Tuntematon's avatar

Keren Ann (Fra), Laura Groves (UK) @ Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta, 2.9.2017

Helsingin juhlaviikot on massalta kätketty aarre, mutta välillä sen ohjelmisto saattaa mennä kulttuuritietoisemmaltakin kullankaivajalta ohi. Ei juhlaviikot huuda isompaa markkinointia, sillä tapahtumat myyvät joka tapauksessa hyvin. Loppukesästä alkaa olla ähky sesongin ylitarjonnasta, joten nälkää uusiin elämyksiin on niukalti.  Kylläisenäkin kannattaa lähteä liikkeelle, sillä Juhlaviikkojen harkittuun ohjelmistoon harvemmin pettyy. Lisäksi Huvilateltta, joka on Roy Mänttärin komea luomus 1990-luvun puolivälistä, tarjoutuu vain kerran vuodessa muutamaksi viikoksi loppukesän parhaan konserttipaikaksi.

Huvilateltan lumosivat tällä kertaa kaksi eurooppalaista artistia. Brittiläinen Blue Roses nimellä aikaisemmin uraa tehnyt Laura Groves aloitti illan ja Ranskassa pääosin kasvanut kosmopoliitti Keren Ann sai kunnian soittaa viimeisenä. Laura Groves oli ennalta tuntematon, mutta teki vaikutuksen. Pääosin kosketinsoittimien takana esiintynyt Groves tekee musiikkia arjen keijuille, mutta sulattaa helposti menninkäisenkin sydämen.

FullSizeRender-1Laura Groves esiintyi kolmihenkisen yhtyeensä kanssa. Lavapreesens oli eleetöntä ja fokus kohdistui musiikkiin. Laura Grovesin tarjosi illan valloittavimman lauluäänen. Hänen tulkintansa omista kappaleista soljui kuin puro kevään auringossa. Kappaleet kertakuulolta olivat toistensa kaltaisia, mutta esimerkiksi Pale Shadows nousi esiin mestarillisena sävellyksenä. Samoin Thinking about Thinking jäi mieleen. Laura Groves soitti pari kappaletta ilman yhtyeen muita jäseniä ja eritoten tulkinta Paul McCartney -klassikosta Waterfalls oli koskettava. Laura Groves päätti keikan tunnetuimpaan kappaleeseensa Dream Story, jonka perään saatiin vielä yksi kappale Mystique.

Ennen seuraavan artistin vuoroa pidettiin kolmen vartin breikki. Huvilateltassa odottelu sujuu mukavasti, varsinkin jos ulkona ei sada. Järjestelyt ovat toimineet aina, eikä nytkään ollut moitteen sijaa. Jonoja baareihin tai vessoihin ei pahemmin ole. Henkilökunta on valpasta ja ystävällistä. Huvilateltta ei ollut aivan täynnä, mutta väkeä oli sen verran, että Keren Annin kelpasi napata yleisöstä kuvat. Juhlaviikot eivät ole korkeakulttuuria muuta kuin sisältönsä puolesta. Liput Huvilan intiimille tuplakeikalle maksoi 33€. Vertailuna samaan aikaan koripallomatsista olisi saanut 12.000 hengen areenalla pulittaa reilut 80 euroa.

FullSizeRenderKeren Ann astui lavalle basistin ja rumpalin kanssa. Hän vastasi laulun ohessa myös tyylikkäästi sähkökitarasta. Mielikuvissani odotin näkeväni Keren Annin akustisen kitaran ja kevyiden koskettimien sävyttämässä folkpop-ympäristössä. Riisuttu ja yllättävän rouhea kokoonpano oli positiivinen yllätys. Keren Ann osoittautui kelpo viihdyttäjäksi. Hänessä on lavasäteilyllä ja välispiikit täynnä lämpöä. Keren Ann on levyttänyt sekä ranskaksi että englanniksi. Tuorein viime vuonna julkaistu albumi You’re Gonna Get Love on täysin englanninkielinen ja samalla linjalla mentiin huvilateltassa. Ei olisi ollut pahitteeksi kuulla, vaikkapas Jardin d’Hiver, mutta kyllä tämä viidentoista kappaleen setti kelpasi varsinkin, kun lähes puolet kappaleista oli tuoretta tavaraa.

Keren Ann omaa laajan fanikunnan ympäri maailmaa, mutta Suomessa hän on melko tuntematon. Keren Ann vieraili maassamme ensimmäistä kertaa, mutta toivottavasti hänet nähdään vielä toistekin. Keren Ann esitti sujuvan ohjelmiston. Kappaleet olivat yksinkertaisuudessaan kauniita ja melodisia. Eritoten Lay Your Head Down on klassinen sävelmä. Pikkuhitti My Name Is Trouble toimi triopohjalta erinomaisesti ja todisti taas sen, että hyvä biisi on laadukas, esittää sen missä muodossa tahansa. Keikan päättänyt uuden albumin hieno Again and Again osoittaa, että luovuus kukkii. Encoressa Keren Ann vahvisti, että häneltä taittuu myös juureva blues.

Settilista:

You’re Gonna Get Love

Where Did You Go?

The Harder Ships of the World

All the Beautiful Girls

Chelsea Burns

It Ain’t No Crime

Sugar Mama

Lay Your Head Down

The Separated Twin

Strange Weather

In Your Back Play

My Name is Trouble

Easy Money

Again and Again

Encore

My Man is Wanted But I Ain’t Gonna Turn Him In

IMG_2818

Tuntematon's avatar

Richard Ashcroft (UK), Eppu Normaali (FIN) @ Tammerfest, 22.7.2017

Peräkkäisinä päivinä Suomen kamaralla kaksi brittipopin vahvinta egoa: Turussa perjantaina Oasiksen ylväs räyhähenki Liam Gallagher ja lauantaina Tampereella The Verve -yhtyeen entinen nokkamies Richard Ashcroft, jota kutsuttiin myös pitkään nimellä Mad Richard. Kävin pientä sisäistä kamppailua kumpaan lähteä. Tampere vei tällä kertaa voiton logistisista syistä. Liam Gallagher runnoo oletettavasti kiertuetta uuden soolomateriaalin myötä, joten hänet toivon näkeväni myöhemminkin. Richard Ashcroft sen sijaan esiintyi toista kertaa vuoden sisään näillä kulmilla. Viime vuonna akustinen sooloesitys Porissa jäi väliin, joten tätä bändivetoa ei saanut missata.

Tammerfest_logo

Tammerfest on jo yli 20 vuotta toiminnassa ollut kaupunkifestivaali. Taisi olla Turun Down by The Laituri, joka innosti manselaisetkin pystyttämään oma festivaali. Tammerfest on ollut koko ajan pirkanmaalaisten oma musiikkijuhla ilman, että se olisi noussut valtakunnallisesti kiinnostavaksi ja katu-uskottavaksi tapahtumaksi Provinssin, Ruisrockin tai Flow’n tapaan. Nykylinja muistuttaa Himosfestivaalia ohjelmistoltaan, mutta ei ihme sillä festivaalien taustalla on sama organisaatio. Kupletin juoni on selkeä: Parhaat kotimaiset artistit lauteille ja liput myydään loppuun. Richard Ashcroft on tässä linjastossa täysin ulkopuolinen.

Laskeskelin, että edellisen kerran olin Tammerfestissä vuonna 1995, mutta unohdinkin viime vuotisen piipahduksen Kari Peitsamon ilmaiskeikalle. Samaisen Keskustorin ohi kuljin tälläkin kertaa. Ilmaislavalta kajahti etäisesti korviini eurohumppaa, ja kas artistiksi paljastui Cat Cat, joka pisti askeliin lisää vauhtia. Eppu Normaali oli aloittamassa osuuttaan näillä näppäimillä. Lauantain ohjelmistossa osuutensa olivat hoitaneet jo Ellinoora, JVG, Kaija Koo ja Mikael Gabriel. Tämä tähtikatras ei mahtunut samaan mielenmaisemaan mitenkään Richard Ashcroftin kanssa. Oliko Eppu Normaali brittipopin coolille sankarille lämmittelijäksi kuitenkin liian kova?

