Avainsana-arkisto: Tapiola

Tuomo & Markus @ Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo, 21.1.2023

by

Pitkän linjan lauluntekijäkaksikko Tuomo & Markus julkaisi vuoden alkumetreillä toisen albuminsa Game Changing. Ei tule olemaan helppoa muilla artisteilla napata piikkipaikka alkuvuoden hehkutetuimmalta pitkäsoitolta. Arvostelut ovat olleet ylistäviä, mutta kyllä kuulijatkin ovat huolellisesti valmistellun albumin löytäneet, sillä Louhisali oli täynnä. Atlantin takaisesta musiikkiperinteestä innostuksensa hakeva musiikki ei tarjoa uutta, mutta silti se poikkeaa virkistävästi tämän hetken valtavirrasta.

Tuomo & Markus yhtyeineen soittivat kahden setin konsertin, joka täytti odotukset ja kehkeytyi musiikilliseksi elämykseksi. Duon jäsenet ovat näyttäneet osaamistaan aiemminkin, kun Tuomo Prättälä todisti pianistin taitojaan Ilmiliekki Quartetissa. Suuremmalle yleisölle hän tuli tutuksi sooloartistina My Thing -debyyttialbumillaan vuonna 2007, mikä lienee yhä paras Suomessa koskaan tehty englanninkielinen soul-albumi. Markus Nordenstreng on The Latebirds -yhtyeensä albumeilla ja soololevyillään levittänyt kitarapohjaisen americanan ilosanomaa Suomessa reilut parikymmentä vuotta. Hän on tuttu myös toimittajana etenkin Radio Helsingin taajuuksilta. Molemmista lauluntekijöistä huokuu intohimo pohjoisamerikkalaiseen musiikkiin, mutta sopivasti eri sektoreihin, joka yhdistettynä tarjoaa kuulijalle maukasta gumboa.

Englanninkielinen juurimusiikki jää Suomessa usein marginaaliin, mutta Tuomon & Markuksen musiikki matkustaa helposti yli rajojen, mikä on ollut varmasti tarkoituskin. Uutta albumia on pitkälti äänitetty Yhdysvalloissa. Tuomo & Markus ovat saaneet albumille kovia vieraita, mutta keikalla he pärjäsivät hienosti ilman Marc Ribotin tai Jonathan Wilsonin kaltaisia mestareita. Tuomo & Markus soittivat yhtyeineen uuden albumin kokonaisuudessaan ja sen ohella pari kappaletta Dead Circles (2016) -esikoisalbumilta sekä maistiaisen samaisen yhtyeen vielä julkaisemattomalta instrumentaalialbumilta. Prättälän ja Nordenstrengin sivuprojektilta Pratt & Moody saimme kuulla latautuneen version Lost Lost Lost -kappaleesta.

Tuomo & Markus eivät tarjoa kovin persoonallista materiaalia, koska kaikille kappaleille löytyy viite rapakon takaa, mutta näillä leveyspiireillä kuultuna niissä on silaus Suomenlahden vihuria. Tuomo tuo yhtyeeseen sielukkuutta, kun taas Markus taas kopistelee uskottavasti pitkin kanjoneita. Vaihtelevista biiseistä syntyy riemukas kokonaisuus. Vahvuutena voi pitää sitä, että kappaleet ovat äärimmäisen hyvin soitettu, sovitettu ja tuotettu. Sanoituksetkin ottavat rohkeasti kantaa. Tämä kaikki toimii erityisesti siksi, että erinomainen bändi soittaa saumattomasti yhteen. Verneri Pohjolan trumpetti on keskeinen osa yhtyeen soundia. Juho Viljanen vastaa lyömäsoittimien ohessa pasuunasta ja letkeydestä. Jos Prättälän ja Nordenstrengin laulusoundit natsaavat hienosti yhteen, niin basisti Jeremias Ijäs, tuo lisäkerroksen lauluharmonioihin. Miikka ”MacGyver” Paatelaisen pedal steel liimaa osaset yhteen.

