22-Pistepirkko @ Tavastia, Helsinki, 22.8.2015

Kun näin ilmoituksen 22-Pistepirkon jäähyväiskeikasta, se sai rivakasti ostamaan liput Tavastialle ja heti perään epäilemään, että bändin lopettaminen ei voi pitää paikkaansa. Asko Keränen kertoi bändin nettisivuilla veljesten ajautuneen tappelurinkiin, jonka johdosta päättivät jäädä määräämättömälle tauolle. Vaikea uskoa, että päätös olisi lopullinen. Toisaalta 22-Pistepirkon ruotuun ei sovi mitenkään, että he tekisivät tällaisia markkinointitempauksia vain myydäkseen keikan loppuun. Ehkä he ovat siis oikeasti pidemmän huilin tarpeessa.

FullSizeRender-1Utajärvellä 35 vuotta sitten perustettu 22-Pistepirkko on koko uransa ollut kiinnostavin suomalainen vaihtoehtobändi. Päätös laittaa pillit pussiin velvoitti bändin soittamaan jäähyväisten kunniaksi kaksi keikkaa samaisena lauantaina. Ensimmäinen keikka myytiin nopeasti loppuun. Lisäkonsertti saatiin järjestettyä samalle päivälle, mutta alkoi jo 14:30. Toinen veto, johon itsekin osallistuin, alkoi sekin poikkeuksellisen aikaisin jo 20.00. Syy: bändin on tarkoitus vetää pitkä keikka. Lisäksi Tavastialla kolkuttaa takarajana myös lauantaidisko, joka pakottaa keikat päättymään klo 23 mennessä. Ei 22-Pistepirkkko soittanut sentään kolmea tuntia, mutta reilun kaksi tuntia tosin pitäen välissä vartin tauon.

22-Pistepirkko ponnistaa psykedeelisen ja garage rockin trampoliinilta ja korkealle pomppaakin, tosin mukana on runsaasti omaa kierrettä, joka tekee bändistä yhden persoonallisimmista bändeistä mitä härmässä on koskaan toiminut. 22-Pistepirkko on saanut arvostusta myös muualla Euroopassa. En muista kuka kirjoitti joskus 90-luvun alussa, mutta hyvin kirjoitti, kun sanoi 22-Pistepirkon musiikin jos minkä sopivan David Lynchin elokuviin. Osuvasti sanottu. Sen sijaan kotimaisessa TV-sarjassa Kallio pirkkojen musiikki soi väärässä ympäristössä.

22-ppTavastian ilta tarjosi kaksi tunnin settiä sekä reilun mittaisen encoren. Toista encoreakin jengi taputti tahdikkaasti, mutta siihen ei bändi enää taipunut. Olihan takana reilun neljän tunnin iltamat, joten ihan komea finaali bändille. 22-Pistepirkko on vahva tasa-arvoinen trio, jonka joka jamppa on myös tärkeä biisintekijä. Keulilla PK Keränen omintakeisella lauluäänellään on orkesterin kiistämätön tunnusmerkki. PK:sta on kouliintunut 35 vuodessa myös vänkä kitaristi. Lavalla bändin voimahahmo on Asko Keränen, joka hoitaa riehunnan, välispiikit ja tietenkin koskettimet ja ohjelmoinnin, mutta myös basson, silloin kun sitä tarvitaan. 22-Pistepirkko on siis hieman The Doorsin hengenheimolainen, sillä bändin soundin pohjana ei ole perinteisesti basso ja rummut.

KeräsetRumpali Espe Haverinen laulaa myös säännöllisesti pari biisiä keikalla. Tällä kertaa hän lauloi Tired of Being Drunk biisin, jonka taustalla hääräsi bändin lisäksi nelihenkinen torviryhmä. 22-Pistepirkko on esiintynyt aikaisemminkin torvien kanssa, mutta omalle kohdalle sattui ensimmäinen kerta. Kestikin hetken tottua torville sovitettuihin versioihin. Juuri edellä mainittu Tired of Being Drunk ei kuitenkaan toiminut torvien tukemana. Sen sijaan torvien laiskottama versio Birdy –hitistä toimi mainiosti ja varsinkin huilu korvasi albumiversiolla kuultavan sirkutuksen tyylikkäästi. Torvet toivat voimaa menopaloihin kuten esimerkiksi Rat King soi vahvasti, mutta eniten nautin alkuperäisestä trioilmaisusta. Settilista sisälsi kattavasti kappaleita koko uralta ja huvittava hetki oli kun Asko yritti yleisöä saada mukaan laulamaan ennen julkaisemattoman Madness of Speed –biisin mukana. Ei lähtenyt laulu, mutta kun bändi soitti vuonna 1989 julkaistulta Bare Bone Nest –albumin hitin Frankenstein, johan repesi. Eikä meno laantunut Stupid -biisin aikana. Ekan setin parhaimmistoa olivat myös I’m a Moon Around You, joka on tunnelmapala Rally of Love –albumilta. Reipas versio kuultiin myös Velvet Undergroundin harvinaisuudesta We’re Gonna Have a Real Good Time Together.