Ratinan stadionin kupeessa sijaitsevaan Ratinaniemen puistoon kuljetaan Laukonsiltaa pitkin. Puistoalue vetää 9000 henkeä ja sijainti on varsin viehättävä tehdaskaupungin ytimessä. Täytyy antaa Tammerfestille järjestelyjen sujuvuudesta täydet pisteet. Ennakkoon ostettu lippu vaihtui vaivattoamsti rannekkeeksi. Jonotus turvatarkastuksineen kävi sukkelasti. Ei ollut jonoja bajamajoihin, juoman sai käteen kättelyssä ja ilman muiden festivaalien rasittavia panttimaksuja. Roskapönttöjä oli tiuhaan, joten siisteys ei näyttänyt olevan ongelma. Mikä parasta, ostamansa juoman kanssa pääsi vaikka lavan eteen. Muilla festareilla on päivystettävä kauaksi rajatuissa kaljakarsinoissa muiden possujen kanssa. Tammerfest toimi fiksusti jakamalla lavan edustan kahtia. Oikea puoli on anniskelualuetta ja vasen ikärajaton. Aluiden välissä on aitojen välinen kuilu, johon artisti pääsee irrottelemaan kuten Juha Torvinen Eppu Normaalin osuuden loppupuolella teki.

IMG_2562Eppu Normaali tuli nähtyä elokuvansa julkistamisen kunniaksi jatketun 40-vuotiskiertueen vuoksi parikin kertaa viime joulukuussa. Enpä siis syväanalysoi tällä kertaa, vaan kiinnostuneiden kannattaa vilkaista: https://keikkakeppi.com/2016/12/06/eppu-normaali-metro-areena-espoo-2-3-12-2016/.

Eput todistivat, että bändi toimii omillaan ilman sinfoniaorkesteria parhaiten. Martti Syrjä taitaa välispiikit, mutta tällä kertaa moneen kertaan kuulleiden jorinoiden suoltaminen sujui varsin letkeästi ja viihdyttävästi, ja varsinkin, kun biisilistan lukeminen tuotti haasteita. Eput soitti armottoman hittiputken, joka oli harkittu ja rakenteeltaan täydellinen. Bändin repertuaari on niin kova, että sieltä voi jättää soittamatta vaikka Vuonna 85 hitin ilman, että sitä jää kaipaamaan. Tunnin ja vartin aikana Eput soitti seuraavan setin:

Tahroja paperilla
Nyt reppuni jupiset riimini rupiset
Vihreän joen rannalla
Minun aurinkolasit
Lensin matalalla 2
Pimeyden tango
Murheellisten laulujen maa
Baarikärpänen
Urheiluhullu
Joka päivä ja jokaikinen yö
Puhtoinen lähiöni
Linnunradan laidalla
Kitara, taivas ja tähdet
Voi kuinka me sinua kaivataan

Encore

Kaikki häipyy, on vain nyt
Njet njet

Siitä huolimatta jäi kaivelemaan miltä ne uudet kappaleet kuulostaisivat, jos niitä Syrjän veljekset vielä suoltaisivat. Luovuus ei tyrehdy koskaan, vaikka fakta on, että nälkä luomiseen iän myötä hiipuu. Pantse Syrjän kohdalla alati kohoava itsekritiikki taitaa olla se suurin haaste. Kiinnostavaa nähdä saavatko ylöjärveläisjermut rassattua biisintekoröörit vielä auki, että uutta materiaalia saadaan kuultavaksi. Yleisölle näyttää riittävän yhtä hyvin vanhakin materiaali, että mitä sitä turhaa hötkyilemään.

FullSizeRender-2Eppu Normaalin jälkeen Ratinanniemi tyhjentyi lähes täysin. Richard Ashcroftin arvovallalle olisi ollut vähemmän nöyryyttävää soittaa illan toiseksi viimeisenä esiintyjänä kuin pääesiintyjänä kouralliselle yleisöä. Todella suuri sääli, että paikalle jäi vain innokkaimmat fanit. Toisaalta väljyys mahdollisti pääsyn vaivattomasti lavan eteen.

Suur-Manchesterin liepeillä Wiganissa perustettu The Verve oli 1990-luvun puolen välin jälkeen brittipopin tärkeimpiä yhtyeitä. Ei niin iso ilmiö kuin Oasis tai Blur, mutta bändin suureksi kansainväliseksi läpimurroksi noussut Urban Hymns (1997) myi pelkästään Britanniassa yli kolme miljoonaa kappaletta. Bändin taival menestyksen jälkeen jäi kuitenkin lyhyeksi. Richard Ashcroft hyppäsi soolouralle ja julkaisi ensimmäisen albuminsa Alone With Everybody vuonna 2000. The Verve palasi vielä yhteen yhden albumin ajaksi, kun vaisu Forth julkaistiin 2008, mutta sen jälkeen pantiin hanskat hyllylle lopullisesti.

Keskeisintä brittipop-ilmiölle on ollut, että kitaravetoista rokkia ovat soittaneet bändit. Menestys on pääosin saanut voimansa yhtyeiden dynamiikasta, vaikka niissä onkin ollut johtajatyyppejä. Harvan yhtyeen keulahahmot olisivat pärjänneet yksinään samoin kuin bändiensä kanssa. Richard Ashcroft on ollut poikkeus, sillä harva muistaa The Vervestä nimeltä edes muita soittajia. Ei ole ollut Ashcroftilla kuitenkaan helppoa pärjätä sooloartistina. Soololbumit ovat kavunneet brittien top 20 –listalle, mutta muualla maailmassa suosio on ollut vaimeaa. Viime vuonna julkaistu hieman ylituotettu These People paljastaa, että sävellystaito on pysynyt hyppysissä ja tarttuvia säveliä syntyy edelleen.

IMG_2572Richard Ashcroft astui yhtyeensä kanssa lavalle 22:30. Oranssissa takissaan ja pilottiaurinkolaseissaan mies otti coolisti lavan haltuun. Ensimmäisenä starttasi tunnustellen tuoreimman albumin avausnumero Out of My Body. Kakkosena kuultiinkin Ascroftin yksi parhaista sävellyksistä, kun Sonnet lämmitti auringonlaskun viilentämän illan. Setti vuorotteli soolotuotannon ja The Verve -kappaleiden välillä. Ashcroftin taustalla soitti pätevä kolmikko. Basisti Damon Minchella, rumpali Steve Sidelnyk ja kitaristi Adam Phillips ovat kukin kokeneita kettuja, jotka ovat soittaneet ties kenen bändeissä. Biisit soitettiin innostuneesti ja moni kappale venyi kunnon säröiseen jamitteluun. Ashcroft ei paljastanut silmiään aurinkolasiensa takaa kertaakaan, paitsi hangatessaan sankoja kitaran otelaudalla. Välillä Ashcroft kuitenkin jutusteli yleisölle ja selkeästi innostui, kun lavan edestä kaikui hienosti heleä-äänistä taustalaulua The Drugs Don’t Work –kappaleelle. Richard antoi mimmeille erityiskiitoksen. Keikan päätti odotetusti mahtipontinen Bitter Sweet Symphony. Siinä vaiheessa lähdin itse kävelemään Tampereen halki kuten Ashcroft aikanaan ikimuistoisella musiikkivideolla ketään kuitenkaan tönimättä, vaikka monelle olisi tehnyt mieli sanoa, että voi teitä mitä missasitte.

Settilista:

Out of My Body
Sonnet
This Is How It Feels
Space And Time
Break the Night With Colour
Music is Power
Velvet Morning
Lucky Man
The Drugs Don’t Work
Hold On
Bitter Sweet Symphony

FullSizeRender-3

 

Tuntematon's avatar

Guns N’ Roses (US), The Darkness (UK) @ Kantolan tapahtumapuisto, Hämeenlinna 1.7.2017

Saiko Guns N’ Roses kunnian soittaa Kantolan tapahtumapuiston jäähyväisissä? Päättyikö massatapahtumien elinkaari Hämeenlinnassa tähän? Kantolan entinen keksitehtaan alue veti kolmena peräkkäisenä kesänä väkeä tuplasti enemmän kuin kaupungissa on asukkaita. Hämeenlinna, tuo viehättävä järvien ympäröimä kaupunki, täynnä kiehtovaa historiaa, kivoja ihmisiä ja HPK, ja jonka sijainti on logistisesti optimaalinen isojen kaupunkien keskellä. Kaikki oli lähtökohtaisesti kunnossa. Onko nyt kuitenkin aika hakata viimeinen naula arkkuun.

