Yari & Se Tuntematon numero @ Louhisali, Espoo, 25.10.2018

Legendaarisen SE-yhtyeen keulahahmo Jari Knuutinen alias Yari ja uuden polven indiesuosikki Litku-Klemetti & Tuntematon Numero lyöttäytyivät toistamiseen kimppaan ja heittivät ainutkertaisen yhden viikon rundin, joka tärkeimpien keikkapaikkojen Tavastian, Tullikamarin ja Lutakon lisäksi osui myös Tapiolan Louhisaliin. Mitä espoolaiset ovat tehneet, että ansaitsevat näin kovatasoisen kulttuurikokemuksen.
Kiertueen pointti oli soittaa kokonaisuudessaan SE:n Pahaa unta? -albumi vuodelta 1980. Litku Klemetti ja Tuntematon numero on noussut esiin nimenomaan musiikilla, jonka esikuvat ovat menneen ajan progessa, punkissa ja uudessa aallossa tavaramerkkinään tietenkin Litkun vibrahtava lauluääni. Yarin taustalle ei voisi kuvitella parempaa kokoonpanoa. Alkuperäistä SE -yhtyettä en ole luonnollisista syistä koskaan nähnyt ja heidän musiikkiaan olen kuunnellut vain levylautasella. Louhisali oli yllättävän täynnä väkeä ja yleisön ikärakenteesta ja innostuneesta vastaanotosta päätellen faneja ollaan oltu kauan. SE -yhtye erottui aikanaan runollisena ja raikkaana vaihtoehtona suoraviivaisemmassa uuden aallon tarjonnassa. Louhisali on hyvällä tavalla intiimi konserttisali, jossa on kiinteän katsomon lisäksi pöytäryhmiä, mistä on helppo liikkua laidalla olevaan baariin ostamaan virvoitusjuomia. Alkuun huomiota veivät yleisöstä pystyssä törröttäneet kädet, joissa älypuhelimet tallensivat kokonaisia biisejä. Eräs ruutupaitainen hujoppi tönötti häpeilemättömästi muista paikalla olijoista välittämättä keskellä lavaa ja kuvasi useamman biisin. Etenkin Yaria ja Litkua saattoi ärsyttää äijä, joka seisoo kameransa kanssa aivan silmien edessä. Keikan loppupuolella rohkeimmat ryhtyivät tanssimaan ja sellainen taas ilahduttaa aina. IMG_6066Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin. Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle. Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua. IMG_6065 Settilista: Ei vielä Kyynelet Ollaan naurettu niin kauan Häpeä Anna mun olla Varjot Viimeiseen hengenvetoon Yö Safarilla Pahaa unta? Kun valot sammuu Encore Kiitos enkeleistä Mä haluan elää Kevyesti puoli viiteen Eloise Ei asfaltti liiku

Eddie & The Hot Rods (UK) @ Tavastia, Helsinki, 30.1.2016

FullSizeRender-3Brittiläinen Eddie & The Hot Rods on legendaarinen bändi, joka raivasi tietä punkille 1970-luvun brittipubrokin ytimessä. Bändiä on lämmitellyt muuan Sex Pistols ja tukea on annettu keikkalavoilla myös Ramonesille ja Talking Headsille. Kovassa jengissä siis pyöritty. Eddie & The Hot Rods on monelle yhden hitin bändi ja samalla asenteella lähdin Tavastialle tsekkaamaan konkaribändin nykykunnon. The Eddie & Hot Rodsien edellisestä Suomen vierailusta oli kulunut vain reilu vuosi, jonka jostain syystä jouduin skippamaan. Bändi ei tosin ravaa täällä alati, sillä sitä edellinen keikka osui vuoteen 1977. Tätä tilaisuutta ei voinut skipata – oli pakko lähteä kiitämään.

