Joka vuosi jaksetaan vääntää onko Flow enemmän näyttäytymispaikka vai oikeasti musadiggareiden juhla? No, se on molempia. Suurimmalle osalle artistit ovat ventovieraita, mutta sitten on se pienempi tiedostava joukko, joka tuntee läpikotaisin vaihtoehtoisen pop-musiikin kiinnostavat nimet. Toki joukkoon mahtuu avarakatseisia musiikin satunnaiskuluttajia, jotka tulevat kuin kirpputorille tekemään uusia löytöjä. Monelle kuitenkin Flow on hyvä syy tavata kavereita ja kännätä.

Flow on kalliin festivaalin maineessa. Ostin yhden päivän lipun hintaan 89€. Se on kova hinta, mutta kun kalkuloi, niin eihän se artistia kohden ole paljon. Pakko-nähdä-listalla olivat Ride, The War On Drugs ja Chic. Olisin kustakin artistista maksanut erikseen 40€, joten ihan kohtuuhintaiseksi perjantai osoittautui. Muut artistit tulivat ikään kuin bonuksena. Rahaa kuluu kuitenkin sapuskaan ja juominkeihin. Flow tarjoaa street foodia omassa luokassaan, jos vertaa muihin festareihin. Niukka lohitartar annos irtosi 10€:lla. Juominkipuolesta sen verran vielä, että ihmettelen miksi hipsterifestivaali myy Lapin kultaa. Onneksi alueella toimii normaalistikin erinomainen Stadin olutpanimo, josta sai laatutavaraa, tosin festarikertoimella hinnoiteltuna: 0,4 litran tuoppi kustansi vaatimattomasti 9€. Järjestelyt Flow’ssa toimii muuten mutkattomasti. Jengi mahtuu mielenkiintoiselle alueelle, vessoihin ei ole jonoa ja tarjottavaakin riittää.

Lianne La Havas veti omaa osuuttaan Flow:n päälavalla, kun saavuin sisään aikamoisen jonotuksen jälkeen. Brittiläinen uusi soulääni ei sulattanut vielä täysin. Biisivalikoima on keskinkertaista. Sitten ryntäsinkin tsekkaamaan kouvolalaista nimihirviötä Have You Ever Seen Jane Fonda Aerobic VHS?, joka pikakatseltuna vaikutti lupaavalta, mutta matkaa on vielä tehtävä ollakseen uusi The Raveonettes. Perjantain mielenkiintoisin hahmo Space Lady jäi yhteen biisiin, joka ei tahtonut teknisistä ongelmista johtuen lähteä käyntiin. Born to Be Wild olisi varmasti ollut huvittava tai sitten täysin banaali esitys. San Franciscossa uraa tehnyt viikinkikypäräpäinen katumuusikko on noussut vanhoilla päivillään uudelle tasolle, kun kiertää jo festivaalien lavoja.

Nile Rodgers @ Flow Festival

Illan ensimmäinen odotettu esiintyjä oli Chic featuring Nile Rodgers, joka soitti päälavalla. Ihmettelen vaan miksi bändi esiintyy nimellä Chic. Bändissä ainoa alkuperäinen jäsen on Nile Rodgers, joten olisi ollut luontevaa esiintyä rohkeasti Nile Rodgers nimellä ja esittää siinä samalla ne kolme tajunnan räjäyttävää diskoklassikkoa. Muutenhan Chicin tuotanto oli keskinkertaista. Rodgers on merkittävä jamppa eritoten tuottajana. Sitä ei ole kieltämän, mutta sen hän toi itseriittoisesti esiin välispiikeissään. Settilistaan mahtui runsaasti niitä biisejä, joita Rodgers on ollut tuottamassa. Niistä kuultiin niin Diana Rossia, David Bowieta kuin Daft Punkia. Toki bändi soitti hittinsäkin Le Freak ja Good Times. Nile Rodgers on bongattu, mutta mieluummin sen olisin tehnyt Pori Jazzeilla, minne esitys olisi istunut täydellisesti.

