Kun näin ilmoituksen 22-Pistepirkon jäähyväiskeikasta, se sai rivakasti ostamaan liput Tavastialle ja heti perään epäilemään, että bändin lopettaminen ei voi pitää paikkaansa. Asko Keränen kertoi bändin nettisivuilla veljesten ajautuneen tappelurinkiin, jonka johdosta päättivät jäädä määräämättömälle tauolle. Vaikea uskoa, että päätös olisi lopullinen. Toisaalta 22-Pistepirkon ruotuun ei sovi mitenkään, että he tekisivät tällaisia markkinointitempauksia vain myydäkseen keikan loppuun. Ehkä he ovat siis oikeasti pidemmän huilin tarpeessa.

Utajärvellä 35 vuotta sitten perustettu 22-Pistepirkko on koko uransa ollut kiinnostavin suomalainen vaihtoehtobändi. Päätös laittaa pillit pussiin velvoitti bändin soittamaan jäähyväisten kunniaksi kaksi keikkaa samaisena lauantaina. Ensimmäinen keikka myytiin nopeasti loppuun. Lisäkonsertti saatiin järjestettyä samalle päivälle, mutta alkoi jo 14:30. Toinen veto, johon itsekin osallistuin, alkoi sekin poikkeuksellisen aikaisin jo 20.00. Syy: bändin on tarkoitus vetää pitkä keikka. Lisäksi Tavastialla kolkuttaa takarajana myös lauantaidisko, joka pakottaa keikat päättymään klo 23 mennessä. Ei 22-Pistepirkkko soittanut sentään kolmea tuntia, mutta reilun kaksi tuntia tosin pitäen välissä vartin tauon.

22-Pistepirkko ponnistaa psykedeelisen ja garage rockin trampoliinilta ja korkealle pomppaakin, tosin mukana on runsaasti omaa kierrettä, joka tekee bändistä yhden persoonallisimmista bändeistä mitä härmässä on koskaan toiminut. 22-Pistepirkko on saanut arvostusta myös muualla Euroopassa. En muista kuka kirjoitti joskus 90-luvun alussa, mutta hyvin kirjoitti, kun sanoi 22-Pistepirkon musiikin jos minkä sopivan David Lynchin elokuviin. Osuvasti sanottu. Sen sijaan kotimaisessa TV-sarjassa Kallio pirkkojen musiikki soi väärässä ympäristössä.

Tavastian ilta tarjosi kaksi tunnin settiä sekä reilun mittaisen encoren. Toista encoreakin jengi taputti tahdikkaasti, mutta siihen ei bändi enää taipunut. Olihan takana reilun neljän tunnin iltamat, joten ihan komea finaali bändille. 22-Pistepirkko on vahva tasa-arvoinen trio, jonka joka jamppa on myös tärkeä biisintekijä. Keulilla PK Keränen omintakeisella lauluäänellään on orkesterin kiistämätön tunnusmerkki. PK:sta on kouliintunut 35 vuodessa myös vänkä kitaristi. Lavalla bändin voimahahmo on Asko Keränen, joka hoitaa riehunnan, välispiikit ja tietenkin koskettimet ja ohjelmoinnin, mutta myös basson, silloin kun sitä tarvitaan. 22-Pistepirkko on siis hieman The Doorsin hengenheimolainen, sillä bändin soundin pohjana ei ole perinteisesti basso ja rummut.

Rumpali Espe Haverinen laulaa myös säännöllisesti pari biisiä keikalla. Tällä kertaa hän lauloi Tired of Being Drunk biisin, jonka taustalla hääräsi bändin lisäksi nelihenkinen torviryhmä. 22-Pistepirkko on esiintynyt aikaisemminkin torvien kanssa, mutta omalle kohdalle sattui ensimmäinen kerta. Kestikin hetken tottua torville sovitettuihin versioihin. Juuri edellä mainittu Tired of Being Drunk ei kuitenkaan toiminut torvien tukemana. Sen sijaan torvien laiskottama versio Birdy –hitistä toimi mainiosti ja varsinkin huilu korvasi albumiversiolla kuultavan sirkutuksen tyylikkäästi. Torvet toivat voimaa menopaloihin kuten esimerkiksi Rat King soi vahvasti, mutta eniten nautin alkuperäisestä trioilmaisusta. Settilista sisälsi kattavasti kappaleita koko uralta ja huvittava hetki oli kun Asko yritti yleisöä saada mukaan laulamaan ennen julkaisemattoman Madness of Speed –biisin mukana. Ei lähtenyt laulu, mutta kun bändi soitti vuonna 1989 julkaistulta Bare Bone Nest –albumin hitin Frankenstein, johan repesi. Eikä meno laantunut Stupid -biisin aikana. Ekan setin parhaimmistoa olivat myös I’m a Moon Around You, joka on tunnelmapala Rally of Love –albumilta. Reipas versio kuultiin myös Velvet Undergroundin harvinaisuudesta We’re Gonna Have a Real Good Time Together.

Breikki tuli tarpeeseen myös yleisön puolesta, sillä lämpötila salissa huiteli vähintään kolmessakymmenessä. Iltapäivän keikan tunkka ei ollut ehtinyt tuulettua ennen illan esitystä, eikä tilannetta auttanut uudelleen täyttynyt tupa ja varmaan ulkopuolen helteelläkin oli osuutensa asiaan. Tauolla oli hyvä käydä vetämässä keuhkoihin raikasta ilmaa.

Jos alkupuoliskolla oli paikoin ruostetta, oli toinen setti kokonaisuutena puhdasta terästä. Helppohan se oli riemuita kun Rumble City, Lala Land –klassikolta (1994) kuultu (Just) A Little Bit More ja Elevenilta (1998) vetäisty Onion Soup laittoivat yleisön hoilaamaan täysillä mukana. Kakkossetin parasta antia tarjosi kuitenkin melodiaässä Rally of Love, jonka lyömätön biitti sai lanteet heilumaan. Balladiosasto jäi vähiin, mutta Espe lauloi kohtalokkaan pelkistetysti Sky Girl –biisin albumilta (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! (2008) vain PK:n kitaran säestyksellä. Toisen setin eroottisimman kappaleen tittelin nappasi cover Bo Diddleyn Mona –bluesklassikosta. En muista vastaavaa värinää kokeneeni pirkkojen keikoilla. Encore päätyi kappaleeseen I Knew, joka löytyy Drops & Kicks (2005) -albumilta ja jos se oikeasti päätti lopullisesti 22-Pistepirkon taipaleen, niin fiksumpaa valintaa en olisi keksinyt.

Kaikesta spekuloinnista huolimatta ilta 22-Pistepirkkojen seurassa oli ikimuistoinen uran pakettiin käärivä kokemus. Tämä sattui olemaan 10 kerta kuin näin bändin elävänä. Jokainen kerta on ollut yllätyksellinen ja erilainen niin hyvässä kuin pahassa. Ensimmäinen kerta osui huhtikuulle 1991, jolloin läpimurtolevy Big Lupu (1992) oli vasta tuloillaan. Sitä ennen olin kuunnellut erityisesti The Kings of Hong Kong –albumia (1987), mutta tuskin osasin ennustaa kristallipallosta, että olisin heidän läksiäisissä vuonna 2015. Olen nähnyt kerran myös The Others -kokoonpanon, joka on 22-Pistepirkkojen jäbien mainio coverpumppu. Sen lopettamisesta ei ole ollut mitään puhetta. Onneksi.