Muistan edelleen elävästi sen hetken, kun Lontoon erikoistoimittaja Esa Koivio soitti uutta nousevaa bändiä Radiomafiassa. Yhtye kantoi nimeä Oasis ja debyyttialbumi Definitely Maybe oli innostavinta pitkään aikaan – ja on yhä yhtyeen paras. Kakkosalbumi (What’s the Story) Morning Glory? nosti Oasiksen megaluokkaan, mutta sen jälkeen en ole seurannut yhtyettä intensiivisesti. Joitakin kappaleita olen toki kuunnellut radiosoittoina myöhemmiltä levyiltä, eikä Gallagherin veljesten keskinäisestä kukkoilusta julkisuudessa ole voinut myöskään välttyä. Liam Gallagherin näkeminen 25 vuotta myöhemmin oli nostalgista, mutta toisaalta tuoretta kuin vastapuristettu appelsiini.
Lähes yhtä identtisesti minulle kävi Tarantinon leffojen kanssa. Vertaus on sinänsä osuva, sillä molempien läpimurto tapahtui samoihin aikoihin 1990-luvulla ja kumpainenkin ammentaa taiteessaan lajinsa historiaa. Tarantinon leffat lopetin kolmanteen, kunnes hiljattain annoin periksi katsomalla uuden Once Upon Time in Hollywood. Elokuva avasi portin takaisin mestarin maailmaan. Paluu Oasiksen tai paremminkin sen keulahahmojen soolotuotantoihin tapahtui Liam Gallagherin esikoispitkäsoiton As You Were (2017) kautta, sillä Oasis on ollut telakalla jo vuodesta 2009. Yllättävää oli, että Liamin oma albumi päihitti isoveljen vastaavan, vaikka Noel Gallagher on aina ollut se biisintekijänero.
Liam soitti pari vuotta sitten Turussa, mutta keikka jäi väliin, koska silloin tsekkasin mieluummin samaan aikaan Suomessa soittaneen Richard Ashcroftin. In the Park –tapahtuman kolmannen esiintyjän Franz Ferdinandin näin taas tasan vuosi sitten Allas Sea Poolissa. Joten tällä kertaa fokuksessa oli Liam Gallagher.
Richard Ashcroft aloitti minifestarin ensimmäisenä artistina, koska Jade Bird oli joutunut perumaan esiintymisensä viime tinkaan. The Verven nokkamies soitti samalla kokoonpanolla kuin Tampereella pari vuotta sitten ja settilistakin oli miltei sama vaikkakin suppeampi. Aschcroft ihasteli aurinkoista Helsingin kesäiltaa ja vertasi kolmen vuoden takaiseen sateiseen Pori Jazzin keikkaan. Tampereen visiitistä ei puhuttu, eikä sitä haluta muistella, sillä siellä hän joutui soittamaan vain kouralliselle ihmisiä. https://keikkakeppi.com/2017/07/24/richard-ashcroft-uk-eppu-normaali-fin-tammerfest-22-7-2017/
Täysin oikea valinta laittaa Richard Ashcroft kovan kolmikon kärkeen. The Verven ja Ashcroftin soolomateriaalista koostunut yhdeksän kappaleen paketti lämmitti illan sopivasti. Ashcroft esiintyi ilman mitään visuaalista apua (jos ei aurinkoa lasketa) peiliaurinkolasiensa taakse kätkettynä. Yllätyksiä ei tarjottu ja mies on iän myötä pehmentynyt perheen isä. Lopun uhittelu Bitter Sweet Symphonyn alle tuntu jopa kornilta. Ashcroft pärjää omillaan, mutta olisi mielenkiintoisempaa nähdä kivikasvo The Verven keulilla.
Settlista:
Sonnet, This Is How It Feels, Space And Time, Music is Power, A Song for the Lovers, Lucky Man, The Drugs Don’t Work, Hold On, Bitter Sweet Symphony
Franz Ferdinandin tanssittava post-punk pisti Kaisaniemeen vipinää. Vuoden takaiseen keikkaan verrattuna settilista oli nyt kompaktimpi ja dramaturgisesti jäntevämpi. https://keikkakeppi.com/2018/08/29/franz-ferdinand-uk-kynnet-fin-sea-allas-pool-helsinki-26-8-2018/
Bändin kokoonpano oli sama, mutta nyt kahdella rumpalilla varustettuna. Varsinainen rumpali Paul Thomson oli satuttanut sormensa kiertueella eikä pystynyt soittamaan täysipainoisesti. Toisen rumpusetin takana istui Mike Evans. Thomsonin soitossa ei silmin nähden huomannut mitään ongelmia, mutta tuplarummut toivat eittämättä ytyä esitykseen.
Setissä kuultiin myös julkaisematonta materiaalia, joten uutta levyä voi odotella. Viimeisen This Fire -kappaleen aikana Alex Kapranos pyysi yleisön alas istumaan ja niinhän jengi totteli ja kyti maantasalla hetken ennen kuin kaikki nousivat ylös biisin räjähtäessä loppukliimaksin liekkeihin.
