AC/DC (AU), Vintage Trouble (US) @ Kantolan tapahtumapuisto, Hämeenlinna 22.7.2015

Vihdoin oli aika nähdä AC/DC elävänä. Pikkupojasta diggaillut, kukapa ei olisi, mutta tähän mennessä olen nähnyt vain bändin live-vetoja eri tallenteilta, vaikka Australian ihmeet ovat ravanneet Suomessa useasti. Kerran näin laadukkaan tribuuttibändin ja aloin uskoa, että sen lähemmäksi en AC/DC:tä pääse. https://keikkakeppi.com/2013/05/06/back-in-black-house-of-blues-anaheim-us-26-4-2013/

ACDC_700x250Kun ostin talvella liput konserttiin pidin ajatusta nähdä AC/DC Hämeenlinnassa raikkaana ideana. Mikä mukavampaa kuin ajella mökiltä rokkaamaan. Kesä koitti ja saapuessani Hämeenlinnaan näin jo Aulangon raitilla ensimmäiset välkkyvät sarvipäät hoipertelemassa kohti Kantolan tapahtumapuistoa. Ennakkotietojen mukaan lippuja olisi myyty liki 55.000. Se on sata kertaa enemmän kuin AC/DC:n ensimmäiselllä Suomen vierailulla Kulttuuritalolla vuonna 1977. Kävellessä 2km matkaa kohti tapahtumapuistoa heräsi kysymys, että miksi ihmeessä konsertti pitää järjestää Hämeenlinnassa. Okei, kaupunki sijaitsee kätevästi Tampereen ja Helsingin puolivälissä ja virkistää kivasti kaupungin elinkeinoelämää, mutta siihen ne hyvät puolet päättyivätkin.

HornsKävelymatkan aikana valkeni nopeasti, että nyt ollaan junttien paraatissa. Onko AC/DC punaniskojen musaa? Olen siis itsekin juntti. Nimittäin sellaista tupaurpojen ja puskaankusijoiden määrää en ole aikaisemmin nähnyt. Alueelle olisi päässyt jo klo 15, mutta kysyn vaan kuka haluaa hengailla kuusi tuntia keksitehtaan kentällä. Lopulta alueelle päästyäni, sain ilokseni havaita, että ensimmäinen sammunut raahattiin ulos. Nurmikenttä oli sateen jälkeen kohtuuhyvässä kunnossa, mutta hiekka-alueet lätäköitä täynnä ja järjettömän kaljatölkkimeren peitossa. En muista milloin olisin ollut viimeksi konsertissa tai festivaaleilla, missä ei olisi ollut ympäristökysymysten päälle ymmärtävälle sivistysmaalle ominaista panttijärjestelmää. Mutaisten bajamaja-alueiden jonot olivat kohtuuttomat ja tönimiseltä ei voinut välttyä. Missä olivat pisuaarit? Nyt äijät ruikkivat aitojen raoista Koff-eritteensä. Kantolan puiston infrastruktuuri ei ollut mieleeni, alkoi tulla ikävä Olympiastadionia, vaikkei sekään ole mikään pyhättö. Aloin myös kadehtia kaveriani joka oli hoitanut AC/DC:n tyylikkäästi Wembleyllä.

Lämmittelijä Vintage Trouble alkoi soittaa saavuttuani alueelle ja mikä siinä kuunnellessa kelvollista blues rockia samalla kun jonotti baariin. Vintage Trouble on tuttu Honda Civic mainoksessa pyörineestä Today Is Pretty Great –biisistä. Muuten en ollut paremmin tutustunut orkesteriin. Ei ole koskaan helppo rooli soittaa jättiläisen edessä, sillä paikalle oltiin saavuttu katsomaan vain yhtä asiaa.

FullSizeRender-4AC/DC:n show ilmoitettiin alkavaksi 21.00, mutta meni puolisen tuntia yli ennen kuin meteoriitti törmäsi Kantolan kentälle. Videotykityksen jälkeen ämyreistä alkoi raikaa Rock or Bust, joka on AC/DC:n tuoreimman albumin ja koko kiertueen otsake. Kyllä käy rock ’n’ roll kuusikymppisiltä äijiltä ja parin naukun jälkeen alkoi roskainen puisto näyttää silmissä siedettävämmältä.

