Depeche Mode (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 18.2.2018

Kuvahaun tulos haulle depeche mode helsinkiNew York Times julkaisi mielenkiintoisen artikkelin, jossa oli tutkittu miten teininä löydettyä musiikkia rakastaa koko elämän. https://www.nytimes.com/2018/02/10/opinion/sunday/favorite-songs.html?smid=fb-share Depeche Mode on minulle sellainen. Olin artikkelin mukaisesti varhaisteini, kun koulukaveri tutustutti minut Depeche Moden maailmaan. Erityisesti kappaleet Everything Counts ja Shake the Disease -tekivät tuolloin vaikutuksen.

IMG_0104Depeche Mode on Lontoon itäpuolella Essexin Basildonissa perustettu elektronisen popmusiikin menestyneimpiä yhtyeitä. 1980-luvun alusta bändi on julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja, joista tuorein Spirit ilmestyi viime vuonna. Yhtye kiertää maailman konserttilavoja nyt Global Spirit -otsakkeen nimissä. Alkuun bändi oli pienemmän yleisön suosikki. Popimpi ilme sai pian industriaalisempia sävyjä, mutta muuttui samalla melodisemmaksi. Suurempaan suosioon yhtye kapusi 1980-luvun loppupuolella. Hittilevy Violator (1990) varmisti maailmanlaajuisen menestyksen. Depeche Mode on ollut minulle hienoista albumikokonaisuuksista huolimatta loistavien sinkkujen bändi. Kokoelmat: Singles 1981-85 ja Singles 1986-1998 todistavat Depeche Modean nerokkuuden. Yhtye on tänä päivänäkin suuri, mutta isoja hittejä ei ole tullut aikoihin, joten kolmatta sinkkukokoelmaa tuskin on odotettavissa.

IMG_0113Depeche Mode on pysynyt brändinsä osalta aina lestissään. Siihen vaikuttaa ensisijaisesti yhtyeen laadukas musiikki, mutta toisaalta tapa näkyä mediassa. Depeche Mode ei höpise turhia. Sen visuaalinen ilme on levynkansissa, musiikkivideoissa ja valokuvissa aina huoliteltua. Tyylikkyyden takuumiehenä on varsin usein Anton Corbjin. Hän on arvostettu visualisti (valokuvaaja, musiikkivideo-ohjaaja ja elokuvaohjaaja), jonka muita asiakkaita on mm. U2. Corbjinin ensimmäinen yhteistyön tulos oli Black Celebration (1986) -albumille tehty A Question of Time -video.IMG_4140.jpgDepeche Mode on vahva livebändi, vaikka edustaa genreä, jonka esiintymisistä jää yleensä mieleen vahva visuaalisuus. Eritoten Dave Gahan on karismaattisista laulajista aliarvostetuin. Hän ottaa yleisön haltuun heti ensimmäisestä virnistyksestä ja vakuuttaa bravuurillaan väkkärämäisellä pyörimisellä olevansa yhtä häikäisevä kuin Chuck Berry ankkakävelyssään. Andy Fletcher on majesteetillinen hahmo kosketinsoittimiensa takana. Bändin musiikilliset aivot kuuluvat kitaristi/kosketinsoittaja Martin Gorelle. Vakituisen kiertuekokoonpanoon kuuluu lisäksi riehakas rumpali Christian Eigner sekä kosketinsoittaja/basisti Peter Gordeno, jotka auttavat pitämään soundin rouheana.

Esityksen taustalla nähtiin vuoroin turhankin simppeleitä grafiikoita, vahvoja lyhytelokuvan omaisia tarinoita ja live-kameraa. Anton Corbjinin ohjaamat Cover Me ja Walking in My Shoes -kappaleiden taustavideot olivat komeita, mutta mieluummin olisin tihrustanut Martin Goren kajaalisilmiä ja Gahanin energistä liikehdintää. Videoita seuratessa musiikki jää helposti varjoon.

img_4146.jpgDepeche Mode soitti odotetun keikan. Yhtye on veivannut samaa tarkoin treenattua settiä kaupungista toiseen. Vanhojen hittien seassa kuultiin uusia biisejä vain kolme, joista Going Backwards on paras. Ultra (1997) -albumilta soitettiin peräti viisi kappaletta, joista pari lauloi tuttuun tapaan Martin Gore. Encoren alussa kuultiin yllättävin valinta, kun Martin esitti kappaleen I Want You Now. Riisutussa versiossa hänen äänensä pääsi parhaiten esille. Varsinaisessa setissä kuultiin alkupään tuotannosta vain yksi kappale: Everything Counts. Se oli keikan kohokohta. Se oli sitä eilen ja on oleva aina, jos NY Timesin artikkeliin on uskominen.

IMG_0103

Settilista:

Going Backwards

It’s No Good

Barrel of A Gun

A Pain That I’m Used To

Useless

Precious

World in My Eyes

Cover Me

Insight

Home

In Your Room

Where’s the Revolution

Everything Counts

Stripped

Enjoy the Silence

Never Let Me Down Again

Encore

I Want You Now

Walking in My Shoes

A Question of Time

Personal Jesus

IMG_4103

Wilko Johnson (UK) @ Savoy, Helsinki, 24.9.2015

Wilko Johnson sairastui haimasyöpään vajaa kolme vuotta sitten. Viikatemies oli viemässä hänet ennen aikojaan. Eikä Wilko pannut vastaan. Hän kieltäytyi syöpähoidoista, joten lääkäreiltä herui 10 kuukautta elinaikaa. Wilko päätti kuolla saappaat jalassa ja suuntasi jäähyväiskiertueelle. Farewell tour ulottui myös Suomeen tammikuussa 2014.