Uusista kappaleista jokaisella on paikkansa niin albumilla kuin keikkasetissä. Eikä niistä mitään halua korostaa ylitse muiden. Keikan eka puolisko oli kokonaisuudessaan naksun vaikuttavampi, koska fokus oli uudessa materiaalissa. Erityisesti Let This Season Go imi herkällä melodiallaan itseensä ikivihreyttä. We’re Not Buying It svengasi pitelemättömästi. Albumin nimikkokappale teki hienosti vääjäämätöntä matkaa kliimaksiinsa. Toisella puoliskolla oli yhtä lailla upeita hetkiä, joista ykkösalbumilta tuttu Don’t Shut Down Your Radio muistutti tarttuvuudestaan. 

Tuomo & Markus heittää vain muutaman keikan vuoden alkuun levyn ilmestymisensä kunniaksi, mutta tuskin tarvitsee kauan odottaa, kun kesän festivaalit julkaisevat ohjelmistoaan ja Tuomo & Markus alkavat tulla tutummaksi suuremmallekin yleisölle. Toivottavasti bändiä kuullaan myös muualla Euroopassa ja etenkin Pohjois-Amerikassa, missä Tuomo & Markus ovat molemmat henkisesti syntyneet.

Knipi @ Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo, 23.4.2022

by

Kun soitin reilu viikko sitten Knipin uunituoretta Valoilmiöitä -albumia tyttärelleni, vastaanotto ei ollut kovin innostunut. Kärkeen kuului kysymys kuka Knipi? Muutaman biisin kuunneltuaan hän totesi musan kuulostavan tasapaksulta. Sukupolven välinen kuilu on aina syvä, mutta toisaalta moni Knipin säveltämä kappale on miellyttänyt tytärtäni aiemmin. Ehkäpä pienemmissä erissä.

Knipi on tuttu Egotripin riveistä ja olen useasti bongannut hänet konserttilavoilla, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin hänet soolokeikalla. Knipi ei noussut lavalle yksin akustisen kitaran kanssa, vaan kyse oli sähköisestä vedosta iskukykyisen bändin kanssa. Basisti Anssi Maasalo on Knipin taistelutoveri myös Egotripin riveissä, mutta yhtyeen muillakin muusikoilla on laajalti historiaa eri kokoonpanoista. Lavalla nähtiin Heikki Kytölä rummuissa, Jaakko Murros kitarassa ja Jussi Liimatainen kosketinsoittimissa.

Egotrippi on saavuttanut institutionaalisen aseman suomalaisen pop-musiikin kentällä ja uusiutumista ei ole ollut nähtävillä sen enempää kuin Eppu Normaalilla. Soolourille on ollut jopa toivetta, josko hihasta löytyisi uusia ässiä. Egotripin toisen keulahahmon Mikki Kausteen sooloura jäi lähtökuoppiinsa, joten nyt oli Knipin vuoro koettaa kepillä jäätä.

Olen Knipin kanssa samaa sukupolvea ja seurannut hänen uraansa Egotripistä tämän hetkiseen aktiiviseen soolouraan, joka on ehtinyt jo kakkosalbumiin saakka. Knipin biisintekotaito on yhä iskussa ja kappaleet kulkevat Egotripin hengessä valtateiden reunoja nuollen. Mihinkäs seepra raidoistaan pääsee. Ensimmäisen albumin Katkoviivoja oli vuoden tarttuvimpia kotimaisia säveliä ja luonteva jatke Matkustaja ja Asfaltin pinta -klassikoille. Uudella albumilla ei pysähdytä tien varteen, vaan ominaista on eteenpäin kulkeminen, vaikka asioita katsotaankin koko ajan melankolisten lasien läpi. Tuottaja Jukka Immonen on tuonut biiseihin freesejä jippoja, mutta luottaen Knipin vahvuuksiin. 

Puolentoista tunnin keikka alkoi tuntua hieman tasapaksulta omiinkin korviin. Knipi laulaa hyvin, mutta kuulas soundi alkaa tuntua toisteiselta, kun biisejä soitetaan liikaa. Silloin kun Knipiä säesti vain koskettimet tai akustinen kitara, pääsi hänen äänensä esiin uudella tavalla ja toi vaihtelua keikan dramaturgiaan. Settilistaan oli mahdutettu lähes kokonaan molemmat sooloalbumit ja se oli vähän liikaa. Sekä uuden että vanhan albumin biiseistä puolen tusinaa ovat jatkossakin liveklassikoita, ja kun näiden päälle soittaa pakolliset Egotrippihitit, on siinä riittävä setti täydellekin salille. Yllättäviä covereita ei kuultu, vaikka niitäkin Knipi ehti treenata MusaCornerissaan pandemian aikana.

