Tuntematon's avatar

Joshua James (US), Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen (Fin), Louhisali, Espoon Kulttuurikeskus, 16.9.2015

Vajaa yhdeksän kuukautta kulunut edellisestä vierailusta ja taas Utahin ihme Joshua James saapuu Suomeen. Nyt mies astui jo kolmannen kerran maaperällemme, mutta tällä kertaa hänellä oli bändi messissä. Joshua Jamesin edellinen sympaattinen Sellosalin veto oli sen verran tuoreessa muistissa https://keikkakeppi.com/2015/01/31/joshua-james-us-ninni-poijarvi-mika-kuokkanen-feat-olli-haavisto-sellosali-espoo-28-1-2015/, että ilman bändihoukutinta olisin jättänyt keikan helposti väliin. Eikä mies ollut julkaissut tässä välissä uutta materiaalikaan. Toisaalta konsertin sijainti Espoon sydämessä veti myös puoleensa.

Vaihtoehtoisen folkrokin sanansaattaja Joshua James soitti minikiertueella Espoon lisäksi Turussa, Kouvolassa ja Helsingissä. Aloituspaikaksi oli valikoitunut Tapiolan kulttuurikeskuksen Louhisali, joka on muutamasta vedosta tullut jo itsellekin tutuksi. Louhisali on muuttanut jäykän konserttisalin onnistuneesti klubimaiseksi, josta voisi ottaa mallia moni muukin kulttuurisali. Osa katsomosta on purettu ja lavan eteen asetetut pöytäryhmät tekevät ilmeestä baaritiskeineen lungimman.

FullSizeRenderJoshua Jamesin kiertue alkoi himmeiden tähtien alla, sillä jätkien soittokamat olivat jääneet Pariisin lentokentälle. Onneksi homma taittui lainakamoillakin komeasti. Viime keikan tapaan illan aloitti kuitenkin lämmitetlijäduo Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen. Tällä kertaa he soittivat ilman Olli Haavistoa, jonka steel-kitarointia vähän jäi kaipaamaan. Ninni ja Mika ovat Joshua Jamesin ystäviä ja heidän ansiokseen voi lukea, että Jamesin jengi käy täällä näinkin usein. Poijärvi ja Kuokkanen soittivat pääosin omaa tuotantoa sekä edelliseltä Vagabond Moon (2013) että tulevalta All Them Pretty Things –albumeilta. Heidän osuutensa alkoi kuitenkin tulkinnalla Dolly Partonin 9 to 5 –kantriklassikosta. Settilistaan mahtui myös mainio sovitus delta blues –standardista Rollin’ and Thumblin’. Poijärven ja Kuokkasen esityksestä oli helppo päätellä, että kaksikko vaalii amerikkalaisen jyvämusiikin perinnettä kunniakkaasti ja uuden materiaalin perusteella voi todeta, että edelleen osuu laariin.

Joshua James soitti edellisen kerran duettona kitaristi Evan Coulomben kanssa hienon keikan. Nyt heidän FullSizeRender-1lisäkseen lavalle nousivat basisti David Isaac Russell ja rumpali Timothy George ja eittämättä rytmiryhmä toi Joshua Jamesin lauluihin laastia. Aloitusbiisi Mystic näytti suunnan; pääosin kappaleita kuultiin miehen toistaiseksi parhaalta pitkäsoitolta From The Top Of Willamette Mountain (2102), mutta sekaan mahtui myös Sing Songs (2009) EP:ltä kuultu letkeä Crooked Arrow ja Broke, joka on mainio laulu Well, Then, I’ll Go to Hell (2013) –albumilta. Eipä ollut yllätys, kun tunnelmallisen Cheyenne, Wyoming –kappaleen tueksi nousivat lavalle parivaljakko Poijärvi & Kuokkanen. Niin heidät viimeksikin kutsuttiin Sellosalissa stagelle. Duo jeesasi vielä So Did I -kappaleen aikana, joka on yksi Joshua Jamesin merkkiteoksista. Esperanza sai takanani istuneet hispaanialaiset innostumaan, kun Jamesilta taittua komeasti myös espanjan kieli. Päätöskappale Feel the Same rinnasti Joshua Jamesin komeasti Ryan Adamsin parhaimpiin. Varsinaisen keikan päälle kuultiin pari encorea, joista viimeinen Coal War on Joshuan läpimurtokappale ja edelleen se tunnetuin iskusävelmä.

Kahden kombon keikka maksoi 17.50€ ja kohtuuhinta vetikin salin puolilleen väkeä. Tästä voi kiittää kaupungin kulttuuritoimea, koska ilman tukea tuskin tälllaiseen hintaan Joshua Jamesia bändeineen sekä laatulämmittelijää olisi saatu. Jos vielä kaupungin hallinnoimien konserttipaikkojen tiedotukseen satsattaisiin, saataisin salit helposti täyteen. Tämä ei ole Espoon ongelma, vaan monta kertaa menee ohi hyviä artisteja myös Helsingin konserttisaleissa. Tosin nyt olen ollut valppaana, kun Savoy tarjoaa herkkua ensi torstaina.Joshua James

Tuntematon's avatar

22-Pistepirkko @ Tavastia, Helsinki, 22.8.2015

Kun näin ilmoituksen 22-Pistepirkon jäähyväiskeikasta, se sai rivakasti ostamaan liput Tavastialle ja heti perään epäilemään, että bändin lopettaminen ei voi pitää paikkaansa. Asko Keränen kertoi bändin nettisivuilla veljesten ajautuneen tappelurinkiin, jonka johdosta päättivät jäädä määräämättömälle tauolle. Vaikea uskoa, että päätös olisi lopullinen. Toisaalta 22-Pistepirkon ruotuun ei sovi mitenkään, että he tekisivät tällaisia markkinointitempauksia vain myydäkseen keikan loppuun. Ehkä he ovat siis oikeasti pidemmän huilin tarpeessa.

FullSizeRender-1Utajärvellä 35 vuotta sitten perustettu 22-Pistepirkko on koko uransa ollut kiinnostavin suomalainen vaihtoehtobändi. Päätös laittaa pillit pussiin velvoitti bändin soittamaan jäähyväisten kunniaksi kaksi keikkaa samaisena lauantaina. Ensimmäinen keikka myytiin nopeasti loppuun. Lisäkonsertti saatiin järjestettyä samalle päivälle, mutta alkoi jo 14:30. Toinen veto, johon itsekin osallistuin, alkoi sekin poikkeuksellisen aikaisin jo 20.00. Syy: bändin on tarkoitus vetää pitkä keikka. Lisäksi Tavastialla kolkuttaa takarajana myös lauantaidisko, joka pakottaa keikat päättymään klo 23 mennessä. Ei 22-Pistepirkkko soittanut sentään kolmea tuntia, mutta reilun kaksi tuntia tosin pitäen välissä vartin tauon.

22-Pistepirkko ponnistaa psykedeelisen ja garage rockin trampoliinilta ja korkealle pomppaakin, tosin mukana on runsaasti omaa kierrettä, joka tekee bändistä yhden persoonallisimmista bändeistä mitä härmässä on koskaan toiminut. 22-Pistepirkko on saanut arvostusta myös muualla Euroopassa. En muista kuka kirjoitti joskus 90-luvun alussa, mutta hyvin kirjoitti, kun sanoi 22-Pistepirkon musiikin jos minkä sopivan David Lynchin elokuviin. Osuvasti sanottu. Sen sijaan kotimaisessa TV-sarjassa Kallio pirkkojen musiikki soi väärässä ympäristössä.

22-ppTavastian ilta tarjosi kaksi tunnin settiä sekä reilun mittaisen encoren. Toista encoreakin jengi taputti tahdikkaasti, mutta siihen ei bändi enää taipunut. Olihan takana reilun neljän tunnin iltamat, joten ihan komea finaali bändille. 22-Pistepirkko on vahva tasa-arvoinen trio, jonka joka jamppa on myös tärkeä biisintekijä. Keulilla PK Keränen omintakeisella lauluäänellään on orkesterin kiistämätön tunnusmerkki. PK:sta on kouliintunut 35 vuodessa myös vänkä kitaristi. Lavalla bändin voimahahmo on Asko Keränen, joka hoitaa riehunnan, välispiikit ja tietenkin koskettimet ja ohjelmoinnin, mutta myös basson, silloin kun sitä tarvitaan. 22-Pistepirkko on siis hieman The Doorsin hengenheimolainen, sillä bändin soundin pohjana ei ole perinteisesti basso ja rummut.