Breikki tuli tarpeeseen myös yleisön puolesta, sillä lämpötila salissa huiteli vähintään kolmessakymmenessä. Iltapäivän keikan tunkka ei ollut ehtinyt tuulettua ennen illan esitystä, eikä tilannetta auttanut uudelleen täyttynyt tupa ja varmaan ulkopuolen helteelläkin oli osuutensa asiaan. Tauolla oli hyvä käydä vetämässä keuhkoihin raikasta ilmaa.22pp

Jos alkupuoliskolla oli paikoin ruostetta, oli toinen setti kokonaisuutena puhdasta terästä. Helppohan se oli riemuita kun Rumble City, Lala Land –klassikolta (1994) kuultu (Just) A Little Bit More ja Elevenilta (1998) vetäisty Onion Soup laittoivat yleisön hoilaamaan täysillä mukana. Kakkossetin parasta antia tarjosi kuitenkin melodiaässä Rally of Love, jonka lyömätön biitti sai lanteet heilumaan. Balladiosasto jäi vähiin, mutta Espe lauloi kohtalokkaan pelkistetysti Sky Girl –biisin albumilta (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! (2008) vain PK:n kitaran säestyksellä. Toisen setin eroottisimman kappaleen tittelin nappasi cover Bo Diddleyn Mona –bluesklassikosta. En muista vastaavaa värinää kokeneeni pirkkojen keikoilla. Encore päätyi kappaleeseen I Knew, joka löytyy Drops & Kicks (2005) -albumilta ja jos se oikeasti päätti lopullisesti 22-Pistepirkon taipaleen, niin fiksumpaa valintaa en olisi keksinyt.

Kaikesta spekuloinnista huolimatta ilta 22-Pistepirkkojen seurassa oli ikimuistoinen uran pakettiin käärivä kokemus. Tämä sattui olemaan 10 kerta kuin näin bändin elävänä. Jokainen kerta on ollut yllätyksellinen ja erilainen niin hyvässä kuin pahassa. Ensimmäinen kerta osui huhtikuulle 1991, jolloin läpimurtolevy Big Lupu (1992) oli vasta tuloillaan. Sitä ennen olin kuunnellut erityisesti The Kings of Hong Kong –albumia (1987), mutta tuskin osasin ennustaa kristallipallosta, että olisin heidän läksiäisissä vuonna 2015. Olen nähnyt kerran myös The Others -kokoonpanon, joka on 22-Pistepirkkojen jäbien mainio coverpumppu. Sen lopettamisesta ei ole ollut mitään puhetta. Onneksi.22pp_mv

Lee Fields & The Expressions (US), Robert Plant and the Sensational Space Shifters (UK), Kool & The Gang (US), Sly & Robbie Meet Nils Petter Molvaer (Jam/Nor), Ed Motta (Bra) Orquestra Buena Vista Social Club (Cub) @ Pori Jazz 18.7.2015

Kirjurinluodon pääkonserttien päätöspäivä alkoi päälavalla esiintyneen Buena Vista Social Club seurassa. Legendaarinen kuubalaiskombo esiintyi osana jäähyväiskiertuettaan. Bändi on menettänyt taivasorkesteriin jo useita mestareitaan, mutta onneksi heidän läsnäolonsa taustakankaalla toi lisää tunnetta esitykseen. Vaikka bändi on nykyisin kooste konkareita ja nuorempaa polvea, soi yhtyeen käsissä havanalaisrytmit vääjäämättömästi. Nuorten hartioiden päällä seisoo kuitenkin kokeneet päät. Laulujen tulkinnoista vastasivat bändin tukipylväät 84-vuotias grand old lady Omara Portuondo ja kitaristi Eliades Ochoa. Buena Vista Social Club heitti adios tour -esityksellään ilmaan haikean fiilikset. Mikään ei ole lopullista, mutta onneksi musiikki elää sukupolvesta toiseen äänilevyillä ja tämäkin esitys vähintäänkin muistoissa. Enkä ihan kuitenkaan usko, että tässä olisi jätetty lopulliset jäähyväiset.buena vista socia club

