Iron Maiden (UK) @ Kantolan tapahtumapuisto, Hämeenlinna 29.6.2016

Sankarihevin jättiläinen Iron Maiden on lajityyppinsä kiistaton kuningas ja ollut sitä lähes 40 vuotta. Bändi on esiintynyt Suomessa ennen Hämeenlinnan keikkaa  jo 24 kertaa ja häpeäkseni tunnustan, etten ollut nähnyt näistä ainoatakaan. Suhteeni Iron Maideniin liittyy 1980-lukuun, jolloin kuuntelin jonkin verran klassikkoalbumeja The Number of the Beast ja Peace of Mind. En tietenkään ole voinut välttyä isoista hiteistä niidenkään jälkeen, mutta Iron Maiden ei pysynyt enää muuten matkassani. Päätin korjata asian, perehtyä bändiin syvemmin ja kokea se elävänä. Keikalle lähdin kummipoikani kanssa, joka on nyt likimain samaa ikäluokkaa kun itse olin saadessani ensikosketuksen Iron Maideniin.

Iron MaidenKantolan tapahtumapuisto tuli nähtyä viime vuonna AC/DC:n tiimoilta, josta jäi hieman karvas maku, joskaan ei legendaarisessa bändissä ollut mitään vikaa: https://keikkakeppi.com/2015/07/23/acdc-au-vintage-trouble-us-kantolan-tapahtumapuisto-hameenlinna-22-7-2015/. Tällä kertaa puhalsi toinen tuuli. Järjestelyt toimivat. Olosuhteet olivat paremmat. Alla ei ollut sadetta, joka olisi kastellut Kantolan puiston, vaan aurinko lämmitti täydeltä taivaalta. Toisaalta järjestelyjen toimivuuteen vaikutti se, että väkeä oli puolet vähemmän. Myös pitkä kävelymatka keskustasta taittui edelliskesästä oppineena polkupyörällä sujuvasti. Lapsen kanssa keikkaa seuratessa ei ollut painetta baarialueelle ja näin pahin junttilauma jäi kokematta, joita tällaiseen massaan aina mahtuu. Iron Maidenin fanit osoittivat olevansa pääosin fiksusti käyttäytyvää kaiken ikäistä ja sukupuolista sakkia. Alakouluikäisen kanssa joutuu vääjäämättä seuraamaan keikkaa etäältä, ettei lapsi näe pelkästään aikuisten selkiä. Siinä oli se hyvä puoli, että ympärillä oli väljää.

Iron Maiden on musiikkia eeppisten sankaritarinoiden ystäville, joka luontevasti vetoaa seikkailunjanoisiin poikalapsiin. Iron Maidenin tarjoama muinaishistoriasta tuunattu kuvasto ihannoi silkkaa kauhua, mutta se ei ole pelottavaa vaan kiehtovaa samalla tavalla kuin kansakuntien väliset kaukaiset mittelöt. Bändi on kuin sotajoukko, jonka monipolviset biisit ovat kuin kudelmia historiallisista taisteluista. On vastassa paholaispetojoukko tai mikä vaan, niin aina Iron Maiden selviää voittajana. Näin myös kävi Kantolan keskiviikkoisessa illassa. Iron Maiden tuli, taisteli ja voitti.

IMG_9249Iron Maiden kiertää maailmaa viime syksynä julkaistun The Book of Souls –tupla-albuminsa kunniaksi. Kuuntelin ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun bändin levyn kokonaisuudessaan. Se kannatti, sillä albumi sisältää useita hienoja kappaleita. Onneksi Iron Maiden esittää niitä myös livenä. Iron Maidenin oli tarkoitus aloittaa klo 21. Odottelu nurmialueella sujui kuumailmapalloja ja laskuvarjohyppääjiä seuratessa. Keikka alkoi lopulta vain seitsemän minuuttia yli ilmoitetun ajan. Ensimmäisenä eetteriin pärähtivät uudet kappaleet If Eternity Should Fail ja Speed of Light, jotka molemmat olivat illan parhaimmistoa. Bändi ei hakenut alkulämpöä, vaan oli heti iskussa. Settilistaan mahtui monta klassikkoa: The Trooper, Powerslave, Wasted Years ja Fear of the Dark, mutta myös monta ilmeistä hittiä jäi kuulematta. Uuden albumin materiaali viihdytti yleisöä yhtä lailla, kuten bändin perustajan ja pääasiallisen biisintekijän Steve Harrisin positiivinen hoilatuslaulu The Red and the Black. Iron Maidenin riveissä sävellysvastuu on etenkin The Book of Souls –albumilla jakaantunut tasaisemmin.