KantolaPari vuotta takaperin AC/DC houkutteli Kantolaan yleisöä 55.000, viime vuonna Iron Maiden puolet vähemmän ja tänä vuonna kuppi läikkyi taas reunojen yli, kun 55.000 jamppaa tamppasi Kantolan nurmikkoa Gunnareiden keikalla. Ei mennyt kerrasta kaaliin. AC/DC järjestelyt olivat kaameat ja viime vuoden Iron Maiden todisti, että Kantolakin voi toimia kivasti, jos väkeä on maksimissaan 30.000 ihmistä. Järjestelyjen toimimattomuus ei ole hämeenlinnalaisten vika, vaan paradoksaalista kyllä, bileiden isäntä on maailman suurin ja kokenein Live Nation.

Järjestelyt sössittiin huolella. Pahimmillaan sisään jonotettiin tunti. Itse tosin luikahdin ilman suurempaa jonoa juuri kun The Darkness oli loppusuoralla. Michael Monroeta en nähnyt lainkaan, vaikka pieni toive oli, että Makkonen olisi noussut pääesiintyjän vieraaksi. Baarista sain juomaa 45 minuutin venaamisen jälkeen, kun moni oli odottanut pitempään. Kiitos Gunnareiden, että aloittivat keikan tunnin myöhässä. Iltapäivälehdet välittivät uutista ihmisten kaljaraivosta, kun olut oli loppunut kesken. No, jotain hyvää siitä seurasi – vessoihin pääsi jonottamatta. Suomi on festivaalien suhteen takapajuinen kaljakarsinoiden maa ja asiaa ei auta konservatiiviset viranomaissäännöt. Helsingin olympiastadionia on ikävä. Lopu jo remontti. Stadion on sentään rakennettu massatapahtumia ajatellen vaikka samat karsinat sielläkin on.

AxlHarmillista, että musiikki tahtoo jäädä sivuosaan. Se on sääli, sillä Guns N’ Roses tarjosi lähes alkuperäiskokoonpanossaan näyttävän show’n. Reilun parinkymmenen vuoden takaiset riidat on sovittu ja nyt tehdään hilloa Not In This Lifetime -kiertueen nimissä. Liki kolmetuntinen dinosaurus olisi toiminut paremmin parituntisena esityksenä. Nyt iltaan mahtui suvantoa ja turhaa välipalaa. Tämä kertoo faktasta, että Guns N’ Rosesin biisirepertuaari on kuitenkin kapeahko. Mestarillinen debyyttialbumi Appetite for Destruction ja pompöösi kaksikko Use Your Illusion I & II tarjoavat laatumateriaalia, mutta ei tässä määrin. Keikka polkaistiin käyntiin pätevästi It’s So Easy ja Mr. Brownstone kappaleilla. Energiaa riitti ja Axl Rose jaksoi meuhkata flanellipaidan roikkuessa vyötäröllä entiseen malliin. Vaatteet ja päähineet vaihtuivat tiuhaan. Kasvot ovat saaneet iän myötä kohotusta, kun taas legendaarisen kireä lauluääni on väistämättä laskenut tasoaan.

Kitaristi Slash on silinterihatussaan rock-historian tunnistettavampia karaktäärejä. Duff McKagan on oleellinen osa bändiä ja Smack-paidassaan keräsi faneilta sympatiapisteet. Duffin tulkinta The Damnedin New Rose -klassikosta raikasti iltaa kuin sadepisara nuutunutta tulppaania. Esikoisalbumin kappaleet toimivat kautta illan hyvin, mutta muusta tuotannosta nousivat esiin eeppinen Estranged ja Yesterdays. Axel Rosen henkilökohtainen pakkomielle Chinese Democrasy jäi ilmestyessään täysin paitsioon, vaikka automatkalla Hämeenlinnaan yritin saada albumista epätoivoisesti otetta. Levyltä kuulluista kolmesta kappaleesta vain Better menetteli illan settilistassa. Chris Cornellin hiljattain tapahtunut poismeno oli surullista, mutta kunnianosoituksesta huolimatta Soundgardenin Black Hole Sun oli sopassa ylimääräinen sattuma.

GNRGuns N’ Roses oli teinivuosien suosikki. Silloin kuola valuen toivoi näkevän bändin. Kun mahdollisuus tuli, olivat kaikki tärkeät jäsenet jo poistuneet riveistä ja bändi muuttunut epäkiinnostavaksi. Slashin ja Duffin palattua remmiin en voinut missata tätä tilaisuutta. Gunnarit on yhä institutionaalinen bändi ja sellainen sen pitääkin olla, jos saa massat liikkeelle. Tärkeintä, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat. Bändin vastaanottoon vaikuttaa aina päivän kunto ja tässä tarkoitan omaa. Vaikka bändi olisi hyvä, voi kuulija olla surkea. Ei ollut kohdallani ihan paras päivä, eikä fiilistä parantuneet olosuhteet. Pakko olla kuitenkin tyytyväinen, sillä tuskin tätä retkuetta näen toistamiseen, ehkä ainoastaan jos Izzy Stradlin intoutuu vielä messiin. En odota bändiltä myöskään uutta materiaalia. Appetite for Destruction riittää, se on sementoitu rockin historiaan.

Kiitän kuitenkin Kantolan tapahtumapuiston kolmea kesää. Ilman tapahtumapuistoa en olisi nähnyt näin kovaa kolmikkoa. Nyt Kantola voi puolestani levätä rauhassa. Vai oliko se sittenkään tässä? Tuskinpa, sillä nurmikentän vuokra on Live Nationille nappikauppaa Olympiastadionin kustannuksiin verrattuna.

Näyttökuva 2017-07-03 kello 21.13.56

Tuntematon's avatar

Lea Porcelain (Ger) @ Auster Club, Berlin, 12.2.2017

Berliinin Kreuzbergin itäosassa lähellä Speer-joen rantaa sijaitsee Pücklerstraßella mainio rokkiluola nimeltä Auster Club. Sunnuntai-illan pikkupakkasessa tallustellessa seutu vaikutti kovin vaitonaiselta himmeiden katuvalojen hämyssä. Tästä huolimatta klubi myytiin loppuun. Vielä tulokkaan viittaa kantava post-punk-bändi Lea Porcelain kiinnostaa berliiniläisiä. Paljon on itsekin tullut nähtyä lupaavia artisteja, joista ei ole sitten tullut mitään ihmeellistä. Lea Porcelain on yhtye, jolle uskallan ennustaa valoisaa tulevaisuutta indie-piireissä.

Auster Clubiin ei myyty ennalta lippuja, vaan 5 euron tikettejä sai vasta ovelta. Keikka oli ilmoitettu alkavaksi kello 20:00, joten saavuin paikalle puoli tuntia aikaisemmin varmistaakseni sisäänpääsyn. Hyvä niin, sillä pian klubi oli ääriään myöten täynnä. Hintataso on pääsylippua myöten huokea. Narikka vaivaisen euron ja Berliner Pilsner tarttui käteen 2,80€ hintaan. Koko touhu kolme kertaa halvempaa kuin Suomessa. Helppo ymmärtää miksi kulttuuriväki viihtyy Kreuzbergissä.

fullsizerenderLea Porcelain nousi nelihenkisenä lavalle vasta kello 21.00. Sitä ennen saimme kuulla runonlausuntaa, joka ei olisi huonompi tapa lämmitellä esityksiä Suomessakaan. Lea Porcelainen ytimen muodostaa kaksikko Julien Bracht ja Markus Nikolaus, mutta kiertueella heitä vahvistaa kitaristi ja rumpali. Bracht ja Nikolaus vaikuttavat sekä Berliinissä että Lontoossa, missä he ovat viimeistelleet myöhemmin tänä vuonna julkaistavaa debyyttialbumia. Tähän mennessä Lea Porcelain on julkaissut vain EP-levyn ja singlejä. Residency tour nimellä siunattu minikiertue ulottuu Berliinistä, Hampurin, Lontoon kautta Pariisiin.

