Suede (UK), Cass McCombs (US), Jessica Pratt (US), Snail Mail (US) @ Sideways, Helsinki, 7.6.2019

Sideways nostaa heti kesän alkumetreillä riman korkealle. Tämän jälkeen muilla festivaaleilla on iso työ päästä rinnalle ja ohi. Viidettä kertaa järjestetty festivaali ohjelmistonsa puolesta yksi laadukkaimmista musiikkitapahtumista Suomessa, jonka kanssa kamppailevat tällä hetkellä vain Pori Jazz ja Flow. Artistitarjonta on sekoitus kuumia vaihtoehtonimiä elinvoimaisia konkareita sekä ulkomailta että kotimaasta. Helsingin jäähalli toimii nyt toista vuotta festivaalin ympäristönä. Alue mahdollistaa soittaa musiikkia pikkutunneille saakka ja sateen sattuessa jäähalli antaa suojaa. 

Tänä vuonna aurinko lemmiskeli yleisöä koko kolmepäiväisen festivaalin. Torstaista lauantaihin kestänyt tapahtuma toimii paremmin kuin perinteinen sunnuntaihin jatkuva viikonloppufestivaali. Arkeen on mukavampi palata, kun sunnuntain saa palautua. Festivaali on kompakti kokonaisuus ja kaikki järjestelyt toimivat niin, ettei hermot menneet missään vaiheessa. Helteisellä kelillä kaipasi vain nurmikenttiä tai ylipäätään istumapaikkoja olisi saanut olla enemmän. Konserttipaikkoja on alueella kuusi, joista yksi on huono. 

Suede @ Sideways 2019

Perjantain pääesiintyjä oli eksistentialismin uudelleen löytänyt Suede. Yhtye keimaili 1990-luvun brittipopin neljän kärkijoukossa, mutta ei yhtä kirkkaasti kuin Blur, Oasis ja Pulp. Toisaalta muiden bändien kestävyys ei ollut samaa luokkaa. Vaikka Suede lopetti vuosituhannen alussa ja pysyi telakalla lähes vuosikymmenen, näytti se palatessaan olevansa vitaali luomisvoimainen yhtye. Sueden kolme viimeistä albumia ovat olleet varsin onnistuneita ja sisältänyt vahvoja iskusävelmiä kuten The OutsidersIt Starts and Ends With You ja Life is Golden, jotkaistuvat vanhojen hittien sekaan saumattomasti.

Brett Anderson

Suede näytti kyntensä. Yhtye uskaltaa olla nyt sitä mitä se on parhaimmillaan, tekee sen nöyrästi ja yleisöä kunnioittaen. Bändi soittaa tiukasti, mutta toki keulakuva Brett Andersson on sukupolvensa karismaattisimpia esiintyjiä, joka jaksaa hyppiä, polvistua ja heiluttaa mikrofonia kuin rodeotähti lassoa. Selvästi hän nautti esiintymisestä täysin siemauksin. Suede soitti nostalgian nälkäisiä tyydyttäneen setin, joka sisälsi lähes pelkästään vanhoja hittejä. Uuden albumin As One starttasi keikan, mutta sen enempää ei tuoretta materiaalia kuultu. Jopa sinkkubiisi Life is Golden jäi soittamatta. Keikan dynamiikka toimi encoreen saakka. Suede lopetti keikan ennen aikojaan ja he tajusivat itsekin, että tässähän on mahdollisuus soittaa toinenkin ylimääräinen biisi. Tuumaustauko katkaisi flown ja New Generation ei istunut enää kokonaisuuteen. Hieno keikka kuitenkin, joka toki olisi voitu soittaa äänekkäämmin. En tiedä laskiko volyymia myöhäisen kellonajan vuoksi säädetty desibeliraja, mutta Suede olisi saanut luukuttaa kovempaa.

Cass McCombs

Illan mielenkiintoisin esiintyjä oli ennalta Cass McCombs, joka on julkaissut tasaisesti albumeja viimeisen viidentoista vuoden ajan. Tuoreen albumin Tip of the Sphere myötä odotukset olivat kovat. McCombs esiintyi taustallaan timmi trio. Yhteisoitto hurmasi heti ensimmäisen Rounder -biisistä lähtien. Jamitteluun yltyneet kappaleet olisivat voineet jatkua loputtomasti. Teki tiukkaa, että Sleeping Vulcanos ehdittiin soittaa, joka kuitenkin on yksi vuosikymmenen hienoimmista lauluista. McCombs on velho kitaransa kanssa, mutta olipa yhtyeen rumpali myös harvinaisen irtonainen instrumenttinsa parissa.

