla mitattuna poikkeuksellista, mutta kenenkään muun kuin Ismo Alangon vieressä, hän ei samaa valovoimaa tavoita. Jukka Orma on lavaesiintymisensä ja miksei myös kitaransoittonsa puolesta Suomen Wilco Johnson. Tajuttoman energian ja rytmikkään kitaransoiton omaava kaveri. Hassisen koneen Muoviruusuja omanapuissa sai Orman kitaroinnissa jämäkän käsittelyn. Muu bändi soitti korkealla tasollaan, mutta jäi varjoon. Asa ryntäili aina välillä vetämään molotuksensa, mutta tuntuivat irrallisilta muissa kuin Narrin pestissä. Lopulta Aina nälkä sai  jengin villiintymään ja On mulla unelma oli perseeseen pyyhittävän siniristilipun myötä se itsenäisyyspäivän huipennus. Peltirummun laitettua Siekkariosuus nippuun tuntui, että olisi nähnyt Sielun veljet minikeikalla. Tähän jos mihin oli hyvä päättää varsinainen setti.

Orma & Alanko

Jukka Orma & Ismo Alanko

Encorena kuultiin yllättäen Pop-musiikkia, jonka Ismo teki yhden biisin projektiksi jääneelle Neljä baritonia -kokoonpanolle (Ilkka Alkanko, A.W Yrjänä, Kalle Ahola). Biisin on kulunut karaokeralli, mutta hauskahan tämä oli kuulla livevetona. Ikivetreä Rappiolla piti meiningin takuuvarmasti katossa ja pienen breikin jälkeen kuultiin vielä toisessa encoressa Vittu kun vituttaa, josta mietiskelin komeaa juntti-Suomen t-paitatekstiä. Ja kappas, keikan jälkeen paitamyyntipisteessä eniten meni kaupaksi juuri vitutus-paitoja. Onneksi keikka ei päättynyt kuitenkaan vitutukseen, vaan siihen ainoaan oikeaan juhlakiertueeseen sopivaan päätöskappaleeseen Taiteilijaelämää. Se on uhmakas luovan boheemiuden ylistyslaulu. Tähän moni kuvitteli keikan päättyvän, mutta tuli sieltä vielä annos satiiria, kun Tuulipuvun tuolla puolen pisti laiskanletkeästi hommaan pakettiin. Se olisi ollut keikan startterina täysosuma, mutta nyt jälkijälkiruokana vähän hukkapala. Alangon keikka oli kuin joulun ruokapöytä, jossa on vaikea olla syömättä itseään ähkyksi. Laskin Ismon  soittaneen kolmekymmentäkolme kappaletta. Sopivan harkittua 33 1/3 juhlakonserttiin.  Ja jos liput maksaa 35€, niin sehän tekee aika lailla euron kipale.

Procol Harum (UK) @ Kulttuuritalo, Helsinki 8.10.2013

Kun nuorena poikana aloin käydä pop- ja rock-historian peruskoulua, istuin usein kirjaston musiikkiosaston kuuntelukopissa ja kahlasin läpi albumi albumilta tärkeitä 1960-luvun klassikoita. Jossain vaiheessa beat- ja rhythm&blues -pohjainen musiikki alkoi kallistua myös psykedeelisemman rockin suuntaan. Levylautaselle astuivat Love, The Moody Blues ja Procol Harum. Kukin teki tavallaan vaikutuksen ja jonkin verran fiilistelin orkestereiden repertuaaria. Sitten vanhat mestarit jäivät sivuun, eivät unholaan, mutta sinne ylähyllylle pölyttymään.

Vuonna 2013 edellä mainitut dinosaurikset ovat yhä voimissaan. Tosin Love toimii ilman edesmennyttä johtohahmoansa. Nimittäin Arhtur Lee menehtyi 2006 ja bändi kulkee nyttemmin Love Revisited nimellä. Sen sijaan  The Moody Blues ja Procol Harum kiertävät edelleen elinvoimaisina alkuperäisten poppamiestensä vetäminä. Procol Harumin pääjehu on käytännössä aina ollut bändin perustaja Gary Brooker. Vuonna 1967 aloittaneista bändikavereista urkuri Matthew Fisher lähti lätkimään 2003. Muutama vuosi tämän jälkeen Fisher nosti kanteen koskien tekijänoikeusriitaa, jotka liittyivät orkesterin kansallishymniin A Whiter Shade of Pale. Mielikuva Procol Harumin musiikista syntyy Gary Brookerin vahvasta persoonallisesta laulannasta, mutta myös Hammond -uruilla luodusta soundista, jonka alkuperäinen seppä taas on Matthew Fisher. Hän oli myös yksi ikonisimman kappaleen tekijöistä, mutta sai siitä krediitin vasta oikeuden päätöksen turvin 42 vuotta myöhemmin. Siihen asti kuusi miljoonaa kopiota myyneen jättihitin puntatukot olivat menneet Brookerin ja bändin hovisanoittajan Keith Reidin taskuun.