Uusista kappaleista Halkeama ja Valoilmiöitä nousivat suosikeiksini, mutta Louhisali alkoi hytkyä innostuneimmin 00840 -kertsin aikana. Silloin levisi Knipinkin kasvoille hymy. Knipille on paikkansa niin soolona kuin Egotripin voimahahmona ja hänen kappaleilleensa on varmasti tilaa muidenkin artistien levyillä. Tärkeintä, että Knipi pysyy musiikin kentällä väsymättömänä matkustajana.

Samaa matkakestävyyttä toivon itseltäni, sillä sattumoisin tämä artikkeli osuu juhlablogiksi. Päivälleen kymmenen vuotta sitten ilmestyi ensimmäinen raporttini tällä foorumilla. Keikkaintoni ei ole vuosikymmenen aikana laantunut, vaikka aikaa on muista syistä aina vaan vähemmän ja välillä rajoitukset ovat estäneet elävän musiikin nauttimisen kokonaan. Rakkauteni musiikkiin on ehtymätön, elävänä se on kukkeimmillaan. Muistakaa se.

Settilista:

Tien varteen, Huomasin vain sinut, Korttitalo, Uuden vuoden juhlat, Seinäruusu ja kynnysmatto, Sotku, Laivat, Valoilmiöitä, Melankolia, 1986, Musta aukko, Halkeama, Hölösuu, Sä pelastat mut, Menneestä ajasta, Värejä, Katkovivoja, 00840, Maailman toimivin kaupunki, Nämä ajat eivät ole meitä varten Encore Se on menoa nyt, Asfaltin pinta, Mestaripiirros, Huhtikuu

Joshua James (US), Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen (Fin), Louhisali, Espoon Kulttuurikeskus, 16.9.2015

by

Vajaa yhdeksän kuukautta kulunut edellisestä vierailusta ja taas Utahin ihme Joshua James saapuu Suomeen. Nyt mies astui jo kolmannen kerran maaperällemme, mutta tällä kertaa hänellä oli bändi messissä. Joshua Jamesin edellinen sympaattinen Sellosalin veto oli sen verran tuoreessa muistissa https://keikkakeppi.com/2015/01/31/joshua-james-us-ninni-poijarvi-mika-kuokkanen-feat-olli-haavisto-sellosali-espoo-28-1-2015/, että ilman bändihoukutinta olisin jättänyt keikan helposti väliin. Eikä mies ollut julkaissut tässä välissä uutta materiaalikaan. Toisaalta konsertin sijainti Espoon sydämessä veti myös puoleensa.

Vaihtoehtoisen folkrokin sanansaattaja Joshua James soitti minikiertueella Espoon lisäksi Turussa, Kouvolassa ja Helsingissä. Aloituspaikaksi oli valikoitunut Tapiolan kulttuurikeskuksen Louhisali, joka on muutamasta vedosta tullut jo itsellekin tutuksi. Louhisali on muuttanut jäykän konserttisalin onnistuneesti klubimaiseksi, josta voisi ottaa mallia moni muukin kulttuurisali. Osa katsomosta on purettu ja lavan eteen asetetut pöytäryhmät tekevät ilmeestä baaritiskeineen lungimman.

FullSizeRenderJoshua Jamesin kiertue alkoi himmeiden tähtien alla, sillä jätkien soittokamat olivat jääneet Pariisin lentokentälle. Onneksi homma taittui lainakamoillakin komeasti. Viime keikan tapaan illan aloitti kuitenkin lämmitetlijäduo Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen. Tällä kertaa he soittivat ilman Olli Haavistoa, jonka steel-kitarointia vähän jäi kaipaamaan. Ninni ja Mika ovat Joshua Jamesin ystäviä ja heidän ansiokseen voi lukea, että Jamesin jengi käy täällä näinkin usein. Poijärvi ja Kuokkanen soittivat pääosin omaa tuotantoa sekä edelliseltä Vagabond Moon (2013) että tulevalta All Them Pretty Things –albumeilta. Heidän osuutensa alkoi kuitenkin tulkinnalla Dolly Partonin 9 to 5 –kantriklassikosta. Settilistaan mahtui myös mainio sovitus delta blues –standardista Rollin’ and Thumblin’. Poijärven ja Kuokkasen esityksestä oli helppo päätellä, että kaksikko vaalii amerikkalaisen jyvämusiikin perinnettä kunniakkaasti ja uuden materiaalin perusteella voi todeta, että edelleen osuu laariin.