IMG_9276Iron Maiden soitti kovan keikan, jossa uljas soitanta ja visuaalisuus löivät kättä komeasti.  Laulaja Bruce Dickinson näytti lavalle astuessaan mustassa pusakassaan ja ruskeissa housuissa luokanopettajalta, mutta kun äänijänteet pääsevät valloilleen on laulu armoitettua. Dickinson jaksoi häärätä ympäri lavaa välillä vaahtosammuttimen ja välillä Union-lipun kanssa. Välipuheet viihdyttivät eikä viittausta Brexitiin voitu myöskään välttää. Kitaristit Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers ovat kaikki tyylipuhtaita kitarasankareita. Eläkeikää lähentelevä nestori Nicko McBrain tuskin ehtii kullanväristen rumpujensa takana iskemään jokaista tom-tomia, sillä sen verran mahtipontinen on setti. Kun Steve Harris nostaa polvensa monitorin päälle, hän osoittaa olevan basistina samaa maailmanluokkaa kuin biisinvärkkääjänä.

Iron Maiden polkee varmasti monen mielestä paikallaan. Yhtye ammentaa samoista myyttisistä aiheista kappaleensa vuosikymmenestä toiseen. Osuu sinne tietysti poikkeuksia kuten hieno Tears of a Clown, joka on kirjoitettu Robin Williamsin muistolle. Miksi vaihtaa tyyliä, jos pystyy olemaan elinvoimainen ja tuottamaan edelleen väkeviä sävellyksiä. Iron Maidenin eeppisyys on yhtä uskottavaa kuin taru Maya-kulttuurista. Siihen on pienen pojan ja vähän isommankin helppo lumoutua. Iron Maidenissa lepää vahva perintö, joka kulkee legendana polvesta toiseen. IMG_9268

Settilista:

If Eternity Should Fail

Speed of Light

Children of the Damned

Tears of a Clown

The Red and the Black

The Trooper

Powerslave

Death or Glory

The Book of Souls

Hallowed Be Thy Name

Fear of the Dark

Iron Maiden

Encore

The Number of the Beast

Blood Brothers

Wasted Years

 

AC/DC (AU), Vintage Trouble (US) @ Kantolan tapahtumapuisto, Hämeenlinna 22.7.2015

Vihdoin oli aika nähdä AC/DC elävänä. Pikkupojasta diggaillut, kukapa ei olisi, mutta tähän mennessä olen nähnyt vain bändin live-vetoja eri tallenteilta, vaikka Australian ihmeet ovat ravanneet Suomessa useasti. Kerran näin laadukkaan tribuuttibändin ja aloin uskoa, että sen lähemmäksi en AC/DC:tä pääse. https://keikkakeppi.com/2013/05/06/back-in-black-house-of-blues-anaheim-us-26-4-2013/

ACDC_700x250Kun ostin talvella liput konserttiin pidin ajatusta nähdä AC/DC Hämeenlinnassa raikkaana ideana. Mikä mukavampaa kuin ajella mökiltä rokkaamaan. Kesä koitti ja saapuessani Hämeenlinnaan näin jo Aulangon raitilla ensimmäiset välkkyvät sarvipäät hoipertelemassa kohti Kantolan tapahtumapuistoa. Ennakkotietojen mukaan lippuja olisi myyty liki 55.000. Se on sata kertaa enemmän kuin AC/DC:n ensimmäiselllä Suomen vierailulla Kulttuuritalolla vuonna 1977. Kävellessä 2km matkaa kohti tapahtumapuistoa heräsi kysymys, että miksi ihmeessä konsertti pitää järjestää Hämeenlinnassa. Okei, kaupunki sijaitsee kätevästi Tampereen ja Helsingin puolivälissä ja virkistää kivasti kaupungin elinkeinoelämää, mutta siihen ne hyvät puolet päättyivätkin.