Settilistan sisälsi uudelta albumilta vain kolme kappaletta, joista Play Ball istuu oikein mukavasti klassikoiden sekaan. 2000-luvun tuotannosta näiden lisäksi kuultiin vain Rock ’n’ Roll Train edelliseltä Black Ice (2008) albumilta. Thunderstruck on tykki vuodelta 1990, mutta muut 15 biisiä olivat poimintoja 1970 ja 80 –luvuilta. Onneksi sekaan mahtui muutama virkistävä valinta kuten Shot Down in Flames, Sin City ja Have a Drink on Me – tai mistä minä tiedän vaikka olisivat peruskauraa aikaisemmillakin kiertueilla. Yhtä biisiä jäin kaipaamaan, sitä bändin parasta kappaletta, jossa säkkipillit muistuttavat mistä aussijäbien juuret ovat kotoisin. It’s a Long Way to the Top (If You Wanna Rock ’n’ Roll) jäi kuulematta.

Kun kuulin AC/DC:n kiertueesta, ajattelin että nyt on viimeinen tilaisuus nähdä bändi. Eilisen vedon jälkeen perun puheeni, sillä niin elinvoimaisessa kunnossa ukot ovat. Etenkin 67 –vuotias Brian Johnson tulkitsee samalla vimmalla kuin siirtyessään Geordiesta AC/DC:n riveihin vuonna 1980. Hän astui isoihin saappaisiin, sillä rock-kukko Bon Scott oli kuitenkin se alkuperäinen the rock ’n’ roll singer. Ei alkanut Brian Johnsonin ura heikosti, sillä heti samana vuonna bändi julkaisi ehkä suurimman klassikkoalbuminsa Back in Black. Kantolassa albumilta kuultiin peräti viisi kappaletta. Tosin sen jälkeen AC/DC on onnistunut äänittämään uusia hyviä kappaleita vain muutaman.

Eikä ollut 60-vuotias koulupukuinen Angus Young vähentänyt lavariehuntaansa. Chuck Berryltä pöllitty ankkakävely käy edelleen notkeasti. Tosin varsinaisen setin viimeisen biisin Let There Be Rockin päätteeksi hän veti turhan puuduttavan kitarasoolon. Mielenkiintoista oli nähdä miten Stevie Young pärjää setänsä paikalla. Nimittäin maailman parhaaksi rytmikitaristiksi kehuttu Malcolm Young sairastui dementiaan ja joutui jäämään bändistä pois. Samoin rumpali Phil Rudd töpeksi itsensä bändistä ulos ja hänen tilalleen palasi aikaisemminkin yhtyeessä soittanut Chris Slade.AC/DC Hell's Bells

AC/DC päätti komean keikan ilotulitukseen. Riffirock-nälkä oli tyydytetty ja huomattavasti parempi fiilis oli kävellä Kantolasta pois. Eikä mennyt kauan kuin poliisien saattama mustien autojen ketju viiletti kävelijöiden edestä ja vei rokkitähdet kauaksi pois. Siinä tallustellessa totesin, ettei tarvitse tulla toista kertaa Kantolan tapahtumapuistoon ellei nyt sitten joku sellainen bändi satu paikalle, jota ei voi missata.mud

Settilista:

1 Rock or Bust

2 Shoot to Thrill

3 Hell Ain’t a Bad Place to Be

4 Back in Blackcans

5 Play Ball

6 Dirty Deeds Done Dirt Cheap

7 Thunderstruck

8 High Voltage

9 Rock ’n’ Roll TrainKetchup

10 Hell’s Bells

11 Babtism by Fire

12 You Shook Me All Night Long

13 Sin City

14 Shot Down in FlamesIMG_6663

15 Have a Drink on Me

16 T.N.T

17 Whole Lotta Rosie

18 Let There Be Rock

Starcar

encore

19 Highway to Hell

20 For Those About to Rock ( We Salute You)

Back in Black (US) @ House of Blues, Anaheim, California 26.4.2013

Tunnustan heti kärkeen, että sivistyksessäni on reikä, joka on ammottanut avonaisena niin kauan kuin olen musiikkia harrastanut. AC/DC, tuo rockin kivajalka, on meikältä vieläkin näkemättä. Mahdollisuuksia olisi ollut, sillä Australian kukot ovat käyneet Härmässä useasti. Aina on vaan tilaisuus mennyt ohi. Nyt vieraillesani Anaheimissa huomasin kylän ykkösklubin, ja lähestulkoon ainoan, mainostavan tribuutti-iltaa AC/DC:n kunniaksi. Tahtipuikkoja heilutti Back in Black, joka lienee paras imitoimaan vaihtovirta/tasavirtaa koko Telluksella. Eipä ollut aito orkesteri, mutta enpä osaa kuvitella kenenkään pääsevän näin lähelle esikuvaansa.

