Bryan Ferry (UK) @ Finlandia-talo, Helsinki, 9.5.2016

11 toukokuun, 2016 by keikkakeppi

Roxy Music on yksi 1970-luvun ikonisimpia orkestereita. Bändin ura starttasi ajassa, jolloin glam rock oli kova sana, mutta Roxy Music teki lajityypistä persoonallista yhdistämällä siihen kokeellisuutta sekä mausteet uudesta aallosta ja elektronisesta musiikista. Lopputuloksena syntyi taitavasti soitettua taidepoprockia, jonka biisit eivät noudattaneet perusrokkirenkutusten kaavoja. Roxy Music oli salonkikelpoinen hyvin pitkälti johtohahmonsa Bryan Ferryn vuoksi. Myös herra nimeltä Brian Eno sai kannuksensa Roxy Musicin riveissä, mutta taiteelliset erimielisyydet ajoivat hänet kahden albumin jälkeen soolouralle ja yhdeksi maailman arvostetuimmista tuottajista. Jos David Bowie oli vuosikymmenen brittiläistä ylivoimaa, niin Roxy Music ei siitä kauaksi jää, ei musiikillisena uudistajana eikä edelläkävijänä monelle myöhemmin ponnistaneelle artistille.

FullSizeRender-1 Roxy Musicin paluukeikka Kaisaniemessä 2010 oli odotettu, mutta jouduin myymään lippuni viime hetkellä ulkomaan reissun vuoksi. Nyt Bryan Ferryn soolovierailu Finlandia-taloon paikkasi harmituksen. Elegantilla herrasmiehellä on jo 70 vuotta mittarissa, mutta karisma ei ole yhtään hälvennyt, vaikka aikaisemmin niin tinkimättömän pukeutumisen suhteen mies oli sonnustautunut pukuun yllättävänkin rennosti ylänapit auki. Bryan Ferryn äänikin on vielä kelvollisessa kuosissa, vaikka samat falsetit ei enää taivu kuten neljä vuosikymmentä sitten. Taustalaulajat lauloivat lähes kaikki biisit Ferryn mukana, mutta silti ei jäänyt epäselväksi kuka oli keskipiste.

Bryan Ferry aloitti konsertin 19:30 ja soitti hieman yli puolentoista tunnin aikana 23 kappaletta. Se on ikämiehelle kova suoritus. Hän huilasi ainoastaan keskivaiheella yhden biisin aikana. Finlandia-talon väliaikamahdollisuutta hän ei myöskään käyttänyt. Bryan Ferry esiintyi ison yhdeksän hengen orkesterin kanssa ja hintava 75€ pääsylippu tuntui kerrankin väärtiltä. Ferryn seurana oli yhdeksän muusikon taidokas joukko. Erityismaininta pitää antaa myös valosuunnittelulle. Lava eli visuaalisessa loistossa kiitettävän vaihtelevasti biisien mukana.

FullSizeRender-2 Bryan Ferry soitti kattavan läpileikkauksen koko urastaan. Keikan alkupuolella paino oli sofistikoituneemmassa soolotuotannossa ja loppupuoli reviteltiin Roxy Musicin tahdissa. Keikan avasi toissa vuonna julkaistun Avonmore –albumin nimikappale. Slave to Love ja Don’t Stop the Dance jatkoivat soolotuotannon softin letkeää linjaa. Neljäntenä kuultiin ensimmäinen Roxy Music –klassikko Ladytron, jonka jälkeen sai vuoronsa Bryan Ferryn useasti sovittama Bob Dylan, jota kuultiin peräti kahden coverin verran. Pääosin Ferry seisoi lavan keskellä ja hoiti laulut, mutta välillä hän istuutui koskettimien ääreen. Yleisön kanssa jutustelua oli turha odottaa. Pakolliset kiitokset ja kiva-olla-Helsingissä fiilikset herrasmies sentään jakoi. Hyvin yhteen soittaneesta bändistä esiin nousi taitava saksofonisti Jorja Chalmers, joka soitti soolot rohkeasti Ferryn vierestä. Erityisesti If There Is Something pitkälti Chalmersin myötä nappasi illan komeimman biisin tittelin. Myös kitaristi Neil Hubbard oli kitarassaan vakuuttava kuten on jo todistanut vieraillessaan usealla Roxy Musicin pitkäsoitolla.

FullSizeRender Keikan dramaturgia oli onnistunut, vaikka pisteet näytti vievän Ferryn bändituotanto. Nostalgia oli kirjaimellisesti tilaisuudessa läsnä, mutta ei nukkavieruna vaan raikkaana. Biisejä oli valittu laajalti usealta levyltä. Roxy Musicin tuotannosta viimeiseksi bändilevyksi jäänyt Avalon (1982) sai suurimman huomion, sillä siltä soitettiin peräti viisi kappaletta. Keikan finaali oli lähteä käsistä, kun taustalaulajat kannustivat jengin seisomaan. Jäykkä Finlandia-talo muuttui hetkessä notkeaksi klubiksi Roxy Musicin isoimman hitin Love is the Drug rävähtäessä eetteriin. Tämän päälle vänkä ensisingle Virginia Plain ja tymäkkä Both Ends Burning. Sitä olisi ollut valmis kumartamaan kiitokseksi tyytyväisenä, mutta kolmen biisin satsi encorena kruunasi hienon illan. Bryan Ferry tuo vanha salonkien väsymätön casanova oli niin kovassa iskussa, että vastaavaa on aniharvoin tarjoilla Finlandia-talossa.

Settilista:

Avonmore

Slave to Love

Don’t Stop the Dance

Ladytron

Bob Dylan’s Dream

Don’t Think Twice, It’s All Right

Smoke Gets in Your Eyes

Bête Noire

Oh Yeah

Zamba

Stronger Through the Years

Tara

Take A Chance With Me

While My Heart Is Still Beating

If There Is Something

More Than This

Avalon

Love is The Drug

Virginia Plain

Both Ends Burning

* Encore

Let’s Stick Together

Jealous Guy

Editions of You

Eva Dahlgren (Swe) @ The Circus, Helsinki, 4.5.2016

7 toukokuun, 2016 by keikkakeppi

Kannatti mainita kaihoisaan ääneen, että Eva Dahlgren tulee Suomeen konsertoimaan, sillä sain lipun syntymäpäivälahjaksi. Dahlgrenia en ollut aikaisemmin nähnyt, vaikka siihen olisi ollut vuosien saatossa mahdollisuus. Omistan pari pitkäsoittoa, mutta mikään artistin repertuaarin läpikotaisin tunteva fani en ole koskaan ollut. Arvostusta kuitenkin löytyy. Eva Dahgren julkaisi tuoreeltaan albumin yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Jag Sjunger Ljuset tuli kuunneltua kertaalleen ja ihan kelvollisen vaikutuksen uutukainen teki.

Ruotsissa mittaamattoman suositulla Eva Dahlgrenilla on Suomessakin vankkumaton kannattajakunta. The Circuksen hulinassa kuulin enemmän ruotsia kuin suomea, joten kielivähemmistön suosikista on enemmän kyse. Itsekin ruotsin kielen käytön hylänneenä tajusin, että pakkoruotsi on hyvä juttu. Ymmärsin sentään sanan sieltä täältä.

Lippuja oli The Circukseen myynnissä vielä ennen konserttia, vaikka en kyllä käsitä mihin jengi olisi tungettu, sillä klubi oli ääriä myöten täynnä. The Circus on vakiinnuttanut viime vuosien aikana paikkansa kaupungin livemusaskenessä. Yökerhomaisena siinä ei ole Tavastian rock-uskottavuutta, mutta tilavampana ja siistimpänä se vetää puoleensa paremmin softin aikuispopin ystäviä, johon Eva Dahlgren on laskettava. Hänelle Helsingissä paras paikka olisi kuitenkin Kulttuuritalo, mutta mielellään hänet näkee klubiympäristössä.

Väentungoksesta johtuen kärkyin takalinjoilta keikan alkupuoliskon. Tulkitsijana Eva Dahlgren on viehättävän laiskasti huokaileva, mutta laulutyyli luo kuitenkin vahvan omintakeisen tunnelman. Biisintekijänä hän on taidokas ja erityisesti balladien kirjoittajana Pohjoismaiden kärkitasoa. Ensimmäisenä kappaleena kuultiin uuden albumin parhaimmistoa oleva Hela världen står i blom. Tämän perään soitetut uudet kappaleet hakivat vielä vähän paikkaansa, kunnes hittialbumilta En blekt blondins hjarta (1991) kuultiin jengin nytkähtelemään saaneet Jag är Gud ja Kom och håll om mej. Eva soitti tasokkaan viisihenkisen bändinsä kanssa uutta ja vanhaa tuotantoa lähes vuoron perään. Uusista biiseistä Säg mitt namn nousee helposti klassikon asemaan.