Kulttuuritalo on suomalaisen populaarimusiikin keikkapaikkojen tärkeimpiä temppeleitä jos puhutaan paikassa esiintyneistä artisteista. Mainittakoon Jimi Hendrix ja Led Zeppelin esimerkkeinä. Alvar Aallon suunnittelema talo on kaunis arkkitehtuuriltaan ja vajaat 1400 henkeä vetävänä salina varsin toimiva. Kulttuuritalo oli remontissa reilut puolitoista vuotta ja palasi ruotuun vasta vähän aikaa sitten. Nyt olikin mielenkiintoista tarkastaa millaisen ilmeen talo oli saanut. Kultsaa on haukuttu aina akustiikastaan kaikuisaksi, mutta täytyy muistaa, että Alvar Aalto suunnitteli talon 1950-luvulla akustisille konserteille. Tänä päivänä kaikuongelma koskee nimenomaan sähköisiä esityksiä. Remontin jäljistä ei osunut mitään silmiin pistävää, mutta tavoite onkin ollut saada paikka näyttämään alkuperäiseltä. Akustiikan eteen ei suunnitelmista huolimatta tehty mitään ja se sama jumppasalimainen kaiku häiritsikin edelleen ainakin laitamille F-katsomoon, missä kuuntelin keikan. Äänentoistoon ja tekniikkaan oli kuitenkin satsattu, joten akustiikan voi sanoa himpun verran parantuneen.

IMG_3349

Procol Harumin keikalla akustiikkaongelmat eivät haitanneet kuin ajoittain. Sävykkäästi Shine on Brightly -biisillä alkanut keikka vei mukanaan. Kakkosena kuultu Pandora’s Box on kestävä klassikko ja siitä mieleen nousi mainio cover-tulkinta Hermes, jonka Pepe Willberg teki Suomeksi. Homburg toi vahvimmin mieleen ne ensihetket Procol Harumin kanssa kirjaston kopissa. Kaleidoscope ja As Strong as Samson vakuuttivat vahvoina versioina. Keikan kohokohdaksi nousi aina niin eeppinen Grand Hotel.

Keikka alkoi 19.30, joka on itse asiassa arki-iltaan mainio aloitusaika. Puoli kahdeksaksi ehtii töistä kiirehtimättä ja ilta ei veny liian pitkäksi. Kulttuuritalon konserteissa on usein väliaika, mikä paikoin istuu ohjelmaan, mutta usein se on pakollinen voimistelu, jossa jengi tungeksii baaritiskille, vessaan ja tupakalle ehtimättä tehdä mitään kunnolla, kun ympärillä velloo toistatuhatta ihmistä ja kapasiteetit ovat vajavaisia. Ilman väliaikaa keikalle kertyi kestoa reilu tunti ja kolme varttia.

Toinen setti tuntui ekaa puoliskoon verrattuna aavistuksen laimeammalta, vaikka väkevästi starttatiin The VIP Room -biisillä, joka on bändin tuoreinta materiaalia kymmenen vuoden takaa. Sitten meno vähän rauhoittui, kunnes Broken Barricades nosti taas leukaa ylöspäin. Millä mittakaavalla mitattuna tahansa A Whiter Shade of Pale on ansainnut paikkansa Telluksen rock-klassikoiden Hall of Famessa, mutta valitettavasti mestariteos on myös puhki kulutettu ja rutkasti coveroitu, vaikkakin Paleface teki raikkaan version Kalpeaakin kalpeampaa vuonna 2010. Yli-ilmeisyydestään huolimatta A Whiter Shade of Pale esitettiin kuitenkin arvonsa mukaisesti ja nykyinen urkuristi Josh Phillips taikoi Hammondista taatut äänivyöryt. Varsinaisen setin päätti tyylikäs A Salty Dog. Sitten Gary Brooker ja kumppanit kumarsivat pitkään ja saivat ansaitut taputukset. Enpä muista kuulleeni yhtä vaativaa encoren vonkausta. Jälkiruokaa saatiin odottaa pitkä tovi, mutta lopulta Conquistador hyvästeli tyytyväisen yleisön.

Ilta Kulttuuritalossa oli onnistunut. Sali oli täynnä, taisi ainoa vapaa paikka olla vieressäni. Lava oli koruton, vain valojen ja yhden taustakankaan somistama. Taustafondissa hämmensi alkuun Shine on Brightly -albumin kannesta jäljitelty ”flyygelikitara”, jonka ylle oli rukattu Yhdysvaltain lippu. Procol Harum on erittäin brittiläinen bändi, mutta Gary Brooker paljasti, että kangas oli valmistettu taannoista jenkkikiertuetta varten. Kiertuebudjetti on oltava nihkeä, jos ei Eurooppaa varten pystytä visuaalisuutta päivittämään. Olkoonkin niin, että bändi luottaa auditiivisuuteensa, joka maalaa mielikuviin vahvat maisemat.

