The Paladins (US) @ Savoy, Helsinki 3.11.2017

Kalifornian auringossa hartaasti kypsytelty The Paladins on keikkaillut viime vuosina tiuhaan. Pitkään vintage-yhtye oli harvinainen herkku Suomessa, mutta nyt he ovat vierailleet kolmena vuotena peräkkäin. Itse näin konkaritrion vasta ensi kertaa, mutta heti todettava, että yhtye oli pettämättömässä kunnossa. Arvokas Savoy sopi mainiosti keikkapaikaksi, vaikka ennalta näytti, ettei sali tule täyteen. Tavallisesti Savoyn ongelma on ollut sen huomaamaton tiedotus Helsingin kaupungin markkinointikoneiston alla. Tällä kertaa osui yllättäen silmään pikkuilmoitus Helsingin sanomissa ja se piti huolen, että tyhjiä penkkejä ei ollut liikaa.

IMG_3120The Paladins perustettiin San Diegossa 1980-luvun alussa, jolloin rockabilly koki reinkarnaation Stray Catsin johdolla. The Paladins tosin ei lokeroidu ihan samaan laariin. Yhtye rakentaa oman 1950-luvun perinteitä kunnioittavan soundinsa bluesista, countrysta ja rockabillysta. Ensimmäinen albumi näki päivänvalonsa vasta 1987. Bändin arvostuksesta kertoo se, että levytysten taustalla on tuottajina toiminut legendaaristen bändien kuten The Fabulous Thunderbirdsin ja Los Lobosin voimahahmoja. Yhtyeellä on ahkeran livebändin status ja pitkään uraan mahtuu kaikkiaan yhdeksän studioalbumia. Tänä kesänä julkaistu New World katkaisi pitkän 14 vuoden levytystauon.

The Paladins on trio, jonka muodostavat laulaja-kitaristi Dave Gonzalez, kontrabasisti-laulaja Thomas Yearsley ja rumpali Brian Fahey. Pitkä yhteinen taival näkyy saumattomana yhteissoittona. Etenkin Faheyn ihailtava soitto käy irtonaisesti kuin jatsimuusikolta. Thomas Yearsley muistuttaa ulkoisesti havaijipaidassaan The Sopranos -sarjan mafiapomoa. Hän hoitaa läskibasson ohella muutamien biisien lauluosuudet tyylillä. Bändin tunnetuin elementti on ehdottomasti cowboy-farkuissaan esiintynyt Dave Gonzales. Hänen Guild-kitaransa nousee lähes joka biisissä pääosaan, kun venytetyt kitarasoolot palkitsevat kuulijansa.

IMG_3123The Paladins soitti miltei kahden tunnin konsertin ja onneksi ilman taukoa. Salikonsertit keskeytetään usein ikävillä väliajoilla. Livemusiikissa draaman kaarta ei ole kirjoitettu samaan tapaan kuin teatterinäytelmissä, jossa esitykset ovat luontevasti kaksinäytöksisiä. Savoyn penkit ovat mukavat, jalkatilaa riittää. Näkymä parvelta ja permannolta on kaikkialta suhteellisen hyvä, kuten myös soundi on kauttaaltaan moitteeton. Visuaalisesti lava pelasi talon valojen varassa ja pelkistettyinä ne ovat varsin tyylikkäät. Pisti silmään hassu yksityiskohta: Gonzalesin lyhyt kitarapiuha oli kytketty vahvistimeen kiinni niin tiukaksi, että se ei antanut hänelle liikkumavaraa lavalla.

The Paladins aloitti keikan instrumentaalipalalla Powershake. Keikka koostui paria coveria lukuun ottamatta omasta tuotannosta. Alussa kuultiin klassisempaa materiaalia, mutta loppupuolella yhtye soitti uudelta albumilta neljä kappaletta, jotka istuivat tunnetuimpien Keep Lovin’ Me Baby, Let’s Buzz  ja Follow Your Heart -sävelien sekaan mainiosti. Etenkin iskevä Waterman ja letkeä If You Were Only Mine nappaavat oletettavasti vakipaikat keikkasetissä. Keikan jälkeen hankittu uutuusvinyyli osoittautui jälkikuuntelussa tasavahvaksi kokonaisuudeksi. The Paladinsin maine tinkimättöminä musaduunareina todentui myös heti vedon jälkeen. Sen sijaan, että jätkät olisivat kadonneet takahuoneeseen nauttimaan ansaittuja palautusjuomia, trio tuli itse myymään tuotteitaan, kättelemään ja jakamaan nimmareita faneille. The Paladins tietää, että heillä on piskuinen, mutta sitäkin uskollisempi yleisö Suomessa – ja sen mukaista oli myös yhtyeen kohtelu.