Baaritiskiltä palatessani huomasin, että paikalle oli saapunut väkeä myös viettämään helatorstain aattoa. Heille riitti, että Eva Dahlgren soittaa suurimman hittinsä Vem tänder stjärnorna, mutta muuten voi vetää drinksua takalinjoilla. Keikan loppusuoran lähestyessä pääsin paremmille paikoille salin vasemmalle laidalle. Siinä samassa se kaikkien odottama suosikki pamahtikin illan viimeisenä. Yleisö läpsytti käsiään tyytyväisenä ja Eva Dahlgren yhtyeineen kumarsi kiitokset poistuen backstagelle palatakseen soittamaan encoreksi vielä yhden kappaleen. Varhaisempaan tuotantoon kuuluva En plats på Jorden päätti tyylikkäästi hienon ja välittömän konsertin. Eva Dahlgrenille on todellakin paikka maan päällä.

The Cult (UK), Primal Scream (UK) @ Hollywood Palladium, Los Angeles, CA 20.11.2015

28 marraskuun, 2015 by keikkakeppi

FullSizeRender-2 Hyppäsin Newport Beachilta autokyytiin ja posotimme 50 mailia pohjoiseen kohti Los Angelesia. Isossa maailmassa matka ei ole mitään, mutta Etelä-Kalifornian ruuhkissa se voi tuntua loputtomalta via dolorosalta. Varasin matkaan aikaa reilu kolme tuntia ja sen siihen sain lähes kulutettua. Tuskaiseksi kokemuksen teki kusihätä. Kuusikaistaiselta ruuhkassa jumittavalta moottoritieltä on turha haaveilla poikkeavansa pois. Eikä käyrää ohimolla laskenut se, että kaveri joutuu odottamaan kohteessa meikäläistä toista tuntia.

Jonotus Palladiumiin sujui nopeasti eikä ovella tarkistettu henkilöllisyyttä tai tehty turvatarkastusta kuten monissa aiemmissa Amerikassa käydyissä konserteissa. Tiketin tsekkaus riitti. Olin ostanut lipun jo Suomesta käsin 60 euron hintaan. Kävin melkoisilla kierroksilla ja ajattelin palkita itseni oluella, josta sain pulittaa 14 dollaria. Taalan kurssi on euroon nähden tällä hetkellä korkea, mutta lähtöhinnat olivat huurteisellekin tuplahinta verrattuna kotimaiseen hintatasoon.

Primal Scream oli illan ensimmäinen artisti. Bändiä odotellessa ehti tutkailla ympäristöä ja paikalle saapunutta jengiä. Huvittavaa oli havaita siivooja, joka luuttusi lattiaa yleisön seassa. Järjestysmiehet pitivät kulkuväylät tiukasti auki, mikä auttoi vaihtamaan paikkaa keikan aikana vaivattomasti. Perjantai-ilta näytti yleisöstä myös aggressiivisemman puolen. Aivan vieressäni kaljatuopit läikkyivät kun pari körilästä ottivat toisistaan mittaa. Enkä voinut välttyä pössyn tuoksusta, vaikka sali oli täysin savuton. Hollywoodissa siis kaikki ennallaan.

Primal Scream aloitti osuutensa hieman yli kello 20 parin vuoden takaisella 2013 -biisillä, joka löytyy bändin tuoreimmalta More Light -albumilta. Levyllä biisi rasittaa, mutta livenä se toimi aloittajan roolissa kivasti. 33 vuotta toiminnassa ollut skottibändi on ollut britti-indiepiireissä yksi merkittävimmistä yhtyeistä. Primal Screamilla on mittava ura, jonka kirkkaimmat hetket osuivat 1990-luvulle. Bändi on tuotannossaan monipuolinen ja onnistunut niin tiukoissa konebiiteissä kuin The Rolling Stones -henkisissä pastisseissa, joita edusti kakkosena kuultu Jailbird, poiminta albumilta Give Out but Don’t Give Up (1994). Ilahduttavaa oli kuulla useampi raita bändin industriaalisimmalta ja ehkä eheimmältä albumilta XTRMNTR (2000). Accelerator, Kill All Hippies, Shoot Speed/Kill Light ja etenkin Swastika Eyes virittivät Palladiumin kiihkeään tunnelmaan.

Bobby Gillespie on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta kitaristi Andrew Innes on ollut mukana kaikki aktiiviset vuodet kuten myös lähes yhtä kauan kosketinsoittajana toiminut Martin Duffy. Muu jäsenistö on vaihtunut tiuhaan vuosien varrella. Rumpali Darren Mooney on istunut rumpujen takana vuodesta 1997 ja bändin tuorein jäsen on basisti Simone Butler. Vain Bobby Gillespie onnistuu lavaesiintymisellään nousemaan esiin, kun muut jäsenet vaikuttavat kankeilta rivimuusikoilta. Gillespien honkkeli olemus ei kuitenkaan onnistunut tarjoamaan riittävästi karismaa, mikä olisi räjäyttänyt Palladium ilmiliekkeihin.

FullSizeRender-4 Primal Screamin rooli lämmittelijänä ei antanut bändille sen ansaitsemaa arvoa. Loppusuora alkoi raikkaalla valinnalla I’m Losing More Than I’ll Ever Have Play. Sitä seurasi hittiputki, joka starttasi läpimurtohitillä Loaded ja jatkui Country Girl, Movin’ On Up ja Rocks – klassikoilla. Primal Scream veti kuitenkin komean keikan, mutta ihan hurmosta se ei tavoittanut, koska yleisö oli tullut katsomaan enemmän illan pääesiintyjää.

Itsekin latasin odotukseni The Cultin keikkaan, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Brittitaustainen The Cult on samaa ikäluokkaa Primal Screamin kanssa, mutta Ian Astburyn ja Billy Duffyn luotsaama bändi saavutti kultakautensa jo 1980-luvulla. Sen jälkeen orkesteri on kulkenut vanhojen hittiensä varassa, koska uusi materiaali on ollut ponnetonta. Vuoden vaihteen jälkeen julkaistavan uutukaisen Hidden City (2016) ensisingle Dark Energy vaikuttaa lupaavalta. Ian Astbury asuu tätä nykyä Los Angelesissa, joten bändi nousi ikään kuin kotiyleisön eteen.

FullSizeRender-6 Bändi asteli lavalle Horse Nationin tahdissa, mutta komea Rain käynnisti varsinaisen keikan. Hyvin homma nytkähti liikkeelle, mutta ajoittain oli havaittavissa pientä yskintää. Billy Duffy hoiti kitaroinnin rutinoituneesti ja Ian Astbury meuhkasi teennäisellä uholla. Valitettavasti hänen kiihkeä äänensä on vuosien saatossa menettänyt parhaan teränsä. Klassisen Love –albumin (1985) biisit toimivat moitteettomasti ja Nirvana jatkoi Rainin kastelemaa tietä. The Cultin astetta tiukempi rock oli yleisön mieleen, mutta itselle 1980-luvun jälkeen sävelletty tuotanto on paikoin puuduttavaa hard rockia. Hienoja hetkiä riitti kuitenkin sen verran, että ulos lähdin tyytyväisenä. Lil’ Devil, Wild Flower tarjoavat maailman luokan riffejä, joiden esikuvat löytyvät AC/DC:n suunnalta, mutta ovat The Cultin käsissä jalostuneet persoonallisiksi voimakappaleiksi. Uudemmasta materiaalista Honey From A Knife esiintyi edukseen. Keikka huipentui bändin kovimpiin hitteihin Fire Woman ja She Sells Sanctuary, jolloin Palladiumin parketti tärähteli kuin maanjäristyksestä yleisön takoessa nyrkkiä ilmaan.