Jessica Pratt (promo)

Myös Jessica Pratt kiinnosti kovasti, koska tuore Quiet Signs albumi edustaa kuluvan vuoden kauneinta musiikkia. Nyt päästään tarkemmin siihen huonoon lavaan. Upstairs on lava jäähallin yläkerroksen käytävällä, missä jääkiekko-otteluiden erätauolla jengi vetää nakkeja mukeista. Idea tilasta on hyvä, sillä kattopalkit tekevät siitä visuaalisesti jylhän, mutta akustiikka on karmea etenkin herkemmälle musiikille. This Time Aroundin kaltainen täysiosuma hautautui ärsyttävästi pulinan alle. Jessica Prattin puolesta hävetti, sillä hänen olisi pitänyt esiintyä intiimissä tilassa, kuten maan alla sijaitsevassa Basementissa tai ulkona Sahara-lavalla. Toisaalta Prattin eteerinen tunnelma olisi istunut hikiseen pukukoppiin, mihin olisi päästetty vain kourallinen ihmisiä.

Snail Mail

Snail Mail on Baltimoresta ponnistavan Lindsey Jordanin sooloprojekti. Lindsey on vasta parikymppinen lauluntekijä, joka herätti huomiota julkaisemalla kitaravetoisen albumin Lush viime vuonna. Snail Mail soitti Black Boxissa, joka tekee onnistuneesti jäähallin kaukalosta intiimimmän areenan. Erinomainen ratkaisu, mutta helteisessä säässä olisi mieluummin kuunnellut Jordanin musiikkia ulkona. Heat Wave ja Pristine ovat kelpo kappaleita, mutta kokonaisuutena setti alkoi toistaa itseään. Lindseyn ääni on persoonallinen, mutta maneerit vaivaavat pitemmän päälle. Mielenkiinnolla seuraan nuoren naisen seuraavia askeleita musiikin saralla. Kitararokki ei ole näemmä ikäloppujen juttu, vaan elää ja voi hyvin myös nuoremman tekijäpolven toimesta.

Richard Ashcroft (UK), Eppu Normaali (FIN) @ Tammerfest, 22.7.2017

Peräkkäisinä päivinä Suomen kamaralla kaksi brittipopin vahvinta egoa: Turussa perjantaina Oasiksen ylväs räyhähenki Liam Gallagher ja lauantaina Tampereella The Verve -yhtyeen entinen nokkamies Richard Ashcroft, jota kutsuttiin myös pitkään nimellä Mad Richard. Kävin pientä sisäistä kamppailua kumpaan lähteä. Tampere vei tällä kertaa voiton logistisista syistä. Liam Gallagher runnoo oletettavasti kiertuetta uuden soolomateriaalin myötä, joten hänet toivon näkeväni myöhemminkin. Richard Ashcroft sen sijaan esiintyi toista kertaa vuoden sisään näillä kulmilla. Viime vuonna akustinen sooloesitys Porissa jäi väliin, joten tätä bändivetoa ei saanut missata.

Tammerfest_logo

Tammerfest on jo yli 20 vuotta toiminnassa ollut kaupunkifestivaali. Taisi olla Turun Down by The Laituri, joka innosti manselaisetkin pystyttämään oma festivaali. Tammerfest on ollut koko ajan pirkanmaalaisten oma musiikkijuhla ilman, että se olisi noussut valtakunnallisesti kiinnostavaksi ja katu-uskottavaksi tapahtumaksi Provinssin, Ruisrockin tai Flow’n tapaan. Nykylinja muistuttaa Himosfestivaalia ohjelmistoltaan, mutta ei ihme sillä festivaalien taustalla on sama organisaatio. Kupletin juoni on selkeä: Parhaat kotimaiset artistit lauteille ja liput myydään loppuun. Richard Ashcroft on tässä linjastossa täysin ulkopuolinen.