FullSizeRender-1
Epäilin bändin olevan jo väsähtänyt pumppu, mutta tällä kertaa senioriosasto yllätti ja näytti millaista on rokin riemu. Ainoa alkuperäinen jäsen laulaja Barrie Masters on olemukseltaan kuin kuivan kesän orava, mutta laulajana edelleen tiukassa kunnossa. Kitarakaksikko Richard Holgarth ja Chris Taylor hoitivat hommansa tyylikkäästi, rumpuja takoi poikkeuksellisen väkevästi Simon Bowley ja oman tonttinsa seremoniamestari basisti Dipster piti meininkiä yllä. Eddie & The Hod Rods sijoittuu rockin maailmankartalla jonnekin Dr. Feelgoodin, The Skidsin ja Buzzcocksin välimaastoon. Pubrockia ja melodista punkia samassa paketissa.

FullSizeRender-4

Pääesiintyjää lämmitteli kotimainen Anal Thunder, jota en ehtinyt tarkastamaan. Saavuin Tavastialle täsmällisesti showtimen mukaan. Keikka ilmoitettiin alkavaksi 21.30, mutta kymmenen minuuttia Eddie & The Hot Rods antoi odottaa itseään. Barrie Masters heitti kärkeen ”We’re back” ja soitto alkoi Get Across to You –biisillä ja komeasti alkoikin. Vaikka bändi on ollut telakalla pitkiäkin aikoina, niin viisihenkinen bändi toimitti asiansa rutiinilla ja ensikertalaisen näkökulmasta katsottuna erinomaisen viihdyttävästi. Jos bändi on yhden hitin bändi, niin muu tuotanto ei kalpene rinnalla. Erityisesti neljäntenä kuultu Quit this town on klassinen styge, ja Michael Monroelle, jos kenelle biisi sopisi coveroitavaksi. Vuoden 1979 tuotos The Power and The Glory ei vaimentanut tunnelmaa. Uudemmasta tuotannosta Better Without You ja Bad Time Again toimivat myöskin mallikkaasti. Keikan toiseksi viimeisenä kuultiin se ainoa top 10 -hitti Do Anything You Wanna Do, jonka Pelle Miljoona on versioinut nimellä Lähdetään kiitämään. Yleisö otti ikivihreän vastaan niin kuin pitääkin; kädet tanassa yhdessä laulaen. Viimeisenä kuultiin Van Morrisonin kynästä alun perin lähtenyt Gloria, mutta Eddie & The Hot Rodsille versio muistutti enemmän Patti Smithin tulkintaa. Encorena kuultiin vielä osuva The Beginning of the End.

FullSizeRender-2Ketterä Barrie Masters muistuttaa lavaolemukseltaan monella tavalla Mick Jaggeria tai David Johanssenia, mutta hoikan nestorin olemus on kuitenkin vuosien varrella sen verran ikääntynyt, että näinä rocktähtien katovuosien aikaan olen onnekas, että bongasin hänet näinkin kovassa iskussa. Eddie & the Hot Rods valoi uskoa siihen, että elämässä pitää tehdä just sitä mitä haluaa tehdä.

 

 

Nits (NL) @ Savoy, Helsinki 18.5.2012

Jämpti aikataulu tuntuu kuuluvan jokapäiväiseen elämääni, nimittäin taas meni tiukille ehtiä tapahtumapaikalle ajoissa. Vielä pari tuntia ennen keikan alkua  olin vielä Kanta-Hämeessä urheiluhommissa. Lievän ylinopeuden ja erilaisten velvoitteiden jälkeen hyppäsin kotona taksiin ja päräytin Savoyn eteen tasan minuutti ennen konsertin alkua. Nits oli odotettu vieras, joten lippukin löytyi lompakosta. Konsertti alkoi teattariesitysten tapaan klo 19 ja sisälsi väliajan.

Vuonna 1974 perustettu amsterdamilaisyhtye sai minusta ystävän niin kuin monesta muustakin suurempaan kansainväliseen suosioon yhtyeen saattaneella In the Dutch Mountains -albumilla vuonna 1987. Nimibiisi ja J.O.S Days ovat bändin komeimpia sävellyksiä edelleen. Nykykokoonpanossa laulaja-kitaristi-kosketinsoittaja Henk Hofsteden lisäksi soittavat alkuperäisrumpali Rob Kloet ja vuodesta 1981 remmissä vaihdellen kokoonpanossa soittanut kosketinvelho Robert Jan Stips.