FullSizeRender-8 Illan pääesiintyjä palasi vielä kahden kappaleen verran lavalle. Ensimmäisenä kuultiin The Phoenix, jonka aikana lauteille kapusi vieraana Alice in Chainsista tuttu Jerry Cantrell. Toisena encorena kuultu Love Removal Machine sai tuekseen itse alkuperäisen Sex Pistols kitaristin Steve Jonesin, joka hänkin majailee Los Angelesissa. Paikallinen tuttava kertoikin minulle, että hyvin tavallista, että Losissa lavalla saattaa piipahtaa artistia kovempia vierailijoita. Enpä olisi uskonut tässä elämässä näkeväni Steve Jonesia, mutta joskus onni on puolellani.

Palladium vetää vajaa neljätuhatta ihmistä ja perjantai-iltana se ei ollut aivan loppuunmyyty, mutta lähes täynnä. Jengi purkautui ulos nopeasti ja kyyti takaisin majapaikkaan sujui reilusti alle tunnissa. Yksi klassinen rokkiluola on nyt bongattu kahdella kovalla kestosuosikilla. Legendaarisia klubeja Los Angelesissa riittää vielä useita ja jos sinne vielä tie vie, niin esteiden on oltava suuria, etten niitä ottaisi haltuun. FullSizeRender-3

The Cult Setlist:

Horse Nation

Rain

Nirvana

Lucifer

Lil’ Devil

Dark Energy

The Witch

Honey From A Knife

Gone

Wild Flower

Wonderland

Sweet Soul Sister

Fire Woman

She Sells Sanctuary

Encore:

The Phoenix

Love Removal Machine

Primal Scream setlist

2013

Jailbird

Accelerator

Kill All Hippies

Shoot Speed/Kill Light

(I’m Gonna) Cry Myself Blind

Swastika Eyes

I’m Losin More Than I’ll Ever Have Play

Loaded

Country Girl

Movin’ On Up

Rocks

Ismo Alanko @ Kulttuuritalo, Helsinki 13.11.2015

17 marraskuun, 2015 by keikkakeppi

On tullut näillä sivuilla aikaisemminkin hehkutettua, että Ismo Alanko on yksi elinvoimaisimmista 1980-luvun alun uuden aallon rockin pioneereista. Hänen luovuutensa ei ole hyytynyt 35 –vuotta kestäneen uransa aikana, eikä Alanko ole koskaan hiihtänyt samoja latuja pitkin. Matkalle mahtuu useita osumia, mutta huteja vähemmän. Syksyllä ilmestynyt Ismo Kullervo Alanko on paras albumi aikoihin. Alanko on saanut erinomaisen yhtyeensä ja tuottaja Artturi Tairan kanssa aikaan kypsän teoksen, joka tutkiskelee moniulotteisesti elämän kauneutta ja säröjä.

Ismo Alanko soitti kahtena iltana peräkkäin miltei täysille saleille Kulttuuritalossa. Jahkailin keikalle lähtöä sen verran, että liput kelvollisille paikoille olivat jo huvenneet. Ampaisin liikkeelle vasta puoli tuntia ennen keikan alkua ja tiketti tuli hankittua ensimmäistä kertaa Tori.fi:n kautta. Sain liput paikan päällä tasan 20:00, jolloin keikan piti alkaa. Valitettavasti parkkipaikan etsimiseen tuhlautui aikaa sen verran, että ensimmäinen biisi Lintuperspektiivi jäi kuulematta. Mikrokosmoksen alkaessa istuin jo suht hyvillä paikoilla ja pääsin keskittymään Ismo Alangon ja bändin soitantaan.

Ismo

Keikan ensimmäinen puolisko oli pyhitetty uudelle albumille, joka soitettiin kokonaisuudessaan läpi. Se oli ehdottomasti illan kiinnostavin osuus, jonka valkokauluspaitoihin sonnustautunut orkesteri soitti tyylipuhtaasti. Odotukset uuden albumin kappaleisiin olivat kovat ja niistä erityisesti Kieli jolla vaikenen, Unelmia ja valheita ja Liikemies nappasivat varmat paikat myös Alangon tulevien vuosien keikoilla. Mikrokosmos on äänilevyllä suosikkeja, mutta livenä jäi jostain syystä vähän kesyksi. Keskittyminen on olennaista kaikessa tekemisessä ja todennäköisesti en vain viime hetkellä saapuneena ollut siihen vielä valmis. Aivokääpiö on taas ristiriitainen biisi. Melodia on vangitseva, mutta kertosäe lamaannuttava. Jos on parjattu monet kerrat Kultsan akustiikkaa, niin nyt on vuoro kehua talon arkkitehtuuria. Alanko on panostanut visuaalisuuteen aiemminkin, mutta nyt taustalle projisoidut taideteokset ja videokuva korostivat keikan fiilistä ja Kulttuuritalon uljautta.

Väliajan jälkeen lavalle palasi vaatteet vaihtanut kokoonpano. Jos ensimmäinen osuus kattoi kymmenen biisiä, niin toisella puoliajalla kuultiin peräti 20 kappaletta. Viisi niistä oli liikaa. Fanihan jaksaa kuunnella sankariaan vaikka koko illan, mutta tällä kertaa työviikon väsyttämänä vastaanottokyky olisi ollut passeli kahden ja puolen tunnin vetoon. Konsertti kesti kaikkineen kolme tuntia ja 20 minuuttia, josta vajaa puoli tuntia meni turhauttavaan taukojonotteluun. Vielä kun keksittäisiin keino miten väliajalla ehtisi nauttimaan rauhassa lasin viiniä eikä hermostuneesti jonottamaan ja lopulta horaista litkut naamaansa, kun on pitäisi olla jo takaisin salin puolella.

Alangon toinen setti alkoi tunnelmallisesti Sielun Veljien Sumuista Hymyä kappaleella, jota en muista aikaisemmin kuulleeni ainakaan Ismon soolokeikoilla. Lokaa ja kuita, joka on Ismo Alangon Radio –kokoonpanon sinkkuherkku, on myös harvemmin kuultuja, mutta nousi miltei illan hienoimmaksi stygeksi. Pari Harsoiselta teräkseltä (1982) kuultua Hassisen kone –biisiä Kupla Kimaltaa ja Pelko olivat myös illan kohokohtia. Sitten alkoikin puuduttavampi jakso, vaikka eihän Ismo koskaan kohtele kappaleitaan saatika yleisöään välinpitämättömästi. Hän pistää aina itsensä likoon ja harva uskoisi, että rokkikukko on jo 55-vuotias ukko. Ismossa ei ollut vikaa, joitakin biisivalintoja olisin tehnyt toisin, jotta ilta olisi ollut täydellinen. Värityskirja ja Rakkaus on ruma sana eivät taaskaan päässeet ei-suosittujen kappaleiden listalta pois, vaikka Juho Viljasen pasuuna nostikin biisit lentoon. Myös Pulu olisi saanut jäädä lentämättä. Keikka päättyi trioon: Piste, Kuka teki huorin ja Ekstaasiin. Ismon bändi on pysynyt samana Maailmanlopun sushibaarista (2013) lähtien ja yhteen hitsaantuminen alkaa hipoa virheettömyyttä. Jussi Jaakonaho taipuu kitaran varressa mihin vaan. Niko Votkin rummuissa ja Mikko Mäkelä bassossa ovat sekä tiukka rytmiryhmä että taustalaulukööri. Multi-instrumentalisti Joakim Berghäll maustaa biisin kuin biisin joko saksofonilla tai vaikka poikkihuilulla.

Ismo Alanko

Ismo Alanko yhtyeineen on iskussa ja konserttisalit ympäri maan täyttyvät; Kulttuuritalokin kahtena iltana peräkkäin, joista olin todistamassa jälkimmäistä iltaa. Ismon tuntien molemmat illat olivat varmasti tasavahvat, mutta kuitenkin ohjelmistonsa puolesta hieman erilaiset. Perjantain encore kasvoi peräti neljän biisin mittaiseksi. Sen aloitti aina niin ajankohtainen Kun Suomi putos puusta. Perään kuultiin Hassisen kone –klassikko Tällä tiellä. Ismo Alanko Teholla tuotannosta poimittu Antaudutaan ja Siekkareiden Laulu eivät olleet ilmeisimmät päätöskappaleet, vaikka aina Ismo on tupannut laulaen keikkansa päättämään.