Settilista: The Dark of The Matinée, No You Girls, Walk Away, Right Action, Lazy Boy, Do You Want To, Darts of Pleasure, Ulysses, Always Ascending, Outsiders, Michael, Black Tuesday, Lucid Dreams, Love Illumination, Take Me Out, This Fire
Liam Gallagher aloitti osuutensa iltakymmeneltä, jolloin aurinko oli laskenut maillensa. Pääesiintyjän taustalla nähtiinkin pimeyden ansiosta komeimmat projisoinnit ja tyylikäs valaistus. Silmät kiinni kuunnellessa olisi voinut kuvitella olevansa Oasiksen keikalle, sillä Liam yhtyeineen soitti yli puolet edesmenneen yhtyeensä kappaleita ja ne kuulostivat tismalleen alkuperäisiltä. Gallagherin soolomateriaali ei kuitenkaan kalpene Oasiksen rinnalla. Uudet Shockwave, Once ja The River lupaavat syyskuussa julkistavan kakkosalbumista pätevää plattaa.
Liam esiintyi anorakissaan tyylilleen uskollisesti etukenossa ja kädet takana tai vähintäänkin syvällä sivutaskuissa. Liamilla on tunnistettava lauluääni ja se toimii yhä hyvin. Jos Noel sävelsi Oasiksen parhaat biisit, niin ei ne kuulostaisi Oasikselta ilman RKIDin tulkintaa (Noelin laulamia kappaleita lukuun ottamatta). Nykynuorille Liam Gallagher ei sano välttämättä mitään, mutta 1990-luvun eläneille hän on megatähti. Kaisaniemen puisto on kuitenkin ulkoareenaksi melko intiimi, joten ei haitannut lainkaan, ettei oltu Ed Sheeranin mitoissa Malmin lentokentällä.
Liam ei paljoa höpöttele, kuten kovanaaman ei kuulukaan, mutta antoi kyllä yleisöstä huutajan kuulla kunniansa. Manchesterin rokkikukolta ei pyydetä soittamaan Oasista. Toisaalta Liam osaa olla huomaavainen. Hän esitti harkitusti kappaleen Cast No Shadow, joka on omistettu Richard Ashcroftille. Varsinaisen setin viimeinen Champagne Supernova soitettiin Liamin edesmenneen ystävän muistolle, jonka kuvakin heijastettiin kankaalle. Bändillä ei ole ollut tapana soittaa encorea kesän kiertueella, mutta Helsingissä kuultiin ylimääräisenä Be Here Now.
Settilista: Rock ’n’ Roll Star, Morning Glory, Wall of Glass, Greedy Soul, For What’s It’s Worth, Bold, Shockwave, Columbia, Slide Away, Lyla, Once, The River, Cigarettes & Alcohol, Wonderwall, Supersonic, Champagne Supernova, Encore: Be Here Now
In the Park -festivaali kolmella artistilla oli maistuva kerta-annos. Yhden illan aikana ei ehdi turtua, eikä kärsiä festarin turnausväsymystä jälkikäteen. Kaisaniemen illan osalta ohjelmisto oli hyvin suunniteltu. Ei jokaiselle jotakin, vaan täsmämusiikkia Brittipopin ystäville.
Eppu Normaali tuli nähtyä elokuvansa julkistamisen kunniaksi jatketun 40-vuotiskiertueen vuoksi parikin kertaa viime joulukuussa. Enpä siis syväanalysoi tällä kertaa, vaan kiinnostuneiden kannattaa vilkaista: 
Eppu Normaalin jälkeen Ratinanniemi tyhjentyi lähes täysin. Richard Ashcroftin arvovallalle olisi ollut vähemmän nöyryyttävää soittaa illan toiseksi viimeisenä esiintyjänä kuin pääesiintyjänä kouralliselle yleisöä. Todella suuri sääli, että paikalle jäi vain innokkaimmat fanit. Toisaalta väljyys mahdollisti pääsyn vaivattomasti lavan eteen.
Richard Ashcroft astui yhtyeensä kanssa lavalle 22:30. Oranssissa takissaan ja pilottiaurinkolaseissaan mies otti coolisti lavan haltuun. Ensimmäisenä starttasi tunnustellen tuoreimman albumin avausnumero Out of My Body. Kakkosena kuultiinkin Ascroftin yksi parhaista sävellyksistä, kun Sonnet lämmitti auringonlaskun viilentämän illan. Setti vuorotteli soolotuotannon ja The Verve -kappaleiden välillä. Ashcroftin taustalla soitti pätevä kolmikko. Basisti Damon Minchella, rumpali Steve Sidelnyk ja kitaristi Adam Phillips ovat kukin kokeneita kettuja, jotka ovat soittaneet ties kenen bändeissä. Biisit soitettiin innostuneesti ja moni kappale venyi kunnon säröiseen jamitteluun. Ashcroft ei paljastanut silmiään aurinkolasiensa takaa kertaakaan, paitsi hangatessaan sankoja kitaran otelaudalla. Välillä Ashcroft kuitenkin jutusteli yleisölle ja selkeästi innostui, kun lavan edestä kaikui hienosti heleä-äänistä taustalaulua The Drugs Don’t Work –kappaleelle. Richard antoi mimmeille erityiskiitoksen. Keikan päätti odotetusti mahtipontinen Bitter Sweet Symphony. Siinä vaiheessa lähdin itse kävelemään Tampereen halki kuten Ashcroft aikanaan ikimuistoisella musiikkivideolla ketään kuitenkaan tönimättä, vaikka monelle olisi tehnyt mieli sanoa, että voi teitä mitä missasitte.
Keikkakeppi 