HornsKävelymatkan aikana valkeni nopeasti, että nyt ollaan junttien paraatissa. Onko AC/DC punaniskojen musaa? Olen siis itsekin juntti. Nimittäin sellaista tupaurpojen ja puskaankusijoiden määrää en ole aikaisemmin nähnyt. Alueelle olisi päässyt jo klo 15, mutta kysyn vaan kuka haluaa hengailla kuusi tuntia keksitehtaan kentällä. Lopulta alueelle päästyäni, sain ilokseni havaita, että ensimmäinen sammunut raahattiin ulos. Nurmikenttä oli sateen jälkeen kohtuuhyvässä kunnossa, mutta hiekka-alueet lätäköitä täynnä ja järjettömän kaljatölkkimeren peitossa. En muista milloin olisin ollut viimeksi konsertissa tai festivaaleilla, missä ei olisi ollut ympäristökysymysten päälle ymmärtävälle sivistysmaalle ominaista panttijärjestelmää. Mutaisten bajamaja-alueiden jonot olivat kohtuuttomat ja tönimiseltä ei voinut välttyä. Missä olivat pisuaarit? Nyt äijät ruikkivat aitojen raoista Koff-eritteensä. Kantolan puiston infrastruktuuri ei ollut mieleeni, alkoi tulla ikävä Olympiastadionia, vaikkei sekään ole mikään pyhättö. Aloin myös kadehtia kaveriani joka oli hoitanut AC/DC:n tyylikkäästi Wembleyllä.

Lämmittelijä Vintage Trouble alkoi soittaa saavuttuani alueelle ja mikä siinä kuunnellessa kelvollista blues rockia samalla kun jonotti baariin. Vintage Trouble on tuttu Honda Civic mainoksessa pyörineestä Today Is Pretty Great –biisistä. Muuten en ollut paremmin tutustunut orkesteriin. Ei ole koskaan helppo rooli soittaa jättiläisen edessä, sillä paikalle oltiin saavuttu katsomaan vain yhtä asiaa.

FullSizeRender-4AC/DC:n show ilmoitettiin alkavaksi 21.00, mutta meni puolisen tuntia yli ennen kuin meteoriitti törmäsi Kantolan kentälle. Videotykityksen jälkeen ämyreistä alkoi raikaa Rock or Bust, joka on AC/DC:n tuoreimman albumin ja koko kiertueen otsake. Kyllä käy rock ’n’ roll kuusikymppisiltä äijiltä ja parin naukun jälkeen alkoi roskainen puisto näyttää silmissä siedettävämmältä.

Settilistan sisälsi uudelta albumilta vain kolme kappaletta, joista Play Ball istuu oikein mukavasti klassikoiden sekaan. 2000-luvun tuotannosta näiden lisäksi kuultiin vain Rock ’n’ Roll Train edelliseltä Black Ice (2008) albumilta. Thunderstruck on tykki vuodelta 1990, mutta muut 15 biisiä olivat poimintoja 1970 ja 80 –luvuilta. Onneksi sekaan mahtui muutama virkistävä valinta kuten Shot Down in Flames, Sin City ja Have a Drink on Me – tai mistä minä tiedän vaikka olisivat peruskauraa aikaisemmillakin kiertueilla. Yhtä biisiä jäin kaipaamaan, sitä bändin parasta kappaletta, jossa säkkipillit muistuttavat mistä aussijäbien juuret ovat kotoisin. It’s a Long Way to the Top (If You Wanna Rock ’n’ Roll) jäi kuulematta.