Kuuntelin ennalta bändiä Spotifyista ja se teki vaikutuksen muutamalla biisillä. Odotukset live-vetoon olivat suuret ja kyllähän ne aika hyvin lunastuivat. Lea Porcelain on kuunnellut läpi britti post-punkin suuret nimiä kuten Joy Division, Echo & The Bunnymen ja The Cure. Vaikutukset ovat selvät, mutta siitä huolimatta Lea Porcelainessa on jotakin tuoretta ja ehkä se kaikkein oleellisin – kyky tehdä hyviä kappaleita. Bändi aloitti mainiolla Out is In –kappaleella, joka nappaa hypnoottisesti messiin heti alkutahdeilta. Muita mainittavia biisejä bändin tuotannosta ovat Similar Familiar ja uunituore sinkku Bones. Jos bändi pystyy pitämään yllä vastaavan laatutason myös pitkäsoiton osalta, niin Lea Porcelain soittaa pian isoimmillakin festivaaleilla.fullsizerender-1

Saksalainen pop-musiikki on jäänyt allekirjoittaneella hävyttömän vähälle kuuntelulle. Lea Porcelain esittää englanninkielistä musiikkia, joka madaltaa kynnystä. Savukoneen samentamalta lavalta bändiä oli vaikea hahmottaa, mutta ääni toimi matalassa tiilikaariholvisessa kellariluollassa yllättävän hyvin. Lea Porcelain ei kylvänyt turhia välipuheita. Koko homma kesti napakat 40 minuuttia ja bändi lähti encoreita soittamatta pois. Mitä sitä soittamaan enempää kuin on rosterissa biisejä. Nälän keikka kuitenkin jätti. Toivottavasti Lea Porcelainen tie on vasta alussa.

Tuntematon's avatar

Ebbot Lundberg & The Indigo Children (SWE), Mikko Joensuu (FIN) @ Korjaamo, Helsinki, 20.1.2017

Korjaamon perjantai-ilta tarjosi kaksi kovaa artistia. Mikko Joensuu aloitti illan yksin. Väkeä oli yllättävän vähän paikalla vielä viikonloppua vasten. Arvelin tuvan täyttyvän viimeistään pääesiintyjä Ebbot Lundbergin noustessa lavalle. Jengiä valui myöhemmin lisää, mutta yllättävän väljäksi paikka jäi. Harmillista, sillä molemmat artistit ovat armoitettua valioluokkaa.fullsizerender-2

Mikko Joensuu julkaisi hartaasti kypsyteltyä musiikkia viime vuonna, kun Amen trilogian kaksi ensimmäistä osaa näkivät päivänvalon. Nuo albumit olivat viime vuoden parhaimmistoa ja siksipä odotukset Joensuun esityksestä olivat suuret. Nuutuneen näköinen Mikko Joensuu aloitti illan akustisen kitaran ääressä, mutta lopetti kappaleen yhtäkkiä. Hän sanoi, että kädet tärisevät liikaa, eikä pysty soittamaan. Mikko perusteli keskeytyksen ihailtavan suorasukaisesti: ”Koska mä voin”. Mikko selitti epävakauttaan huonosti nukutulla yöllä. Mies siirtyi sähköpianon ääreen ja soitti Amen 2:lta komean Drop Me Down. Levyltä tuttu mahtipontinen sovitus puuttui, mutta Joensuun nöyrästä jumalan hylkäämästä lavaolemuksesta huolimatta esitys kasvoi vaikuttavaksi yhden miehen enkelikuoromaiseksi kokemukseksi. Tärinät olivat taputeltu pois.

Vahvan lauluäänen omaava Joensuu on työstänyt musiikkiaan antaumuksella ja teemat ovat uskonnollisia. Joku voisi tulkita sanoitukset gospeliksi, vaikka kyse on jumalasta luopumisesta. Itse näen kappaleet yleismaailmallisena eksistentialismina kuten Amen 1 albumilta kuultu Closer to God antaa ymmärtää. Mikko Joensuu soitti myös yhden hienoimmista pop-biiseistään There Used to Be Darkness, jota hän ei sanojensa mukaan ole aikaisemmin soittanut yksin. Vapautunut Joensuu jutteli jo helpottuneena loppupuolella keikkaa. Hän olisi viihdyttämyt yleisöä vaikka tunnin lisää, mutta lämmittelijällä on aikarajansa. Täytyy myöntää, että Joensuun maalailevaan musiikin harmaisiin sävyihin uppoutuu helposti ja niitä olisi kuunnellut pitempäänkin. Joensuu päätti 50 minuuttia kestäneen osuutensa tunnustukselliseen biisiin What Have I Done. Harmaa oli muuttunut puhtaan valkoiseksi.

fullsizerender-3Suurelle yleisölle Ebbot Lundberg on tuttu The Soundtrack of Our Lives -yhtyeen messiaanisena nokkamiehenä. Hän on myös tuttu varhaisemmasta hoikempien vuosien Union Carbide Productions –kokoonpanosta, jonka kappaleella Chamelion Ride keikka alkoi iskevästi. Nyt Ebbot Lundberg kiertää The Indigo Children -yhtyeensä kanssa, joka elää tämän projektin ulkopuolella itsenäistä elämää nimellä Side Effects. Joukkio asteli kasvomaalauksissaan ja yhtenäisissä mustissa pitkissä palttoissaan lavalle hieman yli klo 22. Jykevän kokoinen Ebbot näyttää nuorten miesten keskellä kuin Gandalf olisi hobittien piirittämä. Tästä jäikin leikkisästi mielen päälle ajatus bändin nimestä – miten hyvin sointuisi yhteen Ebbot & The Hobbits.fullsizerender-4

Setin toisena kappaleen kuultiin The Soundtrack of Our Lives Behind the Mask (2001) -klassikkoalbumilta löytyvä Nevermore. Kolmas biisi vei tuoreen materiaalin pariin, jonka aloitti viime vuonna ilmestyneen albumin nimibiisi For the Ages to Come. Ebbot Lundbergin musiikin juuret ovat tukevasti 1960-luvulla, jolloin helisevät kitarat harhailivat siinä hippilaitumien ja psykedeliametsän rajamailla. Tähän sixties-maisemaan kun tuo ripauksen rosvojouokon uhmaa, niin puhutaan musiikista joka täytti Korjaamon vaunusalin. Uuden albumin väkevää antia olivat myös Backdrop People, I See Forever sekä erityisesti To Be Continued, joka nousee kevyesti edellisvuoden parhaimpien hymnien joukkoon. Selkeästi Indigo Children ei ole jäämässä  Ebbotin yhden levyn projektiksi, sillä bändi soitti uunituoreen julkaisemattoman kappaleen Where Are You Now.

fullsizerenderSettilistaan mahtui vielä lisää vanhempaa materiaalia. Union Carbide Productionin tunnetuin kappale Golden Age oli ikään kuin itsestäänselvyys. The Soundtrack of Our Lives ajan mestariteos Second Life Replay päätti varsinaisen osuuden. Encoressa kuultiin vielä muutama biisi, joista bändin isoin hitti ja yksi koko maailman parhaista rollaripastisseista Sister Surround ei jättänyt ketään kylmäksi. Yhtä lailla ohittamaton oli aina niin rennosti rullaava The Passover.

Korjaamo sijaitsee uinuvassa Töölössä. Se on yksi pääkaupunkimme parhaimpia keikkaluolia, vaikka on hitusen Tavastiaa pienempi ja museoympäristönä vähemmän katu-uskottava. Korjaamon soisi heräävän ja nostavan päätään Olympiastadionin tornin korkeudelle, jotta jengi oppisi käymään siellä kuten Tavastialla. Toisaalta viihdyn  juuri siksi Korjaamolla, koska siellä ei ole tunkua.img_0787

 

Tuntematon's avatar

Erja Lyytinen & Harri Taittonen @ Gallows Bird, Espoo, 17.12.2016

Blues on ollut perinteisesti vanhojen setien musiikkia, mutta Kuopiosta lähtöisin oleva Erja Lyytinen on sädehtivä vaihtoehto niin ikäluokkansa kuin sukupuolensa vuoksi. Hän ei ole Eric Claptonia leikkivä Arja Koriseva, vaan sangen taitava laulaja-lauluntekijä, jolla on hallussa slide-kitarointi. Erja Lyytistä voi luokitella lajityyppinsä kärkinimeksi Suomessa ja miksei myös laajemmassa mittakaavassa, sillä purjeet ovat vieneet häntä myös kansainvälisille vesille.

erjalyytinen3

Erja Lyytinen on kiertänyt tänä vuonna keikkalavoja ahkerasti. Rundit ovat ulottuneet Eurooppaan saakka. Takana on huikeat 120 konserttia ja vuoden viimeinen keikka osui olutharrastajien suosikkiravintolaan Gallows Birdiin Espoon Niittykummussa. Lyytinen on tehnyt tänä vuonna mittavan kiertueen Heikki Silvennoisen kanssa, mutta tällä kertaa Erjan aisaparina toimi kosketinsoittaja Harri Taittonen, jota Erja kutsui keikan aikana lempeästi Taittingeriksi. Itse pääsin todistamaan ensimmäistä kertaa Lyytisen taitoja.