Savoy-teatteri vetää 750 katsojaa, mutta yllätyin kun parvekkeelta puuttui väkeä parisen sataa. Nitsillä on Suomessa suppea, mutta uskollinen kannattajakunta ja olisi voinut kuvitella tuvan täyttyvän. Käykö Nits täällä liian usein? Bändi on vieraillut jo 30 vuoden ajan ja  esiintymisiä mahtuu liuta. Onko lipun hinta korkea? No, kyllä 37€ menee kipurajoille, mutta kun kuulijakunta on pääosin keski-ikäistä keskiluokkaista musiikin kuluttajaa, niin ei se ole rahasta aina kiinni, varsinkaan kun tietää miten takuuvarma esiintyjä Nits on. Onko uusi albumi mennyt ohi? Malpensa julkaistiin maaliskuussa ja eihän Nitsillä ole mitään asiaa Suomessa soittolistoille tai levykauppojen näyteikkunoille. Levyn löytää vain, jos etsii. Entä tiedotus ja markkinointi? Savoyn markkinointi on paikoin näkymätöntä. Kivat kotisivut, mutta harva sinne eksyy. Helsingin kaupungin omistamana kulttuurilaitoksena Savoylla on kyky haalia mielenkiintoisia esiintyjiä, mutta olematon markkinointibudjetti tekee väistämättä tilanteen, että moni kiinnostava nimi menee ohi. Tuoreessa muistissa on on reilun kolmen vuoden takaa The Men They Couldn’t Hangin keikka, missä oli juuri ja juuri sata kuulijaa, mutta potentiaalia olisi ollut saada sali lähes täyteen, jos vaan Poguesin perintöprinsessasta olisi tiedotettu. Nitsistä huomasin yhden pienen mainoksen Hesarissa, mutta ei se ollut minua varten, sillä osaan käydä Savoyn sivuilla. Jos orkesterissa ei ole uutuusarvoa, niin eipä mediakaan hehkuta. Kiitos tosin Hesarille, että nosti päivän tärpiksi. Ei siinä mitään, minulle Nits kelpaa sen kokoisena kuin se nyt on.

Nits on tunnettu konserttiensa hiotusta visuaalisesta ilmeestä. Tällä kertaa lavalle oli kattoon ripustetuista valokannuista kytketty kettinkejä kuin amppeleita. Taustalla oli viritetty kaksi epäsymmetristä screeniä, joissa oli viljalti erilaista videomateriaalia. Viidentenä kuultu suorasukainen sovitus J.O.S Days -hitistä sai kuvituksekseen tuoretta lätkämateriaalia Suomi-USA -ottelusta. Tiedä häntä, oliko lupa oikeudenomistajilta kunnossa. Yleisössä tuskin löytyy ketään vasikoimaan. Henk Hofstede on tunnettu Suomi-diggarina, mutta nyt yleisön kosiskelu lätkällä oli mielestäni turhaa. Yhtä luonnotonta Nitsille on laulattaa yleisöä. Ensimmäisen encoren vikana biisinä kuultu In the Dutch Mountains meni läskiksi aika pitkälle siitä syystä, että Henk yritti saada monotonisen Mountains-sanan yleisöstä irti oikealla hetkellä. Ei taimannut sitten millään ja muutaman harjoittelun jälkeen se onnistui kohtuullisesti.

Aika usein Nits-nokkamies Henk Hofsteden ääni muistuttaa John Lennonia. Tuskin olen ainoa, joka tätä on pohdiskellut, mutta vielä vahvemmin hänen äänenkäyttönsä tuo mieleen Neil Finnin, joka tunnetaan paremmin Crowded Housen keulilta. Olkoonkin niin, että Henk on tulkitsijana laaja-alaisempi. Eikä myöskään voi välttyä hetkistä verrata miestä Leonard Coheniin. Näistä referensseistä olisi moni suunaukoja kateellinen. Vertailuista huolimatta Henk Hofstede on oma persoonallisuus, vaikkakin olemukseltaan näyttää virkamiesmäisen laimealta. Eikä 61-vuotiaan harmaus ole tuonut yhtään lisää väriä ilmeeseen, mutta tästä huolimatta hän onkin valjuista kaikkein karismaattisin.