IMG_3114

Settilista:

Powershake

It’s Too Late Baby (I’m Gonna Have to Let You Go)

Looking for a Girl Like You

Kiddio

Look What You’re Doing to me

Right Track

Lil’ Irene

Keep Lovin’ Me Baby

Tore Up

Going Down to Big Mary’s

If You Were Only Mine

Waterman

New World

Things Keep Changin’

Good Lovin’

Follow Your Heart

Let’s Buzz

15 Days Under the Hood

Encore

Mercy

 

 

Wilko Johnson (UK) @ Savoy, Helsinki, 24.9.2015

Wilko Johnson sairastui haimasyöpään vajaa kolme vuotta sitten. Viikatemies oli viemässä hänet ennen aikojaan. Eikä Wilko pannut vastaan. Hän kieltäytyi syöpähoidoista, joten lääkäreiltä herui 10 kuukautta elinaikaa. Wilko päätti kuolla saappaat jalassa ja suuntasi jäähyväiskiertueelle. Farewell tour ulottui myös Suomeen tammikuussa 2014.

Noin vuosi sitten silmiini osui uutinen Wilkon ihmeparantumisesta perehtymättä sen tarkemmin yksityiskohtiin. Viime keväänä eräillä elokuvafestivaaleilla onnistuin näkemään Julien Templen ohjaaman dokumenttielokuvan Extacy of Wilko Johnson. Dokumentti pureutui syvällisesti Wilkon syöpädiagnoosin jälkeiseen kuolemaan valmistautumiseen. Elokuva on ehdoton suositus Johnsonin ystäville, mutta se on myös visuaalisena teoksena poikkeuksellisen energinen. Kuten hyvät tarinat päättyvät onnellisesti, päättyi myös Wilkon taistelu syöpää vastaan. Lääkärit havaitsivat, että syöpäkasvain onkin poistettavissa leikkaamalla. Pari kilon klöntti kaivettiin kehosta ja 68-vuotias Johnson sai taas terveen paperit. Eipä jäänyt Wilko laakereille lepäämään, vaan käynnisti Still Kicking –kiertueen. Suomessa Wilko Johnson yhtyeineen soittaa peräti neljä keikkaa, mutta hänellä on muukin syy tulla Helsinkiin, sillä hänestä kertova dokumenttielokuva esitetään Rakkautta ja Anarkiaa –elokuvafestivaaleilla.

{"focusMode":0,"deviceTilt":0.03166333039338198,"whiteBalanceProgram":0,"macroEnabled":false,"qualityMode":3}

1970-luvun brittiläisen pubrockin aallon harjalla vaikuttaneen Dr. Feelgoodin perustajajäsen ja biisintekijä Wilko Johnson on persoonallisen kitaransoiton ja sähäkän esiintymisensä vuoksi haalinut itselleen legendan maineen. Wilkolla oli takana Tampereen keikka ja matkaväsymys paistoi miehestä hieman Savoyn lauteilla. Silti soitto singahti tutulla vimmalla liikkeelle. Heti ensimmäisen biisin aikana Wilko tuttu hullunkiilto silmissään sahasi lavalla Telecasterinsa kanssa. Maaninen meininki imaisi mukaansa, mutta samoihin maneereihin matkan varrella vähän turtui. Tuttu konekivääritulitus yleisöä kohden näinä epävarmoina aikoina ei tuntunut varmaan kaikista mukavalta. Wilkon basisti Norman Watt-Roy vääntelehti lavalla yhtä aggressiivisesti. Mies roiskutti hikeä niin, että sitä piti välillä pyyhkiä Savoyn liukkaalta lavalta. Watt-Roy ja Johnson ovat vanhoja bändikavereita soittaessaan hetken yhdessä Ian Dury & The Blockheadsin riveissä. Watt-Roy vietti bändissä pitkään, kun Wilcon vierailu jäi Laughter (1980)–albumin mittaiseksi. Rumpali Dylan Howe on arvostettu jazz-rumpali, jolla on monien projektien ohella kokemus myös the Blockheadsista.