KeräsetRumpali Espe Haverinen laulaa myös säännöllisesti pari biisiä keikalla. Tällä kertaa hän lauloi Tired of Being Drunk biisin, jonka taustalla hääräsi bändin lisäksi nelihenkinen torviryhmä. 22-Pistepirkko on esiintynyt aikaisemminkin torvien kanssa, mutta omalle kohdalle sattui ensimmäinen kerta. Kestikin hetken tottua torville sovitettuihin versioihin. Juuri edellä mainittu Tired of Being Drunk ei kuitenkaan toiminut torvien tukemana. Sen sijaan torvien laiskottama versio Birdy –hitistä toimi mainiosti ja varsinkin huilu korvasi albumiversiolla kuultavan sirkutuksen tyylikkäästi. Torvet toivat voimaa menopaloihin kuten esimerkiksi Rat King soi vahvasti, mutta eniten nautin alkuperäisestä trioilmaisusta. Settilista sisälsi kattavasti kappaleita koko uralta ja huvittava hetki oli kun Asko yritti yleisöä saada mukaan laulamaan ennen julkaisemattoman Madness of Speed –biisin mukana. Ei lähtenyt laulu, mutta kun bändi soitti vuonna 1989 julkaistulta Bare Bone Nest –albumin hitin Frankenstein, johan repesi. Eikä meno laantunut Stupid -biisin aikana. Ekan setin parhaimmistoa olivat myös I’m a Moon Around You, joka on tunnelmapala Rally of Love –albumilta. Reipas versio kuultiin myös Velvet Undergroundin harvinaisuudesta We’re Gonna Have a Real Good Time Together.

Breikki tuli tarpeeseen myös yleisön puolesta, sillä lämpötila salissa huiteli vähintään kolmessakymmenessä. Iltapäivän keikan tunkka ei ollut ehtinyt tuulettua ennen illan esitystä, eikä tilannetta auttanut uudelleen täyttynyt tupa ja varmaan ulkopuolen helteelläkin oli osuutensa asiaan. Tauolla oli hyvä käydä vetämässä keuhkoihin raikasta ilmaa.22pp

Jos alkupuoliskolla oli paikoin ruostetta, oli toinen setti kokonaisuutena puhdasta terästä. Helppohan se oli riemuita kun Rumble City, Lala Land –klassikolta (1994) kuultu (Just) A Little Bit More ja Elevenilta (1998) vetäisty Onion Soup laittoivat yleisön hoilaamaan täysillä mukana. Kakkossetin parasta antia tarjosi kuitenkin melodiaässä Rally of Love, jonka lyömätön biitti sai lanteet heilumaan. Balladiosasto jäi vähiin, mutta Espe lauloi kohtalokkaan pelkistetysti Sky Girl –biisin albumilta (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! (2008) vain PK:n kitaran säestyksellä. Toisen setin eroottisimman kappaleen tittelin nappasi cover Bo Diddleyn Mona –bluesklassikosta. En muista vastaavaa värinää kokeneeni pirkkojen keikoilla. Encore päätyi kappaleeseen I Knew, joka löytyy Drops & Kicks (2005) -albumilta ja jos se oikeasti päätti lopullisesti 22-Pistepirkon taipaleen, niin fiksumpaa valintaa en olisi keksinyt.

Kaikesta spekuloinnista huolimatta ilta 22-Pistepirkkojen seurassa oli ikimuistoinen uran pakettiin käärivä kokemus. Tämä sattui olemaan 10 kerta kuin näin bändin elävänä. Jokainen kerta on ollut yllätyksellinen ja erilainen niin hyvässä kuin pahassa. Ensimmäinen kerta osui huhtikuulle 1991, jolloin läpimurtolevy Big Lupu (1992) oli vasta tuloillaan. Sitä ennen olin kuunnellut erityisesti The Kings of Hong Kong –albumia (1987), mutta tuskin osasin ennustaa kristallipallosta, että olisin heidän läksiäisissä vuonna 2015. Olen nähnyt kerran myös The Others -kokoonpanon, joka on 22-Pistepirkkojen jäbien mainio coverpumppu. Sen lopettamisesta ei ole ollut mitään puhetta. Onneksi.22pp_mv

Tuntematon's avatar

Ride (UK), The War On Drugs (US), Chic Featuring Nile Rodgers (US) @ Flow Festival, Helsinki, 14.8.2015

Joka vuosi jaksetaan vääntää onko Flow enemmän näyttäytymispaikka vai oikeasti musadiggareiden juhla? No, se on molempia. Suurimmalle osalle artistit ovat ventovieraita, mutta sitten on se pienempi tiedostava joukko, joka tuntee läpikotaisin vaihtoehtoisen pop-musiikin kiinnostavat nimet. Toki joukkoon mahtuu avarakatseisia musiikin satunnaiskuluttajia, jotka tulevat kuin kirpputorille tekemään uusia löytöjä. Monelle kuitenkin Flow on hyvä syy tavata kavereita ja kännätä.

Flow on kalliin festivaalin maineessa. Ostin yhden päivän lipun hintaan 89€. Se on kova hinta, mutta kun kalkuloi, niin eihän se artistia kohden ole paljon. Pakko-nähdä-listalla olivat Ride, The War On Drugs ja Chic. Olisin kustakin artistista maksanut erikseen 40€, joten ihan kohtuuhintaiseksi perjantai osoittautui. Muut artistit tulivat ikään kuin bonuksena. Rahaa kuluu kuitenkin sapuskaan ja juominkeihin. Flow tarjoaa street foodia omassa luokassaan, jos vertaa muihin festareihin. Niukka lohitartar annos irtosi 10€:lla. Juominkipuolesta sen verran vielä, että ihmettelen miksi hipsterifestivaali myy Lapin kultaa. Onneksi alueella toimii normaalistikin erinomainen Stadin olutpanimo, josta sai laatutavaraa, tosin festarikertoimella hinnoiteltuna: 0,4 litran tuoppi kustansi vaatimattomasti 9€. Järjestelyt Flow’ssa toimii muuten mutkattomasti. Jengi mahtuu mielenkiintoiselle alueelle, vessoihin ei ole jonoa ja tarjottavaakin riittää.

Lianne La Havas veti omaa osuuttaan Flow:n päälavalla, kun saavuin sisään aikamoisen jonotuksen jälkeen. Brittiläinen uusi soulääni ei sulattanut vielä täysin. Biisivalikoima on keskinkertaista. Sitten ryntäsinkin tsekkaamaan kouvolalaista nimihirviötä Have You Ever Seen Jane Fonda Aerobic VHS?, joka pikakatseltuna vaikutti lupaavalta, mutta matkaa on vielä tehtävä ollakseen uusi The Raveonettes. Perjantain mielenkiintoisin hahmo Space Lady jäi yhteen biisiin, joka ei tahtonut teknisistä ongelmista johtuen lähteä käyntiin. Born to Be Wild olisi varmasti ollut huvittava tai sitten täysin banaali esitys. San Franciscossa uraa tehnyt viikinkikypäräpäinen katumuusikko on noussut vanhoilla päivillään uudelle tasolle, kun kiertää jo festivaalien lavoja.

FullSizeRender-2

Nile Rodgers @ Flow Festival

Illan ensimmäinen odotettu esiintyjä oli Chic featuring Nile Rodgers, joka soitti päälavalla. Ihmettelen vaan miksi bändi esiintyy nimellä Chic. Bändissä ainoa alkuperäinen jäsen on Nile Rodgers, joten olisi ollut luontevaa esiintyä rohkeasti Nile Rodgers nimellä ja esittää siinä samalla ne kolme tajunnan räjäyttävää diskoklassikkoa. Muutenhan Chicin tuotanto oli keskinkertaista. Rodgers on merkittävä jamppa eritoten tuottajana. Sitä ei ole kieltämän, mutta sen hän toi itseriittoisesti esiin välispiikeissään. Settilistaan mahtui runsaasti niitä biisejä, joita Rodgers on ollut tuottamassa. Niistä kuultiin niin Diana Rossia, David Bowieta kuin Daft Punkia. Toki bändi soitti hittinsäkin Le Freak ja Good Times. Nile Rodgers on bongattu, mutta mieluummin sen olisin tehnyt Pori Jazzeilla, minne esitys olisi istunut täydellisesti.

FullSizeRender

The War On Drugs

FullSizeRender-1

Adam Granduciel

Ennen The War on Drugsin keikkaa kävin vilkaisemassa Lasten hautausmaata. Onko siinä uusi Notalinna Huraa! Sen aika näyttää. The War on Drugs teki yhden viime vuoden kovimmista albumeista Lost in the Dream, jolta bändi soitti peräti kuusi kappaletta. Bändi aloitti kuitenkin vanhemmalla tuotannollaan. Ensiksi Adam Granducielin johtama kokoonpano soitti biisin Arms Like Boulders esikoisalbumilta Wagonwheels Blues, toisena kuultiin Comin’ Through, joka on julkaistu EP:llä Future Weather. Kolmantena vyörysi vääjäämättömästi mestarillinen An Ocean Between the Waves, ja kas, koko sininen teltta oli yhtä merta. Baby Missiles kakkosalbumilta Slave Ambient ei jäähdytellyt vaan pohjusti Lost in The Dream –putkea, joka alkoi hitillä Red Eyes ja jatkui tunnelmoiden Eyes to the Wind biiseillä. Komea Under the Pressure olisi voinut päättää keikan, mutta viimeisenä bändi soittikin kappaleen Burning, joka tuo etäisesti mieleen Bruce Springsteenin Dancing in the Darkin. Keikka oli juuri niin kova kuin odotinkin. Tähän olisi ollut mainio päättää festari, mutta piti mennä hetkeksi puhaltelemaan ennen illan toista odotettua koitosta.