Gallows Birdin nettisivuilla ilmoitettiin, että showtime alkaa klo 20. Kiirehdin ajoissa paikalle, sillä ilmaiset keikat pubeissa ja varsinkin pikkujouluaikaan saattaa vetää tuvat helposti täyteen. Samaan aikaan naapuriareenalla järjestetty Raskasta joulua -konsertti hillitsi onneksi potentiaalista tunkua. Kysyin baarimikolta tarkempaa soittoaikaa Lyytiselle, mutta artisti ei ollut kuulemma saapunut vielä taloon. Onneksi Gallows Bird tarjoaa mainiot olutvalikoimat, joten odottelu ei ollut piinaavaa. Lopulta Lyytinen kumppaneineen saapui taloon. Tähti roudasi muiden mukana soittokamat piskuiselle lavalle. Soundcheck ja tekniset viritykset tehtiin rauhassa ja soitto alkoi vasta lähemmäksi iltakymmentä. Duo Lyytinen ja Taittonen soitti kaksi settiä, joten ilta venyi puolille öihin.

erjalyytinenErja Lyytinen istahti lierihatussaan tuolille kuin deltabluesin pioneerit aikoinaan. Hänen karismansa sai puheensorinan sammumaan ja yleisön keskittymään soitantaan. Äänenvoimakkuus oli miksattu varsin maltilliselle tasolle ja varsinkin Lyytisen kitaraa olisin kuunnellut kovempaakin. Toisaalta Taittosen svengaavat hammond-soundit saivat näin tasavertaisemman huomion. Erja soitti ensimmäisessä setissä sekä omaa että muiden tuotantoa. Erja on lähtökohtaisesti blues, mutta illan esityksen perusteella hänen musiikkinsa ei ole järin juurevaa, vaan sielukasta ja monipuolista. Yksi erottuvista kappaleista oli pitkän parisuhteen juonteita käsitellyt Joyful Misery. Covereista mielenkiintoinen valinta oli Curtis Mayfieldin The Impressions -yhtyeen soul-klassikko People Get Ready.

Toisen setin aikana kuultiin illan ainoa suomenkielinen kappale Pohjoinen jää, joka nousi illan mieleenpainuvimmaksi biisiksi. Lyytinen on esittänyt itse säveltämäänsä biisiä aikaisemmin Heikki Silvennoisen kanssa yhteiskeikoilla. Lainakappaleista erityismaininnan arvoiseksi nousee Bill Withersin Just the Two of Us kuten myös Bobby ”Blue” Bland aikanaan esittämä ja sittemmin myös Whitesnaken versioima Ain’t No Love in The Heart of the City. Kosketinsoittaja Taittonen pääsi tulkitsemaan Elvis Presleyn Don’t Be Cruel -klassikon. Perusblues-osastolta kuultiin Muddy Watersia. Illan päättäneessä encoressa hoilattiin ensiksi yhteislaulantaa, mutta lopulta salongissa päästiin myös jouluisen juhlayön tunnelmiin, kun Erja esitti ikivihreän joululaulun Silent Night.erjalyytinen2

 

 

Tuntematon's avatar

Eppu Normaali @ Metro Areena, Espoo, 2-3.12.2016

Ensimmäisen kerran paketoin kaksi konserttia samaan artikkeliin. Perjantaina suomalaisen rokkitaivaan kiintotähti tarjosi Eput-elokuvan ensi-illan ja tämän päälle puoliakustisen keikan. Lauantaina oli vuoro toisintaa viime elokuun Ratinan stadionilla järjestetty 40-vuotisjuhlakeikka yhdessä Tampereen filharmonisen orkesterin kanssa. Minulla oli mahdollisuus osallistua molempiin.

Löysin Eppu Normaalin 1980-luvun alussa, mutta jätin yhtyeen vähemmälle huomiolle Imperiumin vastaisku (1988) -albumin jälkeen. Noihin aikoihin en päässyt vielä ikäni puolesta bändin keikoille, ja sitten kun olisi ollut mahdollista, se ei enää kiinnostanut. Näin Eppu Normaalin elävänä vasta 2009 Ruisrockissa. Siksipä tämä kahden keikan superviikonloppu maksoi missattuja hetkiä reppukaupalla takaisin.
Perjantain startti alkoi siis Eput -elokuvalla. Dokumenttielokuvan odotukset trailerin
pohjalta oli kehnot, mutta katsomiskokemus yllätti positiivisesti. Elokuvan vahvuus oli sen sujuva kerronta niin arkistomateriaalien, rekonstruktioitujen kohtausten kuin hauskojen anekdoottien osalta. Haastattelujen subjektiivinen kuvaustyyli tosin oli vieraannuttavaa ja nosti esiin kikkailun makua.  Se on turhaa, kun puhutaan kuitenkin suomirokin peruskalliosta. Joka tapauksessa Syrjän veljesten välistä suhdetta ja Eppujen alkutaivalta avattiin mielenkiintoisesti. Elokuva oli mitä mainioin lämmittely live-keikalle.ca61e822d1c529d_medium

Perjantain puoliakustinen keikka starttasi yllättävillä biisivalinnoilla, mikä oli virkistävää lauantain hittipotpuria vasten. Tarkoin harkitussa settilistassa kuultiin muun muassa yhtyeen aliarvostetuimmalta Cocktail Bar (1981) -albumilta poimittu Kuuvartalo yöllä. Enkä olisi uskonut kuulevani myöskään Aknepop -esikoisalbumi (1978) löytyvää avausraitaa Teen sinusta muusia. Loppua kohden suunta muuttui kohti tutumpia aikuisrokin säveliä. Akustisen setin parhaimmistoa olivat Balladi kaiken turhuudesta ja Kun jatsia kuunneltiin. Martti Syrjän lauluääni toimii edelleen laajalla skaalalla, sen todisti Pimeyden tango. Bändin taiteellinen johtaja Pantse Syrjä istui akustisensa kanssa aloillaan, mutta Juha Torvinen nousi välillä Martin kylkeen keikaroimaan. Sami Ruusukallio hoiti basson eleettömästi, mitä nyt virnisteli välillä rumpujen takana istuvalle Aku Syrjälle.img_0290

Espoon Tapiolassa sijaitseva Metro Areena tarjoaa hitusen intiimimmän vaihtoehdon Hartwall Areenalle. Vapaita iltoja on enemmän tarjolla, koska siellä ei pelata liigatason kiekkoa. Tämä on tervetullut lisä pääkaupunkiseudulle ja se alkaa olla kätevän matkan päässä, kun Länsimetro vihdoin avataan.  Perjantain akustinen setti esitettiin riisutussa ympäristössä. Visuaalinen panostus säästettiin lauantaille.

Perjantain setti sisälsi kaikkiaan 18 biisiä ja lopun hittiputki piti yleisön tyytyväisenä. Lauantain mammuttikonsertti tarjosi säveliä puolet enemmän ja iltaan mahtui kaikkien tunnettujen biisien lisäksi muutama harvinaisempi pala.  Epuilla alkaa olla areenakokemusta sen verran, että se alkaa olla isoilla lavoilla varsin uskottava. Martti Syrjän pitkän huiskea olemus mustassa t-paidassaan ja farkuissaan täyttää karismaattisen artistin piirteet helposti. Juha Torvisen jatkuva liike ja biisien lopetushypyt Syrjän kanssa ovat ehtaa nuorekasta suomirokkia. Vastaheränneen näköinen Pantse Syrjäkin kävelee hänkin välillä lavan eteen ja soittaa kitaraansa virkeästi.