Mikko Alatalo & Alatalo Brothers Band @ Finlandia-talo, Helsinki 5.11.2015

7 marraskuun, 2015 by keikkakeppi

Alkaa olla klisee, että Mikko Alatalo on aliarvostettu artisti. Hän on yksi 1970-luvulla aloittaneista suomenkielisen pop-musiikin ohittamattomista pioneereista. Varhaistuotantonsa puolesta Alatalo on Juice Leskisen pikkuveli, Hectorin serkku ja Dave Lindholmin pikkuserkku. Sitä puolta hänessä jotkut osaavat arvostaa, mutta useampi on hänen ansionsa unohtanut tai eivät ole tietoisia Alatalon alkutaipaleen onnistumisista. Katu-uskottavien rokkareiden näkökulmasta taisi olla virhe, että Alatalon pitkäaikainen biisintekijäpartneri Harri Rinne kehotti heitä tekemään Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen Väliaikainen –kaltaisia klassikkokappaleita. Siitä alkoi kuplettien voittokulku, tie Syksyn sävelten voittajaksi ja massojen suosikiksi. Eikä sovinnaiseksi TV-ruutukasvoksi ryhtyminen sopinut sen paremmin pirtaan, kun rokkikansa heittäytyi punkin virtaan.

Mikko Alatalo päätti kulkea omaa aikuista polkuansa ja siitä syntyi siirtomaa-Suomesta kertova arvostettu albumitrilogia. Yhteiskunnallisen pohdinnan ja kuplettien lomassa seurasi iskelmää ja lastenlauluja. Känkkäränkkä lienee Maammelaulun jälkeen tunnetuin kappale Suomen maalla. Eikä mainosrallien korvamato numero yksi – Puuhamaa – jää siitä kauaksi. Siihen kun lisää vielä hymyilevän porvarillisen imagon, niin helpompi on Alatalon suuntaan ilkkua kuin kumartaa.

Mikko Alatalo juhlistaa pitkää taivaltaan siitä kun Maalaispoika oon nousi listoille. Ura oli alkanut aikaisemmin Coitus Intin kanssa, mutta omillaan Alatalo on ollut jo ansiokkaat 40 vuotta. Sinä aikana hän on saanut aikaan yli 600 laulua, joista suurin osa on syntynyt Harri Rinteen kanssa. Eli melkoinen puuhamies. Siihen kun lykkää vielä kiertueet, TV-ohjelmat ja 2000-luvulla alkaneen poliittisen vaikuttamisen, niin eiköhän ole aika hieman juhlistaakin uraansa.

Harmi vaan, että Finlandia-talo ei myynyt täyteen ja paikalle odotettu politiikan kerma pääministeri Sipilää myöten joutuivat jättämään paikkansa tyhjäksi, koska samaan aikaan hallituksella oli sote-neuvotteluista meneillään oma känkkäränkkänsä. Kansanedustajakollegoita kuitenkin salista löytyi. Sen sijaan muualla Suomessa konserttikiertue on vetänyt hyvin väkeä, mutta Mikko Alatalo onkin koko kansan tunteiden tulkki.

Alatalo oli kerännyt ympärilleen iskukykyisen kokoonpanon. Pitkäaikaisten muusikkokumppaneiden Masi Luoman ja Jammi Humalamäen lisäksi Alatalo Brothers Bandissa soittivat kuinkas ollakaan Mikon pojat kitaristi Kalle ja basisti Aaro Alatalo. Rumpujen takana vaikutti Oinari Vainionpää. Mikko Alatalon ääni on 64-vuotiaaksi vetreässä kunnossa, mutta silti hänelle teki hyvää antaa ajoittain vuoro orkesterin eteen astuneille vieraille. Rokkilaulajan ja Känkkäränkän kävi laulamassa Mikon pirteä pojantytär Ronja Alatalo, jolla on esiintyjänä valoisa tulevaisuus. Janna kävi tulkitsemassa Maarit Hurmerinnan hitiksi tekemän Hymypojan, jonka klassiset sanat ovat Mikko Alatalon kynästä. Janna lauloi myös pettämättömästi Mikon hienoimman kappaleen Syli. Jannan esittämä oma biisi Tytöt lähtee tanssimaan tuntui oudolta istutukselta, mutta löytyi sillekin lunastus, kun Mikko hoiti toisella puoliajalla Tytöt tahtoo pitää hauskaa –hittinsä. Vieraskatraan ykköseksi nousi Olavi Uusivirta, joka esitti itsekin levyttämänsä version herkästä Hän hymyilee kuin lapsi –ikivihreästä. Se oli komea lämmitys koko illan järisyttävimmälle tulkinnalle kappaleesta Hengitä sisko. Lisäksi lauteilla käväisi väkkärä kitaristipersoona Anton Äikäs, joka vetäisi vauhdikkaasti Sielun miljonäärin. Tuhtien poikien räppikvartetti Mansesteri ylipitkällä kotiseudun nostatusbiisillään Tampere II tuntui ensiksi kömpelöltä aluelobbaukselta, mutta toisaalta Mikko Alatalo näytti jälleen pelkäämättömän heittäytyjän asenteen.

Vieraat saivat paljon aikaa, mutta ei jäänyt epäselväksi kuka on illan kingi. Mikko Alatalo on viihdetaiteilija, joka osaa välipuheillaan hauskuuttaa yleisöä, mutta myös korostaa omaa arvoaan. Anekdootteja riittää ja etenkin Juice-viittaukset huvittivat yleisöä. Vuosien kypsyttämä varma olemus on parhaimmillaan kantreissa ja balladeissa. Keikka alkoikin vakuuttavasti Yhdentoista virran maalla, joka riisutun orkesterin kanssa nousi yhdeksi kohokohdaksi. Hasardihommia taipui uskollisesti. Coitus Intin Per Vers runoilija ja Juice Leskisen kanssa väsätty Klovni heittää veivin täyttivät odotukset. Jouluisen lattea Hyasinttien aika löysi kauniilla sanomallaan ystävänsä, mutta itse olisin sen jättänyt sen ohjelmistosta pois. Kuudestasadasta kappaleesta on haastavaa valita esitettävät kappaleet ja niinpä Alatalo orkestereineen esitti fiksusti suosituimmat balladit ja kupletit erillisinä potpureina.

Konsertti kesti ilman väliaikaa 2h 20minuuttia, joten Alatalon monipuolisesta repertuaarista mahtui iltaan rutkasti biisejä, niin niitä ikivihreitä kuin nolompia kuplettejakin. Alatalolle pitää nostaa erityisesti hattua, että hänellä on itseironiaa ja hän seisoo suoraselkäisesti kaiken tekemänsä takana. Konsertti huipentui hittitrilogiaan Ihmisen ikävä toisen luo, Maalaispoika oon ja Viivy vielä hetki, mutta niiden päälle kuultiin vielä yksi illan odotetuimmista kappaleista. Nimittäin lavalle astui Alatalon kolmas poika Eero Alatalo, joka on knallihatussaan kuin ilmetty nuori Juice. Hän liidasi Anna mulle lovee –klassikon muiden vieraiden tukemana.

Mikko Alatalo tarjosi urastaan komean kattauksen ja ainoa mitä jäi kaipaamaan, on Tabula Rasa. Täydelliseen iltaan olisi kuulunut tietenkin Heikki Silvennoinen, jonka proge-biiseihin Mikko Alatalo teki 1970-luvulla asiaankuuluvan huuruisia tekstejä. Yhteenvetona voi sanoa, että 40-vuotta Maalaispojasta –juhlakiertue todisti Alatalon merkityksen keskeisenä artistina suomalaisessa musiikkimaisemassa ja sen kaikkein monipuolisimpana ja häpeämättömimpänä varsinkin mitä tulee hänen levynkansitaiteeseensa. Siitä Alatalo on saanut maksaa sen, ettei tule elinaikanaan saamaan sitä arvostusta mikä hänelle kuuluisi. Hän on joviaali ilmiö.

Wilko Johnson (UK) @ Savoy, Helsinki, 24.9.2015

25 syyskuun, 2015 by keikkakeppi

Wilko Johnson sairastui haimasyöpään vajaa kolme vuotta sitten. Viikatemies oli viemässä hänet ennen aikojaan. Eikä Wilko pannut vastaan. Hän kieltäytyi syöpähoidoista, joten lääkäreiltä herui 10 kuukautta elinaikaa. Wilko päätti kuolla saappaat jalassa ja suuntasi jäähyväiskiertueelle. Farewell tour ulottui myös Suomeen tammikuussa 2014.