FullSizeRender-4

Ride

Auringon laskettua öinen Flow näytti valaistuksessa parhaat puolensa. Päälavalla soitti tämän hetken kärkinimi Major Lazer, jonka visuaalinen tanssitykitys värjäsi tyylikkäästi pimeän perjantai-illan. Itse en ymmärrä Lean On –biisin megasuosiota, mutta eihän sitä kaikkea tarvitsekaan ymmärtää.

FullSizeRender-5

Mark Gardener

Ride kutsui luokseen puolelta öin. Soitto alkoi sekunnilleen klo 24 ja hyvin alkoikin. Aloitusbiisi Leave Them All Behind oli hitaasti kasvavan massiivisen kitaravyörytyksen saattelemana loistovalinta. Heti perään huikea kaksikko Like A Daydream ja Polar Bear. Eikä Riden klassikkoalbumilta Nowhere kuultu Seagull lannistanut tunnelmaa.  Mark Gardener hoiti pääosin laulut, mutta kitaristi Andy Bell lauloi myös pari biisiä. Ride palasi lähes kahdenkymmenen vuoden breikin jälkeen. Bell oli viettänyt vuosia Oasiksen basistina ja jatkoi myös Liam Gallagherin Beady Eyes –bändissä, jonka hajottua oli hyvä pistää vanha bändi kasaan. Ride oli 1990-luvun alkupuolen kiinnostavimpia brittibändejä. Ride on luokiteltu shoegazing-bändiksi, mutta yhtä lailla dreampopiksi. Ride palasi onnistuneesti ja heitti lähes yhtä timantin keikan kuin The War on Drugs. Settilista sisälsi kaikkiaan 11 biisiä, joiden seassa kuultiin Dreams Burn Down ja Chelsea Girl sekä tietenkin bändin suosituin veto Vapour Trail. Viimeisenä kappaleena Ride soitti biisin Drive Blind. Tunnin veto on itse asiassa erinomaisen kompakti kesto keikalle. Siitä festareille pisteet.

Ensimmäinen Flow päivä oli näin taputeltu ja omalta osaltani myös viimeinen. Lauantai ja sunnuntai Future Islandin ja Beckin äärikiinnostavasta läsnäolosta huolimatta jäävät väliin. Hyvän virtauksen saa päälle myös kotisohvalla, viinylilevyjä kuunnellen, eikä tarvitse näyttäytyä kenellekään.

Tuntematon's avatar

AC/DC (AU), Vintage Trouble (US) @ Kantolan tapahtumapuisto, Hämeenlinna 22.7.2015

Vihdoin oli aika nähdä AC/DC elävänä. Pikkupojasta diggaillut, kukapa ei olisi, mutta tähän mennessä olen nähnyt vain bändin live-vetoja eri tallenteilta, vaikka Australian ihmeet ovat ravanneet Suomessa useasti. Kerran näin laadukkaan tribuuttibändin ja aloin uskoa, että sen lähemmäksi en AC/DC:tä pääse. https://keikkakeppi.com/2013/05/06/back-in-black-house-of-blues-anaheim-us-26-4-2013/

ACDC_700x250Kun ostin talvella liput konserttiin pidin ajatusta nähdä AC/DC Hämeenlinnassa raikkaana ideana. Mikä mukavampaa kuin ajella mökiltä rokkaamaan. Kesä koitti ja saapuessani Hämeenlinnaan näin jo Aulangon raitilla ensimmäiset välkkyvät sarvipäät hoipertelemassa kohti Kantolan tapahtumapuistoa. Ennakkotietojen mukaan lippuja olisi myyty liki 55.000. Se on sata kertaa enemmän kuin AC/DC:n ensimmäiselllä Suomen vierailulla Kulttuuritalolla vuonna 1977. Kävellessä 2km matkaa kohti tapahtumapuistoa heräsi kysymys, että miksi ihmeessä konsertti pitää järjestää Hämeenlinnassa. Okei, kaupunki sijaitsee kätevästi Tampereen ja Helsingin puolivälissä ja virkistää kivasti kaupungin elinkeinoelämää, mutta siihen ne hyvät puolet päättyivätkin.

HornsKävelymatkan aikana valkeni nopeasti, että nyt ollaan junttien paraatissa. Onko AC/DC punaniskojen musaa? Olen siis itsekin juntti. Nimittäin sellaista tupaurpojen ja puskaankusijoiden määrää en ole aikaisemmin nähnyt. Alueelle olisi päässyt jo klo 15, mutta kysyn vaan kuka haluaa hengailla kuusi tuntia keksitehtaan kentällä. Lopulta alueelle päästyäni, sain ilokseni havaita, että ensimmäinen sammunut raahattiin ulos. Nurmikenttä oli sateen jälkeen kohtuuhyvässä kunnossa, mutta hiekka-alueet lätäköitä täynnä ja järjettömän kaljatölkkimeren peitossa. En muista milloin olisin ollut viimeksi konsertissa tai festivaaleilla, missä ei olisi ollut ympäristökysymysten päälle ymmärtävälle sivistysmaalle ominaista panttijärjestelmää. Mutaisten bajamaja-alueiden jonot olivat kohtuuttomat ja tönimiseltä ei voinut välttyä. Missä olivat pisuaarit? Nyt äijät ruikkivat aitojen raoista Koff-eritteensä. Kantolan puiston infrastruktuuri ei ollut mieleeni, alkoi tulla ikävä Olympiastadionia, vaikkei sekään ole mikään pyhättö. Aloin myös kadehtia kaveriani joka oli hoitanut AC/DC:n tyylikkäästi Wembleyllä.

Lämmittelijä Vintage Trouble alkoi soittaa saavuttuani alueelle ja mikä siinä kuunnellessa kelvollista blues rockia samalla kun jonotti baariin. Vintage Trouble on tuttu Honda Civic mainoksessa pyörineestä Today Is Pretty Great –biisistä. Muuten en ollut paremmin tutustunut orkesteriin. Ei ole koskaan helppo rooli soittaa jättiläisen edessä, sillä paikalle oltiin saavuttu katsomaan vain yhtä asiaa.

FullSizeRender-4AC/DC:n show ilmoitettiin alkavaksi 21.00, mutta meni puolisen tuntia yli ennen kuin meteoriitti törmäsi Kantolan kentälle. Videotykityksen jälkeen ämyreistä alkoi raikaa Rock or Bust, joka on AC/DC:n tuoreimman albumin ja koko kiertueen otsake. Kyllä käy rock ’n’ roll kuusikymppisiltä äijiltä ja parin naukun jälkeen alkoi roskainen puisto näyttää silmissä siedettävämmältä.

Settilistan sisälsi uudelta albumilta vain kolme kappaletta, joista Play Ball istuu oikein mukavasti klassikoiden sekaan. 2000-luvun tuotannosta näiden lisäksi kuultiin vain Rock ’n’ Roll Train edelliseltä Black Ice (2008) albumilta. Thunderstruck on tykki vuodelta 1990, mutta muut 15 biisiä olivat poimintoja 1970 ja 80 –luvuilta. Onneksi sekaan mahtui muutama virkistävä valinta kuten Shot Down in Flames, Sin City ja Have a Drink on Me – tai mistä minä tiedän vaikka olisivat peruskauraa aikaisemmillakin kiertueilla. Yhtä biisiä jäin kaipaamaan, sitä bändin parasta kappaletta, jossa säkkipillit muistuttavat mistä aussijäbien juuret ovat kotoisin. It’s a Long Way to the Top (If You Wanna Rock ’n’ Roll) jäi kuulematta.

Kun kuulin AC/DC:n kiertueesta, ajattelin että nyt on viimeinen tilaisuus nähdä bändi. Eilisen vedon jälkeen perun puheeni, sillä niin elinvoimaisessa kunnossa ukot ovat. Etenkin 67 –vuotias Brian Johnson tulkitsee samalla vimmalla kuin siirtyessään Geordiesta AC/DC:n riveihin vuonna 1980. Hän astui isoihin saappaisiin, sillä rock-kukko Bon Scott oli kuitenkin se alkuperäinen the rock ’n’ roll singer. Ei alkanut Brian Johnsonin ura heikosti, sillä heti samana vuonna bändi julkaisi ehkä suurimman klassikkoalbuminsa Back in Black. Kantolassa albumilta kuultiin peräti viisi kappaletta. Tosin sen jälkeen AC/DC on onnistunut äänittämään uusia hyviä kappaleita vain muutaman.