The War On Drugs

Adam Granduciel

Ennen The War on Drugsin keikkaa kävin vilkaisemassa Lasten hautausmaata. Onko siinä uusi Notalinna Huraa! Sen aika näyttää. The War on Drugs teki yhden viime vuoden kovimmista albumeista Lost in the Dream, jolta bändi soitti peräti kuusi kappaletta. Bändi aloitti kuitenkin vanhemmalla tuotannollaan. Ensiksi Adam Granducielin johtama kokoonpano soitti biisin Arms Like Boulders esikoisalbumilta Wagonwheels Blues, toisena kuultiin Comin’ Through, joka on julkaistu EP:llä Future Weather. Kolmantena vyörysi vääjäämättömästi mestarillinen An Ocean Between the Waves, ja kas, koko sininen teltta oli yhtä merta. Baby Missiles kakkosalbumilta Slave Ambient ei jäähdytellyt vaan pohjusti Lost in The Dream –putkea, joka alkoi hitillä Red Eyes ja jatkui tunnelmoiden Eyes to the Wind biiseillä. Komea Under the Pressure olisi voinut päättää keikan, mutta viimeisenä bändi soittikin kappaleen Burning, joka tuo etäisesti mieleen Bruce Springsteenin Dancing in the Darkin. Keikka oli juuri niin kova kuin odotinkin. Tähän olisi ollut mainio päättää festari, mutta piti mennä hetkeksi puhaltelemaan ennen illan toista odotettua koitosta.

Ride

Auringon laskettua öinen Flow näytti valaistuksessa parhaat puolensa. Päälavalla soitti tämän hetken kärkinimi Major Lazer, jonka visuaalinen tanssitykitys värjäsi tyylikkäästi pimeän perjantai-illan. Itse en ymmärrä Lean On –biisin megasuosiota, mutta eihän sitä kaikkea tarvitsekaan ymmärtää.

Mark Gardener

Ride kutsui luokseen puolelta öin. Soitto alkoi sekunnilleen klo 24 ja hyvin alkoikin. Aloitusbiisi Leave Them All Behind oli hitaasti kasvavan massiivisen kitaravyörytyksen saattelemana loistovalinta. Heti perään huikea kaksikko Like A Daydream ja Polar Bear. Eikä Riden klassikkoalbumilta Nowhere kuultu Seagull lannistanut tunnelmaa.  Mark Gardener hoiti pääosin laulut, mutta kitaristi Andy Bell lauloi myös pari biisiä. Ride palasi lähes kahdenkymmenen vuoden breikin jälkeen. Bell oli viettänyt vuosia Oasiksen basistina ja jatkoi myös Liam Gallagherin Beady Eyes –bändissä, jonka hajottua oli hyvä pistää vanha bändi kasaan. Ride oli 1990-luvun alkupuolen kiinnostavimpia brittibändejä. Ride on luokiteltu shoegazing-bändiksi, mutta yhtä lailla dreampopiksi. Ride palasi onnistuneesti ja heitti lähes yhtä timantin keikan kuin The War on Drugs. Settilista sisälsi kaikkiaan 11 biisiä, joiden seassa kuultiin Dreams Burn Down ja Chelsea Girl sekä tietenkin bändin suosituin veto Vapour Trail. Viimeisenä kappaleena Ride soitti biisin Drive Blind. Tunnin veto on itse asiassa erinomaisen kompakti kesto keikalle. Siitä festareille pisteet.

Ensimmäinen Flow päivä oli näin taputeltu ja omalta osaltani myös viimeinen. Lauantai ja sunnuntai Future Islandin ja Beckin äärikiinnostavasta läsnäolosta huolimatta jäävät väliin. Hyvän virtauksen saa päälle myös kotisohvalla, viinylilevyjä kuunnellen, eikä tarvitse näyttäytyä kenellekään.