Noin vuosi sitten silmiini osui uutinen Wilkon ihmeparantumisesta perehtymättä sen tarkemmin yksityiskohtiin. Viime keväänä eräillä elokuvafestivaaleilla onnistuin näkemään Julien Templen ohjaaman dokumenttielokuvan Extacy of Wilko Johnson. Dokumentti pureutui syvällisesti Wilkon syöpädiagnoosin jälkeiseen kuolemaan valmistautumiseen. Elokuva on ehdoton suositus Johnsonin ystäville, mutta se on myös visuaalisena teoksena poikkeuksellisen energinen. Kuten hyvät tarinat päättyvät onnellisesti, päättyi myös Wilkon taistelu syöpää vastaan. Lääkärit havaitsivat, että syöpäkasvain onkin poistettavissa leikkaamalla. Pari kilon klöntti kaivettiin kehosta ja 68-vuotias Johnson sai taas terveen paperit. Eipä jäänyt Wilko laakereille lepäämään, vaan käynnisti Still Kicking –kiertueen. Suomessa Wilko Johnson yhtyeineen soittaa peräti neljä keikkaa, mutta hänellä on muukin syy tulla Helsinkiin, sillä hänestä kertova dokumenttielokuva esitetään Rakkautta ja Anarkiaa –elokuvafestivaaleilla.

1970-luvun brittiläisen pubrockin aallon harjalla vaikuttaneen Dr. Feelgoodin perustajajäsen ja biisintekijä Wilko Johnson on persoonallisen kitaransoiton ja sähäkän esiintymisensä vuoksi haalinut itselleen legendan maineen. Wilkolla oli takana Tampereen keikka ja matkaväsymys paistoi miehestä hieman Savoyn lauteilla. Silti soitto singahti tutulla vimmalla liikkeelle. Heti ensimmäisen biisin aikana Wilko tuttu hullunkiilto silmissään sahasi lavalla Telecasterinsa kanssa. Maaninen meininki imaisi mukaansa, mutta samoihin maneereihin matkan varrella vähän turtui. Tuttu konekivääritulitus yleisöä kohden näinä epävarmoina aikoina ei tuntunut varmaan kaikista mukavalta. Wilkon basisti Norman Watt-Roy vääntelehti lavalla yhtä aggressiivisesti. Mies roiskutti hikeä niin, että sitä piti välillä pyyhkiä Savoyn liukkaalta lavalta. Watt-Roy ja Johnson ovat vanhoja bändikavereita soittaessaan hetken yhdessä Ian Dury & The Blockheadsin riveissä. Watt-Roy vietti bändissä pitkään, kun Wilcon vierailu jäi Laughter (1980)–albumin mittaiseksi. Rumpali Dylan Howe on arvostettu jazz-rumpali, jolla on monien projektien ohella kokemus myös the Blockheadsista.

Keikka pysyi hienosti paketissa ja trion pitkä soittohistoria näkyi varmuutena, mutta toisaalta rutinoituneelta. Yllätysnumeroita tai revittelyjä ei nähty. Ensinnäkin Savoy on hieno konserttisali, mutta toiseksi se ei ollut oikea paikka Wilko Johnsonille. Pubrokkia pitää kuunnella nimensä mukaisesti pubissa tai klubissa. Wilkon vieteri olisi kuulunut mieluummin Tavastialle tai vielä pienempään paikkaan, missä voisi tungeksia lavan eteen ja heilua Watt-Royn roiskuvien hikipisaroiden alla. Savoyn konserttisalissa istuttiin ja taputettiin.

Itse keikka oli sitä mitä odottikin: 39€ tikettiä vastaan sai liudan Dr. Feelgood -klassikoita. Eniten puntin sai lepattamaan luonnollisesti Dr. Feelgoodin merkittävän esikoislevyn Down By The Jetty -albumin (1975) hitit Roxette ja She Does it Right. Lähes yhtä kovasti diggasin The Malpractice– kakkosalbumilta (1975) kuulluista Going back Homen ja Back in the Nightin suoraviivaisista vedoista. Eikä kolmosstudioalbumin Sneakin’ Suspicion (1977) nimibiisi ollut heikko sekään. Wilkon ranne nakutti kuin kone, mutta välillä näytti, että vanhan miehen käsi ei jaksa huilaamatta. Wilko oli silti kovassa kunnossa jos vertaa mitä mies on viime vuosina kokenut. Keikka kesti tunnin ja 10 minuuttia. Encorena kuultiin Chuck Berryn Johnny B. Goode.

Dr. Feelgood on allekirjoittaneelle tärkeä bändi. Yhtye sattui esiintymään keikalla, joka oli elämäni ensimmäinen oikea rokkikeikka. Näin bändin Tampereen Pakkahuoneella 1988. Wilko Johnson ei ollut tuolloin soittanut enää kymmeneen vuoteen bändissä. Silloin fokuksessa oli bändin alkuperäinen laulaja Lee Brilleaux, joka hänkin on jo korjattu taivaalliseen pubiorkesteriin. Brilleaux menehtyi imusolmukesyöpään vuonna 1994. Dr. Feelgood on edelleen olemassa, mutta varjo entisestään vailla ainuttakaan 70-luvulla soittanutta jäsentä. Muistan Pakkahuoneen keikan väkevänä kokemuksena, mutta mieleeni on jäänyt kummittelemaan tunne, että jotakin jäi puuttumaan, kun Wilko Johnson ei ollut kokoonpanossa. Sinä päivänä päätin, että Wilko on nähtävä jonakin päivänä ja se tapahtui vain 27 vuotta myöhemmin.

Joshua James (US), Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen (Fin), Louhisali, Espoon Kulttuurikeskus, 16.9.2015

21 syyskuun, 2015 by keikkakeppi

Vajaa yhdeksän kuukautta kulunut edellisestä vierailusta ja taas Utahin ihme Joshua James saapuu Suomeen. Nyt mies astui jo kolmannen kerran maaperällemme, mutta tällä kertaa hänellä oli bändi messissä. Joshua Jamesin edellinen sympaattinen Sellosalin veto oli sen verran tuoreessa muistissa https://keikkakeppi.com/2015/01/31/joshua-james-us-ninni-poijarvi-mika-kuokkanen-feat-olli-haavisto-sellosali-espoo-28-1-2015/, että ilman bändihoukutinta olisin jättänyt keikan helposti väliin. Eikä mies ollut julkaissut tässä välissä uutta materiaalikaan. Toisaalta konsertin sijainti Espoon sydämessä veti myös puoleensa.

Vaihtoehtoisen folkrokin sanansaattaja Joshua James soitti minikiertueella Espoon lisäksi Turussa, Kouvolassa ja Helsingissä. Aloituspaikaksi oli valikoitunut Tapiolan kulttuurikeskuksen Louhisali, joka on muutamasta vedosta tullut jo itsellekin tutuksi. Louhisali on muuttanut jäykän konserttisalin onnistuneesti klubimaiseksi, josta voisi ottaa mallia moni muukin kulttuurisali. Osa katsomosta on purettu ja lavan eteen asetetut pöytäryhmät tekevät ilmeestä baaritiskeineen lungimman.

Joshua Jamesin kiertue alkoi himmeiden tähtien alla, sillä jätkien soittokamat olivat jääneet Pariisin lentokentälle. Onneksi homma taittui lainakamoillakin komeasti. Viime keikan tapaan illan aloitti kuitenkin lämmitetlijäduo Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen. Tällä kertaa he soittivat ilman Olli Haavistoa, jonka steel-kitarointia vähän jäi kaipaamaan. Ninni ja Mika ovat Joshua Jamesin ystäviä ja heidän ansiokseen voi lukea, että Jamesin jengi käy täällä näinkin usein. Poijärvi ja Kuokkanen soittivat pääosin omaa tuotantoa sekä edelliseltä Vagabond Moon (2013) että tulevalta All Them Pretty Things –albumeilta. Heidän osuutensa alkoi kuitenkin tulkinnalla Dolly Partonin 9 to 5 –kantriklassikosta. Settilistaan mahtui myös mainio sovitus delta blues –standardista Rollin’ and Thumblin’. Poijärven ja Kuokkasen esityksestä oli helppo päätellä, että kaksikko vaalii amerikkalaisen jyvämusiikin perinnettä kunniakkaasti ja uuden materiaalin perusteella voi todeta, että edelleen osuu laariin.