Eikä ollut 60-vuotias koulupukuinen Angus Young vähentänyt lavariehuntaansa. Chuck Berryltä pöllitty ankkakävely käy edelleen notkeasti. Tosin varsinaisen setin viimeisen biisin Let There Be Rockin päätteeksi hän veti turhan puuduttavan kitarasoolon. Mielenkiintoista oli nähdä miten Stevie Young pärjää setänsä paikalla. Nimittäin maailman parhaaksi rytmikitaristiksi kehuttu Malcolm Young sairastui dementiaan ja joutui jäämään bändistä pois. Samoin rumpali Phil Rudd töpeksi itsensä bändistä ulos ja hänen tilalleen palasi aikaisemminkin yhtyeessä soittanut Chris Slade.AC/DC Hell's Bells

AC/DC päätti komean keikan ilotulitukseen. Riffirock-nälkä oli tyydytetty ja huomattavasti parempi fiilis oli kävellä Kantolasta pois. Eikä mennyt kauan kuin poliisien saattama mustien autojen ketju viiletti kävelijöiden edestä ja vei rokkitähdet kauaksi pois. Siinä tallustellessa totesin, ettei tarvitse tulla toista kertaa Kantolan tapahtumapuistoon ellei nyt sitten joku sellainen bändi satu paikalle, jota ei voi missata.mud

Settilista:

1 Rock or Bust

2 Shoot to Thrill

3 Hell Ain’t a Bad Place to Be

4 Back in Blackcans

5 Play Ball

6 Dirty Deeds Done Dirt Cheap

7 Thunderstruck

8 High Voltage

9 Rock ’n’ Roll TrainKetchup

10 Hell’s Bells

11 Babtism by Fire

12 You Shook Me All Night Long

13 Sin City

14 Shot Down in FlamesIMG_6663

15 Have a Drink on Me

16 T.N.T

17 Whole Lotta Rosie

18 Let There Be Rock

Starcar

encore

19 Highway to Hell

20 For Those About to Rock ( We Salute You)

Tuntematon's avatar

Lee Fields & The Expressions (US), Robert Plant and the Sensational Space Shifters (UK), Kool & The Gang (US), Sly & Robbie Meet Nils Petter Molvaer (Jam/Nor), Ed Motta (Bra) Orquestra Buena Vista Social Club (Cub) @ Pori Jazz 18.7.2015

Kirjurinluodon pääkonserttien päätöspäivä alkoi päälavalla esiintyneen Buena Vista Social Club seurassa. Legendaarinen kuubalaiskombo esiintyi osana jäähyväiskiertuettaan. Bändi on menettänyt taivasorkesteriin jo useita mestareitaan, mutta onneksi heidän läsnäolonsa taustakankaalla toi lisää tunnetta esitykseen. Vaikka bändi on nykyisin kooste konkareita ja nuorempaa polvea, soi yhtyeen käsissä havanalaisrytmit vääjäämättömästi. Nuorten hartioiden päällä seisoo kuitenkin kokeneet päät. Laulujen tulkinnoista vastasivat bändin tukipylväät 84-vuotias grand old lady Omara Portuondo ja kitaristi Eliades Ochoa. Buena Vista Social Club heitti adios tour -esityksellään ilmaan haikean fiilikset. Mikään ei ole lopullista, mutta onneksi musiikki elää sukupolvesta toiseen äänilevyillä ja tämäkin esitys vähintäänkin muistoissa. Enkä ihan kuitenkaan usko, että tässä olisi jätetty lopulliset jäähyväiset.buena vista socia club

Tedin teltassa oli samaan aikaan aloittanut brasilialainen Ed Motta, jonka esityksen lopun riensin seuraamaan. Tedin teltta on pystytetty trumpetisti Ted Cursonin muistolle. Porin kunniakansalaisuuden saanut Curson esiintyi jatseilla vuosittain alusta asti aina kuolemaansa 2012 saakka. Tedin teltta osoittautui parhaaksi esiintymislavaksi Kirjurinluodolla. Ed Motta oli uusi tuttavuus. Hän on julkaissut vastikään AOR –albumin, jolla mies on irrottautunut jazzin ja funkin maailmasta pehmeimpiin loungesoundeihin. Motta soitti yhtyeineen laiskanletkeän keikan, jota seurasin teltan mutaisilta reunamilta. Motta tulkitsi tuuhean partansa takaa vuoroin portugaliksi ja vuoroin englanniksi. Viihdyttävin hetki kuultiin, kun Ed Motta näytti taitonsa beatboxaajana. Potpurissa hän veteli tuttuja melodioita ja kikkaili laajan skaalan eri instrumenttien ääniä poskilihaksillaan.

Seuraavaksi Tedin teltassa esiintyi mielenkiintoinen kokoonpano Sly & Robbie Meet Nils Petter Molvaer. Sly & Robbie on reggae ja dub-soundien parissa erittäin arvostettu rytmiryhmä ja tuottajakaksikko. He ovat soittaneet ties kenen kanssa aina Peter Toshista ja Black Uhurusta lähtien. Norjalainen Petter Molvaer on taas kovan luokan jazz-trumpetisti. Näiden jamppojen yhteistyöstä muodostui mielenkiintoinen synteesi, jossa reggae ja jazz –soundit tarjosivat niin Robbie Shakespearen matalia bassolinjoja kuin kypäräpäisen Sly Dunbarin tymäkkää dub-pulssia Nils Petter Molvaerin trumpetin maalatessa melodikulkuja.Sly & Robbie Meets Nils Petter Molvaer

Samaan aikaan päälavalla aloitti Kool & The Gang, joten Tedin teltta oli jätettävä hetkeksi taakse. New Jerseyn souldiskoryhmän valinnassa Pori Jazz ohjelmistoon oli sitä kaivattua juhlavuoden otetta. Bändi on soittanut jo vuodesta 1964, mutta Kool & The gang nimellä 1968 lähtien. Viisikymmenvuotisesta urasta huolimatta yhtye on nuorekkaassa kunnossa. Alkuperäiset veljekset Ronald ja Robert ”Kool” Bell ovat edelleen bändin keulahahmot, vaikka muut ympärillä ovat nuorempaa kollia. Jätin tarkoituksella Kool & The Gangin vedon viimeisten biisien varaan, sillä hittikavalkadi oli odotettavissa keikan lopuksi. Kävellessä alueelle ilmassa raikui jo iskevä Jungle Boogie. Parin biisin jälkeen Kool & the Gang räväytti ilmaan kolme suurinta hittiään: Ladies’ Night, Get Down On It ja torstaina Kylie Minoguen loppuunkuluttama Celebration. Bändin vertailukohdaksi oli helppo nostaa parin vuoden takainen Earth, Wind and Fire –keikka, joka nappaso värikkyydessään ja spektaakkelimaisuudessaan pidemmän korren. Tästä huolimatta Kool & the Gang täytti päälavan juuri niillä mitoilla kuin pitikin.kool & the lang

Lauantain pääesiintyjäksi oli buukattu Robert Plant ja hänen vastuulleen jäi kantaa koko festivaalin pääesiintyjän viittaa. Led Zeppelin on rockin suurimpia dinosauruksia ja sen jälleennäkeminen olisi tietysti ollut juhlavuoden arvoista, mutta minkä teet, kun Jimmy Page on keskittynyt hautomaan bändiä vain naftaliinissa. Robert Plant sen sijaan on pitänyt itsensä aktiivisena niin soolona kuin duettona. Viime vuodet hänellä on ollut kasassa bändi nimeltä The Sensational Space Shifters, joka onkin laaja-alaiseen soitantaan kykenevä kokoonpano. Robert Plant esiintyi 12 vuotta sitten jatseilla, mutta silloin en ollut paikalla, mutta näin hänet Puisto Bluesissa 15 vuotta sitten folk-rock –orkesterinsa Priory of Brionin kanssa. Tästä johtuen legendaarisen ensikohtaamisen jännitystä ei ollut ilmassa.Robert Plant

Robert Plant, 66-vuotias rock-kukko, on edelleen fyysisesti voimissaan ja hänen sädekehänsä riittää komeasti valaisemaan koko Kirjurinluodon. Plant aloitti Led Zeppelin kappaleella Trampled Under Foot, jonkä vänkä groove asetti kovat odotukset keikalle. Tuoreimman soololevyn Turn It Up istui komeasti perään. Kolmantena kuultu Black Dog osoitti, ettei Plantin tunnistettava äänirajoilla leikittely ei enää luonnistu nuoruusvuosien tapaan. Plant vuorotteli tasaisesti Led Zeppelin kappaleiden ja soolotuotannon välillä. Ei siinä mitään, hienoja rootsmusiikin hetkiä keikka tarjosikin. Yleisö riemastui erityisesti Led Zeppelinin vedoista, mutta soolotuotannossa ja fiksusti valituissa blues-covereissa Robert Plant todisti mistä hänen musiikilliset juurensa ovat kotoisin: bluesista ja lopunperin se bluesin siemen on istutettu tietenkin Afrikassa. Keskeinen tekijä Sensational shape Shiftersin soundissa on Juldeh Camara, joka tuo vahvan läsnäolon afrikkalaisella kolongo -kielisoittimellaan. Robert Plant ei pyri kopioimaan Led Zeppelin -klassikkoja vaan synnyttää niistä mielenkiintoisia uusia sovituksia ja tulkintoja afrikkalaisessa tai sitten vain akustisessa hengessä. Viimeisessä numerossaan Plant bändeineen yhdisteli säkenöivästi bluesklassikoita I Just Want to Make Love to You ja Mona armottomaan Zeppelin tykitykseen Whole Lotta Love.