Laskeskelin, että edellisen kerran olin Tammerfestissä vuonna 1995, mutta unohdinkin viime vuotisen piipahduksen Kari Peitsamon ilmaiskeikalle. Samaisen Keskustorin ohi kuljin tälläkin kertaa. Ilmaislavalta kajahti etäisesti korviini eurohumppaa, ja kas artistiksi paljastui Cat Cat, joka pisti askeliin lisää vauhtia. Eppu Normaali oli aloittamassa osuuttaan näillä näppäimillä. Lauantain ohjelmistossa osuutensa olivat hoitaneet jo Ellinoora, JVG, Kaija Koo ja Mikael Gabriel. Tämä tähtikatras ei mahtunut samaan mielenmaisemaan mitenkään Richard Ashcroftin kanssa. Oliko Eppu Normaali brittipopin coolille sankarille lämmittelijäksi kuitenkin liian kova?

Ratinan stadionin kupeessa sijaitsevaan Ratinaniemen puistoon kuljetaan Laukonsiltaa pitkin. Puistoalue vetää 9000 henkeä ja sijainti on varsin viehättävä tehdaskaupungin ytimessä. Täytyy antaa Tammerfestille järjestelyjen sujuvuudesta täydet pisteet. Ennakkoon ostettu lippu vaihtui vaivattoamsti rannekkeeksi. Jonotus turvatarkastuksineen kävi sukkelasti. Ei ollut jonoja bajamajoihin, juoman sai käteen kättelyssä ja ilman muiden festivaalien rasittavia panttimaksuja. Roskapönttöjä oli tiuhaan, joten siisteys ei näyttänyt olevan ongelma. Mikä parasta, ostamansa juoman kanssa pääsi vaikka lavan eteen. Muilla festareilla on päivystettävä kauaksi rajatuissa kaljakarsinoissa muiden possujen kanssa. Tammerfest toimi fiksusti jakamalla lavan edustan kahtia. Oikea puoli on anniskelualuetta ja vasen ikärajaton. Aluiden välissä on aitojen välinen kuilu, johon artisti pääsee irrottelemaan kuten Juha Torvinen Eppu Normaalin osuuden loppupuolella teki.

IMG_2562Eppu Normaali tuli nähtyä elokuvansa julkistamisen kunniaksi jatketun 40-vuotiskiertueen vuoksi parikin kertaa viime joulukuussa. Enpä siis syväanalysoi tällä kertaa, vaan kiinnostuneiden kannattaa vilkaista: https://keikkakeppi.com/2016/12/06/eppu-normaali-metro-areena-espoo-2-3-12-2016/.

Eput todistivat, että bändi toimii omillaan ilman sinfoniaorkesteria parhaiten. Martti Syrjä taitaa välispiikit, mutta tällä kertaa moneen kertaan kuulleiden jorinoiden suoltaminen sujui varsin letkeästi ja viihdyttävästi, ja varsinkin, kun biisilistan lukeminen tuotti haasteita. Eput soitti armottoman hittiputken, joka oli harkittu ja rakenteeltaan täydellinen. Bändin repertuaari on niin kova, että sieltä voi jättää soittamatta vaikka Vuonna 85 hitin ilman, että sitä jää kaipaamaan. Tunnin ja vartin aikana Eput soitti seuraavan setin:

Tahroja paperilla
Nyt reppuni jupiset riimini rupiset
Vihreän joen rannalla
Minun aurinkolasit
Lensin matalalla 2
Pimeyden tango
Murheellisten laulujen maa
Baarikärpänen
Urheiluhullu
Joka päivä ja jokaikinen yö
Puhtoinen lähiöni
Linnunradan laidalla
Kitara, taivas ja tähdet
Voi kuinka me sinua kaivataan

Encore

Kaikki häipyy, on vain nyt
Njet njet

Siitä huolimatta jäi kaivelemaan miltä ne uudet kappaleet kuulostaisivat, jos niitä Syrjän veljekset vielä suoltaisivat. Luovuus ei tyrehdy koskaan, vaikka fakta on, että nälkä luomiseen iän myötä hiipuu. Pantse Syrjän kohdalla alati kohoava itsekritiikki taitaa olla se suurin haaste. Kiinnostavaa nähdä saavatko ylöjärveläisjermut rassattua biisintekoröörit vielä auki, että uutta materiaalia saadaan kuultavaksi. Yleisölle näyttää riittävän yhtä hyvin vanhakin materiaali, että mitä sitä turhaa hötkyilemään.