Joshua James soitti edellisen kerran duettona kitaristi Evan Coulomben kanssa hienon keikan. Nyt heidän FullSizeRender-1lisäkseen lavalle nousivat basisti David Isaac Russell ja rumpali Timothy George ja eittämättä rytmiryhmä toi Joshua Jamesin lauluihin laastia. Aloitusbiisi Mystic näytti suunnan; pääosin kappaleita kuultiin miehen toistaiseksi parhaalta pitkäsoitolta From The Top Of Willamette Mountain (2102), mutta sekaan mahtui myös Sing Songs (2009) EP:ltä kuultu letkeä Crooked Arrow ja Broke, joka on mainio laulu Well, Then, I’ll Go to Hell (2013) –albumilta. Eipä ollut yllätys, kun tunnelmallisen Cheyenne, Wyoming –kappaleen tueksi nousivat lavalle parivaljakko Poijärvi & Kuokkanen. Niin heidät viimeksikin kutsuttiin Sellosalissa stagelle. Duo jeesasi vielä So Did I -kappaleen aikana, joka on yksi Joshua Jamesin merkkiteoksista. Esperanza sai takanani istuneet hispaanialaiset innostumaan, kun Jamesilta taittua komeasti myös espanjan kieli. Päätöskappale Feel the Same rinnasti Joshua Jamesin komeasti Ryan Adamsin parhaimpiin. Varsinaisen keikan päälle kuultiin pari encorea, joista viimeinen Coal War on Joshuan läpimurtokappale ja edelleen se tunnetuin iskusävelmä.

Kahden kombon keikka maksoi 17.50€ ja kohtuuhinta vetikin salin puolilleen väkeä. Tästä voi kiittää kaupungin kulttuuritoimea, koska ilman tukea tuskin tälllaiseen hintaan Joshua Jamesia bändeineen sekä laatulämmittelijää olisi saatu. Jos vielä kaupungin hallinnoimien konserttipaikkojen tiedotukseen satsattaisiin, saataisin salit helposti täyteen. Tämä ei ole Espoon ongelma, vaan monta kertaa menee ohi hyviä artisteja myös Helsingin konserttisaleissa. Tosin nyt olen ollut valppaana, kun Savoy tarjoaa herkkua ensi torstaina.Joshua James

Mike Bell & The Belltones @ WeeGee-talo, Espoo 22.8.2013

by

Helsingin taiteiden yö osuu torstaille joka vuosi. Häppeningin liepeet ulottuvat myös Espooseen, missä järjestetään myös kiinnostavaa pienimuotoisempaa ohjelmaa osana pääkaupungin tapahtumaa. En ole viime vuosina pahemmin evääni liikauttanut taiteiden yöhön. Uskon enemmän taiteiden vuodenkiertoon kuin yhteen täsmäpäivään. Toki yksi päivä vuodessa saa liikkeelle niitä, joita muulloin ei kulttuuririennot välttämättä kutsu.

Meinasin nuukahtaa torstai-iltana säkkituoliin, mutta onneksi jokin virta pakotti tsekkaan millaista ohjelmaa taiteiden yö tarjoaisi. Espon Tapiolassa sijaitseva näyttelykeskus WeeGee on pääkaupunkiseudun mielenkiintoisimpia näyttelykeskuksia. Ei WeeGeestä sen enempää, mutta osui silmään, että talo ilmoitti tarjoavansa teemaillan, missä perehdytään 1960-luvun kirjapainotalon meininkeihin. Kiinnostavaa sekin, mutta illan esiintyjäksi mainostettu Mike Bell & The Belltones oli se varsinainen vetovoima, joka sai liikkeelle. The Belltones soittaa itse asiassa 1950-luvun rockabillya ja rock’n rollia, mutta ei se niin tarkkaa ole, jos vuosikymmenet vähän menevät vierestä. Toista se olisi jos järjestettäisiin ysäribileet, missä soitetaan kasaripoppia.