Robert Plant soitti reilun tunnin setissään 13 kappaletta, jonka encorena kuultiin Kirjurinluodon taivaalla leijailleet wc-pallot viimeistään räjäyttänyt Rock and Roll. Loppuun festivaalin sankari kohteliaasti kuittasi rakastavansa jatsia. Robert Plant and the Sensational Space Shifters tarjosivat musiikillisesti tiukan keikan, joka ajoittaisesta heppoisuudestaan huolimatta istui juhlavuoden ohjelmaan komeasti.

lee_fields_225.000 yleisö vaikutti kylläiseltä, mutta Robert Plant ei ollut se vihonviimeisenä soittanut artisti, sillä Tedin Teltassa alkoi vielä puolen yön jälkeen kuitenkin se festivaalin ”pääartistin” tittelin napannut Lee Fields & & The Expressions. Alkuperäisen 1960-luvun soulin viimeinen oikea lähettiläs. Lee Fields esitti jo kaksi vuotta sitten LP-teltassa ikimuistoisen keikan. Eikä mies ollut parissa vuodessa laimentunut, vaan uusien biisien ohella rikastanut settilistaansa. Lee Fields on valitettavan vähälle huomiolle jäänyt soulprinssi. Onneksi hän on saanut uran ehtoopuolella ansaittua nostetta huikeasti groovaavan The Expressions bändinsä kanssa ja levyttänyt useita komeita albumeja kuten My World (2009), jolta kuultiin häikäisevä soulklassikko Ladies sekä yhtä hienolta Faithful Man (2012) pitkäsoitolta kuultu nimikkokappale vetää sanattomaksi, eikä uusin albumi Emma Jean (2014), jolta Lee esitti tunnelmalliset Just Can’t Win ja Standing By Your Side –kappaleet jää paljoa heikommaksi.

Lee Fieldsin soittoaika oli haasteellisen myöhään, kun Kirjurinluodosta piti jo rientää asfalttikiitäjänä toisaalle. Silti kukkuminen kannatti ja jälleen kerran Lee Fields & The Expressions palkitsi. Hyvä Pori Jazz, tehkää Lee Fieldsistä uusi Ted Curson ja kutsukaa hänet esiintymään niin kauan kuin se vaan on mahdollista.Lee

Tuntematon's avatar

Emeli Sandé (UK), Viitasen Piia (FIN), Paloma Faith (UK), Jessie J (UK) @ Pori Jazz 17.7.2015

Toinen pääkonserttipäivä perjantai oli ennakolta laimein. Päälava tarjosi laadukasta ladysoulpoppia Brittein saarilta, mutta 50-vuotispäiviään viettävän festivaalin ohjelmiston vaatimaa juhlavuutta se ei täysin tavoittanut. Silti Kirjurinluodolle oli saapunut paljon enemmän väkeä kuin perjantaina – peräti 20.000 jatsaajaa.

Jessie J oli aloittanut ennen kuin saavuin paikalle, joten hänestä en saanut otetta. Selvisi kuitenkin, että yleisö oli tämän hetken kuumasta pop-tähdestä kovasti innoissaan. Ennestään tuntematon Jessie J on maailmalla kovassa huudossa ja varsinkin viimeisenä soitettu hittibiisi Bang Bang sai yleisön bailaamaan. Pitää antaa seuraavalla kerralla mahdollisuus Jessie J:lle, joka saattaa hyvinkin napata pääesiintyjän paikan tämän päivän brittinaiskolmikosta.

Kakkosena esiintynyt Paloma Faith on jollakin tavalla tuttu ja olen luokitellut sinne Amy Winehousen, Adelen ja Duffyn välimaastoon. Tätä nykyä Paloma on vakiinnuttanut paikkansa kestoartistina, joka ei taida vaieta Duffyn tavoin. Hän oli viime vuonna myydyin ja palkituin naisartisti Brittein saarilla. Palomalla on plakkarissa jo kolme pitkä soittoa.paloma_1

Paloma Faithin taustalle oli rakennettu tämän vuoden komein lavaste. Hohtavan valkoinen porrastettu rakennelma oli yksityiskohtiaan myöten tarkoin mietitty. Taustan lisäksi soittimet, vahvistimet ja mikkiständit olivat myös valkoisia. Näyttävälle stagelle istui komeasti suuri orkesteri, joka oli täysin mustiin puettu. Lavarakennelma muistutti vanhoja musiikkiohjelmien studiorakennelmia, joita nähtiin 1960-luvulla Top of the Pops ja Ed Sullivan Show –musiikkiohjelmissa.

Paloma Faithin retrohenkinen musiikki toimi erinomaisesti ja hänen karismansa riitti täydentämään hienon stagen. Laajan ääniskaalan omaava Paloma eläytyi vahvasti ja biisitarjonta oli mukiin menevää. Uusin albumi A Perfect Contradiction (2014) oli hyvin esillä ja sieltä toimivat erityisesti Other Woman ja The Sisters Love –tyttöbändin 1960-luvulla tunnetuksi tekemä The Bigger You Love (The Harder You Fall). Keikan loppupuolella kuultiin Picking Up the Pieces, joka on upea biisi Paloman edelliseltä levyltä Fall to Grace (2012). Ei ollut huono myöskään Can’t Rely on You ja viimeistään jättihitti Only Love Can Hurt Like This sai jatsikansan laulamaan. Paloma Faith perui keikkansa kolme vuotta sitten, mutta nyt hän ei pettänyt.

ViitasenPiiaViitasen Piia tarjosi täpötäydellä ja tunnelmallisella teatterilavalla minimalistisen vastaiskun perjantain aloittaneille isoille soundeille. Viitasen Piia on nimestään huolimatta yhtye, mutta keulapaikalla herkän laulun hoitaa solisti ja lauluntekijä Piia Viitanen. Bändin oman soundin keskeinen tekijä on tyylikäs steel-kitarointi., joka pukee hienosti artistin melankolisia tarinoita. Näin yhtyeen ensi kertaa ja bändin tuotantoon en ollut aiemmin perehtynyt, vaikka yhtye oli viimevuotisella Uni onnesta albumilla nousseet aina Emma-ehdokkaiksi. Intiimi esitys pakottaa pyöräyttämään materiaalia myös yhtyeen albumeilta. Keikalta jäi mieleen erityisesti koskettava Tuntemattomalle Ainolle.

Perjantain pääesiintyjä Emeli Sandé oli rankattu Jessie J:n ja Paloma Faithin yläpuolelle ja järjettömän suosittu soul-artisti hän onkin Briteissä. Emeli Sandén päälava oli koruttomampi Palomaan verrattuna, mutta soul-laulajana hän veti kyllä pitemmän korren, jos taas monipuolisemman Paloman biisivalikoima on monta pykälää laadukkaampaa. Keikka alkoi Emeli Sandé esikoisen ja toistaiseksi ainokaisen Our Version of Events –albumin (2012) avauskappaleella Heaven. Muutenkin ilta painottui albumin materiaalin joka vuorotteli balladien ja menevimpien soul-palojen välillä. Emeli Sandé on briteissä supersuosittu, mutta tämän esityksen osalta en vakuuttunut muuten kuin että hän on erinomainen tulkitsija. Lopussa kuullut hitit Read All About it pt. III ja Next to Me antavat ymmärrystä Sandén suosiosta, mutta illan komein veto oli siitä huolimatta Nina Simonen tunnetuksi tekemä souljazz-klassikko I Wish I Knew How It Would Feel to Be Free.

sande_2Kahden pääkonsertin jälkeen Pori Jazzien 50-vuotisjuhlaodotukset eivät vielä täyttyneet, joten viimeiset panokset oli ladattava lauantain varaan.

Tuntematon's avatar

Kelpo pojat @ Tavastia, Helsinki 9.5.2015

Nyt on ollut poikkeuksellisen nostalginen rokkikevät. Juliet Jonesin Sydämen paluukeikka Tavastialle soitettiin Kelpo Pojat posterreilu kuukausi takaperin ja siinä oli paljon yhteistä Kelpo poikien keikkaan nähden. Kelpo pojat ei tehnyt varsinaista paluuta, mutta itsellänikin on vierähtänyt 20 vuotta siitä, kun olen viimeksi nähnyt bändin elävänä ja kirjanpitoni mukaan he olisivat soittaneet silloin peräti kolme keikkaa saman päivän aikana Tammerfesteillä.