FullSizeRender-2Eppu Normaalin jälkeen Ratinanniemi tyhjentyi lähes täysin. Richard Ashcroftin arvovallalle olisi ollut vähemmän nöyryyttävää soittaa illan toiseksi viimeisenä esiintyjänä kuin pääesiintyjänä kouralliselle yleisöä. Todella suuri sääli, että paikalle jäi vain innokkaimmat fanit. Toisaalta väljyys mahdollisti pääsyn vaivattomasti lavan eteen.

Suur-Manchesterin liepeillä Wiganissa perustettu The Verve oli 1990-luvun puolen välin jälkeen brittipopin tärkeimpiä yhtyeitä. Ei niin iso ilmiö kuin Oasis tai Blur, mutta bändin suureksi kansainväliseksi läpimurroksi noussut Urban Hymns (1997) myi pelkästään Britanniassa yli kolme miljoonaa kappaletta. Bändin taival menestyksen jälkeen jäi kuitenkin lyhyeksi. Richard Ashcroft hyppäsi soolouralle ja julkaisi ensimmäisen albuminsa Alone With Everybody vuonna 2000. The Verve palasi vielä yhteen yhden albumin ajaksi, kun vaisu Forth julkaistiin 2008, mutta sen jälkeen pantiin hanskat hyllylle lopullisesti.

Keskeisintä brittipop-ilmiölle on ollut, että kitaravetoista rokkia ovat soittaneet bändit. Menestys on pääosin saanut voimansa yhtyeiden dynamiikasta, vaikka niissä onkin ollut johtajatyyppejä. Harvan yhtyeen keulahahmot olisivat pärjänneet yksinään samoin kuin bändiensä kanssa. Richard Ashcroft on ollut poikkeus, sillä harva muistaa The Vervestä nimeltä edes muita soittajia. Ei ole ollut Ashcroftilla kuitenkaan helppoa pärjätä sooloartistina. Soololbumit ovat kavunneet brittien top 20 –listalle, mutta muualla maailmassa suosio on ollut vaimeaa. Viime vuonna julkaistu hieman ylituotettu These People paljastaa, että sävellystaito on pysynyt hyppysissä ja tarttuvia säveliä syntyy edelleen.

IMG_2572Richard Ashcroft astui yhtyeensä kanssa lavalle 22:30. Oranssissa takissaan ja pilottiaurinkolaseissaan mies otti coolisti lavan haltuun. Ensimmäisenä starttasi tunnustellen tuoreimman albumin avausnumero Out of My Body. Kakkosena kuultiinkin Ascroftin yksi parhaista sävellyksistä, kun Sonnet lämmitti auringonlaskun viilentämän illan. Setti vuorotteli soolotuotannon ja The Verve -kappaleiden välillä. Ashcroftin taustalla soitti pätevä kolmikko. Basisti Damon Minchella, rumpali Steve Sidelnyk ja kitaristi Adam Phillips ovat kukin kokeneita kettuja, jotka ovat soittaneet ties kenen bändeissä. Biisit soitettiin innostuneesti ja moni kappale venyi kunnon säröiseen jamitteluun. Ashcroft ei paljastanut silmiään aurinkolasiensa takaa kertaakaan, paitsi hangatessaan sankoja kitaran otelaudalla. Välillä Ashcroft kuitenkin jutusteli yleisölle ja selkeästi innostui, kun lavan edestä kaikui hienosti heleä-äänistä taustalaulua The Drugs Don’t Work –kappaleelle. Richard antoi mimmeille erityiskiitoksen. Keikan päätti odotetusti mahtipontinen Bitter Sweet Symphony. Siinä vaiheessa lähdin itse kävelemään Tampereen halki kuten Ashcroft aikanaan ikimuistoisella musiikkivideolla ketään kuitenkaan tönimättä, vaikka monelle olisi tehnyt mieli sanoa, että voi teitä mitä missasitte.

Settilista:

Out of My Body
Sonnet
This Is How It Feels
Space And Time
Break the Night With Colour
Music is Power
Velvet Morning
Lucky Man
The Drugs Don’t Work
Hold On
Bitter Sweet Symphony

FullSizeRender-3

 

Ride (UK), The War On Drugs (US), Chic Featuring Nile Rodgers (US) @ Flow Festival, Helsinki, 14.8.2015

Joka vuosi jaksetaan vääntää onko Flow enemmän näyttäytymispaikka vai oikeasti musadiggareiden juhla? No, se on molempia. Suurimmalle osalle artistit ovat ventovieraita, mutta sitten on se pienempi tiedostava joukko, joka tuntee läpikotaisin vaihtoehtoisen pop-musiikin kiinnostavat nimet. Toki joukkoon mahtuu avarakatseisia musiikin satunnaiskuluttajia, jotka tulevat kuin kirpputorille tekemään uusia löytöjä. Monelle kuitenkin Flow on hyvä syy tavata kavereita ja kännätä.