Nitsin musiikki on leimattu taidepopiksi, mutta mielestäni se on varsin iisiä kamaripoppia, jossa on beatles-vaikutteita ja uuden aallon vivahteita. Vertailukohtia voisivat olla Talking Heads, XTC tai vaikkapa Wilco, mutta Nits pärjää ihan omillaankin. Nitsin tuotannossa on kokeellisia elementtejä, avantagardista leikkisyyttä, välillä kilkettä, kalketta, suhinaa, mutta alusta on rakennettu aina selkeälle pop-kaavalle. Taide on vaan musapuolella tuppaa sanana olemaan helposti liian tuomitseva ja nostaa valtavirrassa kulkevalle lähestymiskynnyksen turhan korkeaksi. Nitsin pariin soisi uusien ystävien astuvan rohkeasti, tämä bändi jos joku hipstereiden pitäisi löytää.

Henk Hofsteden mukaan faaraon kiroukseen sairastunutta Robert Jan Stipsiä saapui tuuraamaan Titia van Krieken. Tosiasiassa Stipsin kädessä on jokin tulehdus, jonka kanssa on aika vaikea vetää Cars & Carsin über-kaunista pianomelodiaa. Tuuraaja luo luonnollisesti lieviä ennakko-odotuksia, koska niin kivenkova muusikko Stips on. Eipä huolta, sillä Titia oli 6 vuotta bändin riveissä viime vuosituhannen vaihteessa ja biisit olivat hallussa. Titia toi itseasiassa moniin biiseihin lisäarvoa taustalaulullaan, sillä useissa Nits-levytyksissä on oleellista taustalla kuuluva naislaulu kuten nyt kuulimme hienossa Ivory Boyssa.

Savoyn hyvä puoli on sen akustiikka. Parvekkeelta jos jotain möläyttää, voi olla varma, että Henk sen kuulee ja dialogia syntyy helposti yleisön välille. Nitsin musa on täynnä hienoja nyansseja, ja siksipä makuni olisi mieltynyt hieman matalammasta äänentasosta. Korvatulpista ei tarvitse edes puhua, sen verran asiallinen meininki miksauspöydän takana kuitenkin oli. Silti jaksan ihmetellä miten iso soundi lähtee puoliakustisesta kitarasta, koskettimista ja rummuista. Harva pystyy samaan. Keikka kesti reilun kaksi tuntia ja teatterin väliaika oli paikallaan.  Varsinainen setti päätyi Sister Rosaan, jonka loppuun oli näppärästi sovitettu pätkä Beatles -klassikkoa The Ballad of John and Yoko. Tällä Henk tosiaan piti huolen, että Lennon on huulilla, kun hänen lauluansa kuuntelee. Yleisö jaksoi taputtaa Nitsin kahteen kertaan lavalle. Vikana kuultiin tyylikäs veto Sketches of Spain -biisistä.

Nits on minulle on aina ensisijaisesti rautatieasemamusiikkia. Kyllä Savoyssakin asemille puksutettiin varsinkin kauniissa valssissa Adieu, Sweet Bahnhof. Sanoittajana Henk Hofstede on ikiaikainen matkailija, joka hakee fiiliksiä keski-eurooppalaisista maisemista ja punoo lyriikoita peilaavista ikkunoista kuten huumaavassa The Train -biisissä, joka ei taaskaan valitettavasti mahtunut settilistaan. Ja vielä yksi detalji, jos joku ihmettelee, miksen kirjoita The Nits, niin siihen vaan sellainen selitys, että bändi jätti the-määreen jo aika päiviä sitten pois.

Nits on mielestäni paras manner-eurooppalainen yhtye melkein millä mittapuulla mitattuna tahansa. Se on iso väite. Bändi ei ole millään tavalla trendikäs, vaan ulkoisesti konservatiivinen epäpoppispumppu. Arvokkaasti vanhentuneet herrasmiehet  ja nainen jaksavat kuitenkin yllättää nuorekkaalla soitannallaan ja Henkin lämpimällä jutustelulla. Näin Nitsin edellisen kerran Savoyssa 2005 ja tuo konsertti on edelleen suurten suosikkien joukossa. Nyt sama paikka seitsemän vuotta myöhemmin ei ihan tavoittanut samaa kokemusta, mutta ei sillä niin väliä.