Keikka pysyi hienosti paketissa ja trion pitkä soittohistoria näkyi varmuutena, mutta toisaalta rutinoituneelta. Yllätysnumeroita tai revittelyjä ei nähty. Ensinnäkin Savoy on hieno konserttisali, mutta toiseksi se ei ollut oikea paikka Wilko Johnsonille. Pubrokkia pitää kuunnella nimensä mukaisesti pubissa tai klubissa. Wilkon vieteri olisi kuulunut mieluummin Tavastialle tai vielä pienempään paikkaan, missä voisi tungeksia lavan eteen ja heilua Watt-Royn roiskuvien hikipisaroiden alla. Savoyn konserttisalissa istuttiin ja taputettiin.

Wilko JohnsonItse keikka oli sitä mitä odottikin: 39€ tikettiä vastaan sai liudan Dr. Feelgood -klassikoita. Eniten puntin sai lepattamaan luonnollisesti Dr. Feelgoodin merkittävän esikoislevyn Down By The Jetty -albumin (1975) hitit Roxette ja She Does it Right. Lähes yhtä kovasti diggasin The Malpractice– kakkosalbumilta (1975) kuulluista Going back Homen ja Back in the Nightin suoraviivaisista vedoista. Eikä kolmosstudioalbumin Sneakin’ Suspicion (1977) nimibiisi ollut heikko sekään. Wilkon ranne nakutti kuin kone, mutta välillä näytti, että vanhan miehen käsi ei jaksa huilaamatta. Wilko oli silti kovassa kunnossa jos vertaa mitä mies on viime vuosina kokenut. Keikka kesti tunnin ja 10 minuuttia. Encorena kuultiin Chuck Berryn Johnny B. Goode.

Dr. Feelgood on allekirjoittaneelle tärkeä bändi. Yhtye sattui esiintymään keikalla, joka oli elämäni ensimmäinen oikea rokkikeikka. Näin bändin Tampereen Pakkahuoneella 1988. Wilko Johnson ei ollut tuolloin soittanut enää kymmeneen vuoteen bändissä. Silloin fokuksessa oli bändin alkuperäinen laulaja Lee Brilleaux, joka hänkin on jo korjattu taivaalliseen pubiorkesteriin. Brilleaux menehtyi imusolmukesyöpään vuonna 1994. Dr. Feelgood on edelleen olemassa, mutta varjo entisestään vailla ainuttakaan 70-luvulla soittanutta jäsentä. Muistan Pakkahuoneen keikan väkevänä kokemuksena, mutta mieleeni on jäänyt kummittelemaan tunne, että jotakin jäi puuttumaan, kun Wilko Johnson ei ollut kokoonpanossa. Sinä päivänä päätin, että Wilko on nähtävä jonakin päivänä ja se tapahtui vain 27 vuotta myöhemmin.Wilko J

Billy Bragg (UK) @ Savoy, Helsinki 6.6.2014

Billy Bragg on kantaaottavien vasemmistolaissävytteisten laulujen mies. Savoyn keikalla yllätyin kuinka poliittinen mies onkaan ja etenkin välipuheissaan. Melkeinpä täytyy tunnustaa, että keikasta jäi paremmin mieleen miehen saarnaaminen kuin biisit. Tosin lauluihin suhtautui tarkkaavaisemmin kun niihin oli saanut mainion alustuksen. Savoy vaikutti loppuunmyydyltä ainakin permannon osalta, sillä parvelle ei ollut näköyhteyttä. Istuin miksauspöydän vieressä, mikä osoittautui soundillisesti erinomaiseksi paikaksi. Näköyhteys pelkistetylle lavalle oli esteetön. Bragg esiintyi ilman orkesteria. Hänen kaverinaan pa-kamojen lisäksi olivat vain akustinen ja sähkökitara, joita mies soitteli tasaisesti vuorotellen. Olin kuvitellut 36€ lipunhinnalla nähneeni edes riisutun yhtyeen mukana, mutta Billy Bragg hoiti yksinäänkin homman himaan. Lopulta en jäänyt edes kaipaamaan bändiä.