Back in Black on vuonna 2000 Dallasissa perustettu apinaorkesteri. Bändi imitoi niin Bon Scottin kuin Brian Johnsonin aikaisen AC/DC:n. Laulaja Darren Caperna osaa maneereita myöten tulkita esikuviansa. Pieni vaatteiden vaihto välillä ja mies on kuin ilmetty. Keikka alkoi Brian Johnsonin aikakaudella ja sitten hattu narikkaan ja farkkulivi niskaan ja Bon Scott nähtiin elävänä lauteilla. Eipä ollut kitaristi Mike Mroz myöskään kaukana Angus Youngin olemuksesta. Tosin pitkän huiskea sälli oli liikkeissään kuin lyhtypylväs vaahtosammuttimen kokoiseen idoliinsa verrattuna. Samoin komppikitaristi Scott Lepage jäkitti paikallaan kuin Malcolm Young. Basisti Eric Sykes ja rumpali Ken Schiumo eivät niin esikuviltaan vaikuttaneet, mutta hoitivat rytmiryhmän tehtävät kuten asiaan kuuluu. Olen siis nähnyt AC/DC:n intiimillä klubikeikalla tai ainakin melkein.

Amerikan mantereella cover-pumput osaavat hommansa ja jos sen tekee oikein hyvin pääsee kiertämään maan parhaita venueita säännölliseesti. Back in Black on rutinoitunut hyvään kuosiin ja saundaa paremmalta. Esikuvaan en voi rinnastaa sen tarkemmin kuin ei ole vertailukohtaa, mutta mielikuvat täyttyivät täydellisesti. Cover-bändien ei tarvitse tuottaa levyjä, koska katalogia löytyy muutenkin. Riittää, että veivaa livenä ja saa jengin diggaamaan. House of Bluesissa oli hurmoksellinen meininki alusta loppuun.

Back in Black

Back in Black @ House of Blues, Anaheim

Biisilistan avaaminen tässä yhteydessä on hölmöä, sillä mitä muuta Back in Black olisi soittanut kuin taattua AC/DC:n hittikimaraa. Tuli Shoot to Thrill, You Shook Me All Night Long, T.N.T., It’s a Long Way to the Top ( If you Wanna Rock’n Roll), Highway to Hell, For Those About to Rock, Dirty Deeds Done Dirt Cheap ja niin edelleen ja pois päin. Yllätyksiä ei tullut. Ehkä Whole Lotta Rosie edusti ei-niin-odotettua.

Tämä ilta oli jo toinen cover-orkesteri peräjälkeen, mutta mikäpäs siinä. Ehkä vielä jonain päivänä näen aidot rockin kengurut, mutta kyllä Angus Young-plagiaatio lavaliikehdintöineen ja esiintymisasuineen antoi armoa odotukselle. House of Blues Disneyland Downtownin sydämessä on oiva rock-luola, missä voi vetää hyvät sapuskat keikan alle ja siirtyä sitten salin puolelle katsomaan miten kirnu kulloinkin pyörii. Liput keikalle olisi maksanut 18$, mutta kerrankin kävi mahdotommalta kuulostava mäihä.

Vaikka kyseessä oli tribuutti-iltamat, kävi mielessä pelko, että loppuunhan se myydään. Olihan kuitenkin perjantai-ilta. Lähdin ennalta ostamaan neljää tikettiä ja kun pääsin luukulle, sain käteeni kuoren, jossa oli neljä lippua valmiiksi maksettuna. Mitä? Epäilin myyjän vitsailevan, mutta totta se oli, sain liput ilmaiseksi. Ehkäpä kuoressa ollut American Express -logo kertoi, että tiketit olivat jo kertaalleen maksettu. Enempää en alkanut asiaa selvittelemään, vaan lähdin hämmentyneen tyytyväisenä odottamaan illan konserttia. Se oli vähintäänkin hintansa väärti.