Flow on kalliin festivaalin maineessa. Ostin yhden päivän lipun hintaan 89€. Se on kova hinta, mutta kun kalkuloi, niin eihän se artistia kohden ole paljon. Pakko-nähdä-listalla olivat Ride, The War On Drugs ja Chic. Olisin kustakin artistista maksanut erikseen 40€, joten ihan kohtuuhintaiseksi perjantai osoittautui. Muut artistit tulivat ikään kuin bonuksena. Rahaa kuluu kuitenkin sapuskaan ja juominkeihin. Flow tarjoaa street foodia omassa luokassaan, jos vertaa muihin festareihin. Niukka lohitartar annos irtosi 10€:lla. Juominkipuolesta sen verran vielä, että ihmettelen miksi hipsterifestivaali myy Lapin kultaa. Onneksi alueella toimii normaalistikin erinomainen Stadin olutpanimo, josta sai laatutavaraa, tosin festarikertoimella hinnoiteltuna: 0,4 litran tuoppi kustansi vaatimattomasti 9€. Järjestelyt Flow’ssa toimii muuten mutkattomasti. Jengi mahtuu mielenkiintoiselle alueelle, vessoihin ei ole jonoa ja tarjottavaakin riittää.

Lianne La Havas veti omaa osuuttaan Flow:n päälavalla, kun saavuin sisään aikamoisen jonotuksen jälkeen. Brittiläinen uusi soulääni ei sulattanut vielä täysin. Biisivalikoima on keskinkertaista. Sitten ryntäsinkin tsekkaamaan kouvolalaista nimihirviötä Have You Ever Seen Jane Fonda Aerobic VHS?, joka pikakatseltuna vaikutti lupaavalta, mutta matkaa on vielä tehtävä ollakseen uusi The Raveonettes. Perjantain mielenkiintoisin hahmo Space Lady jäi yhteen biisiin, joka ei tahtonut teknisistä ongelmista johtuen lähteä käyntiin. Born to Be Wild olisi varmasti ollut huvittava tai sitten täysin banaali esitys. San Franciscossa uraa tehnyt viikinkikypäräpäinen katumuusikko on noussut vanhoilla päivillään uudelle tasolle, kun kiertää jo festivaalien lavoja.

FullSizeRender-2

Nile Rodgers @ Flow Festival

Illan ensimmäinen odotettu esiintyjä oli Chic featuring Nile Rodgers, joka soitti päälavalla. Ihmettelen vaan miksi bändi esiintyy nimellä Chic. Bändissä ainoa alkuperäinen jäsen on Nile Rodgers, joten olisi ollut luontevaa esiintyä rohkeasti Nile Rodgers nimellä ja esittää siinä samalla ne kolme tajunnan räjäyttävää diskoklassikkoa. Muutenhan Chicin tuotanto oli keskinkertaista. Rodgers on merkittävä jamppa eritoten tuottajana. Sitä ei ole kieltämän, mutta sen hän toi itseriittoisesti esiin välispiikeissään. Settilistaan mahtui runsaasti niitä biisejä, joita Rodgers on ollut tuottamassa. Niistä kuultiin niin Diana Rossia, David Bowieta kuin Daft Punkia. Toki bändi soitti hittinsäkin Le Freak ja Good Times. Nile Rodgers on bongattu, mutta mieluummin sen olisin tehnyt Pori Jazzeilla, minne esitys olisi istunut täydellisesti.