Kun kuulin AC/DC:n kiertueesta, ajattelin että nyt on viimeinen tilaisuus nähdä bändi. Eilisen vedon jälkeen perun puheeni, sillä niin elinvoimaisessa kunnossa ukot ovat. Etenkin 67 –vuotias Brian Johnson tulkitsee samalla vimmalla kuin siirtyessään Geordiesta AC/DC:n riveihin vuonna 1980. Hän astui isoihin saappaisiin, sillä rock-kukko Bon Scott oli kuitenkin se alkuperäinen the rock ’n’ roll singer. Ei alkanut Brian Johnsonin ura heikosti, sillä heti samana vuonna bändi julkaisi ehkä suurimman klassikkoalbuminsa Back in Black. Kantolassa albumilta kuultiin peräti viisi kappaletta. Tosin sen jälkeen AC/DC on onnistunut äänittämään uusia hyviä kappaleita vain muutaman.

Eikä ollut 60-vuotias koulupukuinen Angus Young vähentänyt lavariehuntaansa. Chuck Berryltä pöllitty ankkakävely käy edelleen notkeasti. Tosin varsinaisen setin viimeisen biisin Let There Be Rockin päätteeksi hän veti turhan puuduttavan kitarasoolon. Mielenkiintoista oli nähdä miten Stevie Young pärjää setänsä paikalla. Nimittäin maailman parhaaksi rytmikitaristiksi kehuttu Malcolm Young sairastui dementiaan ja joutui jäämään bändistä pois. Samoin rumpali Phil Rudd töpeksi itsensä bändistä ulos ja hänen tilalleen palasi aikaisemminkin yhtyeessä soittanut Chris Slade.AC/DC Hell's Bells

AC/DC päätti komean keikan ilotulitukseen. Riffirock-nälkä oli tyydytetty ja huomattavasti parempi fiilis oli kävellä Kantolasta pois. Eikä mennyt kauan kuin poliisien saattama mustien autojen ketju viiletti kävelijöiden edestä ja vei rokkitähdet kauaksi pois. Siinä tallustellessa totesin, ettei tarvitse tulla toista kertaa Kantolan tapahtumapuistoon ellei nyt sitten joku sellainen bändi satu paikalle, jota ei voi missata.mud

Settilista:

1 Rock or Bust

2 Shoot to Thrill

3 Hell Ain’t a Bad Place to Be

4 Back in Blackcans

5 Play Ball

6 Dirty Deeds Done Dirt Cheap

7 Thunderstruck

8 High Voltage

9 Rock ’n’ Roll TrainKetchup

10 Hell’s Bells

11 Babtism by Fire

12 You Shook Me All Night Long

13 Sin City

14 Shot Down in FlamesIMG_6663

15 Have a Drink on Me

16 T.N.T

17 Whole Lotta Rosie

18 Let There Be Rock

Starcar

encore

19 Highway to Hell

20 For Those About to Rock ( We Salute You)

Kat Baloun & Jonne Kulluvaara duo (US/FIN) @ Roots-risteily, Hämeenlinna 13.7.2013

kuva-6Jos heinäkuinen lauantai saavuttaa hellerajan ja kutsu vie hyvässä seurassa risteilylle m/s Silver Moonilla pitkin Vanajaveden selkiä, lähtökohdat ovat kohdillaan. Vielä kun laivalla soittaa orkesteri joka kannella, niin sekin tekee risteilystä erityisen. Laivaan ahtautui musiikkidiggareita jo perinteiselle Roots-risteilylle, joka on osa Hämeenlinnan Linnajazz-tapahtumaa. Välillä risteilyt kantavat Blues-titteliä, mutta tuskin meno kovasti toisistaan poikkeaa. Yleisö on pääosin keski-iän ylittänyttä, varttuneempaa jengiä, mutta mahtuu mukaan jokunen nuorempikin. Sen verran ahdasta laivalla oli, että täytyi keskittyä yhteen artistiin.

Focus osui tällä kertaa Kat Balounin ja Jonne Kulluvaaran muodostamaan duoon, joka soitti ulkokannella. Sään puolesta kansi oli paras paikka, sillä sisätiloissa lämpötila veti paidan nihkeäksi. Lisäksi kannella pääsin aivan eturiviin kuuntelemaan Texasissa syntyneen, mutta Cincinnatissa varttuneen Kat Balounin juurevaa tulkintaa. Baloun on asunut jo miltei kaksikymmentä vuotta Berliinissä ja keikkailee ahkerasti Euroopassa. Jututettuani hetken tauolla artistia, paljastui, että pitkään musiikki oli 57-vuotiaan leidin harrastus, mutta viime vuodet juurihoito on ollut Balounin henki ja elämä.