Joshua James soitti edellisen kerran duettona kitaristi Evan Coulomben kanssa hienon keikan. Nyt heidän lisäkseen lavalle nousivat basisti David Isaac Russell ja rumpali Timothy George ja eittämättä rytmiryhmä toi Joshua Jamesin lauluihin laastia. Aloitusbiisi Mystic näytti suunnan; pääosin kappaleita kuultiin miehen toistaiseksi parhaalta pitkäsoitolta From The Top Of Willamette Mountain (2102), mutta sekaan mahtui myös Sing Songs (2009) EP:ltä kuultu letkeä Crooked Arrow ja Broke, joka on mainio laulu Well, Then, I’ll Go to Hell (2013) –albumilta. Eipä ollut yllätys, kun tunnelmallisen Cheyenne, Wyoming –kappaleen tueksi nousivat lavalle parivaljakko Poijärvi & Kuokkanen. Niin heidät viimeksikin kutsuttiin Sellosalissa stagelle. Duo jeesasi vielä So Did I -kappaleen aikana, joka on yksi Joshua Jamesin merkkiteoksista. Esperanza sai takanani istuneet hispaanialaiset innostumaan, kun Jamesilta taittua komeasti myös espanjan kieli. Päätöskappale Feel the Same rinnasti Joshua Jamesin komeasti Ryan Adamsin parhaimpiin. Varsinaisen keikan päälle kuultiin pari encorea, joista viimeinen Coal War on Joshuan läpimurtokappale ja edelleen se tunnetuin iskusävelmä.

Kahden kombon keikka maksoi 17.50€ ja kohtuuhinta vetikin salin puolilleen väkeä. Tästä voi kiittää kaupungin kulttuuritoimea, koska ilman tukea tuskin tälllaiseen hintaan Joshua Jamesia bändeineen sekä laatulämmittelijää olisi saatu. Jos vielä kaupungin hallinnoimien konserttipaikkojen tiedotukseen satsattaisiin, saataisin salit helposti täyteen. Tämä ei ole Espoon ongelma, vaan monta kertaa menee ohi hyviä artisteja myös Helsingin konserttisaleissa. Tosin nyt olen ollut valppaana, kun Savoy tarjoaa herkkua ensi torstaina.

22-Pistepirkko @ Tavastia, Helsinki, 22.8.2015

26 elokuun, 2015 by keikkakeppi

Kun näin ilmoituksen 22-Pistepirkon jäähyväiskeikasta, se sai rivakasti ostamaan liput Tavastialle ja heti perään epäilemään, että bändin lopettaminen ei voi pitää paikkaansa. Asko Keränen kertoi bändin nettisivuilla veljesten ajautuneen tappelurinkiin, jonka johdosta päättivät jäädä määräämättömälle tauolle. Vaikea uskoa, että päätös olisi lopullinen. Toisaalta 22-Pistepirkon ruotuun ei sovi mitenkään, että he tekisivät tällaisia markkinointitempauksia vain myydäkseen keikan loppuun. Ehkä he ovat siis oikeasti pidemmän huilin tarpeessa.

Utajärvellä 35 vuotta sitten perustettu 22-Pistepirkko on koko uransa ollut kiinnostavin suomalainen vaihtoehtobändi. Päätös laittaa pillit pussiin velvoitti bändin soittamaan jäähyväisten kunniaksi kaksi keikkaa samaisena lauantaina. Ensimmäinen keikka myytiin nopeasti loppuun. Lisäkonsertti saatiin järjestettyä samalle päivälle, mutta alkoi jo 14:30. Toinen veto, johon itsekin osallistuin, alkoi sekin poikkeuksellisen aikaisin jo 20.00. Syy: bändin on tarkoitus vetää pitkä keikka. Lisäksi Tavastialla kolkuttaa takarajana myös lauantaidisko, joka pakottaa keikat päättymään klo 23 mennessä. Ei 22-Pistepirkkko soittanut sentään kolmea tuntia, mutta reilun kaksi tuntia tosin pitäen välissä vartin tauon.

22-Pistepirkko ponnistaa psykedeelisen ja garage rockin trampoliinilta ja korkealle pomppaakin, tosin mukana on runsaasti omaa kierrettä, joka tekee bändistä yhden persoonallisimmista bändeistä mitä härmässä on koskaan toiminut. 22-Pistepirkko on saanut arvostusta myös muualla Euroopassa. En muista kuka kirjoitti joskus 90-luvun alussa, mutta hyvin kirjoitti, kun sanoi 22-Pistepirkon musiikin jos minkä sopivan David Lynchin elokuviin. Osuvasti sanottu. Sen sijaan kotimaisessa TV-sarjassa Kallio pirkkojen musiikki soi väärässä ympäristössä.

Tavastian ilta tarjosi kaksi tunnin settiä sekä reilun mittaisen encoren. Toista encoreakin jengi taputti tahdikkaasti, mutta siihen ei bändi enää taipunut. Olihan takana reilun neljän tunnin iltamat, joten ihan komea finaali bändille. 22-Pistepirkko on vahva tasa-arvoinen trio, jonka joka jamppa on myös tärkeä biisintekijä. Keulilla PK Keränen omintakeisella lauluäänellään on orkesterin kiistämätön tunnusmerkki. PK:sta on kouliintunut 35 vuodessa myös vänkä kitaristi. Lavalla bändin voimahahmo on Asko Keränen, joka hoitaa riehunnan, välispiikit ja tietenkin koskettimet ja ohjelmoinnin, mutta myös basson, silloin kun sitä tarvitaan. 22-Pistepirkko on siis hieman The Doorsin hengenheimolainen, sillä bändin soundin pohjana ei ole perinteisesti basso ja rummut.

Rumpali Espe Haverinen laulaa myös säännöllisesti pari biisiä keikalla. Tällä kertaa hän lauloi Tired of Being Drunk biisin, jonka taustalla hääräsi bändin lisäksi nelihenkinen torviryhmä. 22-Pistepirkko on esiintynyt aikaisemminkin torvien kanssa, mutta omalle kohdalle sattui ensimmäinen kerta. Kestikin hetken tottua torville sovitettuihin versioihin. Juuri edellä mainittu Tired of Being Drunk ei kuitenkaan toiminut torvien tukemana. Sen sijaan torvien laiskottama versio Birdy –hitistä toimi mainiosti ja varsinkin huilu korvasi albumiversiolla kuultavan sirkutuksen tyylikkäästi. Torvet toivat voimaa menopaloihin kuten esimerkiksi Rat King soi vahvasti, mutta eniten nautin alkuperäisestä trioilmaisusta. Settilista sisälsi kattavasti kappaleita koko uralta ja huvittava hetki oli kun Asko yritti yleisöä saada mukaan laulamaan ennen julkaisemattoman Madness of Speed –biisin mukana. Ei lähtenyt laulu, mutta kun bändi soitti vuonna 1989 julkaistulta Bare Bone Nest –albumin hitin Frankenstein, johan repesi. Eikä meno laantunut Stupid -biisin aikana. Ekan setin parhaimmistoa olivat myös I’m a Moon Around You, joka on tunnelmapala Rally of Love –albumilta. Reipas versio kuultiin myös Velvet Undergroundin harvinaisuudesta We’re Gonna Have a Real Good Time Together.

Breikki tuli tarpeeseen myös yleisön puolesta, sillä lämpötila salissa huiteli vähintään kolmessakymmenessä. Iltapäivän keikan tunkka ei ollut ehtinyt tuulettua ennen illan esitystä, eikä tilannetta auttanut uudelleen täyttynyt tupa ja varmaan ulkopuolen helteelläkin oli osuutensa asiaan. Tauolla oli hyvä käydä vetämässä keuhkoihin raikasta ilmaa.

Jos alkupuoliskolla oli paikoin ruostetta, oli toinen setti kokonaisuutena puhdasta terästä. Helppohan se oli riemuita kun Rumble City, Lala Land –klassikolta (1994) kuultu (Just) A Little Bit More ja Elevenilta (1998) vetäisty Onion Soup laittoivat yleisön hoilaamaan täysillä mukana. Kakkossetin parasta antia tarjosi kuitenkin melodiaässä Rally of Love, jonka lyömätön biitti sai lanteet heilumaan. Balladiosasto jäi vähiin, mutta Espe lauloi kohtalokkaan pelkistetysti Sky Girl –biisin albumilta (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! (2008) vain PK:n kitaran säestyksellä. Toisen setin eroottisimman kappaleen tittelin nappasi cover Bo Diddleyn Mona –bluesklassikosta. En muista vastaavaa värinää kokeneeni pirkkojen keikoilla. Encore päätyi kappaleeseen I Knew, joka löytyy Drops & Kicks (2005) -albumilta ja jos se oikeasti päätti lopullisesti 22-Pistepirkon taipaleen, niin fiksumpaa valintaa en olisi keksinyt.