FullSizeRender

The War On Drugs

FullSizeRender-1

Adam Granduciel

Ennen The War on Drugsin keikkaa kävin vilkaisemassa Lasten hautausmaata. Onko siinä uusi Notalinna Huraa! Sen aika näyttää. The War on Drugs teki yhden viime vuoden kovimmista albumeista Lost in the Dream, jolta bändi soitti peräti kuusi kappaletta. Bändi aloitti kuitenkin vanhemmalla tuotannollaan. Ensiksi Adam Granducielin johtama kokoonpano soitti biisin Arms Like Boulders esikoisalbumilta Wagonwheels Blues, toisena kuultiin Comin’ Through, joka on julkaistu EP:llä Future Weather. Kolmantena vyörysi vääjäämättömästi mestarillinen An Ocean Between the Waves, ja kas, koko sininen teltta oli yhtä merta. Baby Missiles kakkosalbumilta Slave Ambient ei jäähdytellyt vaan pohjusti Lost in The Dream –putkea, joka alkoi hitillä Red Eyes ja jatkui tunnelmoiden Eyes to the Wind biiseillä. Komea Under the Pressure olisi voinut päättää keikan, mutta viimeisenä bändi soittikin kappaleen Burning, joka tuo etäisesti mieleen Bruce Springsteenin Dancing in the Darkin. Keikka oli juuri niin kova kuin odotinkin. Tähän olisi ollut mainio päättää festari, mutta piti mennä hetkeksi puhaltelemaan ennen illan toista odotettua koitosta.

FullSizeRender-4

Ride

Auringon laskettua öinen Flow näytti valaistuksessa parhaat puolensa. Päälavalla soitti tämän hetken kärkinimi Major Lazer, jonka visuaalinen tanssitykitys värjäsi tyylikkäästi pimeän perjantai-illan. Itse en ymmärrä Lean On –biisin megasuosiota, mutta eihän sitä kaikkea tarvitsekaan ymmärtää.

FullSizeRender-5

Mark Gardener

Ride kutsui luokseen puolelta öin. Soitto alkoi sekunnilleen klo 24 ja hyvin alkoikin. Aloitusbiisi Leave Them All Behind oli hitaasti kasvavan massiivisen kitaravyörytyksen saattelemana loistovalinta. Heti perään huikea kaksikko Like A Daydream ja Polar Bear. Eikä Riden klassikkoalbumilta Nowhere kuultu Seagull lannistanut tunnelmaa.  Mark Gardener hoiti pääosin laulut, mutta kitaristi Andy Bell lauloi myös pari biisiä. Ride palasi lähes kahdenkymmenen vuoden breikin jälkeen. Bell oli viettänyt vuosia Oasiksen basistina ja jatkoi myös Liam Gallagherin Beady Eyes –bändissä, jonka hajottua oli hyvä pistää vanha bändi kasaan. Ride oli 1990-luvun alkupuolen kiinnostavimpia brittibändejä. Ride on luokiteltu shoegazing-bändiksi, mutta yhtä lailla dreampopiksi. Ride palasi onnistuneesti ja heitti lähes yhtä timantin keikan kuin The War on Drugs. Settilista sisälsi kaikkiaan 11 biisiä, joiden seassa kuultiin Dreams Burn Down ja Chelsea Girl sekä tietenkin bändin suosituin veto Vapour Trail. Viimeisenä kappaleena Ride soitti biisin Drive Blind. Tunnin veto on itse asiassa erinomaisen kompakti kesto keikalle. Siitä festareille pisteet.

Ensimmäinen Flow päivä oli näin taputeltu ja omalta osaltani myös viimeinen. Lauantai ja sunnuntai Future Islandin ja Beckin äärikiinnostavasta läsnäolosta huolimatta jäävät väliin. Hyvän virtauksen saa päälle myös kotisohvalla, viinylilevyjä kuunnellen, eikä tarvitse näyttäytyä kenellekään.

Jude Todd (Fra) @ Ma Nolans, Cannes 18.5.2015

Vierailla mailla on mentävä keikalle, jos siihen tarjoutuu pienikin mahdollisuus. Riski kannattaa ottaa, vaikka et tietäisi bändistä yhtikäs mitään. Pelkästään seikkailu uuteen kulttuuriin, klubiympäristöön ja sen atmosfääriin saattaa kyllästää elämännälkäisen. Jos onni käy, niin joskus saattaa tehdä musiikillisia löytöjä, joita ilolla jakaa eteenpäin. Huonompikin musiikillinen kokemus jättää muistijäljen. On sekin parempi kuin ei kokemuksia ollenkaan.