img_0332Ensimmäisen kolmen vartin aikana bändi kutsui vieraaksi lavalle alkuperäisbasisti Mikko Saarelan, joka kävi tulkitsemassa biisin James Dean ja soitti bassoa myös Pidetään ikävää -kappaleen aikana. Illan ensimmäinen kolmas osa oli keikan parasta antia. Homma lähti liikkeelle Asustelaululla ja jatkui väkevästi kitarariffien saattelemalla Tien päällä taas -klassikolla. Jos akustisesti bändi oli vähän nuutuneen oloinen, niin sähkö toi Eppuihin virtaa. Lavalla nähtiin illan aikana myös vierailemassa suomirokin ikikasvo Safka Pekkonen ja taituripianisti Iiro Rantala kuten perjantainakin. 60-päinen Tampereen filharmonia saapui lavalle kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johdattamana. Massiivinen orkesteri liittyi bändin tahtiin Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset -klassikossa ja ensimmäinen reaktio oli, että miksi? Mikä on lisäarvo? Toisena filharmonian kanssa soitettu Jackpot osoitti sinfoniaorkesterin mukaan hyppääminen ei käy ongelmitta. Martilla oli vaikeuksia päästä kyytiin ilman Pantsen ja Samin jeesiä. Kun taas filharmonia liittyi Eppujen mukaan, homma taittui luontevammin. Neljäntenä kuultu Lensin matalalla 2 antoi vastauksen miksi Eppujen tukena kannattaa tarjota sinfoniaorkesterin isoa soundia. Siitä olikin hyvä lähteä puolen tunnin breikille.

img_0315Keikka jatkui filharmonisissa meiningeissä ja Sadan vuoden päästäkin (2005) -albumilta valittu Olin vain tuuli nousi jälkimmäisen puoliskon hienoimmaksi hetkeksi. Koko keikan aikana lavan reunoilla taustoilla olleet screenit olivat maailmanluokkaa, mutta filharmonian aikana projisointiin tuotiin grafiikkaa, joka oli melko kotikutoista. Jos laulettiin lentämisestä, niin taustalla nähtiin kömpelöitä pilviä. Jos taas hipit olivat rautaa, niin graafiset kukat olivat naiiveja. Olisi ollut parempi turvautua vain kameroihin, joiden tallentamat kasvokuvat heppujen kasvoista jaksavat kiinnostaa.img_0302

Filharmonian poistuttua lavalta Eppu Normaali jatkoi omillaan. Hyvä niin. Viimeinen kolmannes vei bändin taas uomiinsa. Urheiluhullun aikana Martti Syrjä esitteli kuuluisaa hauistaan ja Juha Torvinen liikkui kuin sulkapallokuningas. Viimeisistä biiseistä yllättävin poiminta oli juurikin Torvisen sävellys Yöjuttu. Yhteislauluun kannustivat klassikot Vihreän joen rannalla (kauan sitten) ja Kitara, taivas ja tähdet. Bändi palasi vielä encoreen ja palkitsi yleisönsä hienolla Kaikki häipyy, on vain nyt –kappaleella. Vihoviimeinen Njet njet palkitsi osuvasti täyteläisen ja liki kolmituntiseksi kasvaneen illan. Eppu Normaalin 40-vuotinen taival on poikkeuksellinen suomalaisessa rokkikartalla. Sitä olisi ollut hyvä todistaa jo 1980-luvulla, mutta parempi nyt kuin ei silloinkaan. Bändin luovuus on tyrehtynyt, mutta mittavaa ja monipuolista materiaalia kelpaa soittaa sadan vuoden päästäkin. Pantse tosiaan antaa aika ajoin vihjeitä, että kyllä se uusi albumikin jossain vaiheessa ilmestyy.img_0362

Perjantain settilista:

Lainelautailevan lehmän maha rock’n’roll

Kuuvartalo yöllä

Teen sinusta muusia

Poltan loppuun tupakin

Balladi kaiken turhuudesta

Minun aurinkolasit

Hiljaa huomiseen

Kun jatsia kuunneltiin

Pimeyden tango

Urheiluhullu

Joka päivä ja joka ikinen yö

Puhtoinen lähiöni

Yöjuttu

Linnunradan laidalla

Kitara, taivas ja tähdet

encore

Kaikki häipyy, on vain nyt

Murheellisten laulujen maa

2. encore

Njet njet

img_0294

 

Lauantain settilista:

Asustelaulu

Tien päällä taas

Suomi-ilmiö

Vuonna 85

Ei sankariainesta

Akun tehdas

James Dean

Pidetään ikävää

Joka Päivä ja joka ikinen yö

Puhtoinen lähiöni

Tahroja paperilla

Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset

Jackpot

Läpivalaistu

Hipit rautaa

Lensin matalalla 2

2. setti

Musiikkia rantalasta

Hiljaa huomiseen

Olin vain tuuli

Kun valot tulevat vastaan

Murheellisten laulujen maa

Pimeyden tango

Kun jatsia kuunneltiin

Baarikärpänen

Viihteen kuningas

Näin kulutan aikaa

Urheiluhullu

Kun olet poissa

Vihreän joen rannalla (kauan sitten)

Suolaista sadetta

Kitara, taivas ja tähdet

Linnunradan laidalla

Voi kuinka me sinua kaivataan

Encore

Kaikki häipyy, on vain nyt

Njet njet

Tuntematon's avatar

Anssi Tikanmäen Orkesteri @ Tavastia, Helsinki, 23.11.2016

Maisemakuvia Suomesta on kotimaisen kevyen instrumentaalimusiikin eittämätön klassikko. Anssi Tikanmäen ensimmäinen sooloalbumi julkaistiin Ikaros-yhtyeestä tutun kokoonpanon kanssa tasan 35 vuotta sitten. Siinäpä riittävästi syytä juhlistaa albumin ajatonta taivalta ja kultalevyrajan ylittävää rajapyykkiä parilla konsertilla Tampereella ja Helsingissä. Tikanmäen mukaan ennen Tavastian keikkaa uupui vielä 400 kappaletta 25.000 myydyn levyn tavoitteesta.

img_0251Anssi Tikanmäki toi Tavastialle käytännössä kaksi orkesteria. Maisemakuvia Suomesta on kestoltaan alle 40 minuutin albumi, joten pelkästään sen läpisoitto olisi ollut nopea suoritus. Ilta käynnistyikin nykyisellä Anssi Tikanmäki Orkesteri (ATO) kokoonpanolla, joka soitti ensiksi juhla-albumin klassikoista kiusoittelevat näytepalat. Sen jälkeen yhtye kahlasi läpi modernimpia maisemia myöhemmin julkaistuilta Tikanmäen albumeilta Tuntematon maa (2006) ja H20.fi (2009). Sitten Tikanmäki kutsui lauteille odotetun alkuperäisen vuonna 1981  levyttäneen kokoonpanon. Vanhasta yhtyeestä puuttui ainoastaan edesmennyt rumpali Upi Sorvali, jota paikkasi nykyisen ATO:n taitava rumpali Sami Kuoppamäki, joka hänkin on saanut oppinsa juuri Sorvalilta.

Vaikka lavalla oli ikään kuin kaksi bändiä,  kuulostivat molemmat Tikanmäen hyppysissä lähes identtisiltä. Kuolemattomat sävelet soivat jouhevasti niin nuoremman polven kuin kokeneempien hartioiden käsittelyssä. Nykyinen ATO soitti lämmittelymielessä kolmen vartin setin ja siinä käytiin mm. Jyllinmamman maailmassa Ikaalisissa, Hangon regatassa, Järvenpään asemalla, Kymmenen virran maassa ja Unijoella. Erinomaisia sävellyksiä, mutta samaa klassista kaikua näistä ei löydy kuin juhla-albumin kappaleista. Nykyisessä orkesterissa on myös Anssin kaksi monitaitoista poikaa. Eljas Tikanmäki soittaa koskettimia ja haitaria, kun taas Eemil Tikanmäki vaihtelee kitaran ja viulun välillä. Pitkän linjan muusikko Juuso Nordlund hoitaa basson. Puhaltimista vastaa taitava Masa Orpana. ATO:n yhteisoitosta paistoi kautta linjan soittamisen ilo.img_0258

Tikanmäen esiintymisessä suurta roolia näyttelee hänen vuolaiksi venähtävät välispiikit. Anssi itsekin vitsaili kuulostavansa luettelevalta Wikipedialta, mutta oikeasti hänen turinointinsa ovat se täydentävä mauste. Vanha mestari kertoi laulujen taustoja ja esitteli soittokumppaneidensa aikaansaannoksia. Hauskin hetki oli se, kun Anssi palautti Pentti Lahden unohtaman hammastahnatuubin kaikkien edessä. Samalla kertaa kesävierailulla sukulaispojan unohtunut huppari löysi myös omistajansa.