Helsingin Myllypurossa perustettu Kelpo pojat juhlisti 30-vuotista taivaltaan soittamalla Tavastialla alkuperäisessä kokoonpanossaan. Bändi ei ole missään vaiheessa hajonnut, mutta aktiiviset ajat sijoittuvat 1990-luvun alkupuolelle, jolloin yhtye julkaisi kolme albumia. Kelpo pojat ei noussut koskaan suomirokin mestaruussarjaan, mutta oli ehdottomasti kiinnostavimpia divaritason pelureita. Bändin tunnusmerkeiksi nousivat helmeilevät folkrocksävelet, vahva stemmalaulu ja kirjailija Tomi Kontion runolliset laulutekstit.

Yhtyeen spiikkasi sisään bändin pitkäaikainen hang around Jusu Lounela. Samankaltaiset aloitukset mukavilla turinoilla olisivat tervetulleita mille tahansa keikalle. Ilman lämmittelijää soittanut Kelpo Pojat aloitti vetonsa kymmenen minuuttia iltayhdeksän jälkeen. Ihan loppuun harvinainen keikkaherkku ei salia myynyt, mutta Kelpo pojat oli houkutellut Tavastialle reilu viisisataa yhtyeen ystävää, joista harva oli iältään alle neljänkymmenen. Yleisön nuorin taisi olla laulaja Juha Kannaksen 19-vuotias tytär, josta hän mainitsi välipuheessaan. Enkä liioittele, jos kolmasosa jengistä oli myllypurolaisia. Sen verran kaupunginosa on bändistään ylpeä.

Kelpo PojatJos Juliet Jonesin sydämellä oli pientä tutinaa ranteissa, niin Kelpo pojat räväyttivät keikan rennon rutinoituneella meiningillä. Reilun 800 keikan historia näkyy, vaikkei hetkeen olisikaan yhdessä soitettu. Toisaalta lauteille nousivat alkuperäiset rumpali Mika Roni ja basisti Pauli Sivonen, joilla ei taas ole kahteen vuosikymmeneen kokemusta Kelpo poikien keikoista. Eikä se mitenkään näkynyt. Nykyiset basisti Sami Mikkola ja rumpali Laiska Lajunen kävivät hekin toki vierailemassa setin aikana lavalla. Normaalisti olisi toimittu niin, että nykyiset iskukykyiset muusikot vetävät keikan ja alkuperäiset vierailevat, mutta toimi se näininkin päin.

Kelpo poikien settilista oli harkiten valittu. Juha Kannas on laulaja, joka osaa ottaa tilan haltuun kuin isommankin koulun opettaja. Alkuspiikin aikana joku möläyttelijä sai Kannakselta terävän huomautuksen, että vain yksi puhuu kerrallaan. Viesti meni perille. Kannas on pieni mies, mutta lavalla hän on iso. Kitaristi Markku Valtonen on taas Neil Young -olemuksellaan bändin musiikillinen keulamies. Paikoin hän soittaa eleettömästi, mutta välillä kitara helisee kuin Johnny Marrin käsissä. Valtosen Make värkkää biisit, joihin Tomi Kontio on pääosin tehnyt lyriikat.

Keikan aloitti ensimmäiseltä albumilta Taivas vuotaa, lätäköt laulaa (1990) tuttu singlejulkaisu Tarantella, joka herätti yleisön heti mukaansa. Alkuputki oli vakuuttava. Perään soi leikittelevä Säteet, joka on kolmannen ja toistaiseksi viimeisen albumin Krääsää (1994) aloitusbiisi. Keikan yhteydessä myytiin rajoitettua erää kolmen biisin tuoreesta cd-singlejulkaisusta. Uuden materiaalin taustapiruna on häärinyt Samuli Laiho, joka tuotti myös edellä mainitun Krääsää –pitkäsoiton. Laiho on syypää siihen, että Kelpo pojat on taas aktivoitunut ja siitä hyvästä hän soitti keikalla virallisena vieraana alusta loppuun. Laihon taustamusisointi oli sopiva mauste viemättä huomiota itse päätähdiltä.

Kelpo pojatAlkupuolen hienoimpia vetoja oli Pimeän tyttö, joka on kakkosalbumi Yö uinuu, tuuli hyräilee (1991) helmiä. Radiosoittoystävällisimmät biisit Teen mitä vaan, Melankoliaa ja Kortistossa saivat yleisön hehkumaan. Petteri Kukkosen astellessa haitarin kanssa lauteille roihahti Syys -kappale liekkeihin kuin nuotio Myllypuron kallioilla. Savikukko on taas riehaannuttavan hauska folkpolkka, joka pisti monella jalan koreaksi. Biisihän on kuin kunnianosoitus varhaiselle Dave Lindholmille.

Uusista biiseistä Viisaat istui vanhojen sekaan mukavasti. Työttömän lesti taas on ajankohtaisempi kuin 1990-luvun alussa. Juha Kannas antoi hetkeksi Markku Valtoselle lauluvuoron ja hän vetikin sähäkästi Housunpuntit –biisin. Täytyy vielä erikseen mainita, että Valtonen ja basisti Sivonen ovat tärkeässä roolissa laulaessaan taustoja lähes jokaisessa biisissä. Viimeisenä biisinä varsinaisessa setissä kuultiin Kunnon mies, jonka jälkeen bändi poistui takahuoneeseen siksi aikaa, kun Jusu Lounela palasi spiikkaamaan. Hän esitteli bändin sanaisen sielun ja yleisön eteen astui itse Tomi Kontio, joka luki pätkän Kiiltomadot –laulutekstistä. Eikä mennyt kuin hetki, kun bändi palasi lavalle ja soitti edellä lausutun kappaleen, joka on yksi uusista biiseistä. Toisena biisinä encoressa kuultiin bändin ensisingle Snagarilla ja sen perään toivottu Varjele luojani. Bändi palkitsi yleisön vielä toisella encorella, jossa illan hyvästeli biisi Varjoa.

Kelpo PojatKelpo Pojat ei saanut aikaan ihan samaa Juliet Jonesin sydän -sukukokoushurmosta, mutta nurkkakuntaisempana kokemuksena se otti paikkansa yhtenä lämminhenkisimpänä keikkana pitkään aikaan. Kelpo poikien levyt tuntuvat jälleen tuoreilta ja niille kelpaa odottaa jatkoa, jos laatu on singlejulkaisujen tasoa.

Tuntematon's avatar

Travellin’ Brothers (ES) @ Clamores, Madrid 26.4.2015

Sala Clamores

Madridin keskustan pohjoispuolella Chamberín kaupunginosassa sijaitsee yksi kaupungin legendaarisimmista jazzklubeista nimeltä Sala Clamores. Taianomainen klubi on ollut toiminnassa 34 vuotta ja jazz-leimasta huolimatta se tarjoaa monipuolisesti elävää musiikkia jazzista funkiin ja flamencosta indierockiin.

TBMadrid on tunnettu vilkkaasta yöelämästään ja siihen kuuluu olennaisena osana elävä musiikki. Keväisin kaupungissa on järjestetty yli 20 vuoden ajan vaihtoehtoisen musiikin Festimad –festivaalia, joka reilun kahden viikon ajan tarjoaa mielenkiintoista uutta ja vanhaa vaihtoehtoista musiikkia kaupungin eri klubeilla. Festimad ulottui myös Clamoresiin, missä soitti kahtena iltana peräkkäin Baskimaalta kotoisin oleva Travellin’ Brothers. Bändi perustettiin Leioan kaupungissa vuonna 2003 ja on ollut siitä lähtien nimensä mukaisesti tien päällä. Bändi on julkaissut kuusi englanninkielistä albumia, jotka sisältävät sekä omia sävellyksiä että cover-versioita afroamerikkalaisista blues, swing ja soul –klassikoista.

Madridin huhtikuu on epävakaa sään puolesta, mutta auringon lämmittäessä plazoja, kerääntyvät trubaduurit soittamaan kahviloiden ympärille. Ilman Festimadia sateinen Madrid olisi sunnuntai-iltana ollut musiikin osalta poikkeuksellisen hiljainen. Travellin’ Brothers soitti miltei ainoan kiinnostavan keikan koko kaupungissa. Siksi pelasinkin varman päälle ja hankin liput Suomesta käsin varsin edulliseen 9,20€ hintaan.

Keikka oli ilmoitettu alkavaksi espanjalaisittain poikkeuksellisen aikaisin klo 20.00, kun bändin lauantain veto oli käynnistynyt vasta puolilta öin. Saavuin varttia vaille paikalle, mutta ovimies ei päästänyt sisään. Hän kertoi ystävällisesti klubin avautuvan vasta parinkymmenen minuutin päästä. Tippa ei tullut linssiin, vaikka Clamores tarkoittaakin itkemistä. Ei auttanut muu kuin odottaa hetki naapuribaarissa.