Noin vuosi sitten silmiini osui uutinen Wilkon ihmeparantumisesta perehtymättä sen tarkemmin yksityiskohtiin. Viime keväänä eräillä elokuvafestivaaleilla onnistuin näkemään Julien Templen ohjaaman dokumenttielokuvan Extacy of Wilko Johnson. Dokumentti pureutui syvällisesti Wilkon syöpädiagnoosin jälkeiseen kuolemaan valmistautumiseen. Elokuva on ehdoton suositus Johnsonin ystäville, mutta se on myös visuaalisena teoksena poikkeuksellisen energinen. Kuten hyvät tarinat päättyvät onnellisesti, päättyi myös Wilkon taistelu syöpää vastaan. Lääkärit havaitsivat, että syöpäkasvain onkin poistettavissa leikkaamalla. Pari kilon klöntti kaivettiin kehosta ja 68-vuotias Johnson sai taas terveen paperit. Eipä jäänyt Wilko laakereille lepäämään, vaan käynnisti Still Kicking –kiertueen. Suomessa Wilko Johnson yhtyeineen soittaa peräti neljä keikkaa, mutta hänellä on muukin syy tulla Helsinkiin, sillä hänestä kertova dokumenttielokuva esitetään Rakkautta ja Anarkiaa –elokuvafestivaaleilla.

{"focusMode":0,"deviceTilt":0.03166333039338198,"whiteBalanceProgram":0,"macroEnabled":false,"qualityMode":3}

1970-luvun brittiläisen pubrockin aallon harjalla vaikuttaneen Dr. Feelgoodin perustajajäsen ja biisintekijä Wilko Johnson on persoonallisen kitaransoiton ja sähäkän esiintymisensä vuoksi haalinut itselleen legendan maineen. Wilkolla oli takana Tampereen keikka ja matkaväsymys paistoi miehestä hieman Savoyn lauteilla. Silti soitto singahti tutulla vimmalla liikkeelle. Heti ensimmäisen biisin aikana Wilko tuttu hullunkiilto silmissään sahasi lavalla Telecasterinsa kanssa. Maaninen meininki imaisi mukaansa, mutta samoihin maneereihin matkan varrella vähän turtui. Tuttu konekivääritulitus yleisöä kohden näinä epävarmoina aikoina ei tuntunut varmaan kaikista mukavalta. Wilkon basisti Norman Watt-Roy vääntelehti lavalla yhtä aggressiivisesti. Mies roiskutti hikeä niin, että sitä piti välillä pyyhkiä Savoyn liukkaalta lavalta. Watt-Roy ja Johnson ovat vanhoja bändikavereita soittaessaan hetken yhdessä Ian Dury & The Blockheadsin riveissä. Watt-Roy vietti bändissä pitkään, kun Wilcon vierailu jäi Laughter (1980)–albumin mittaiseksi. Rumpali Dylan Howe on arvostettu jazz-rumpali, jolla on monien projektien ohella kokemus myös the Blockheadsista.

Keikka pysyi hienosti paketissa ja trion pitkä soittohistoria näkyi varmuutena, mutta toisaalta rutinoituneelta. Yllätysnumeroita tai revittelyjä ei nähty. Ensinnäkin Savoy on hieno konserttisali, mutta toiseksi se ei ollut oikea paikka Wilko Johnsonille. Pubrokkia pitää kuunnella nimensä mukaisesti pubissa tai klubissa. Wilkon vieteri olisi kuulunut mieluummin Tavastialle tai vielä pienempään paikkaan, missä voisi tungeksia lavan eteen ja heilua Watt-Royn roiskuvien hikipisaroiden alla. Savoyn konserttisalissa istuttiin ja taputettiin.

Wilko JohnsonItse keikka oli sitä mitä odottikin: 39€ tikettiä vastaan sai liudan Dr. Feelgood -klassikoita. Eniten puntin sai lepattamaan luonnollisesti Dr. Feelgoodin merkittävän esikoislevyn Down By The Jetty -albumin (1975) hitit Roxette ja She Does it Right. Lähes yhtä kovasti diggasin The Malpractice– kakkosalbumilta (1975) kuulluista Going back Homen ja Back in the Nightin suoraviivaisista vedoista. Eikä kolmosstudioalbumin Sneakin’ Suspicion (1977) nimibiisi ollut heikko sekään. Wilkon ranne nakutti kuin kone, mutta välillä näytti, että vanhan miehen käsi ei jaksa huilaamatta. Wilko oli silti kovassa kunnossa jos vertaa mitä mies on viime vuosina kokenut. Keikka kesti tunnin ja 10 minuuttia. Encorena kuultiin Chuck Berryn Johnny B. Goode.

Dr. Feelgood on allekirjoittaneelle tärkeä bändi. Yhtye sattui esiintymään keikalla, joka oli elämäni ensimmäinen oikea rokkikeikka. Näin bändin Tampereen Pakkahuoneella 1988. Wilko Johnson ei ollut tuolloin soittanut enää kymmeneen vuoteen bändissä. Silloin fokuksessa oli bändin alkuperäinen laulaja Lee Brilleaux, joka hänkin on jo korjattu taivaalliseen pubiorkesteriin. Brilleaux menehtyi imusolmukesyöpään vuonna 1994. Dr. Feelgood on edelleen olemassa, mutta varjo entisestään vailla ainuttakaan 70-luvulla soittanutta jäsentä. Muistan Pakkahuoneen keikan väkevänä kokemuksena, mutta mieleeni on jäänyt kummittelemaan tunne, että jotakin jäi puuttumaan, kun Wilko Johnson ei ollut kokoonpanossa. Sinä päivänä päätin, että Wilko on nähtävä jonakin päivänä ja se tapahtui vain 27 vuotta myöhemmin.Wilko J