Kaikesta spekuloinnista huolimatta ilta 22-Pistepirkkojen seurassa oli ikimuistoinen uran pakettiin käärivä kokemus. Tämä sattui olemaan 10 kerta kuin näin bändin elävänä. Jokainen kerta on ollut yllätyksellinen ja erilainen niin hyvässä kuin pahassa. Ensimmäinen kerta osui huhtikuulle 1991, jolloin läpimurtolevy Big Lupu (1992) oli vasta tuloillaan. Sitä ennen olin kuunnellut erityisesti The Kings of Hong Kong –albumia (1987), mutta tuskin osasin ennustaa kristallipallosta, että olisin heidän läksiäisissä vuonna 2015. Olen nähnyt kerran myös The Others -kokoonpanon, joka on 22-Pistepirkkojen jäbien mainio coverpumppu. Sen lopettamisesta ei ole ollut mitään puhetta. Onneksi.

Ride (UK), The War On Drugs (US), Chic Featuring Nile Rodgers (US) @ Flow Festival, Helsinki, 14.8.2015

15 elokuun, 2015 by keikkakeppi

Joka vuosi jaksetaan vääntää onko Flow enemmän näyttäytymispaikka vai oikeasti musadiggareiden juhla? No, se on molempia. Suurimmalle osalle artistit ovat ventovieraita, mutta sitten on se pienempi tiedostava joukko, joka tuntee läpikotaisin vaihtoehtoisen pop-musiikin kiinnostavat nimet. Toki joukkoon mahtuu avarakatseisia musiikin satunnaiskuluttajia, jotka tulevat kuin kirpputorille tekemään uusia löytöjä. Monelle kuitenkin Flow on hyvä syy tavata kavereita ja kännätä.

Flow on kalliin festivaalin maineessa. Ostin yhden päivän lipun hintaan 89€. Se on kova hinta, mutta kun kalkuloi, niin eihän se artistia kohden ole paljon. Pakko-nähdä-listalla olivat Ride, The War On Drugs ja Chic. Olisin kustakin artistista maksanut erikseen 40€, joten ihan kohtuuhintaiseksi perjantai osoittautui. Muut artistit tulivat ikään kuin bonuksena. Rahaa kuluu kuitenkin sapuskaan ja juominkeihin. Flow tarjoaa street foodia omassa luokassaan, jos vertaa muihin festareihin. Niukka lohitartar annos irtosi 10€:lla. Juominkipuolesta sen verran vielä, että ihmettelen miksi hipsterifestivaali myy Lapin kultaa. Onneksi alueella toimii normaalistikin erinomainen Stadin olutpanimo, josta sai laatutavaraa, tosin festarikertoimella hinnoiteltuna: 0,4 litran tuoppi kustansi vaatimattomasti 9€. Järjestelyt Flow’ssa toimii muuten mutkattomasti. Jengi mahtuu mielenkiintoiselle alueelle, vessoihin ei ole jonoa ja tarjottavaakin riittää.

Lianne La Havas veti omaa osuuttaan Flow:n päälavalla, kun saavuin sisään aikamoisen jonotuksen jälkeen. Brittiläinen uusi soulääni ei sulattanut vielä täysin. Biisivalikoima on keskinkertaista. Sitten ryntäsinkin tsekkaamaan kouvolalaista nimihirviötä Have You Ever Seen Jane Fonda Aerobic VHS?, joka pikakatseltuna vaikutti lupaavalta, mutta matkaa on vielä tehtävä ollakseen uusi The Raveonettes. Perjantain mielenkiintoisin hahmo Space Lady jäi yhteen biisiin, joka ei tahtonut teknisistä ongelmista johtuen lähteä käyntiin. Born to Be Wild olisi varmasti ollut huvittava tai sitten täysin banaali esitys. San Franciscossa uraa tehnyt viikinkikypäräpäinen katumuusikko on noussut vanhoilla päivillään uudelle tasolle, kun kiertää jo festivaalien lavoja.

Nile Rodgers @ Flow Festival

Illan ensimmäinen odotettu esiintyjä oli Chic featuring Nile Rodgers, joka soitti päälavalla. Ihmettelen vaan miksi bändi esiintyy nimellä Chic. Bändissä ainoa alkuperäinen jäsen on Nile Rodgers, joten olisi ollut luontevaa esiintyä rohkeasti Nile Rodgers nimellä ja esittää siinä samalla ne kolme tajunnan räjäyttävää diskoklassikkoa. Muutenhan Chicin tuotanto oli keskinkertaista. Rodgers on merkittävä jamppa eritoten tuottajana. Sitä ei ole kieltämän, mutta sen hän toi itseriittoisesti esiin välispiikeissään. Settilistaan mahtui runsaasti niitä biisejä, joita Rodgers on ollut tuottamassa. Niistä kuultiin niin Diana Rossia, David Bowieta kuin Daft Punkia. Toki bändi soitti hittinsäkin Le Freak ja Good Times. Nile Rodgers on bongattu, mutta mieluummin sen olisin tehnyt Pori Jazzeilla, minne esitys olisi istunut täydellisesti.

The War On Drugs

Adam Granduciel

Ennen The War on Drugsin keikkaa kävin vilkaisemassa Lasten hautausmaata. Onko siinä uusi Notalinna Huraa! Sen aika näyttää. The War on Drugs teki yhden viime vuoden kovimmista albumeista Lost in the Dream, jolta bändi soitti peräti kuusi kappaletta. Bändi aloitti kuitenkin vanhemmalla tuotannollaan. Ensiksi Adam Granducielin johtama kokoonpano soitti biisin Arms Like Boulders esikoisalbumilta Wagonwheels Blues, toisena kuultiin Comin’ Through, joka on julkaistu EP:llä Future Weather. Kolmantena vyörysi vääjäämättömästi mestarillinen An Ocean Between the Waves, ja kas, koko sininen teltta oli yhtä merta. Baby Missiles kakkosalbumilta Slave Ambient ei jäähdytellyt vaan pohjusti Lost in The Dream –putkea, joka alkoi hitillä Red Eyes ja jatkui tunnelmoiden Eyes to the Wind biiseillä. Komea Under the Pressure olisi voinut päättää keikan, mutta viimeisenä bändi soittikin kappaleen Burning, joka tuo etäisesti mieleen Bruce Springsteenin Dancing in the Darkin. Keikka oli juuri niin kova kuin odotinkin. Tähän olisi ollut mainio päättää festari, mutta piti mennä hetkeksi puhaltelemaan ennen illan toista odotettua koitosta.

Ride

Auringon laskettua öinen Flow näytti valaistuksessa parhaat puolensa. Päälavalla soitti tämän hetken kärkinimi Major Lazer, jonka visuaalinen tanssitykitys värjäsi tyylikkäästi pimeän perjantai-illan. Itse en ymmärrä Lean On –biisin megasuosiota, mutta eihän sitä kaikkea tarvitsekaan ymmärtää.

Mark Gardener

Ride kutsui luokseen puolelta öin. Soitto alkoi sekunnilleen klo 24 ja hyvin alkoikin. Aloitusbiisi Leave Them All Behind oli hitaasti kasvavan massiivisen kitaravyörytyksen saattelemana loistovalinta. Heti perään huikea kaksikko Like A Daydream ja Polar Bear. Eikä Riden klassikkoalbumilta Nowhere kuultu Seagull lannistanut tunnelmaa. Mark Gardener hoiti pääosin laulut, mutta kitaristi Andy Bell lauloi myös pari biisiä. Ride palasi lähes kahdenkymmenen vuoden breikin jälkeen. Bell oli viettänyt vuosia Oasiksen basistina ja jatkoi myös Liam Gallagherin Beady Eyes –bändissä, jonka hajottua oli hyvä pistää vanha bändi kasaan. Ride oli 1990-luvun alkupuolen kiinnostavimpia brittibändejä. Ride on luokiteltu shoegazing-bändiksi, mutta yhtä lailla dreampopiksi. Ride palasi onnistuneesti ja heitti lähes yhtä timantin keikan kuin The War on Drugs. Settilista sisälsi kaikkiaan 11 biisiä, joiden seassa kuultiin Dreams Burn Down ja Chelsea Girl sekä tietenkin bändin suosituin veto Vapour Trail. Viimeisenä kappaleena Ride soitti biisin Drive Blind. Tunnin veto on itse asiassa erinomaisen kompakti kesto keikalle. Siitä festareille pisteet.