Clamores sijaitsee osoitteessa Calle de Alburquerque 14

Palattuamme Clamoresiin, oli klubien pöytien ääreen kertynyt jo kymmenittäin ihmisiä. Kaikki pöydät lavan edustalla olivat varustettu reservado –kylteillä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi katsoa keikkaa baaritiskiltä. Pian kaikki pöydät täyttyivät ja paikalla oli arviolta 60-70 ihmistä. Baarin puolella korokkeella oli vain yksi pöytä ja sekin varattuna, mutta onneksi se vapautettiin ja pääsimme seuraamaan konserttia aitiopaikalta. Lava ei ollut kovin suuri, mutta kuusihenkinen orkesteri mahtui kelvollisesti. Travellin’ Brothers esiintyi peruskokoonpanossa, mutta välillä he heittävät myös big band -konsertteja. Jos sisäänpääsy ei rasittanut lompakkoa, niin madridilaisittain baarin hinnat olivat tyyriitä. Viidellä eurolla irtosi lasillinen viiniä tai pullo Mahou-olutta. Suomen tariffeihin verrattuna silti huokeaa. Ajan patinoima Clamores miellytti silmää ja samanhenkisiä autenttisen klubien tunnelma olen havainnut vain New Yorkissa.

Travellin' BrothersTravellin’ Brothers nousi lavalle kuin skiffle-bändi pesulautoineen ja kontrabassoineen. Soittajat asettuivat riviin lavan eteen ja nappasivat yleisön lämminhenkisellä meiningillä mukaan. Bändi antoi itsestään sympaattisen kuvan, joka taitaa yleisön viihdyttämisen. Bändin nokkamies mafiapomon näköinen laulaja Jon Careaga osaa vetää oikeista naruista ja hän viettikin pitkän tovin yleisön seassa, koska päätti kiittää jokaista paikalle saapunutta. Naiset saivat suudelmia poskille ja Careaga antoi halauksen myös takarivin muukalaisille – Thank you for coming.

Travellin’ Brothers on aika klassinen swing-blues bändi, eikä se tarjoa mitään kovin persoonallista edes nimessään. Siitä huolimatta yli 700 sadan keikan kokemus takasi Clamoresissakin laadukkaan iltaman. Karismaattisen Jon Careagan lauluääni on hänen kookkaaseen ulkonäköönsä nähden hentoinen, mutta silti mieheltä taittuu laaja skaala erilaista tulkintaa. Saksofonisti Alan Sancho tuo bändin standardibluesiin svengiä ja kosketinsoittaja Ander Unzaga taas syventää juuri sopivasti. Erinomainen piirre bändissä on se, että rumpali Isi Redondon kanssa soitannan peruskiven luo Eneko Cañibanon jämäkkä kontrabasso.Jon Careaga

Bändin settilistaan kuului omasta tuotannosta melodisesti etenevä Midnight Train. Hyvin toimi myös Song For You (Always There). Illan mielenkiintoisimman biisin tittelin nappasi uljas versio Stevie Ray Vaughan kappaleesta Leave My Girl Alone ja Shirley & Co klassikko Shame, Shame, Shame rullasi takuuvarmasti. Jon Careaga osasi laulattaa myös yleisöä ja parhaiten siihen saumaan passasi Blind Willie Johnsonin Let Your Light Shine on Me ja loppuun kaluttu Louis Armstrong ikivihreä What A Wonderful World.

Keikka kesti tunnin ja kolme varttia ja musiikin lisäksi kuultiin myös pitkiä välipuheita. Etenkin etevä kitaristi Aitor Cañibano piti espanjankielisen palavan monologin, josta saattoi arvella, että matkustaville veljeksille bändi on enemmän kuin sydämen asia. Klubin henkilökuntakin antoi arvoa Aitorin kilometrihöpinöille, koska tulivat moittimaan käymääni kommentointia matkakumppanin kanssa. Puheenvoimakkuus oli normitasoa, jotta häiriköksi en itseäni lähtisi luokittelemaan. Keikka päättyi Love, Joy & Happiness –biisin evankelistisissa tunnelmissa. Luikimme saman tein ulos ja jatkoimme olutasiantuntijakaverini opastamana ensiluokkaiseen likeiseen Irreale –olutravintolaan, joten en tiedä miten touhu Clamoresissa jatkui keikan jälkeen. Mahdollisesti sunnuntai-ilta saattoi kaikenikäisen yleisön nopeasti koteihinsa.TB

Tuntematon's avatar

Bryan Adams (Can) @ Jäähalli, Helsinki 23.3.2015

Kysyy luonnetta lähteä Bryan Adamsin keikalle, jos kotona jo kyllästyttää artistin tuotanto. Katselin muistinvirkistykseksi muutaman youtube-klipin ennen lähtöä. Adamsin biisit ovat niin hyviä, että niihin tuupertuu kerta kuulemisen jälkeen. Sama reaktio on käynyt aina kuunnellessa miehen musiikkia. Tarttuvat melodiat tulee korvista, banaalit sanoitukset lannistaa ja käheä ääni turruttaa. Siitä huolimatta miehessä on jotain maagista, varsinkin jos yhdellä hänen hittibiisillään on 130 miljoonaa latausta – ei voida puhua pikkutekijästä.

Bryan AdamsBryan Adams on ravannut Suomessa viime aikoina tiuhaan. Mahdollisuuksia olisi ollut nähdä kanadalainen rokkari elävänä useasti, mutta kiinnostus ei ole yltänyt lipunhankintaan. Nyt viime vuoden loppupuolella osui mainos Reckless 30th anniversary tourista. Sävähdytti sen verran, että suunnittelin näkeväni Adamsin elävänä. Onhan Reckless (1984) yksi 1980-luvun puolen välin tunnistettavimpia rock-albumeita Bruce Springsteenin Born in The U.S.A –klassikon ohella. Joskaan ei Reckless ole kriitikoiden ylistämä niin kuin ei mikään muukaan Adamsin albumi. Kaupallinen stadionrock ei ole koskaan ollut taiteellisesti arvostettua, saati kun sitä esittää vielä nätti poika. Siitä huolimatta Reckless on kova levy, jos sitä kuuntelee harvakseltaan.

Adams_3Olen näissä yhteyksissä kertonut pariin otteeseen Grouponista, jonka kautta olen ostanut liput mm. Lionel Richien ja Suzanne Vegan konsertteihin. Sieltä tarttui mahdollisuus nähdä myös Bryan Adams Helsingin jäähallissa puoleen hintaan. Kertonee siitä, että vanhat kasaritähdet eivät myy konserttihalleja täyteen. Jäähalli ei ole akustiikan pyhin temppeli, mutta on se vanhaksi jäähalliksi kuitenkin innostavampi keikkapaikka kuin Hartwall areena.

Bryan Adams on kiertänyt reilun vuoden juhla-albuminsa vuoksi ja matka jatkuu edelleen tiiviinä. Se on helppoa kun taustalla soittaa kompakti nelihenkinen bändi. Yhtyeen soitossa on varmuutta mutta myös leipääntymisen makua. Taustalle projisoitavat videot luovat keikalle tarkan käsikirjoituksen, josta ei poiketa. Biisilista on siten naulittu samaksi illasta toiseen. Screenille heijastetut videot ovat tyylikkäitä mutta aika tavanomaisia ja paikoin ilmeisiä. Toista on Springsteenin keikat. Niissä ei projisoida mitään, mutta illan settilista elää joka konsertissa. Adamsin keikan hyvä puoli on se, ettei tule pettymyksiä.

Adams__depthBryan Adams soitti keikan alkuun Reckless -albumin kokonaisuudessaan. Mikä hassuinta keikan paras biisi kuultiin ensimmäisenä. Nimikappale Reckless ei koskaan mahtunut albumille ja nyt biisiä on soitettu kiertueen startterina. Jos Reckless ja jykevä The Boys Night Out, joka kuultiin myös ylijäämäkappaleena, olisivat päässeet albumille, niin väitän sen saaneen vielä paremman vastaanoton ja kestävämmän suosion. Muutama tavanomaisempi rokkikappale olisi tehnyt hittiputken seassa vain hyvää.

Yleisöä oli lähes hallin täydeltä, ja Reckless upposi jengiin kuin kuuma veitsi voihin. Run to You, Heaven, Somebody, One Night Love Affair, It’s Only Love ja Summer of ’69 ovat sen luokan hittejä, että hengästyttää kuulla ne ensimmäisen kolmen vartin aikana. Suurin huoli olikin keikan dramaturgia. Miten muu materiaali kantaa keikan loppuun asti? Ei kantanut. Siksi olisinkin rikkonut Reckless-levyn biisit sikin sokin muiden biisien lomaan. Muuta tuotantoa kuultiin koko uralta, mutta yksi Adamsin kiinnostavimmista albumeista Into the Fire loisti poissaolollaan. Siltä ei kuultu yhtään kappaletta.