Tedin teltassa oli samaan aikaan aloittanut brasilialainen Ed Motta, jonka esityksen lopun riensin seuraamaan. Tedin teltta on pystytetty trumpetisti Ted Cursonin muistolle. Porin kunniakansalaisuuden saanut Curson esiintyi jatseilla vuosittain alusta asti aina kuolemaansa 2012 saakka. Tedin teltta osoittautui parhaaksi esiintymislavaksi Kirjurinluodolla. Ed Motta oli uusi tuttavuus. Hän on julkaissut vastikään AOR –albumin, jolla mies on irrottautunut jazzin ja funkin maailmasta pehmeimpiin loungesoundeihin. Motta soitti yhtyeineen laiskanletkeän keikan, jota seurasin teltan mutaisilta reunamilta. Motta tulkitsi tuuhean partansa takaa vuoroin portugaliksi ja vuoroin englanniksi. Viihdyttävin hetki kuultiin, kun Ed Motta näytti taitonsa beatboxaajana. Potpurissa hän veteli tuttuja melodioita ja kikkaili laajan skaalan eri instrumenttien ääniä poskilihaksillaan.

Seuraavaksi Tedin teltassa esiintyi mielenkiintoinen kokoonpano Sly & Robbie Meet Nils Petter Molvaer. Sly & Robbie on reggae ja dub-soundien parissa erittäin arvostettu rytmiryhmä ja tuottajakaksikko. He ovat soittaneet ties kenen kanssa aina Peter Toshista ja Black Uhurusta lähtien. Norjalainen Petter Molvaer on taas kovan luokan jazz-trumpetisti. Näiden jamppojen yhteistyöstä muodostui mielenkiintoinen synteesi, jossa reggae ja jazz –soundit tarjosivat niin Robbie Shakespearen matalia bassolinjoja kuin kypäräpäisen Sly Dunbarin tymäkkää dub-pulssia Nils Petter Molvaerin trumpetin maalatessa melodikulkuja.Sly & Robbie Meets Nils Petter Molvaer

Samaan aikaan päälavalla aloitti Kool & The Gang, joten Tedin teltta oli jätettävä hetkeksi taakse. New Jerseyn souldiskoryhmän valinnassa Pori Jazz ohjelmistoon oli sitä kaivattua juhlavuoden otetta. Bändi on soittanut jo vuodesta 1964, mutta Kool & The gang nimellä 1968 lähtien. Viisikymmenvuotisesta urasta huolimatta yhtye on nuorekkaassa kunnossa. Alkuperäiset veljekset Ronald ja Robert ”Kool” Bell ovat edelleen bändin keulahahmot, vaikka muut ympärillä ovat nuorempaa kollia. Jätin tarkoituksella Kool & The Gangin vedon viimeisten biisien varaan, sillä hittikavalkadi oli odotettavissa keikan lopuksi. Kävellessä alueelle ilmassa raikui jo iskevä Jungle Boogie. Parin biisin jälkeen Kool & the Gang räväytti ilmaan kolme suurinta hittiään: Ladies’ Night, Get Down On It ja torstaina Kylie Minoguen loppuunkuluttama Celebration. Bändin vertailukohdaksi oli helppo nostaa parin vuoden takainen Earth, Wind and Fire –keikka, joka nappaso värikkyydessään ja spektaakkelimaisuudessaan pidemmän korren. Tästä huolimatta Kool & the Gang täytti päälavan juuri niillä mitoilla kuin pitikin.kool & the lang

Lauantain pääesiintyjäksi oli buukattu Robert Plant ja hänen vastuulleen jäi kantaa koko festivaalin pääesiintyjän viittaa. Led Zeppelin on rockin suurimpia dinosauruksia ja sen jälleennäkeminen olisi tietysti ollut juhlavuoden arvoista, mutta minkä teet, kun Jimmy Page on keskittynyt hautomaan bändiä vain naftaliinissa. Robert Plant sen sijaan on pitänyt itsensä aktiivisena niin soolona kuin duettona. Viime vuodet hänellä on ollut kasassa bändi nimeltä The Sensational Space Shifters, joka onkin laaja-alaiseen soitantaan kykenevä kokoonpano. Robert Plant esiintyi 12 vuotta sitten jatseilla, mutta silloin en ollut paikalla, mutta näin hänet Puisto Bluesissa 15 vuotta sitten folk-rock –orkesterinsa Priory of Brionin kanssa. Tästä johtuen legendaarisen ensikohtaamisen jännitystä ei ollut ilmassa.Robert Plant