Jos huitelee Gary Brooker lähempänä seitsemääkymmentä, niin sen huomaa ainostaan herrasmiehen charmantista olemuksesta. Laulu ja pianon soitto kulkee,  juttu luistaa ja ironiset vitsit putoavat katsomon puolelle. Ei ihme, että kunniaa tehtiin seisaaltaan. Yleisö oli luonnollisesti varttuneempaa, mutta oli ilo bongata joukosta myös populaarimusiikinhistoriasta kiinnostunutta nuorempaa sakkia. Juniorimman väen keskuudessa tapahtuu muuten paljon vähemmän rasittavaa möläyttelyä, mihin taas muutama vanha humaltunut jäärä sortui Kultuuritalossa saadakseen huomiota. Konserttisalin hiljaiset suvannot on helppo keskeyttää huutamalla jotain älyvapaata, vaikkakin yrittäisi olla kunnioittava. Onneksi Brooker otti yleisöstä tulleet möläytykset huumorilla. Yhden jampan hän epäili olevan Turusta, koska ei saanut mitään selvää äijän Turkish-kielestä.

Lucinda Williams (US) @ Finlandia-talo, Helsinki, 28.5.2013

Lucinda Williams ei edusta countrymusiikin stereotypioita, vaan on jollakin tapaa genren lainsuojaton ja enkä lokeroisi häntä vain puhtaaksi countryksi. Williams seilaa americanan, heartlandrockin ja bluesin maastossa ja miltei voisi luokitella naispuoliseksi Tom Pettyksi. Vahva musta kajaali silmissä ja hallitusti sekainen tukka tekee Lucindasta ulkoisesti katurockarin, mutta sisältä hän on aito singer-songwriter. Williamsin henkilökohtaisissa lauluissa heijastuu elämänkokemukset sen kaikkine puolineen, mutta melankolia tuntuu olevan monessa laulussa pääosassa. Lucindan olemus kertoo, että vuodet on vedetty täysillä,  mutta nyt 60-vuotiaana artisti vaikuttaa tasapainoiselta, joka on löytänyt henkilökohtaisen status quon.

Lucindan taival alkoi Lousianan vetisiltä seuduilta Lake Charlesista. Sieltä sorainen tie on vienyt Texasin ja Los Angelesin kautta ja melko pitkän kaavan sai viedäkin ennen kuin paikka Pohjois-Amerikan naisartistien eturivistä löytyi. Lucindasta kuultiin isommin vasta, kun Mary Chapin Carpenter teki jättikantrihitin Williamsin sävellyksestä Passionate Kisses vuonna 1992 ja toi säveltäjälleen Grammyn parhaasta countrylaulusta. Henkilökohtaisen läpimurron Lucinda Williams teki vasta 1998, kun albumi Car Wheels on the Gravel Road ilmestyi. Matka oli pitkä, sillä hänen debyyttialbuminsa Ramblin’ ilmestyi jo 1979. Läpimurron lumo tavoitti meikäläisenkin ja seuraavat pitkäsoitot Essence (2001) ja World Without Tears (2003) olivat tanakassa kulutuksessa, mutta sitten Lucinda Williams jäi unholaan.

Lucinda Williams

Lucinda Williams @ Finlandia-Talo

Lucinda Williams on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana aktiivinen ja levyttänyt säännöllisesti kehuttuja albumikokonaisuuksia. Jostain syystä en vaan enää seurannut Williamsin uraa, kunnes kuulin talvella uutisen, että Lucinda saapuu ensi kertaa Suomeen loppukeväästä. En ostanut välittömästi lippua, koska hintapyyntö oli minusta kohtuuttoman kova ja pian ilmeni, että seuraavana päivänä samoilla lauteilla soittaisi duo Emmylou Harris & Rodney Crowell. Molemmat kuulostivat lähtökohtaisesti houkuttelevalta, mutta olin aikeissa jättää kummatkin väliin ja boikotoidakseni korkeita lipunhintoja. Mielestäni 69€ on kolmen hengen keikasta ja koruttomasta lavailmeestä liikaa, vaikka lauteilla olisi pyhempi kolminaisuus. Sama linja tuntuu olevan Finlandian kaikissa konserteissa. Musiikkitalon avajaisten jälkeen Finlandia-talo on avautunut entistä useammin stageksi monelle kiinnostavalle kevyen musiikin artistille, mutta jos liput ovat suolaisia näinä ylitarjonnan aikoina, joita en kuitenkaan musiikinharrastajana vastusta, niin salit eivät tule täyteen. Eilenkin Lucinda Williamsin keikalla parvi ammotti tyhjyyttään.