Billy Bragg on ollut tuottelias artisti. Ura käynnistyi Riff Raff –bändissä reilut 30 vuotta sitten, mutta sooloura pääsi vauhtiin jo 1983, jolloin Bragg julkaisi edelleen tunnetuimman albuminsa Life’s A Riot Spy Vs. Spy. Albumin klassikko A New England on edelleen se biisi, mistä Bragg tunnetaan. Kappale nousi listoille kärkikymmenikköön Kirsty MacCollin versioimana ja sai runsaasti radiosoittoa. En ole koskaan perehtynyt Braggin tuotantoon sen kummemmin. Vasta paljon myöhemmin Billy Bragg osui tarkemman tarkastelun kohteeksi levytettyään Woody Guthrien lauluista suuresti arvostamani Wilcon kanssa pari kelpoa cover-albumia Mermaid Avenue I (1998) ja Mermaid Avenue II (2000). Savoyn illassa kuultiin noilta ajoilta Ingrid Bergman ja  Way Over Yonder in the Minor Key, jotka olivatkin illan parasta antia. Bragg ei ole unohtanut Guthrieta tämänkään jälkeen, sillä tuoreimmalla Tooth & Nail  (2013) -albumilla hän julkaisi I Ain’t Got No Home -biisin, joka sekin nousee Braggin hieman tasapaksusta tuotannosta esiin. Totta se vaan on, että sanoittajana ja saarnamiehenä Bragg on etevämpi kuin tarttuvien sävelten rustaajana muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. The Milkman of Human Kindness, To Have And To Have Not ja Sexuality toimivat timantisti.

Billy Bragg

Keikka alkoi muutaman minuutin yli klo 19 ja kesti ilman väliaikaa parisen tuntia. Jos Bragg veivasi biisejä puolitoista tuntia, jäi puheille puolisen tuntia aikaa. Perussuomalaiset saivat kyytiä, mutta tuskinpa heikäläisiä oli eksynyt Savoyhin. Bragg omisti kylmänviileästi True Finns –puolueelle biisin Accident Waiting to Happen. Keikan loppupuolella pidetty illan viisain paatos käsitteli aikamme suurinta ongelmaa kyynisyyttä. Siitä en ole muiden kuullut puhuvan samaan tapaan. Billy Bragg ei ole kuitenkaan vakava mies, vaan omaa itseironiaa ja murjaisee paikoin vitsejä kuin stand-up koomikko. Vaikka Bragg on punkfolk-mies, hänen tuotantoonsa mahtuu myös puhdasta kantria. Bragg kuvasikin hauskasti americana -lajityyppiä kantriksi, jota kuuntelevat The Smiths -diggarit. Jep, osui ja upposi. Samoin omaan napaan napsahti Handyman Blues, joka kertoo meistä pojista, joista ei koskaan tullut käsistään kätevien isiensä kaltaisia.

Ilta Billy Braggin seurassa oli viihdyttävä ja ajatuksia herättävä. Harvalta artistilta saa samanlaista satsia, jota kelailee pitkään keikan jälkeenkin. Billy Bragg yhdistää politiikan ja tarinankerronnan poikkeuksellisen kiinnostavasti. Kumpiko on aidompi spiikeissään Billy Bragg vai Bono? Keikka päättyi odotetusti viimeisenä encorena esitettyyn A New England -hittiin, jossa yleisö sai laulaa kaikki kertosäeosuudet – ja harvinaisen ponnekkaasti se sujuikin.

Nits (NL) @ Savoy, Helsinki 18.5.2012

Jämpti aikataulu tuntuu kuuluvan jokapäiväiseen elämääni, nimittäin taas meni tiukille ehtiä tapahtumapaikalle ajoissa. Vielä pari tuntia ennen keikan alkua – tai pitäisikö sanoa konsertin, koska Savoy-teatterista on kyse – olin vielä Kanta-Hämeessä urheiluhommissa. Lievän ylinopeuden ja erilaisten velvoitteiden jälkeen hyppäsin taksiin kotona ja päräytin Savoyn eteen tasan minuutti ennen konsertin alkua. Nits oli odotettu vieras, joten lippukin löytyi lompakosta. Konsertti alkoi teattariesitysten tapaan klo 19 ja sisälsi väliajan. Väliverhoja ei sentään tarvittu.

Vuonna 1974 perustettu amsterdamilaisyhtye sai minusta ystävän niin kuin monesta muustakin suurempaan kansainväliseen suosioon yhtyeen saattaneella In the Dutch Mountains -albumilla vuonna 1987. Nimibiisi ja J.O.S Days ovat bändin komeimpia sävellyksiä edelleen. Nykykokoonpanossa laulaja-kitaristi-kosketinsoittaja Henk Hofsteden lisäksi soittavat alkuperäisrumpali Rob Kloet ja vuodesta 1981 remmissä vaihdellen kokoonpanossa soittanut kosketinvelho Robert Jan Stips.