Robert Plant, 66-vuotias rock-kukko, on edelleen fyysisesti voimissaan ja hänen sädekehänsä riittää komeasti valaisemaan koko Kirjurinluodon. Plant aloitti Led Zeppelin kappaleella Trampled Under Foot, jonkä vänkä groove asetti kovat odotukset keikalle. Tuoreimman soololevyn Turn It Up istui komeasti perään. Kolmantena kuultu Black Dog osoitti, ettei Plantin tunnistettava äänirajoilla leikittely ei enää luonnistu nuoruusvuosien tapaan. Plant vuorotteli tasaisesti Led Zeppelin kappaleiden ja soolotuotannon välillä. Ei siinä mitään, hienoja rootsmusiikin hetkiä keikka tarjosikin. Yleisö riemastui erityisesti Led Zeppelinin vedoista, mutta soolotuotannossa ja fiksusti valituissa blues-covereissa Robert Plant todisti mistä hänen musiikilliset juurensa ovat kotoisin: bluesista ja lopunperin se bluesin siemen on istutettu tietenkin Afrikassa. Keskeinen tekijä Sensational shape Shiftersin soundissa on Juldeh Camara, joka tuo vahvan läsnäolon afrikkalaisella kolongo -kielisoittimellaan. Robert Plant ei pyri kopioimaan Led Zeppelin -klassikkoja vaan synnyttää niistä mielenkiintoisia uusia sovituksia ja tulkintoja afrikkalaisessa tai sitten vain akustisessa hengessä. Viimeisessä numerossaan Plant bändeineen yhdisteli säkenöivästi bluesklassikoita I Just Want to Make Love to You ja Mona armottomaan Zeppelin tykitykseen Whole Lotta Love.

Robert Plant soitti reilun tunnin setissään 13 kappaletta, jonka encorena kuultiin Kirjurinluodon taivaalla leijailleet wc-pallot viimeistään räjäyttänyt Rock and Roll. Loppuun festivaalin sankari kohteliaasti kuittasi rakastavansa jatsia. Robert Plant and the Sensational Space Shifters tarjosivat musiikillisesti tiukan keikan, joka ajoittaisesta heppoisuudestaan huolimatta istui juhlavuoden ohjelmaan komeasti.

lee_fields_225.000 yleisö vaikutti kylläiseltä, mutta Robert Plant ei ollut se vihonviimeisenä soittanut artisti, sillä Tedin Teltassa alkoi vielä puolen yön jälkeen kuitenkin se festivaalin ”pääartistin” tittelin napannut Lee Fields & & The Expressions. Alkuperäisen 1960-luvun soulin viimeinen oikea lähettiläs. Lee Fields esitti jo kaksi vuotta sitten LP-teltassa ikimuistoisen keikan. Eikä mies ollut parissa vuodessa laimentunut, vaan uusien biisien ohella rikastanut settilistaansa. Lee Fields on valitettavan vähälle huomiolle jäänyt soulprinssi. Onneksi hän on saanut uran ehtoopuolella ansaittua nostetta huikeasti groovaavan The Expressions bändinsä kanssa ja levyttänyt useita komeita albumeja kuten My World (2009), jolta kuultiin häikäisevä soulklassikko Ladies sekä yhtä hienolta Faithful Man (2012) pitkäsoitolta kuultu nimikkokappale vetää sanattomaksi, eikä uusin albumi Emma Jean (2014), jolta Lee esitti tunnelmalliset Just Can’t Win ja Standing By Your Side –kappaleet jää paljoa heikommaksi.

Lee Fieldsin soittoaika oli haasteellisen myöhään, kun Kirjurinluodosta piti jo rientää asfalttikiitäjänä toisaalle. Silti kukkuminen kannatti ja jälleen kerran Lee Fields & The Expressions palkitsi. Hyvä Pori Jazz, tehkää Lee Fieldsistä uusi Ted Curson ja kutsukaa hänet esiintymään niin kauan kuin se vaan on mahdollista.Lee