Mike Bell & The Belltones istui meikäläisen mieleen ensimmäisen kerran kun luin Goofin Recordsin julkaiseman Paypback (2012) -albumin viiden tähden arvion Helsingin sanomista. Enpä silloin tarttunut aiheeseen sen lähemmin, mutta nimi ja kehut jäivät pääkoppaan. Ei perinteistä fiftarimusaa tule tuutista kuitenkaan ihan joka päivä, ja jos sellainen nostetaan kansakunnan pääaviisissa merkkiteokseksi, niin pakkohan orkesteriin on jossain vaiheessa perehdyttävä. Tänään oli aika lunastaa lukemiset kuuntelukokemukseksi.

IMG_3202

Mike Bell & The Belltones @ WeeGee

Helsinkiläinen Mike Bell & The Belltones on perustettu vuonna 2008, mutta bändin jätkillä on soittokokemusta jo pidemmältä ajalta. Esikoisalbumi Scream & Holler julkaistiin 2010 ja se kuten Payback on äänitetty Berliinin vintage-studiossa. Levyillä saundi kuulostaa autenttiselta, mutta sama fiilis jäi myös live-vedosta. Bändi on kiertänyt viime vuosina ahkerasti pitkin Keski-Eurooppaa,  ja tämän nähtyäni en ihmettele lainkaan, vaikka kysyntää olisi rapakon taaksekin. Nykyään 1950-luvun musiikin harrastus on melko marginaalista ja siksi onkon hienoa, että ovet avautuvat globaalisti helposti. Kiitos lienee aktiivisen harrastajakunnan ja internetin.

Mike Bell & The Belltones heitti kaksi settiä, joista ensimmäisestä jäi käteen vain luu, mutta hyvä sellainen päätösbiisi: Lord, I’m In Trouble Again, bändin soitetuin kappale ainakin Spotifyssa. Ei jäänyt toinenkaan setti  huonoksi, sekin kesti 45min ja timmejä ralleja tuli liukuhihnalta pitkälti toistakymmentä. Suurin osa kappaleista on laulaja/kitaristi Miikka Siiran käsialaa, mutta jokunen coverikin kulkee bändin tuotannossa mukana. Siira osoitti olevansa genren eturiviä Suomessa. Miehen biisinnikkarointitaito on poikkeuksellista ja mikä tahansa kappaleista olisin voinut kuulla vaikka rockabilly-pioneeri Johnny Burnetten tulkitsemana. Setistä nousi esiin erityisesti Shake Some Action, jonka kannukset oli haettu suoraan legendaariselta Sun Recordsin studioilta. Läskibassoa pystyssä pidellyt Iikku Riepponen piti myös koko bändiä tukevassa asennossa tarkan ja jämptin rumpalin Japi Saarion kanssa. Perussoppaan oli  soolokitaristi Timo Kalijärven hyvä heittää omat hallitut mausteensa. Etenkin albumien nimikkobiisit Payback ja Scream & Holler jyskyttivät kuin viimeinen juna Memphisiin. Samoin Railroad Station Blues ja Cryin’ All Night saivat vähän pillimpienkin farkkujen puntit vipattamaan.

Tapahtumaa mainostettiin tehdastansseina ja kyllä vanhan kirjapainon aulaan olikin raivattu tila tanssijoille. Mooveja ei pistellyt satunnaiset espoolaiset, vaan varta vasten paikan päälle saapuneet diinaritanssin ystävät. Osa gimmoista oli tälläytynyt asianmukaisesti aikakauden tyyliin ja monen kundin tukka oli muotoiltu ducktailiksi. Samalla pieteetillä pukeutuivat bändin jäsenet, joka on iso osa koko homman viehätystä. The Bluetonesin jampat soittivat aidoissa 50-luvun tamineissa. Itse keikkapaikka näyttelytilan aulassa ei ollut akustiikan riemuvoitto, mutta kun hakeutui oikeille asemille, saattoi Siiran välispiikeistäkin saada jotain selvää. Ilmaistapahtumasta ei viitsi kauheasti marista, sillä bändin hankinta yllättävään mestaan on jo kulttuuriteko. Ja mikä parasta, tilaisuus houkutteli paikan päälle  mukavasti jengiä, vaikka lavan edustalle eivät uskaltautuneet kuin ne taitavat tanssijat.