Savoy-teatteri vetää sellaisen 750 katsojaa, mutta nyt yllätyin kun parvekkeelta puuttui väkeä parisen sataa. Nitsillä on Suomessa suppea, mutta uskollinen kannattajakunta ja olisi voinut kuvitella tuvan täyttyvän. Käykö Nits täällä liian usein? Bändi on vieraillut jo 30 vuoden ajan ja kyllä niitä esiintymisiä siihen mahtuu aika liuta. Onko lipun hinta korkea? No, kyllä 37€ menee kipurajoille, mutta kun kuulijakunta on pääosin keski-ikäistä keskiluokkaista korvankuluttajaa, niin ei se ole rahasta aina kiinni, varsinkaan kun tietää miten takuuvarma esiintyjä Nits on, ja kuinka he satsaavat aina visuaaliseen ilmeeseen. Onko uusi albumi mennyt ohi? Malpensa julkaistiin maaliskuussa ja eihän Nitsillä ole mitään asiaa Suomessa soittolistoille tai levykauppojen näyteikkunoille. Levyn löytää vain, jos etsii. Entä tiedotus ja markkinointi? Savoyn markkinointi on kyllä sanalla sanoen paikoin luokatonta. Kivat kotisivut, mutta harva sinne eksyy. Helsingin kaupungin omistamana kulttuurilaitoksena Savoylla on kyky haalia rutkasti mielenkiintoisia esiintyjiä, mutta olematon markkinointibudjetti tekee väistämättä tilanteen, että moni kiinnostava nimi menee ohi. Tässä olisi parantamisen varaa. Tuoreessa muistissa on on reilun kolmen vuoden takaa The Men They Couldn’t Hangin keikka, missä oli juuri ja juuri sata kuulijaa, mutta potentiaalia olisi ollut saada sali lähes täyteen, jos vaan Poguesin perintöprinsessasta olisi tiedotettu. Nitsistä huomasin yhden pienen mainoksen Hesarissa, mutta ei se ollut minua varten, sillä osaan käydä Savoyn sivuilla. Jos orkesteri ei ole uusinta huutoa, niin eipä siitä mediakaan ennalta innostu. Kiitos tosin Hesarille, että nosti päivän tärpiksi. Ei siinä mitään, minulle Nits kelpaa sen kokoisena kuin se nyt on. Mieluummin Normal Dwarf kuin Giant.

Nits on tunnettu konserttiensa hiotusta visuaalisesta ilmeestä. Tällä kertaa lavalle oli kattoon ripustetuista valokannuista kytketty kettinkejä kuin amppeleita. Taustalla oli viritetty kaksi epäsymmetristä screeniä, joissa oli viljalti erilaista videomateriaalia. Viidentenä kuultu suorasukainen sovitus J.O.S Days -hitistä sai kuvituksekseen tuoretta lätkämateriaalia Suomi-USA -ottelusta. Tiedä häntä, oliko lupa oikeudenomistajilta kunnossa. Yleisössä tuskin löytyy ketään vasikoimaan. Henk Hofstede on tunnettu Suomi-diggarina, mutta nyt yleisön kosiskelu lätkällä oli mielestäni turhaa. Yhtä luonnotonta Nitsille on laulattaa yleisöä. Ensimmäisen encoren vikana biisinä kuultu In the Dutch Mountains meni läskiksi aika pitkälle siitä syystä, että Henk yritti saada monotonisen Mountains-sanan yleisöstä irti oikealla hetkellä. Ei taimannut sitten millään ja muutaman harjoittelun jälkeen se jo kuului, mutta aikamoisena älämölönä.

Aika usein Nits-nokkamies Henk Hofsteden ääni muistuttaa John Lennonia. Tuskin olen ainoa, joka tätä on pohdiskellut, mutta vielä vahvemmin hänen äänenkäyttönsä tuo mieleen Neil Finnin, joka tunnetaan paremmin Crowded Housen päällikkönä. Olkoonkin niin, että Henk on tulkitsijana laaja-alaisempi. Eikä myöskään voi välttyä hetkistä verrata miestä Leonard Coheniin. Näistä referensseistä olisi moni suunaukoja kateellinen. Vertailuista huolimatta Henk Hofstede on oma persoonallisuus, vaikkakin olemukseltaan näyttää virkamiesmäisen laimealta. Eikä 61-vuotiaan harmaus ole tuonut yhtään lisää väriä ilmeeseen, mutta tästä huolimatta hän onkin valjuista kaikkein karismaattisin.