Ensimmäinen Flow päivä oli näin taputeltu ja omalta osaltani myös viimeinen. Lauantai ja sunnuntai Future Islandin ja Beckin äärikiinnostavasta läsnäolosta huolimatta jäävät väliin. Hyvän virtauksen saa päälle myös kotisohvalla, viinylilevyjä kuunnellen, eikä tarvitse näyttäytyä kenellekään.

AC/DC (AU), Vintage Trouble (US) @ Kantolan tapahtumapuisto, Hämeenlinna 22.7.2015

23 heinäkuun, 2015 by keikkakeppi

Vihdoin oli aika nähdä AC/DC elävänä. Pikkupojasta diggaillut, kukapa ei olisi, mutta tähän mennessä olen nähnyt vain bändin live-vetoja eri tallenteilta, vaikka Australian ihmeet ovat ravanneet Suomessa useasti. Kerran näin laadukkaan tribuuttibändin ja aloin uskoa, että sen lähemmäksi en AC/DC:tä pääse. https://keikkakeppi.com/2013/05/06/back-in-black-house-of-blues-anaheim-us-26-4-2013/

Kun ostin talvella liput konserttiin pidin ajatusta nähdä AC/DC Hämeenlinnassa raikkaana ideana. Mikä mukavampaa kuin ajella mökiltä rokkaamaan. Kesä koitti ja saapuessani Hämeenlinnaan näin jo Aulangon raitilla ensimmäiset välkkyvät sarvipäät hoipertelemassa kohti Kantolan tapahtumapuistoa. Ennakkotietojen mukaan lippuja olisi myyty liki 55.000. Se on sata kertaa enemmän kuin AC/DC:n ensimmäiselllä Suomen vierailulla Kulttuuritalolla vuonna 1977. Kävellessä 2km matkaa kohti tapahtumapuistoa heräsi kysymys, että miksi ihmeessä konsertti pitää järjestää Hämeenlinnassa. Okei, kaupunki sijaitsee kätevästi Tampereen ja Helsingin puolivälissä ja virkistää kivasti kaupungin elinkeinoelämää, mutta siihen ne hyvät puolet päättyivätkin.

Kävelymatkan aikana valkeni nopeasti, että nyt ollaan junttien paraatissa. Onko AC/DC punaniskojen musaa? Olen siis itsekin juntti. Nimittäin sellaista tupaurpojen ja puskaankusijoiden määrää en ole aikaisemmin nähnyt. Alueelle olisi päässyt jo klo 15, mutta kysyn vaan kuka haluaa hengailla kuusi tuntia keksitehtaan kentällä. Lopulta alueelle päästyäni, sain ilokseni havaita, että ensimmäinen sammunut raahattiin ulos. Nurmikenttä oli sateen jälkeen kohtuuhyvässä kunnossa, mutta hiekka-alueet lätäköitä täynnä ja järjettömän kaljatölkkimeren peitossa. En muista milloin olisin ollut viimeksi konsertissa tai festivaaleilla, missä ei olisi ollut ympäristökysymysten päälle ymmärtävälle sivistysmaalle ominaista panttijärjestelmää. Mutaisten bajamaja-alueiden jonot olivat kohtuuttomat ja tönimiseltä ei voinut välttyä. Missä olivat pisuaarit? Nyt äijät ruikkivat aitojen raoista Koff-eritteensä. Kantolan puiston infrastruktuuri ei ollut mieleeni, alkoi tulla ikävä Olympiastadionia, vaikkei sekään ole mikään pyhättö. Aloin myös kadehtia kaveriani joka oli hoitanut AC/DC:n tyylikkäästi Wembleyllä.

Lämmittelijä Vintage Trouble alkoi soittaa saavuttuani alueelle ja mikä siinä kuunnellessa kelvollista blues rockia samalla kun jonotti baariin. Vintage Trouble on tuttu Honda Civic mainoksessa pyörineestä Today Is Pretty Great –biisistä. Muuten en ollut paremmin tutustunut orkesteriin. Ei ole koskaan helppo rooli soittaa jättiläisen edessä, sillä paikalle oltiin saavuttu katsomaan vain yhtä asiaa.

AC/DC:n show ilmoitettiin alkavaksi 21.00, mutta meni puolisen tuntia yli ennen kuin meteoriitti törmäsi Kantolan kentälle. Videotykityksen jälkeen ämyreistä alkoi raikaa Rock or Bust, joka on AC/DC:n tuoreimman albumin ja koko kiertueen otsake. Kyllä käy rock ’n’ roll kuusikymppisiltä äijiltä ja parin naukun jälkeen alkoi roskainen puisto näyttää silmissä siedettävämmältä.

Settilistan sisälsi uudelta albumilta vain kolme kappaletta, joista Play Ball istuu oikein mukavasti klassikoiden sekaan. 2000-luvun tuotannosta näiden lisäksi kuultiin vain Rock ’n’ Roll Train edelliseltä Black Ice (2008) albumilta. Thunderstruck on tykki vuodelta 1990, mutta muut 15 biisiä olivat poimintoja 1970 ja 80 –luvuilta. Onneksi sekaan mahtui muutama virkistävä valinta kuten Shot Down in Flames, Sin City ja Have a Drink on Me – tai mistä minä tiedän vaikka olisivat peruskauraa aikaisemmillakin kiertueilla. Yhtä biisiä jäin kaipaamaan, sitä bändin parasta kappaletta, jossa säkkipillit muistuttavat mistä aussijäbien juuret ovat kotoisin. It’s a Long Way to the Top (If You Wanna Rock ’n’ Roll) jäi kuulematta.

Kun kuulin AC/DC:n kiertueesta, ajattelin että nyt on viimeinen tilaisuus nähdä bändi. Eilisen vedon jälkeen perun puheeni, sillä niin elinvoimaisessa kunnossa ukot ovat. Etenkin 67 –vuotias Brian Johnson tulkitsee samalla vimmalla kuin siirtyessään Geordiesta AC/DC:n riveihin vuonna 1980. Hän astui isoihin saappaisiin, sillä rock-kukko Bon Scott oli kuitenkin se alkuperäinen the rock ’n’ roll singer. Ei alkanut Brian Johnsonin ura heikosti, sillä heti samana vuonna bändi julkaisi ehkä suurimman klassikkoalbuminsa Back in Black. Kantolassa albumilta kuultiin peräti viisi kappaletta. Tosin sen jälkeen AC/DC on onnistunut äänittämään uusia hyviä kappaleita vain muutaman.

Eikä ollut 60-vuotias koulupukuinen Angus Young vähentänyt lavariehuntaansa. Chuck Berryltä pöllitty ankkakävely käy edelleen notkeasti. Tosin varsinaisen setin viimeisen biisin Let There Be Rockin päätteeksi hän veti turhan puuduttavan kitarasoolon. Mielenkiintoista oli nähdä miten Stevie Young pärjää setänsä paikalla. Nimittäin maailman parhaaksi rytmikitaristiksi kehuttu Malcolm Young sairastui dementiaan ja joutui jäämään bändistä pois. Samoin rumpali Phil Rudd töpeksi itsensä bändistä ulos ja hänen tilalleen palasi aikaisemminkin yhtyeessä soittanut Chris Slade.

AC/DC päätti komean keikan ilotulitukseen. Riffirock-nälkä oli tyydytetty ja huomattavasti parempi fiilis oli kävellä Kantolasta pois. Eikä mennyt kauan kuin poliisien saattama mustien autojen ketju viiletti kävelijöiden edestä ja vei rokkitähdet kauaksi pois. Siinä tallustellessa totesin, ettei tarvitse tulla toista kertaa Kantolan tapahtumapuistoon ellei nyt sitten joku sellainen bändi satu paikalle, jota ei voi missata.

Settilista:

1 Rock or Bust

2 Shoot to Thrill

3 Hell Ain’t a Bad Place to Be

4 Back in Black

5 Play Ball

6 Dirty Deeds Done Dirt Cheap

7 Thunderstruck

8 High Voltage

9 Rock ’n’ Roll Train

10 Hell’s Bells

11 Babtism by Fire

12 You Shook Me All Night Long

13 Sin City

14 Shot Down in Flames

15 Have a Drink on Me

16 T.N.T

17 Whole Lotta Rosie

18 Let There Be Rock

encore

19 Highway to Hell

20 For Those About to Rock ( We Salute You)

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville

Avainsana-arkisto: konsertti