Mennäänpä sitten varsinaiseen illan pääohjelmaan. Maisemakuvia Suomesta sisältää kahdeksan kappaletta ja ne soitettiin epäkronologisessa järjestyksessä. Albumin tunnetuin kappale Aamu Lakeuksilla säästettiin luonnollisesti encoreksi. Vanhat jermut olivat treenanneet setin niin hyvään iskuun, ettei vuosikymmenet tuntuneet missään. Eipä ihme, sillä kukin muusikko on sarallaan kansallista huippuluokkaa. Kitarassa piipahti muutamassa biisissä Peter Lerche, joka on työskennellyt mm. Pekka Pohjolan ja Vesa-Matti Loirin kanssa. Basson varressa vieraili Reijo Karvonen, joka hoiti laulajan tonttia aikanaan Ikaroksessa. Esa-Markku Juutilainen on kansalle tunnetumpi musiikin oppikirjoista, mutta lavalla hän on mestari huilun ja tenorisaksofonin soitossa. Pentti Lahti soitti komeasti sekä tenori- että alttosaksofonia. Bändin esittäessä ilottelevaa Savolaista metsää saapui lavalle vieraaksi koko kansan Seppo Hovi. TV:n välityksellä kukaan ei ole voinut välttyä bongaamatta miestä, mutta meikäläiselle tämä oli ensimmäinen kerta nähdä hänet livenä. Erinomainen hanuristi, vaikka väitti hieman jännittäneensä esitystä. Lavalla vieraili vielä UMO:n riveistä tuttu Teemu Salminen, joka soitti huilua Aamu Lakeuksilla –kappaleessa. Live-vedoista mieleenpainuvimmaksi nousivat uljas Lapin tunturit, helmeilevä Kesäranta Etelä-Saimaalla sekä Valkeakosken tehtaanpiiput, joka huipentui Sami Kuoppamäen pitkään rumpusooloon. Yleensä en ole puuduttavien rumpusoolojen ystävä, mutta Kuoppamäki paukutti virkistävästi kuin veden virratessa Valkeakosken kanavassa.

img_0256Ilta oli odotetusti historiallinen. Anssi Tikanmäen sävelet ovat tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa siinä kuin Pekka Halosen maalaustaide tai Matti Kassilan ja Kaurismäen elokuvat. Anssi Tikanmäen teoksesta tekee erityisen se, että sillä ei ole korkeakulttuurin pateettista taakkaa, vaan Maisemakuvia Suomesta on puettu samaan katu-uskottavuuteen kuin samaan aikaan syntynyt uuden aallon suomirokki. Jos Anssi juhlistaa vaikkapa 40-vuotista taivalta, niin olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla, miltä kappaleet kuulostaisi sanoitettuina ja laulettuina. Kukapa muu siihen kykenisi kuin edesmennyt Juice Leskinen, jonka Grand Slam-aikojen musiikillinen johtaja Anssi Tikanmäki oli. Toisaalta instrumentaalimusiikin parasta antia on kuulijan mahdollisuus itse kuvittaa ja sanoittaa se oman kokemusmaailmansa mukaisesti. Miltä juhlakonsertti olisi näyttänyt ilman taustakankaalle yksi yhteen projisoituja maisemakuvia?

Tuntematon's avatar

Weeping Willows (SWE) @ Sellosali, Espoo, 13.11.2016

 

Tyhjä esiintymislava on tunnelmallisesti valaistu, instrumentit lepäävät paikoillaan, soittajat valmistautuvat takahuoneessa. Tasan klo 18 alkaa kaiuttimista kuulua Frank Sinatran pettämätön tulkinta klassisesta Willow Weep for Me -kappaleesta. Ei siis epäilystä, mistä ruotsalainen Weeping Willows on napannut nimensä. 1950-luvun iso soundi nappaa Sellosalin tyylikkäästi pauloihinsa. Sinatran lämmittäessä pääesiintyjäkään ei voi olla ihan vaatimaton.

Ruotsalainen Weeping Willows on ollut aina tiedossa sen alkutaipaleesta lähtien ja satunnaisessa kuuntelussa, mutta nyt korkkaan vasta ensimmäisen keikkakokemuksen. Sain isänpäivälahjaksi lipun Weeping Willowsin keikalle ja parempaa lahjaa en olisi osannut toivoa, varsinkin kun keikka osui vielä samaiselle illalle.

ww2Weeping Willows on Pohjoismaiden melodramaattisin bändi. Bändin biisit ovat sanoitukseltaan sopivan simppeleitä ja suomalaisen sielunmaisemaan istuvaa paatoksellista tunteisiin vetoavaa tilitystä. Koskettavat melodiat raastavat sydäntä ja bändi kuulostaa kuin Agents, Scott Walker ja Morrissey olisivat pistäneet hynttyyt yhteen. Fanikuntaa on sen verran Suomessakin, että bändi on viikon sisään kiertänyt maata aina Oulua myöten. Suomen kiertue päättyi Espoon Sellosaliin.

Weeping Willows aloitti kaksiosaisen konsertin edelliseltä The Time Has Come (2014) -albumilta löytyvällä kappaleella The World Is Far Away. Keväällä julkaistun Tomorrow Became Today –albumilta valittu Go Find Your Happiness piti tunnelman yllä. Yhtyeen keulahahmo Magnus Carlson kirjoitti uuden albumin nimikappaleen vuosi sitten kuolleen isänsä muistolle ja siitä tuli luontevasti tämän päivän hymni. Värisyttävä sävellys on eittämättä kuluvan vuoden komeimpia kappaleita. Carlson on laulajana Pohjois-Euroopan tasokkaimpia, joka pystyy tulkinnallaan kamppailemaan helposti niin Elvis Presleytä, Topi Sorsakoskea kuin Morriseyta vastaan. Ryhdikkäässä ruskeassa puvussaan hän hallitsi lavaa elegantisti kuin Roy Orbison. Carlson oli omien sanojensa mukaan poikkeuksellisen puheliaalla tuulella ja mies suolsi ruotsia, suomea ja englantia sekaisin. Magnus vaikuttaa spiikatessaan varovaiselta kaverilta, mutta kun laulun vuoro tulee, niin mies on itse varmuus.ww3

Muu bändi hoiti yhtä vakuuttavasti oman tonttinsa. Bassoa soitti bändin ainoa ulkojäsen Anders Kappelin. Varsinaiset jäsenet Rumpali Anders Hernestam, kitaristi Ola Nyström ja multi-instrumentalisti Niko Röhlcke soittivat yhteen saumattomasti. Riisuttu bändi saa kuitenkin aikaan ison soundin, vaikka albumeilla kuultavat isot jousisovitukset ja torvet puuttuvat. Hetken bändi yritti kuulostaa suomalaiselta rautalangalta kappaleessa Let the River Flow. Carlson kertoi Topi Sorsakoski & Agentsin klassikkoalbumin In Beat olleen yhtyeen suuri esikuva. Yllättävän lyhyeksi jäänyt ensimmäinen setti päättyi kappaleseen I’d Do Anything For You.

Sellosalin konserttimeininkiin kuuluu reilu väliaika, jolloin kahvitellaan kuten teatterissa. Siinä ehtii myös juoksemaan automaatille nostamaan käteistä, jos haluaa ostaa bändin levyjä. Silti tauko katkaisi hienoksi viritetyn tunnelman. Toinen puoliaika vaatii aikansa, jotta pääsee takaisin oikeaan moodiin. Weeping Willows teki sen helpoksi aloittaessaan kakkossetin komeasti Fear & Love (2007) -albumin uljaalla kappaleella The Moon Is My Witness. Perään kuultu It Takes A Strong Heart to Love jatkoi samaa rataa. Varhaiselta Endless Night (1999) -albumilta kuultiin While I’m Still Strong ja tuore My Love Is Not Blind. Molemmissa kappaleissa epätoivosta kipinöi kuitenkin optimisimia. Sitten koitti se hetki, jota ei osannut odottaa. Esa Pulliainen oli vieraillut Tavastian keikalla ja esittänyt Surujen kitaran Weeping Willowsien kanssa. Nyt Bändi hoiti sen ilman Pulliaisen legendaarisesti pillittävää kitaraa, mutta silti se nousi illan yhdeksi kohokohdaksi. Magnus Carlson artikuloi suomen kieltä kerrassaan komeasti. Suomi-linja jatkui kun tämän jälkeen kuultu True To You sai myös viittauksensa sekä Jani & Jetsettersin Viileää että Eläkeläisten Humppa sujuu cover-versioihin. Varsinainen setti päättyi irtonaiseen Wait For Love To Grow -kappaleeseen.

wwSellosali on mainio konserttipaikka. Akustiikassakaan ei ole yleensä ongelmia. Tällä kertaa soundi kuulosti kuitenkin vähän kolkolta samaan tapaan kuin Kulttuuritalossa. Se ei kuitenkaan haitannut menoa. Weeping Willows soitti reilun puolentoista tunnin keikan ilman väliaikaa. Mielellään olisin kuunnellut muutaman biisin lisää, mutta tämä jätti nälkää. Yleisö oli tyytyväinen konserttiin ja tanakka taputus takasi encoren. Presence (2004) -albumilta löytyvä rokkaavampi Stairs aloitti kolmen kappaleen ylimääräisen osuuden. Sen perään kuultiin yhtyeen ainoa iso hitti Touch Me, joka löytyy Into the Light (2001) -platalta. Konsertin päätti odotetusti läpimurtokappale Broken Promised Land.