Nitsin musiikki on leimattu taidepopiksi, mutta mielestäni se on varsin iisiä kamaripoppia, jossa on beatles-vaikutteita ja uuden aallon vivahteita. Vertailukohtia voisivat olla Talking Heads, XTC tai vaikkapa Wilco, mutta Nits pärjää ihan omillaankin. Nitsin tuotannossa on kokeellisia elementtejä, avantagardista leikkisyyttä, välillä kilkettä, kalketta, suhinaa, mutta alusta on rakennettu aina selkeälle pop-kaavalle. Taide on vaan musapuolella tuppaa sanana olemaan helposti liian tuomitseva ja nostaa valtavirrassa kulkevalle lähestymiskynnyksen turhan korkeaksi. Nitsin pariin soisi uusien ystävien astuvan rohkeasti, tämä bändi jos joku hipstereiden pitäisi löytää. Vieressäni istunut seuralainen oli Nits-neitsyt ja biisituntemus varsin suppea, mutta silti häneen jäi varsin positiivinen fiilis konsertista.

Henk Hofsteden mukaan faaraon kiroukseen sairastunutta Robert Jan Stipsiä saapui tuuraamaan Titia van Krieken. Tosiasiassa Stipsin kädessä on jokin tulehdus, jonka kanssa on aika vaikea vetää Cars & Carsin über-kaunista pianomelodiaa. Tuuraaja luo luonnollisesti lieviä ennakko-odotuksia, koska niin kivenkova muusikko Stips on. Eipä huolta, sillä Titia oli 6 vuotta bändin riveissä viime vuosituhannen vaihteessa ja biisit olivat hallussa. Titia toi itseasiassa moniin biiseihin lisäarvoa taustalaulullaan, sillä useissa Nits-levytyksissä on oleellista taustalla kuuluva naislaulu kuten nyt kuulimme hienossa Ivory Boyssa.

Savoyn hyvä puoli on sen akustiikka. Parvekkeelta jos jotain möläyttää, voi olla varma, että Henk sen kuulee ja dialogia syntyy helposti yleisön välille. Nitsin musa on täynnä hienoja nyansseja, ja siksipä makuni olisi mieltynyt hieman matalammasta äänentasosta. Korvatulpista ei tarvitse edes puhua, sen verran asiallinen meininki miksauspöydän takana kuitenkin oli. Silti jaksan ihmetellä miten iso soundi lähtee puoliakustisesta kitarasta, koskettimista ja rummuista. Harva pystyy samaan. Keikka kesti reilun kaksi tuntia ja teatterin väliaika oli paikallaan. Pääsi nimittäin ottamaan sen lasillisen valkoviiniä, jolla sai lievitettyä ekan puoliskon aikana vaivannutta reissuväsymystä. Varsinainen setti päätyi Sister Rosaan, jonka loppuun oli näppärästi sovitettu pätkä Beatles -klassikkoa The Ballad of John and Yoko. Tällä Henk tosiaan piti huolen, että Lennon on huulilla, kun hänen lauluansa kuuntelee. Yleisö jaksoi taputtaa Nitsin kahteen kertaan lavalle. Vikana kuultiin tyylikäs veto Sketches of Spain -biisistä.

Nits on minulle on aina ensisijaisesti rautatieasemamusiikkia. Kyllä Savoyssakin asemille puksutettiin varsinkin kauniissa valssissa Adieu, Sweet Bahnhof. Sanoittajana Henk Hofstede on ikiaikainen matkailija, joka hakee fiiliksiä keski-eurooppalaisista maisemista ja punoo lyriikoita peilaavista ikkunoista kuten huumaavassa The Train -biisissä, joka ei taaskaan valitettavasti mahtunut settilistaan. Ja vielä yksi detalji, jos joku ihmettelee, miksen kirjoita The Nits, niin siihen vaan sellainen selitys, että bändi jätti the-määreen jo aika päiviä sitten pois.

Nits on mielestäni paras manner-eurooppalainen yhtye melkein millä mittapuulla mitattuna tahansa. Se on iso väite. Bändi ei ole millään tavalla trendikäs, vaan ulkoisesti konservatiivinen epäpoppispumppu. Arvokkaasti vanhentuneet herrasmiehet  ja nainen jaksavat kuitenkin yllättää nuorekkaalla soitannallaan ja Henkin lämpimällä jutustelulla. Näin Nitsin edellisen kerran Savoyssa 2005 ja tuo konsertti on edelleen suurten suosikkien joukossa. Nyt sama paikka seitsemän vuotta myöhemmin piti yllä odotuksia, mutta ihan en tavoittanut samaa kokemusta, mutta ei sillä niin väliä.