Adams_bandRecklessin jälkeisistä biiseistä kiinnostavinta kuultavaa oli Bryanin akustisesti esittämä Let Me Down Easy Biisi on Adamsin ja biisintekijäkumppani Jim Vallancen säveltämä kappale The Who-legendan Roger Daltreyn soololevylle Under a Raging Moon (1985). Illan yleisöä viihdyttävin veto oli bluespoljennolla kulkeva If Ya Wanna Be Bad, Ya Gotta Be Bad, jonka aikana Bryan valitsi yleisöstä yhden mimmin tanssimaan valokeilassa koko kappaleen. Muut loppupuolen biisit kuulostivat tyhjänpäiväsiltä alkupuolen keikan jälkeen. Toki Cuts Like a Knife nousee aina esiin ja When You’re Gone on yksi Adamsin kulkevimmista biiseistä. Eikä siirappisuudestaan huolimatta (Everything I Do) I do it For you –biisiä voi haukkua ällöksi. Onhan se nyt mailman luokan hituri. Ei sitä Youtubesta muuten jatkuvalla syötöllä kuunneltaisi. Siksi kysynkin miksei keikkaa lopetettu miehen suurimpaan hittiin – illan viimeiseen hitaaseen. Siitä olisi ollut kelpo fiilis lähteä himaan. Tämän jälkeen keikan huipennus tuntui pliisulta ja eikä encoressaan kuulluista biiseistä jaksanut enää innostua, vaikka kuultiinhan siellä akustisesti Adamsin läpimurtohitti Straight from the Heart.

Adams_scottBryan Adamsin bändi soitti ammattitaitoisesti ja muista artisteista vain kitaristi Keith Scott nousi esiin tempuillaan. Hän heittäytyi selälleen ja kieputti kitaraan selän takaa, ei niin notkeasti, mutta huvittavalla antaumuksella. Bryan Adams on edelleen poikamainen, vaikka uurteet kasvoilla kertovat eletyistä vuosikymmenistä. Adamsilla on komea multiplatinaa myynyt ura takana, siloteltu maine, siksi keikan parhaita hetkiä olikin se, kun Adams ripitti yleisön seasta (Everything I Do) I do it For you –biisin aikana lujaa laulanutta tyyppiä: ”Kuka lauloi kovaäänisesti? Ai, sinä? Lopeta! Ei sentään, kunhan vitsailin. Kuka tahansa saa laulaa mukana, paitsi sinä.”

Tuntematon's avatar

Matti Johannes Koivu @ Louhisali, Kulttuurikeskus, Espoo 6.3.2015

mjk Matti Johannes Koivu on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen singer-songwriter perinteen kärkikastiin. Ei mies soittolistoilla juhli, eikä täytä isoimpia konserttisaleja, mutta on saanut uskollisen kuulijakunnan, johon itsekin väitän kuuluvani. Löysin Koivun Ultramariini -yhtyeestä, joka on edelleen 2000-luvun hienoimpia suomalaisia pop-yhtyeitä, vaikka ei olekaan aktiivisessa toiminnassa. Koivu on soittanut myös Sairio Shoreline Pathway –nimisessä kokoonpanossa, johon en ole perehtynyt, mutta bändi ei ole tietääkseni enää kasassa. Sen sijaan Koivu on ollut sooloartistina työteliäs. Tuorein Kauneimmat meistä on miehen viides soololevy, joka sisältää omaa tuotantoa. Parhaiten Koivu tunnetaan cover-albumista Irwin Goodmanin lauluja, jolla mies pisti Irwin Goodmanin sävelet ja Vexi Salmen sanat hienovaraisella ilmaisulla uuteen uskoon.

Kauneimmat meistä on levy, joka on Koivun helpommin lähestyttävä albumi, mutta säröttömän ilmeensä vuoksi kliinisin. Koivu on aikaisemmin säveltänyt kappaleensa pianovetoisesti, mutta nyt biisit on synnytetty kitaran avulla. Single-julkaisu Tyhjäksi jätetty on radiosoittoystävällinen ja jatkaa edellisen Matti Johannes Koivu (2013) -albumin Jos muutat mielesi –hitin tarttuvaa linjaa. Muuten albumi sisältää edelleen tuttua sulavaa herkistelyä. Uuden levyn julkistamiskeikka pidettiin yllättäen Espoon Tapiolan Kulttuurikeskuksessa. Toisen maailman nimi –kappaleen alkupuheissa mies kertoi saaneensa lauluun idean juuri matkustaessaan Espoon Ikeaan. Kyllä, Espoo on monesta näkökulmasta toinen maailma, mutta samanlaisia ihmisiä sielläkin asuu kuin ensimmäisessäkin maailmassa ja siksipä Louhisaliin oli saapunut runsaslukuinen joukko Matti Johanneksen ystäviä.mjk2Kulttuurikeskuksessa oli hulinaa, sillä naapurisali veti paikan päälle stand-up komiikan ystäviä. Louhisalin puolella oli vakavampi, mutta poikkeuksellisen lämminhenkinen tunnelma, kun Koivu esitti yhtyeensä kanssa eteeristä, mutta hyvin kulkevaa repertuaariaan. Levynjulkaisujuhla keskitti setin luonnollisesti uuteen materiaaliin, mutta Koivu soitti useita poimintoja aikaisemmasta tuotannostaan. Pitkästä aikaa parraton Matti Johannes Koivu soitti itse akustista kitaraa ja flyygeliä, kun hänen ympärillänsä oli varmaotteinen ja taidokas trio. Sähkökitaraa soitti Antti Rajala, jolla on pitkä historia Koivun kyljessä. Rumpali Jari Salminen on myös Koivun vakikalustoa, mutta miehen soittoa on kuultu useissa kotimaan eturivin artistien seurassa (mm. Anna Puu, Chisu, Kaija Koo). Bassoa soitti Eeva Koivusalo, niitä harvoja naispuoleisia kärkibasisteja, joka on tuttu omasta Fat Bullets -bändistään, mutta myös yhteyksistä legendaariseen Se-yhtyeeseen, Maritta Kuulaan ja Kerkko Koskiseen. Koivusalo hoiti tyylikkäästi Salmisen kanssa myös taustalaulut. mjk-bändi Liput keikalle maksoi 17,50€ ja sitä vastaan saatiin puolentoista tunnin keikka, 16 huolella valittua ja leppeillä välijuonnoilla alustettua laulua. Louhisali oli jälleen tehty klubin omaiseksi, kun osa katsomon penkkiriveistä oli purettu ja lavan edustalle oli asetettu pöytäryhmiä. Onneksi pääsin pöytään istumaan ja sain uuden kulman katsoa keikkaa Louhisalissa. Salin laidalle oli pystytetty myös baari, josta saattoi hakea viinit keikan kostukkeeksi. Baari oli auki koko keikan, mutta sen verran intiimiä meininkiä Koivu yhtyeineen tarjosi, ettei siellä kehdannut rampata. Eikä tarvettakaan, sillä keikka imi syövereihinsä. Baariratkaisu poisti konserttisalin pakolliset väliajat, jotka katkaisisivat ikävästi keikkojen rakenteen. Väliajat sopivat teatteriin ja oopperaan, missä dramaturginen näytösajattelu on jo osa käsikirjoitusta.

Keikka starttasi uudella materiaalilla. Emme muistele maanantaita oli mukaansa tempaava aloitusbiisi ja Kauneimmat meistä tyypillistä Koivun tunnelmointia.  Puuhastellen (2006) debyyttialbumilta kuultu Odota, odota vei keveämmin 1960-luvun beat-tunnelmiin. Uuden albumin avausraidan Lupaa ettet lähde koskaan Koivu omisti pienelle tyttärelleen, joka kuunteli appelsiinin kokoisten kuulosuojaimien alta isänsä liikuttunutta tulkintaa. Koivu kostui silmäkulmistaan niin, jos empaattinen yleisökin, että kadotti ajoittain äänensä. Sympatiapisteet oli taatut. 80-luvun lapset kappaleen Matti Johannes siirtyi soittamaan flyygelillä ja kappale onkin Koivun suuria elegisiä kappaleita, joilla hän heijastelee usean sukupolven utopioita ja pettymyksiä. Heti perään kuultu Tyhjäksi jätetty ja Sano joku sana palauttivat rennon rullaavan tunnelman. Optimistinen Elämä heittelee on uuden materiaalin tarttuvimpia ralleja, jossa Koivusalon ja Salmisen tarkka taustalaulu pisti kappaleen soimaan päässä vielä kotimatkallekin. Varsinaisen setin päätti maalauksellisen kappale Tunnen muuttuvan maan.

Encore alkoi Matti Johanneksen soittaessa yksin flyygelin ääressä kaihomielisen Kalastajan. Bändi liittyi toiseen encoreen, jona kuultiin illan paras biisi: Ikuinen laulu ei jättänyt ketään kylmäksi. Viimeisenä kappaleen kuultiin odotettu Kiitokset, joka on tuttu Koivun toistaiseksi parhaalta kakkossooloalbumilta Kovat piipussa (2007). Kiitokset lensi yleisöstä bumerangina takaisin. Matti Johannes Koivu ja bändi ansaitsivat tanakat aplodit tyystin. mjk3Settilista:

Emme muistele maanantaita

Kauneimmat meistä

Odota, odota

Toisen maailman nimi

Paratiisi lasilla

Aulanko

80-luvun lapset

Tyhjäksi jätetty

Sano joku sana

Kuinka puu kaatuu

Jos muutat mielesi

Elämä heittelee

Tunnen muuttuvan maan

Encore

Kalastaja

Ikuinen laulu

Kiitokset