Kokonaisuudessaan hieno, harkitusti kasattu, tunnelmallinen keikka, joka sai suonet virtaamaan ja valtimot sykkimään. Weeping Willows on emotionaalisten ihmisten musiikkia ja erityisesti tällaisena päivänä se toimii kaihomielisille isille. Kun Magnus Carlsonin poistui viimeisen kerran lavalta, huikkasi hän takahuoneeseen, että varatkaa yksi lonkero. Se on konkreettinen esimerkki siitä miten paljon Weeping Willowsin kundit pitävät suomalaisesta kulttuurista.

ww4

Tuntematon's avatar

The Triffids (AU) @ Paradiso Noord, Tolhuistuin, Amsterdam, 18.10.2016

Australian Perthistä kotoisin oleva The Triffids oli 1980-luvun merkittävimpiä vaihtoehtoyhtyeitä. Bändi julkaisi viisi albumia, joista kaksi on mestariteoksia. Läpimurtoalbumi Born Sandy Devotional julkaistiin 1986 ja keräsi yhtyeen ympärille faneja Euroopastakin ja etenkin Benelux-maista, Briteistä ja Skandinaviasta. Bändi hajosi vuonna 1989 ja keulahahmo David McComb siirtyi muihin projekteihin. Hänen kuoltuaan kymmenen vuotta myöhemmin aika harva jaksoi uskoa, että yhtye palaisi vielä lavoille. Vuoden 2006 jälkeen näin on kuitenkin harvakseltaan käynyt. Tänä syksynä yhtye soittaa Euroopassa kolme täsmäkeikkaa juhlistaakseen 30-vuotista Born Sandy Devotional –albumia. Onnekkaana pääsin tsekkaamaan vedon Amsterdamissa ennen kuin yhtye matkasi kanaalin yli Lontooseen takaisin Brysseliin.

bsdThe Triffids ilman karismaattista johtohahmoansa ei lähtökohtaisesti nosta ennakko-odotuksia korkealle. En antanut asian häiritä. Kun hankin lipun Ticketmasterin kautta reilu kuukausi ennen tilaisuutta 22,70 euron hintaan, aloitin tinkimättömän sisäänajon yhtyeen tuotantoon pitkän tauon jälkeen. Juhla-albumin lisäksi lautasella pyörivät tiuhaan Calenture (1987) ja The Black Swan (1989) –vinyylit. Paluu kannatti. Ei ole suotta Born Sandy Devotional –lättyä nostettu sijalle viisi kaikkien aikojen parhaimpien australialaisalbumien joukossa. Nimittäin sen maagista tunnelmaa jaksaa kuunnella läpi lukemattomia kertoja.

fullsizerender-12David McCombin poissaolo bändin keulilta pisti miettimään miten The Triffids ratkaisee vokaaliosuudet. Aikaisemmilla keikoilla heidän kanssaan on esiintyneet aussimuusikot Robert Snarski ja J.P. Shilo. Samat kaverit olivat tälläkin kertaa mukana. Heidän lisäksi lauluosuuksissa vuorottelivat myös Simon Breed ja Toby Martin. Itse The Triffids koostui tutusta ydinryhmästä, joka oli tekemässä 1980-luvun maineikkaita albumeita. Kosketinsoittaja Jill Birt lauloi biisit kuten levylläkin tutulla herkällä äänellään. Rumpali Alsy McDonald nousi Tender Is the Night –kappaleen ajaksi tuuraamaan McCombia. Bändin nykyinen musiikillinen johtaja steelkitaristi Graham Lee hoiti lakoniset välipuheet ja käynnisti varsinaisen setin päättäneen Fairytale Love –kappaleen lauluosuudet. Kitaristi ja viulisti Robert McComb lauloi harvakseltaan myös stemmoja. Basisti Martin Casey hoiti tonttinsa eleettömän varmasti aivan kuten hän soittaa Nick Cave & The Bad Seedsin riveissä. Yhtye oli treenannut huolella ja se näkyi soittamisessa. Vieraat saivat paljon tilaa ja tästä johtuen konsertti muistutti monella tapaa The Bandin The Last Waltzia. Illassa oli ainutkertaisuuden, jopa lopullisten jäähyväisten tuntua, mutta toisaalta muistutus elämän jatkuvuudesta. Ennen kaikkea ilta oli kunnioittava, ja tiedämme ketä kohtaan, vaikka David McCombin nimeä ei kertaakaan mainittu.

fullsizerender-8Lipun ostettuani kuvittelin meneväni Amsterdamin legendaariselle Paradiso klubille. Paradiso Noord on saman organisaation pyörittämä klubi, mutta sijaitsee Tolhuistuinin kulttuurikeskuksessa pienen lauttamatkan päässä päärautatieaseman vastarannalla. 550 hengen sali oli myyty vähän yli puolilleen, mutta väljyys jos mikä sopi intensiivisen keikan seuraamiseen. Keikka alkoi 20:30 ja kesti reilu kaksi tuntia.

Bändi lämmitteli The Black Swanin avausraidalla Too Hot to Move, Too Hot to Think, mutta sitten olikin juhla-albumin vuoro. Born Sandy Devotional soitettiin alusta loppuun. Rob Snarski aloitti The Seabirds –kappaleella varovaisesti, mutta pääsi parempaan liitoon bändin tunnetuimmassa kappaleessa Wide Open Road. Laulajat vaihtuivat melkein joka biisiin. Chicken Killerin aikana yleisöstä pari naista nousi laulamaan taustoja, mutta heidän vierailu jäi yhteen biisiin. Päävokalisteista Simon Breed tavoitti parhaiten David McCombin tavan tulkita etenkin biisissä Stolen Property, mutta väkeviä olivat myös J.P. Shilon osuudet. Toby Martin oli parhaimmillaan herkemmissä lauluissa.

fullsizerender-11Born Sandy Devotionalin jälkeen keikka oli edennyt vasta hieman yli puolen välin. Ekstrakappaleina yhtye soitti vielä liudan tuttuja ja vähemmän soitettuja kappaleita. Encoressa soitetun Save What You Can –biisien jälkeen yleisö alkoi jo valua ulos narikkatiloihin. Mutta tulihan se bändin toinen suuri kappale vielä 2. encoressa, jossa Rob Snarski esitti Graham Leen säestämänä vaikuttavan tulkinnan Bury Me Deep In Love –mestariteoksesta. Tämä riisuttu versio oli täydellinen päätös hienolle illalle. Monta keikkaa on tullut nähtyä, mutta The Triffids nousee kevyesti ikimuistoisempien joukkoon. Toivottavasti tulevat ensi vuonna Eurooppaan soittamaan Calenture -albumin kokonaan.

thetriffids_up

Settilista:

Too Hot to Move, To Hot to Think

The Seabirds

Estuary Bed

Chicken Killer

Tarrilup Bridge

Lonely Stretch

Wide Open Road

Life of Crime

Personal Things

Stolen Property

Tender Is The Night (The Long Fidelity)

A Trick of The Light

Beautiful Waste

Hell of A Summer

Red Pony

Good Fortune Rose

Unmade Love

Fairytale Love

encore

Bright Light, Big City

Save What You Can

  1. encore

Bury Me Deep In Love

triffids_toby-martin