Finlandia-talon huono akustiikka on muodostunut yleiskäsitteeksi ja samaa mainetta kantaa Kulttuuritalo. Molemmat talot suunnitellut Alvar Aalto ei kantanut huolta talojen käyttötarkoituksesta ja paremman akustiikan eteen on jouduttu tekemään myöhemmin isoja remontteja. Eilen Lucinda Williams varsinkin kutosriviltä fiilisteltynä kuulosti kuitenkin hyvältä. Lucindan intiimissä illassa soitti hänen lisäkseen kitaristi Doug Pettibone ja basisti David Sutton. Sähköinen keikka ilman rumpalia vierastutti alkuun, mutta kannuttomuuteen tottui nopeasti ja etenkin jämäkän bassotyöskentelyn myötä. Lucinda komppasi pääosin akustisella, mutta aina välillä tarttui myös sähköiseen keppiin. Silti toivoisin rumpuja matkaan ensi kerralla.

Lucinda aloitti settinsä klo 20.20 ja soitti tunnin ja kolmen vartin mittaisen keikan. Ennen Lucindaa esiintyi kotimainen Irma Agiashvili, jota en ehtinyt kuuntelemaan. Lucinda otti yleisön haltuun heti parilla takuuvarmalla Gravel Road -albumin biisillä. Can’t Let Go ja Car Wheels on the Gravel Road saivat tanakat aplodit. Artisti oli hyvällä tuulella ja jutusteli biisien välissä letkeitä. Nuottiteline oli myös kovassa käytössä, mutta epäilemättä siksi, että Lucindan olisi helpompi päättää mitä seuraavaksi soittaisi. Nimittäin settilistan valinta vaikutti improvisoidulta. Biisejä Lucindalla riittää, vaikka läpimurto tapahtuikin vasta nelikymppisenä. Hänen tuorein albuminsa Blessed on parin vuoden takaa. Keikalla kuultiin pari uutta laulua, joista I Look at the World näkee varmasti päivänvalon Williamsin lupailemalla uudella albumilla.

Keikan parasta antia olivat Essence-albumilta löytyvä Blue, jonka tunnelmoi herkemmin kuin Fazerin sininen hetki.  Real Live Bleeding Fingers And Broken Guitar Strings -biisin rouheista riffeistä voisi olla kateellinen monikin kitaravelho. Drunken Angel omistettiin Townes Van Zandtin ja Kurt Cobainin kaltaisille kohtalonsa nähneille kaiffareille. Tuoreimmalta Blessedplatalta kuultu Copenhagenia siivitti koskettava syntytarina. Lucinda oli taannoin Kööpenhaminassa keikalla, kun kuuli pitkäaikaisen ystävänsä ja managerin menehtyneen. Siitä syntyi tämä kaunis laulu. Biisintekijänä Lucinda on arvostettu ja Time-lehti nosti hänet vuonna 2002 parhaaksi amerikkalaisksi laulunkirjoittajaksi. Keikan kärkivetoja oli myös Change the locks, joka on konkreettinen erotilitys, ja jonka muuten Tom Petty coveroi onnistuneesti She’s the One -soundtrackille. Vuodet ovat karhentaneet Lucindan ääntä. Mieslaulajan raspia kehuttaisiin viskin rouhentamaksi, mutta enpä usko, että Williamskaan on lasiin sylkenyt. Silti ääni irtoaa välillä nuorekkaan kuulaasti. Encoressa Lucinda soitti viisi biisiä, joista suurin osa covereita. Nick Draken River Man toimi hienosti kuten myös Robert Johnsonin Stop Breakin’ Down Blues. Konsertin sinetöi Memphis Minnien Nothing Rambling.

Lucinda Williams on noussut Amerikan arvostettujempien naisartistien joukkoon ja sitä statusta tukee maailmanlaajuisesti myös jatkuvat vierailut usean artistin levyllä. Meille suomalaisille tuorein visiitti sijoituu Michael Monroen Sensory Overdrive -albumille, missä hänen taustalaulunsa tuovat Gone, Baby Gone –biisiin henkeä. Lucinda ei voinut tietenkään olla suitsuttamatta Monroeta ja amerikkalaiseen linjaan kuului kehua Helsinki cooliksi kaupungiksi. Ilta Finlandia-talossa oli palkitseva, vaikka hetken penkissäni jouduinkin taistelemaan nuokkumista vastaan. Syy ei ollut Lucinda Williamsin, vaan itse kullekin on varmasti tuttua kun istuu työlään päivän jälkeen salin hämärään lämpöön. Siksipä keikat pitääkin kuunnella seisaaltaan.