Kat Baloun lauloi ansiokkaasti, mutta monipuolisuutta lisäsi se, että samalla artisti vispasi kompin virvelirummulla ja hoiti huuliharpun soiton, joka on itse asiassa hänen tavaramerkkinsä. Baloun on eräänlainen nykyajan Calamity Jane, jonka lanteilla lepää revolverin sijaan asevyö täynnä huuliharppuja. Laskin vyötäröä kiertävän peräti yhdeksän huulilla laukeavaa, joista useampaa Baloun soitti antaumuksella kaksiosaisen keikkansa aikana.

Kat Balounin rinnalla istui Jonne Kulluvaara, joka on itselle ennalta tuntematon, mutta etevän eleettömästi instrumenttiaan kosketteleva blues-kitaristi. Pienen tutkinnan jälkeen selvisi, että pitkän linjan tekijästä on kuitenkin kyse. Kulluvaara on soittanut muun muassa Pepe Ahlqvistin kanssa. Keikka tarjosi mukavan roots-setin, jossa sekä omat biisit että coveroidut blues- ja soul-klassikot vuorottelivat mietitysti. Ensimmäisessä setissä Kat Baloun tulkitsi hienon version Bonnie Raittin Give It Up Or Let Me Gon ja uutta tulkintaa löytyi myös Sam Cooken Bring It On Home To Me -klassikossa. Eläväisesti yleisöä viihdyttänyt Kat omasi ilmeikkäät silmät, joilla esityksiin tuli roimasti komiikkaa. Omista biiseistä jäi mieleen mehukas Blues for Mary Lou

Risteily kesti kolme tuntia, josta puolet matkaa seilattiin kapeita salmia Lepaalle saakka, sitten u-käännös ja takaisin sama mokoma. Laivalla soitti myös Helge Tallqvist band feat. Ina Forsman laivan pohjakerroksessa. Tallqvist on pitkän linjan bluesjamppa, joka veteli svengaavaa bluesia kolmihenksen bändinsä kanssa. Tosin kuulin pumppua valitettavasti vain pari-kolme biiisä. Laulamassa vieraillut Ina Forsman on Idols-taustainen ja kuulemani perusteella ihan lahjakkaan oloinen mimmi. Kakkoskerroksen kulmassa itsekseen soitellut M. Wathen on vieras entuudestaan, mutta hoiti homman niin kuin roots-hemmon pitää.

Paluumatkalla maisemat näyttivät yhtä komeilta, vaikka aurinko alkoikin kadota metsikköjen taakse. Artistit vetivät toisen settinsä pienen tauon jälkeen. Kat Baloun asettui jakkaralleen ja veti yhtä tymäkän setin kuin ekassa setissä. Baloun intoutui yleisöstä ja veisti myös vitsin tynkää. Aikoinaan The Driftersin julkaisema Some Kind of Wonderful sai penkeissään istuvan yleisön hötkyilemään ja väkevä versio Hound Dogista ja Nat King Colen aikapäiviä sitten levyttämä (Get Your Kicks On) Route 66 vasta soikin raikkaana versiona.

Yleisö oli silmin nähden haltioissaan ja jokunen intoutui Balounin edessä tanssimaankin. Meininki oli kuin sää eli morsian ja Balounkin veivasi encorea aivan siihen asti kun botski rantautui Hämeenlinnan laivasatamaan. Mainio kolmetuntinen. Jos seilaamassa olisi ollut vähän vähemmän väkeä, olisi ollut mahdollista keskittyä myös muihin artisteihin. Tällä kertaa täpötäydessä sisävesilaivassa kaiken huomion sai Kat Baloun ja sen verran hyvät vibat heilui puntissa, että samanmoisen risteilyn voisi navigoida toistekin.