En seuraa ranskalaista musaskeneä aktiivisesti, vaikka aina välillä sieltä tupsahtaa erinomaisia tekijöitä. Ensimmäiset havaintoni taisivat olla 1980-luvun lopulla Mano Negra ja Les Negresses Vertes, kaksi klassikkoa, joiden musiikki elää vieläkin. Tämän päivän hittimusiikkia seuraavista peruskuluttajista harva tietää Daft Punkin Get Luckya hoilatessaan, että viime vuosien tuhdein hittipatonki on leivottu Ranskassa.

Cannes on festivaalikaupunki, mutta se tunnetaan paremmin elävistä kuvista. Kaupunkiin kokoontuvat vuorollaan niin TV-tekijät, elokuvaväki kuin mainospoppoo. Musiikki on toukokuisessa Cannesissa pienessä roolissa, vaikka päällä onkin sesonki. Onneksi on internet ja pienen tutkimusretken jälkeen sain selville, että maanantai-iltana elävän musiikin tarjonta oli irlantilaispubin varassa.

Jude ToddMa Nolans on Cannesin ytimessä sijaitseva klassinen irkkupubi, missä hanavalikoima ei ole kummoinen, mutta pakollista Guinness-olutta voi sentään valuttaa tuoppiinsa, mikäli se maistuu 25 asteen lämmössä. Nettisivujen mukaan illan artistin piti aloittaa kello 22, mutta saavuin 10 minuuttia myöhässä ja pubissa ei ollut vielä mitään merkkiä musisoinnista. Baarin nurkkaan kyhätty instrumenttisetti paljasti, että musiikki pauhaa vielä tänä iltana. Kysyin tarjoilijalta milloin soitto alkaa, johon vastasi, että pitääpä käskeä pomo patistamaan artisti lavalle. Eikä mennyt kuin viisi minuuttia, kun trio kampesi lavalle.

Lavalle nousi pienikokoinen Jude Todd hattu harkitusti takaraivollaan. Ei jäänyt epäselväksi, että eturivin naisväen mielestä 21-vuotias laulaja on syötävän suloinen. Hänen taustallaan soitti kokeneemmat jantterit bassoa ja rumpuja, mutta heidän kipparinaan nuori Jude pärjäsi kuin kehäkettu. Muutaman vuoden tiivis keikkailu alkaa näkyä; homma taittuu raikkaasti mutta rutiinilla. Todd hoiti laulun ohessa puoliakustista kitaraa ja se osoittautuikin miehen soundin peruskiveksi. Ranskan Rivieralta kotoisin oleva Jude Todd paljastui artistiksi, jonka käsissä taipuivat notkeasti niin poprock kuin rento reggae-pohjainen leikittely hempeitä balladeja unohtamatta.Jude Todd

Keikka starttasi tarttuvalla kappaleella, mutta kun kyseessä on uusi tuttavuus, en osaa nimetä kappaleita. Keikan jälkeen muutaman sanan vaihdettuani selvisi kuitenkin, että suurin osa on omaa tuotantoa. Hän on julkaissut toistaiseksi muutaman ep-levyn. Osa biiseistä sisälsi ihan oivallisia melodioita ja kuluneita sanoituksia mistäpä muuta kuin rakkaudesta, joka ei ole koskaan klisee. Illan settiin mahtui muutama coverikin, joista Bill Withersin klassikko Ain’t No Sunshine jäi raakileeksi. Sen sijaan usein coveroitu Oasis-hitti Wonderwall soi mukavasti. Päätösbiisinä kuultu Eagle Eye Cherryn ainoaksi hitiksi jäänyt Save Tonight oli fiksu ja raikas valinta.

Jude Todd soitti englanninkielisiä biisejä, mutta välispiikit hän suolsi ranskaksi. Yleisöä oli kutakuinkin 25 henkeä, joten mistään isoista iltamista ei ollut kyse, vaikka sisäänpääsymaksua ei peritty. Bändi sai kuitenkin innostuneen vastaanoton. Eturivin tyttöosasto eläytyi vahvasti ja eikä ollut epäilystäkään, etteikö Jude Toddin yleisö ole heidän varassaan. Jude Todd tekee helposti lähestyttävää musiikkia, laulaa hyvin, mutta hänen pitää keksiä tapa erottua muista vastaavista sadoista lahjakkaista singer-songwritereista. Ratkaisu siihen on värkätä pari maailmanluokan biisiä. Sitten rajat Ranskan ulkopuolelle aukeavat helpommin. Se on nuorella miehellä selvä ja ihan realistinen tavoite.Jude Todd